Kirjoittajan arkistot:Jenni / Arkijärki

Kaikki kestokassini (ja niitä riittää)

Julkaistu , kirjoittanut
11

Oletteko huomanneet tällaista ilmiötä: kun muovista on tullut mörkö, niin sanottujen kestokassien määrä kodissa on suorastaan räjähtänyt. Näin on käynyt ainakin meillä. Kaupoissa tavalliset muovikassit ovat nykyisin useimmiten maksullisia, mutta vaihtoehdoksi tarjotaan näitä kestokasseja. Nekin ovat muovia, mutta vain huomattavasti paksumpaa ja kestävämpää muovia. Olen joskus miettinyt, että mikä lienee tuollaisen kestokassin ympäristökuorma verrattuna tavalliseen muovikassiin? Tuskin pienempi ainakaan.

Sitten jos yritys haluaa vaikuttaa oikein ekologiselta ja luonnonmukaiselta, se tarjoaa asiakkailleen puuvillakasseja, yrityksen logolla varustettuna tietenkin. Joistakin tällaisista kasseista on tullut suorastaan muodikkaita, kuten vaikka Marimekon kangaskassista, jossa on yrityksen logo mustalla printattuna. Samaan pyrki myös Stockmann uusilla värikoodatuilla kasseillaan, vaikka suunnitelma ei mennytkään ihan nappiin. YLE kuitenkin kertoo tuoreessa uutisessaan, että kangaskassin ympäristöjalanjälki on paperikassiin verrattuna valtava. Valveutuneimmat yritykset ovatkin ilmeisesti siirtymässä puuvillakasseista paperikasseihin, vaikka puuvillakassit pitävät pintansa edelleen.

Tässä vain ne, jotka eivät nyt ole aktiivisessa käytössä.

Sekä muovisissa kestokasseissa että puuvillakasseissa on se ongelma, että niiden ekologisuus on lopulta kiinni siitä, kuinka monta kertaa niitä käytetään. Tavalliset paperikassit sekä muovikassit tulevat ainakin meillä käytetyksi uudestaan väistämättä roskapusseina ja papereiden ja pahvien kierrätyksessä. Kaupan muovikasseille on muutakin käyttöä esim. uimahallireissuissa, matkalaukkujen pakkaamisessa ja niin edelleen. Mutta miten käy kestokassien? Sellaisen ostaa usein optimistisesti kaupassa, mutta muistaako sitä sitten ottaa aina mukaan?

Siivosin vastikään komeroa, ja samassa yhteydessä löysin käsittämättömän määrän kasseja: kestokasseja, kuitukasseja sekä puuvillakasseja. Meillä on niin paljon erilaisia kasseja, että en voi kuvitella tilannetta, jossa ne loppuisivat kesken. Taittelin käyttöä odottamaan 10 kestokassia; kolme ikealaista, kaksi Lidlistä sekä viisi pienempää sekalaista. Näiden lisäksi isoja kestokasseja on auton takakontissa kauppakasseina, sekä muutama on aktiivisessa säilytyskäytössä vintillä. Kuitukasseja on kymmeniä, niitä on vuosien saatossa kertynyt puolison työpaikalta. Kaikki ovat yksivärisiä, siistejä ja erittäin käyttökelpoisia. Perinteisiä puuvillakasseja löysin tyhjinä 6kpl, saman verran on käytössä ja jos oikein alkaisin etsiä, niitä löytyisi varmaan lisääkin. Osa puuvillakasseista on käyttämättömiä, osa taas ollut käytössä parikymmentä vuotta. Löysin jopa sellaisen himotun Marimekon kassin, en tiedä mistä se on meille tullut. Aloin miettiä, kannattaisikohan se myydä?

Kaikissa näissä kasseissa on se yhteinen tekijä, että ne ovat ekologisia vain, jos niitä käytetään monta vuotta. Ylen jutussa haastateltu kassiyrittäjä vierittää vastuun ekologisuudesta loppukäyttäjälle, mutta se on aivan epäreilua. Näistäkin puuvillakasseista valtaosa on tullut meille kylkiäisenä tai ties mistä, sillä tiedän etten ole yhtäkään niistä ostanut. Yritys on tavallaan tehnyt valinnan puolestani – tässäpä sinulle ”ekologinen” kassi, käytä sitä! No ihan kiva, mutta en ehdi käyttää viittätoista kassia aktiivisesti. Noista muovisista kestokasseista iso osa on ostettu itse. Ikean ja Lidlin kassit ainakin, ja muutama muukin. Jokunen pienempi on silti niistäkin tullut ostosten mukana ilmaiseksi.

Yhtä kaikki tästä voi tehdä sen johtopäätöksen, että ainakin osittain muovikassien välttely on johtanut ojasta allikkoon, niin henkilökohtaisella kuin yhteiskunnallisellakin tasolla. En kykene heittämään kasseja roskiin, sillä a) kestävä kassi, ei ole järkeä luopua sellaisesta ja b) sittenhän sitä vasta ympäristörikollinen onkin. Sivusilmällä olen seurannut, että en ole tämän ongelman kanssa yksin. Moni muukin tuntuu omistavan kestokasseja paljon enemmän, kuin olisi tarpeen.

Miten teillä on? Onko kasseja liikaa? Mitä te niille teette?

PS. Kuvien lataaminen tökkii, joten tsekatkaa ne instasta, @arkijarki

Helmikuun vaateostot

Julkaistu , kirjoittanut
4

Välillä vaateostoksille on pitänyt hakea perusteluja varsin kaukaa, mutta helmikuussa ei niin tarvinnut tehdä. Samaan tapaan kuin totesin, ettei kosmetiikan ostolakossa ole järkeä, jos ei enää pysty laittamaan tukkaansa, totesin että samanlainen kitkuttelu vaatteiden suhteen on yhtä hölmöä. Ostin helmikuussa nämä vaatteet:

  • 3 urheiluliivit
  • 2 sormikkaat (paketissa oli kahdet)
  • bambusukkikset
  • talvikengät (Sorel Caribou)
  • urheilutrikoot
  • housut (kirppikseltä)

Vietin pitkään melko liikkumatonta elämää. En ehtinyt enkä jaksanut käydä lenkillä tai harrastaa muuta liikuntaa. Niinpä urheiluvaatevalikoima oli tosi huono, kunnes vuonna 2018 ostin vihdoin pari urheilupaitaa ja parit juoksuhousut, ja niillä olenkin sitten urheillut siitä lähtien. Viime vuonna hankin vielä urheilusukkia, mutta nyt oli pakko täydentää varastoa kunnollisilla urheiluliiveillä. Omistin aiemmin yhdet oikean kokoiset, nyt ostin kahdet juoksuun soveltuvat ja yhdet kevyemmät, jotka sopivat painonnostoon. Ostin myös sormikkaita, jotka voin pitää juostessa. Olen sinnitellyt pari vuotta esikoiselta näpistämilläni sormikkailla, mutta ne ovat minulle liian pienet. Pitkät trikoot olivat hyvässä alennuksessa, ja omistin ennalta yhdet. Kahdet juoksutrikoot on mielestäni edelleen kohtuullisuutta.

Järkevien hankintojen lista jatkuu. Kävin ostamassa paksut sadan denierin bambusukkahousut, kun ennen hiihtolomaa tajusin, ettei kaapissa ollut enää yhtään ehjää paria. Voguen bambusukkikset ovat mukavimmat mitkä tiedän, ja lämpimät. Urheilukauppa myi hätäpäissään talvitavaroita alennuksella, ja käytin tilaisuutta hyväkseni ostamalla itselleni Sorelin lämpimät mutta vedenpitävät talvisaappaat. Olen haaveillut näistä vuosia. Helsingissä ei tänä vuonna käyttöä ole ollut, mutta koska kyläilemme pohjoisessa monta kertaa vuodessa, nämäkin pääsivät heti hiihtolomalla kovaan käyttöön. Olen ostanut Sorelin legendaarisia talvikenkiä lapsille, ja puoliso on aina kehunut omiaan, mutta en ole raaskinut ostaa itselleni. Paitsi nyt, kun ne olivat alennuksessa (80€), päätin että antaa mennä. Siinä on kunnon talvisaappaat lopuksi elämää, eikä enää mene lumi nilkasta sisälle.

Lempiväriset housut!

Kaikki em. hankinnat olivat mielestän tarpeellisia, ja ne paikkasivat selkeitä puutteita vaatevarastossa. Joukossa on kuitenkin yksi heräteostos: punaiset farkkumalliset keväthousut, jotka ostin kirppikseltä. Olin hakemassa omia myymättä jääneitä vaatteita pois, kun silmäni sattuivat punaisiin Tommy HIlfigerin housuihin. Punainen on lempivärini, ja HIlfigerin housut ovat usein malliltaan minulle sopivia. Kun koko vaikutti sellaiselta, että se saattaisi sopia, päätin sovittaa housut äkkiä kaiken varalta. Yllätyksekseni ne istuivat hienosti, joten ostin ne saman tein, hinta 12 euroa.

Ehkä muistatte, että alkuvuodesta päätin, että ostolakko ei koske samassa mittakaavassa käytettyjä vaatteita. Siksi nuo housut ovat ihan ok. Kirjoitin tammikuussa näin:

”Haluan kuitenkin opetella hyödyntämään käytettyjen vaatteiden markkinoita huomattavasti paremmin kuin ennen. En ole tässä ollenkaan taitava, ja jotta ostolakko ei haittaisi uuden opettelua, olen päättänyt, että jos vaate on käytetty, sen ostaminen on ok. Toki tässäkin pätee tuo viimeinen kohta, eli että tyhmiä ostoksia pitää välttää.”

Oli muuten ylipäätään hyvä idea lukea vuoden alussa kirjoittamani teksti, jossa määrittelin suuntaviivat tämän vuoden vaateostoille. Olen toistaiseksi onnistunut noudattamaan omia ohjeitani, ja aion pysytellä ”kaidalla tiellä” jatkossakin. En ole käynyt ystävämyynneissä enkä alennusmyynneissä, en ole ostanut tyhmiä heräteostoksia. Isojen kauppojen alepäivät lähestyvät, mutta sääntöjen mukaan ne kuuluu kiertää kaukaa.  Pirteistä, punaisista, second hand -housuista tuli hyvä mieli, ja koen onnistuneeni, kun löysin käytettynä uudenveroiset housut, jotka todella tulevat arkivaatteeksi, kunhan kevät tästä aavistuksen vielä lämpenee.

Miten teidän helmikuu on mennyt?

Lomalla rutiinit kaikkoavat

Julkaistu , kirjoittanut
9

Tulin eilen hiihtolomalta pohjoisesta. Olin varustautunut hyvin, ottanut mukaan kaikenlaista, mitä arjessa normaalisti tarvitsen. Havaitsin kuitenkin saman ilmiön, minkä olen huomannut ennenkin: lomalla rutiinit häviävät kuin tuhka tuuleen, ja ihan tavallisistakin tottumuksista on vaikea pitää kiinni. Vaikka kaikki mahdollisuudet normaaliin toimintaan olisi olemassa, en silti saa pidettyä tavoistani kiinni. Oletteko huomanneet samaa?

Otetaan esimerkki: normaalisti käytän hammaslankaa joka ilta. Lankaan hammasvälit käytännössä ihan joka päivä. Vain joskus poikkeuksellisen väsyneenä tai stressaantuneena saatan unohtaa, mutta noin yleisesti ottaen tämän rutiinin toistumisprosentti on arjessa varmaan yli 90. Nyt olin viikon lomalla, ja arvatkaa kuinka monta kertaa käytin hammaslankaa? Yhden. Olin toki pakannut hammaslangan mukaan ja pesin hampaani joka ilta, mutta siitä huolimatta lankaaminen jäi. Sama koski kaikkia muitakin arkisia rutiineja: ihonhoitoa, ruokailua, liikuntaa ja niin edelleen.

Maisemissa ei kuitenkaan ollut valittamista.

Olen kuunnellut viime aikoina kirjaa, jossa käyttäytymistieteilijä selittää, miten tavat ja rutiinit syntyvät. Yleensä rutiini tarvitsee jonkinlaisen kimmokkeen tai ankkurin, joka muistuttaa ihmistä siitä, että nyt piti tehdä joku juttu. Se voi olla mikä vaan, tapahtuma, kellonaika tai tunnetila. Luulen, että lomalla ja erityisesti matkoilla rutiinit kaikkoavat elämästäni juuri siksi, että nuo tutut ärsykkeet puuttuvat. Kotona laitan hammasharjan pesun jälkeen kaappiin, ja hammaslanka on heti siinä harjan vieressä. Näen sen väistämättä, ja siis muistan, että lankaus kuuluu myös tehdä. Tai että arjessa tiedän ennalta ne päivät, jolloin liikunnalle on aikaa. Mutta vieraassa ympäristössä näitä kimmokkeita ei ole, joten rutiinikin katkeaa.

Tämä on minusta hyvä muistutus siitä, että vaikka johonkin olisi mahdollisuus tai valmius, se ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti sitä, että tapa muodostuisi. Sen tietää jokainen, joka on ostanut uudet lenkkarit siinä toivossa, että ne motivoisivat lenkille. Minäkin oikein huolella pakkasin minikokoiset versiot päivittäisistä kosmetiikkatuotteista mukaan, ja silti käytin niitä vain satunnaisesti. En jaksanut nähdä sitä vaivaa, että olisin etsinyt paikan, jossa olisin voinut juosta muutaman kilometrin lenkin (hallissa), enkä edes muistanut ottaa rautatabletteja, vaikka ne sentään ovat lääkärin määräämiä. Matkustaminen vieraaseen paikkaan sai kerta kaikkiaan normaalit rutiinini sekaisin. Ehkä tämä on syynä myös siihen, miksi juuri lomilla kaikenlaiset ostolakot ja muutkin periaatteet haihtuvat niin helposti.

Nyt kun olen jälleen kotona, tunnen oloni jälleen normaaliksi. Hammaslanka löytyy sieltä mistä oletan sen löytyvän, lenkille pääsee kotiovelta (kiitos vähälumisen talven) ja muutenkin olen yhdessä yössä palannut kaikkien tavallisten tapojeni pariin. Oikeastaan ei ole ihme, että rakastan arkea. Olen vähän huono lomailija, koska alan yleensä muutaman päivän päästä kaivata näitä omia rutiinejani, oman kodin tuttua järjestystä ja ennakoitavuutta ylipäätään.

Miten teidän rutiineille käy lomilla?

Ostolakkoa vai turhaa kitkuttelua?

Julkaistu , kirjoittanut
17

Lähdin eilen kaupungille päättäväisin aikein, tarkoituksena ostaa kerralla kaikki puuttuvat vaatteet ja kosmetiikat. Onnistuin tavoitteessani, ja vaatteista kirjoitan tarkemmin parin viikon päästä, kun kuukausi vaihtuu normaalin ostolakkoraportin yhteydessä. Mutta kun on ruvennut harrastamaan julkisesti tällaista ostolakkoilua, tällainen shoppailureissu tuntuu kaipaavan selitystä. Samalla käy ilmi, miksi ostolakossa on myös huonoja puolia.

Ainakin minulle on käynyt niin, että kun on päättänyt, että nyt ei osteta kuin pakon edessä, alkaa helposti kälystellä. Siis kitkutella eteenpäin epätoimivilla ja epämukavilla tarpeilla, jotka eivät tee sitä mitä pitäisi, ainakaan erityisen hyvin. Tai sitten yrittää tulla toimeen kokonaan ilman, koska Maslowin hierarkian mukaisesti ihminen kyllä pärjää ilman hiuspuuteria, kosteusvoidetta ja oikean kokoisia hansikkaita – onhan hänellä sentään katto pään päällä ja ruokaa lautasella. Oman lisänsä ostolakkoon tuo vielä se, että kaupungille lähteminen on vaivalloista, ja ostosten tekeminen vaatii aikaa ja paljon päätöksentekoa, mikä on uuvuttavaa jo itsessään.

Tässä kaikki ostamani kosmetiikat. Jokaiselle putelille ja purnukalle on tarvetta.

Kuten viime raportissa jo mainitsin, hiusten laittaminen on ollut haasteellista viimeiset pari viikkoa, koska muotoilutuotteet ovat yksi kerrallaan loppuneet. Olen kitkutellut ilman, kunnes lopulta tuli se aamu, kun olisi pitänyt laittautua ihmisten ilmoille, eikä siitä meinannut tulla mitään ilman kunnollisia tuotteita. Siinä kohdassa alkaa lähinnä harmittaa, että mitä järkeä tässä on. Minulla on tuotteisiin rahaa, ja olen käyttänyt entiset loppuun. Mitä ihmettä oikein panttailen?

Sama tilanne alkoi olla kosmetiikan, etenkin kosteusvoiteen suhteen. Tuote on välttämätön sillä olen kuiva- mutta herkkäihoinen. Olen käyttänyt pois niitä loputtomilta tuntuvia matkakokoisia tuotevarastojani, mutta tajusin, että siihen on syynsä, miksi juuri ne ovat enää jäljellä. Nuo purnukat ovat jääneet käyttämättä, sillä niiden sisältämät tuotteet eivät sovi erityisen hyvin iholleni. Olisi hauskaa, jos voisi tyytyväisenä levittää perusniveaa nenänpäästä kantapäähän ja kuitata ihonhoito sillä, mutta valitettavasti siitä seuraa pidemmän päälle iho-ongelmia. Toisaalta aiemmin hankkimani ihanat luonnonkosmetiikat ovat liian aktivoivia, eikä kranttu hipiäni siedä niitäkään kuin pieninä erinä.

Tällä viikolla tulin siihen tulokseen, että nyt on aika lähteä kaupoille, olipa tarve sitten ”todellinen” (vrt. hiuspuuteri vs. katto pään päällä) tai ei. Päätin, että tämän ostolakon tarkoituksena oli lakata ostamasta tarpeetonta, ei lopettaa kosmetiikan käyttöä kokonaan. Ostinkin sitten yhdeltä istumalta kasvoille hoitonesteen ja kosteusvoiteen, hiuspuuterin, kuivasampoon ja muotoilutuotteen. Kaksi jälkimmäistä tosin matkakoossa, koska halusin juuri sellaiset, jotka saa tarvittaessa kätevästi matkalle mukaan. Ostin myös vaatteita aikamoisen määrän, mutta kuten sanottu, niistä lisää myöhemmin. Sanon kuitenkin jo tässä vaiheessa, että vaatetarpeet olivat samanlaisia kuin nämä kosmetiikkatarpeet. Jos ei ole ehjiä sukkahousuja, on ihan ok ostaa uudet, olipa lakossa tai ei.

Tässä olen siis jälleen pohdiskellut näiden ostolakkojen mielekkyyttä. On hyvin hyödyllistä pohtia omaa ostamistaan siitä näkökulmasta, tarvitseeko jotain todella, vai onko kyseessä sellainen tarve, jonka pystyy itselleen kehittämään vaikka tyhjästä ilmasta. Kosmetiikan suhteen paras tilanne olisi, että kaapissa olisi vain niitä tuotteita, joita aktiivisesti käyttää, ja ahkerasti kulutetuimmille kenties varakappale. Minulla on löytynyt kaapeista kaikkea mahdollista, ja nyt tilanne alkaa lähestyä tuota edellä mainittua. Jos saan käytettyä ja/tai lahjoitettua ylimääräiset vielä pois, voisin varmaan lakata tarkkailemasta kosmetiikkaostojani, ja sitten pysytellä siinä kuuluisassa kohtuullisuudessa, ilman mitään tarpeetonta kitkuttelua.

Ajaudutteko te ostamista vältellessä kitkuttelemaan ja käyttämään pitkin hampain tuotteita, jotka eivät tunnu hyviltä?

Joulun jäänteet

Julkaistu , kirjoittanut
8

Joulutähtikin on joululta peräisin, mutta se on vielä oikein kaunis.

Tämä käy joka ikinen vuosi: pakkaan kaikki joulukoristeet huolellisesti takaisin omiin laatikoihin. Käyn kaikki huoneet läpi, ja haravoin kaikki mahdolliset koristeet talteen. Koristeet viedään vinttiin ja tilanne vaikutta hyvältä, kunnes noin kuukauden päästä jostain putkahtaa VIELÄ YKSI, joka on jäänyt alunperin huomiotta.

Unohtelu on minusta äärettömän ärsyttävää! En tajua, miten tämä tapahtuu aina! Olen edellisistä vuosista jo oppinut, että asettelen joulukoristeet tiiviisti. En siis ripottele niitä sinne tänne asuntoa, vaan teen pikemminkin asetelmia: jouluseimi yhdelle pöydälle, tontut esiin ikkunalaudalle ja himmeli aina samaan koukkuun roikkumaan. Tällä olen saanut vähennettyä näitä jälkeenjääneitä koristeita, mutta aina niitä näköjään jostain pulpahtaa. Viime vuonna se oli pussukka, jonne laitan saapuneet joulukortit, tänä vuonna näköjään tämä tonttu.

Yksittäisestä koristeesta ei toki sinänsä ole haittaa, mutta se havainnollistaa sitä ilmiötä, miten jostain tavarasta tulee kuin vahingossa häiritsevää roinaa ja sälää. Koska koristeiden paikka on vintillä, yksittäisen eksyneen palauttaminen omalle paikalleen ei käy kädenkäänteessä. En tiedä teistä, mutta minusta yhden pikkutontun takia ei oikein viitsisi lähteä vinttiin saakka. Se jää siis odottamaan, että ylös olisi muutakin vietävää. Mutta koska joulukoristeilla ei ole paikkaa alakerrassa, tällaiset jäävät pyörimään pöydille ja hyllyille. Jos ne laittaa johonkin laatikkoon, niiden olemassaoloa ei taatusti muista siinä vaiheessa, kun vinttiin lopulta olisi oikeaa asiaa. Jos niitä ei laita laatikkoon, ne ovat väärässä paikassa ja ärsyttäviä, ja saattavat sitä paitsi silti jäädä kyydistä vinttireissulta. Onneksi en ole vielä purkanut jouluvaloja parvekkeelta. Ajattelin että joskus hiihtoloman jälkeen voisi olla sopiva hetki sille, ja sitten kun vien valot vintille, muistan toivottavasti ottaa tontun mukaan.

Vaikka kyse on tällaisesta triviaalista yksityiskohdasta (voihan tuon tontun tunkea minkä tahansa laatikon pohjalle ja unohtaa sinne), se havainnollistaa hyvin, mistä sotku syntyy. Ilmestyy tavara, joka on väärässä paikassa, ja jonka laittaminen oikeaan paikkaan tuntuu liian työläältä. Sitten se jää pöydille pyörimään, ja muuttuu siis sotkuksi. Jos ongelman ohittaa survomalla tavaran jonnekin piiloon, aiheuttaa yhtä paljon sotkua, joskin tuo sotku on vain akuutisti pois silmistä. Eikä siinä mitään, jos kyseessä on vain yksi pikkuinen tavara, mutta kun on riittävän monen tavaran kohdalla ohittanut paikoilleen palauttamisen, sotkun määrä suurenee. Sitten syntyy niitä kauhukabinetteja, joiden ovea ei voi avata, jottei roinat romahtaisi niskaan, ja sellaisia tasoja, joiden päällä on keko sekalaista roinaa.

Onko kenelläkään muulla tätä viimeisen joulukoristeen ongelmaa?

Mikä tekee ihmisestä hamstraajan? Tarina perheestä ja tavaroista

Julkaistu , kirjoittanut
2

Sarah Walker: The Life of Stuff

Luin tammikuussa kiinnostavan kirjan. Susannah Walkerin The Life of Stuff – the mess we leave behind (”Roinan elämä – sotku joka jälkeemme jää”) on omaelämänkerrallinen tutkielma tavaroista, hamstraamisesta ja perheistä. Kirjoittajan kuvailee, kuinka hänen äitinsä kuoleman jälkeen paljastuu, että äiti on ollut ns. hamstraaja. Hänen kotinsa on lähestulkoon romahduspisteessä ja lattiasta kattoon täynnä tavaraa, etupäässä roskaa. Kirjailija on kyllä epäillyt, että äiti ei voi kovin hyvin, mutta todellisuus on silti valtava järkytys. Walker alkaa perata äidin jäämistöä selvittäen samalla, mistä hamstraaminen johtuu, miksi tavallisesta ihmisestä tulee hamstraaja ja samaan aikaan hän alkaa tavaroiden avulla selvittää äitinsä ja samalla oman sukunsa historiaa.

Kirjan edetessä käy ilmi, että äidin ja tyttären suhde on monimutkainen ja vaikea, ja äidin oma historia hyvin surullinen. Jäämistöstä löytyy tavaroita, jotka paljastavat tarinoita esi-isistä ja sukulaisista, joista ei koskaan puhuttu. Raivaamisen kautta äidin elämäntarina alkaa purkautua, ja samalla kirjoittaja joutuu peilaamaan omaa suhdetta äitiinsä uusista näkökulmista. Sukutarinoiden rinnalla kulkee tarinat tavaroista, mitä ne edustavat, mistä ne ovat tulleet ja miksi äiti on niitä säästänyt. Kirjoittaja pohtii tavaroiden luonnetta, erilaisia keräilyn motiiveja ja miettii, voiko kenestä tahansa tulla hamstraaja. Kirja on kirjoitettu niin, että jokaista lukua edustaa esine, joka kodista on löytynyt, ja sen kautta pureudutaan aina uuteen teemaan.

Pidin kirjasta, vaikka välillä pohdinnat museoiden ja tavaroiden tarkoituksista kävivät hieman kuivakkaiksi. Äidin ja hänen sukunsa tarinan keriytyminen auki oli kuitenkin mukaansa tempaavaa ja samalla hyvin surullista luettavaa. Tein sen johtopäätöksen, että ainakin tässä tapauksessa hamstraaminen oli pikemminkin oire monenlaisista onnettomista elämänkohtaloista. Kirjoittajan äiti oli ollut selvästi syvästi masentunut ja ilmeisesti alkoholisoitunutkin, vaikka olikin älykäs ja toimissaan muuten aivan normaali, lukuunottamatta kaoottista kotia. Toisaalta kirjan luettuani en ihmetellyt, että äiti päätyi menettämään otteen elämästään, niin paljon surua, menestyksiä, vastoinkäymisiä ja hylkäämistä hän oli elämässään joutunut kokemaan. Mitä pidemmälle suvun tarina avautui, sitä selkeämmin tuntui nousevan esiin onneton malli elämälle, joka tuntui toistavan itseään sukupolvesta toiseen.

Viime kädessä kirja ei ollutkaan minusta tarina tavaroista, vaan pikemminkin siitä, miten onnettomat ja vaikeat perhesuhteet vaikuttavat sukupolvienkin ylitse. Tavaroista puhuttaessa kiinnostavinta oli mielestäni se, kuinka kirjoittaja kuvaili tunnesidettä, joka omaisuuteen voi syntyä. Jokin esine voi kantaa mukanaan huonoa karmaa, mutta samalla siitä ei voi luopuakaan, sillä pelkona on että siitä vasta epäonnea seuraisikin. Tai kuinka esine tuntuu niin inhimilliseltä, että sen haluaa ”pelastaa” kirpputorilta omaan kotiinsa. Mutta siellä se vain kasvattaa  tavarakuormaa, kunnes roinaa on niin paljon, että asukas kirjaimellisesti tuntuu hautautuvan alle. Tavaroita hankitaan toiveikkaasti (äidillä oli viisi pölynimuria, kaikki eri vuosikymmeniltä), tai niitä piilotetaan pois silmistä, ettei niitä tarvitsisi ajatella. Ja kun voimavarat ovat lopussa, kaikki lopulta tuhoutuu vuotavan katon, tuhoeläinten ja homeen alle. Lopulta mikään ei kelpaa muuta kuin kaatopaikalle.

En tiedä onko tätä kirjaa käännetty, en löytänyt ainakaan pääkaupunkiseudun kirjastoista muuta kuin tämän englanninkielisen. Suosittelen kirjaa sellaisille elämänkertojen ystäville, jotka ovat myös kiinnostuneita tavaroista, ja joita ajoittainen tietokirjamaisuus ei haittaa. Minusta kirja oli kiinnostava, mutta erityisen kepeää luettavaa tämä ei ole. Tuli sellainen olo, että tavaraongelmien syyt ovat usein ihan muualla kuin itse niissä tavaroissa. Toisaalta kirjoittaja itse oli hyvä esimerkki siitä, että vaikeatkaan elämänkokemukset eivät mitenkään automaattisesti tuomitse ihmistä tiettyyn kohtaloon. Se vaatii kuitenkin sitä, että pystyy pyristelemään irti sukupolvesta toiseen jatkuneista toimintatavoista.

Onko kukaan muu lukenut tätä kirjaa?

Tammikuun vaate-ja kosmetiikkaostot

Julkaistu , kirjoittanut
10

Tammikuu hurahti ohi niin, että taas on raportin aika. Kosmetiikan osalta olen ollut edelleen ostamatta uutta, vaikka virallinen lakko päättyikin vuoden vaihteeseen. Varastoni ovat kuitenkin edelleen niin kattavat, että kaikkea on riittänyt ongelmitta myös tammikuun ajalle. Viime viikkoina etenkin hiusten muotoilutuotteita on kuitenkin loppunut niin vinhaa tahtia, että nyt helmikuussa on ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin sellainen tilanne, että uusien tuotteiden ostaminen on täysin perusteltua. Olen kuluttanut loppuun myös ihonhoitotuotteita, mutta niiden osalta pärjään todennäköisesti vielä tämän helmikuunkin ilman ostoksia.

Vaatepuolella oli pakko tehdä välttämättömiä ostoksia. Tällä kertaa tarvetta ei tarvinnut perustella lainkaan: loppukuusta minulla oli enää 3-4 paria ehjiä nilkkasukkia kaapissa. Minusta minimimäärä nilkkasukkia, joita siis pidän jalassa lähes päivittäin, on sen verran, että viikon pärjää pesemättä pyykkiä. Vaihdan sukat joka päivä, joten sellainen kymmenen paria olisi sopivasti. Ostin neljä paria Voguen bambusukkia, jotka ovat mielestäni miellyttävimmät nilkkasukat jalassa, sekä kahdet vaaleat puuvillasukat samalta merkiltä. Testaan miltä ne tuntuvat jalassa.

Korvaan kuvat hajonneista sukistani inspiroivammalla kuvalla Pariisista.

Olimme äskettäin matkalla, ja lapsi kasteli kaupungilla jalkansa. Lähimailla ei sattunut olemaan lastenvaatekauppaa, joten ostin hänelle H&M:stä pienintä aikuisten kokoa, joka vältti tilanteessa ihan siedettävästi. H&M myy sukat aina useamman parin paketeissa, joten omin pakkauksesta itselleni kaikki mustat ja harmaat parit, joita värejä rakastava lapsi ei kelpuuttanut itselleen. H&M ei vastaa laatustandardejani sukkien osalta, mutta koska nyt on konkreettinen tarve, lisäsin ne noiden laadukkaampien jatkoksi. Nyt minulla on siis noin kymmenkunta paria ehjiä nilkkasukkia, ja ongelma on ratkaistu ainakin puoleksi vuodeksi.

On hassua, miten tammikuun aikana heitin monta hajonnutta sukkaa roskiin. Koska yleensä ostan aina monta paria samanlaisia, heitän aina pois vain sen rikkinäisen. Sitten jää joksikin aikaa pariton sukka, mutta jossain vaiheessa jostain toisesta parista hajoaa yksi, jolloin jäljellä olevat voi yhdistää yhdeksi ehjäksi pariksi. Olen ilmeisesti ostanut nämä edellisetkin sukat suunnilleen yhtä aikaa, koska ne kaikki tuntuvat tulleen käyttöikänsä päähän juuri nyt.

Muuten tämä kuukausi meni helposti tällä vuodenvaihteen hyvällä energialla, joka aiheuttaa sen, ettei mielitekoja ole. Kävin Pariisissa tapaamassa ystävääni, mutta en käynyt yhdessäkään vaateliikkeessä, tuota sukkaostosta lukuunottamatta. Ikkunashoppailin kyllä, ja kiinnostuneena seurailin katukuvaa, ja mietin, saisiko omasta vaatekaapista tyylikkäitä pariisilaisasuja. (Arvelen että saisi, joskaan en osaa pitää sellaisia tyylikkäitä suoria housuja, joita pariisilaiset leidit käyttävät. Farkut ovat omassa arjessani kätevämmät, mutta muita vaikutteita otin kyllä.) Lentokentällä kosmetiikkaliike huhuili vaimeasti suuntaani, mutta kuljin liikkeen ohi tietäen, että todellista tarvetta uusille käsirasvoille ei ole. Selvisin matkasta ostamatta mitään muuta paitsi ne hätätilasukat sekä runsaasti elämyksiä.

Helmikuulle ennakoin, että kosmetiikkaostoja tulen tekemään. Ainakin ostan kuivasampoon, joka pelastaa kiireiset aamut, sekä mahdollisesti jonkun muotoilutuotteen. Muutama ihonhoitotuote alkaa myös olla niin lopussa, että niitäkin ehkä hankin. Vaatteiden osalta mitään todellista tarvetta ei taida olla, eikä mitään mielitekojakaan.

Miten teidän vuosi on lähtenyt harkitun ostamisen saralla liikkeelle?

 

Mitä meni roskiin?

Julkaistu , kirjoittanut
6

Olen nyt noin viikon ajan seurannut, millaista sekajätettä meillä syntyy. Tässä on hyvä esimerkki siitä, että pelkästään tietoisuus jostain asiasta jaa muuttamaan toimintaa. Sekajätettä on selvästi tullut tällä viikolla vähemmän, kun en ole ”laiskuuksissani” kehdannut heittää sekajätteeseen sellaista, minkä voisi kierrättääkin. Tällaista kamaa olen heittänyt roskiin:

  • jäätelötötterön kääre
  • karkkipapereita
  • rikkinäiset sukat
  • terveyssiteitä
  • nenäliinoja
  • hammaslankaa
  • likainen jugurttitölkki
  • pumpulilappuja
  • kakkupaperi
  • lentokoneen ruumassa olleen matkalaukun osoitelappu
  • nenäliinoja
  • lääkkeen läpipainopakkaus

Sitten analyysiä. Noista em. roskista osa on sellaista, jonka olisi voinut lajitella toisin. Nenäliinat menisivät biojätteeseen, mutta jos niistää kaukana biojäteastiasta, nenäliinan nakkaa siihen lähimpään roskikseen. (Olemme sairastaneet koko perheen voimin kohta kaksi viikkoa, joten tätä jätettä on kertynyt kaikkiin roskiksiin.) Jugurttipurkin olisin voinut leikata poikki, ja kaapia jugurtit lusikalla, huuhtaista puolikkaat ja lajitella sitten kartonkikeräykseen. Jugurttitölkki meni roskikseen kokeilun ensimmäisenä päivänä, ja tajusin asian vasta kun olin jo lytännyt likaisen tölkin. En viitsinyt enää kaivaa sitä roskiksesta ja aloittaa alusta.

Jugurttipurkin jälkeen olin tarkempi, ja lajittelin monta sellaista pakkausta, jotka ennen olisin heittänyt suoraan sekajätteeseen. Esimerkiksi kahvi oli ensin kääritty muoviin ja sitten paperiin, ja paketin tyhjennyttyä lajittelin materiaalit omiin keräyksiin. Suurin osa nenäliinoistakin päätyi tällä viikolla biojätteeseen eikä sekajätteisiin. Huomaan konkreettisesti tämän vähentäneen sekajätteen määrää, koska keittiön roskis on tyhjempi kuin viikko sitten.

Kun katson tuota listaa, sillä on kuitenkin etupäässä sellaisia asioita, joiden paikka on sekajätteessä. Osan niistä voisi korvata jollain muulla, vaikka vuositasolla esimerkiksi pumpulipuikoista koostuva roskamäärä on pieni. Arvelen, että niitä kuluu meidän nelihenkisessä perheessä 2-4 rasiallista vuoden aikana. Niistä ei kovin isoa kokkoa vielä synny, mutta sitäkin ehkä voisi pienentää siirtymällä silikonista valmistettuun ”kestopumpulipuikkoon”, joka yksinkertaisesti vain pestään käytön jälkeen. Samoin pumpulilaput voisi hyvin vaihtaa kankaisiin ja pestäviin versioihin. (Kuukuppi on ollut käytössä jo 15 vuotta, siitä joku kuitenkin huomauttaa. Se onkin säästänyt varmasti kilotolkulla jätettä henkilökohtaisesta jätekuormastani.)

Tämä pikainenkin seuranta paljasti sen, että omalla tarkkuudella ja viitseliäisyydellä sekajätteen määrä vähenee. Se vaatii tosin vaivannäköä. Pidän itseäni aika kierrätysmotivoituneena ihmisenä, ja silti helppous menee välillä edelle. Toisaalta kyse on niin pienestä vaivasta, että juuri nyt tuntuu pöljältä jättää lajittelu tekemättä. Kun mietin keinoja vähentää jätteen määrää, noiden pumpulipuikkojen kanssa askartelu tuntuu puuhastelulta, mutta kenties se voisi olla siitä huolimatta seuraava askel. Joka tapauksessa tuntuu siltä, että tämä nollahukka-ajattelu taitaa kuitenkin olla sellainen asia, johon nyt vähän tahtomattani alan paneutua. Tässä asiassa minua ei aja ilmastonmuutos (en tiedä miten jätteen määrä siihen edes vaikuttaa) eikä myöskään merten muoviroska, koska mereen ei taatusti päädy yhtä ainoata roskaa minun toimestani. Mutta olen kauhuissani niistä tuhkavuorista, joita polttaminen tuottaa. Hyväksyn sen, että jonkin verran sekajätettä tulee väistämättä, mutta alan pohdiskella entistä aktiivisemmin keinoja, joilla sen määrää vähennän. Ensimmäiseksi sitoudun nyt lajittelemaan säntillisesti, ja kirjoitan jatkossa lisää siitä, mitä muita keinoja sovellan.

Voisinko minäkin olla lasipurkkinainen?

Julkaistu , kirjoittanut
46

Jos ihminen on oikein todellinen nollahukka /zero waste -elämäntyyliä viettävä, hänen vuoden roskansa mahtuvat pieneen lasipurkkiin. Kun ensimmäisen kerran näin kuvia näistä lasipurkki-ihmisistä, pidin touhua todella erikoisena. Miten vaikeaksi elämä muodostuisi, jos todella yrittäisi välttää kaikkea mahdollista roskaa? Kiinnostuin kuitenkin ja luin mm. suomalaisen nollahukkaoppaan. Vaikka siinä olikin paljon mielenkiintoista asiaa, välillä minusta takerruttiin lillukanvarsiin. Esimerkiksi pohdinnat siitä, että normaalin hammaslangan sijasta käytettäisiinkin tavallista ompelulankaa ovat jääneet mieleeni. Tällainen yksityiskohtien viilaaminen hammashygienian kustannuksella tuntui minusta hassulta, ja leimasi nollahukkailun mielessäni erikoisten harrastusten joukkoon.

Sittemmin olen alkanut yhä huolestuneempana pohtia tuottamamme sekajätteen määrää.  Luin Hesarista jutun, jossa kerrottiin että suomalaiset tuottivat viime vuonna entistä enemmän jätettä. Ilmeisesti minä myös, vaikka en asiaa varmaksi tiedäkään, mutta ainakin jos on tilastoja uskominen. Sekajäte yleensä poltetaan, ja se tuottaa siten energiaa, mutta yhä kasvavat tuhka- ja kuonavuoret tuottavat pian ongelmia. Aiemmin ajattelin, että sekajäte ei ole ongelma, koska sitä ei enää haudata maahan. Nyt olen alkanut ajatella, että sekajätteen määrää pitäisi vähentään entisestään.

Elektronikkajätettä onneksi kerätään joka kevät.

Meillä lajitellaan ja kierrätetään lähes kaikki mahdollinen: muovi, biojäte, lasi, metalli, pahvi, paperi, elektroniikkaromu sekä ongelmajäte. Lisäksi pantilliset pullot viedään kauppaan, ja ajoittain vien vanhoja lakanoita Finlaysonin keräyksiin. Näin toimitaan myös kesämökillä. Silti sekajätettä syntyy ainakin pussillinen viikossa. Olen tässä alkanut miettiä, että mitähän sinne sekajätteeseen oikeastaan menee? Miksi sitä tulee edelleen, vaikka kaikki edellä mainittu kierrätetään? Osittain syynä on varmasti ainakin laiskuus. Jos pakkaus on sekä muovia että pahvia, heitän sen helposti sekajätteeseen, sen sijaan että irrottaisin materiaalit toisistaan ja lajittelisin ne. Samoin välillä talouspaperi menee sekajätteeseen eikä bioon, jos biojäte on täynnä. On helpompi laittaa roska viereiseen astiaan, kuin lähteä viemään täyttä pussia ulos.

Mutta ei se nyt niin työlästä voi olla! Siksi olen päättänyt pitää seitsemän päivän tarkkailujakson: mitä sinne sekajätteeseen oikeastaan menee? Ja miten paljon vaivaa vaatisi kierrättää kaikki asianmukaisesti? Siis se, että irrottelee materiaalit toisistaan ja näkee pienempienkin roskien kanssa sen vaivan, että lajittelee ne oikein. Haluan toisin sanoen selvittää, voisiko minustakin, sittenkin, tulla lasipurkki-ihminen. Miten paljon vaivaa tarvitsisi, että minimoisin oman sekajätteen määräni? Teen niin, että tyhjennän sekajäteastian tänään. Sitten seuraan koko viikon, mitä sinne olen heittämässä, ja pidän kirjaa siitä, mitä sinne menee. Viikon päästä raportoin, miten kävi.

Kokonaan sekajätteeltä ei voi välttyä, ellei sitten todella mene äärimmäisyyksiin, ja se ei tässä kokeilussa ole tarkoitus. Hammaslankaa nyt ainakin kertyy viikon aikana. Eilen laitoin roskiin rikkinäisen sukan, tänä aamuna rikkinäisen kompassin. Tiedän, että HSY kerää nykyisin Sorttiasemilla myös tekstiilijätettä, mutta tiedän myös tarkalleen paljonko meillä syntyy tekstiiljätettä vuodessa (muutama kilo). Tekstiilin määrä on sen verran pieni, että en ole vielä ihan varma, kannattaako sitä ruveta säilömään jossain erikseen, ja sitten kerran vuodessa kuljettaa Sorttiasemalle. Sen sijaan kaiken muun sekajätteen määrä ja laatu kiinnostaa kovasti.

Mitä teillä lajitellaan? Voisitko sinä olla lasipurkki-ihminen?

Uusi pyykkirutiini

Julkaistu , kirjoittanut
40

Pyykkirutiineja on käsittääkseni olemassa karkeasti ottaen kahta koulukuntaa: On sellaisen tasaisen tahdin systeemi, jossa pestään suunnilleen yksi koneellinen päivässä, tai sitten on pyykkipäivä kerran viikossa. Molemmilla on vakaa kannattajakuntansa, ja voin hyvin kuvitella, miten omasta rutiinista poikkeavaa tapaa on jopa vaikea ymmärtää. Sitten on tietysti vielä se joukko, joka pesee pyykkiä silloin kun sitä tuntuu olevan tarpeeksi pestäväksi, eikä käsitä, mihin ihmiset ylipäätään mitään pyykkirutiineja edes tarvitsevat. Itse rakastan rutiineja ja sitä, kun arkiset kotityöt sujuvat automaattiohjauksella.

Vanha rutiini

Pyykki on erityisen otollinen rutiineille, koska sitä on välttämättä pestävä jokseenkin säännöllisesti, etenkin jos asuu perheessä. Tähän saakka sellainen noin koneellinen päivässä tai joka toinen tai kolmas päivä on ollut meillä sopiva rytmi. Meillä ei ole kovin paljon tilaa likapyykin säilytykselle tai kuivaamiselle, joten on ollut mielekästä vajottaa pyykkikoria tasaiseen tahtiin. Nyt olen muuttamassa tätä käytäntöä.

Olen vuoden alusta lähtien miettinyt, miten organisoisin arkeni entistä järkevämmin niin, että olennaisille hommille jäisi enemmän aikaa. Tulin siihen tulokseen, että on aika kokeilla pyykkipäivää. Vaikka yhden koneellisen peseminen tuntuu melko pieneltä työltä, tosiasiassa siihen menee kaikkineen päivineen vähintään puoli tuntia, ja usein enemmän. Tosin tämä aika jakautuu monelle pätkälle, mistä taas seuraa se, että joutuu keskeyttämään muut työt jotta pyykki edistyisi. Osiin purettuna pyykinpesu näyttää tältä:

  • pyykin lajittelu (2-10 min)
  • koneen täyttö ja käynnistys (1-2 min)
  • puhtaan pyykin ripustaminen (5-10 min)
  • kuivan pyykin viikkaaminen ja vieminen kaappiin (10-20 min)
  • silittäminen ja/tai mankelointi (0-60 min)

Tässä näkee, että sinänsä yksinkertainen toimenpide ”yksi koneellinen pyykkiä” koostuu oikeasti sarjasta tehtäviä, jotka on pakko tehdä tietyssä järjestyksessä. Nämä arvioimani ajat ovat sellaisia, jotka toteutuvat meillä, mutta ne voivat tietysti vaihdella paljonkin riippuen kodista ja systeemistä. Esimerkiksi jos meillä olisi kodinhoitohuone, likapyykin lajittelun voisi tehdä valmiiksi, mutta meillä se ei onnistu. Tiedän, että kaikki eivät lajittele lainkaan, mutta säästetyt minuutit kostautuvat kulahtaneina vaatteina. Valkoinen ei pysy valkoisena, jos sitä pesee värikkäiden mukana. Pesen mieluummin vajaan koneen, kuin mustia ja valkoisia vaatteita yhdessä.

Onneksi teline ei enää ole keskellä olohuonetta…

Silittäminen ja mankelointi ovat myös vapaaehtoisia, enkä suinkaan silitä kaikkea. Mutta silitän kyllä tyynynliinat, keittiöpyyhkeet, pöytäliinat ym. liinavaatteet sekä vaatteet, jotka on tarkoitettu silitettäviksi (puuvillaiset mekot, puserot, hameet). Silitettäviä vaatteita ei ole hirveästi, ja jos sellaisia ei satu koneeseen, silitysaika on nolla. Mutta liinavaatepyykissä saattaa koko koneellinen vaatia silitystä tai mankelointia. Mankeloinnista tingin ensimmäisenä, kun aika on tiukilla.

Uusi rutiini

Päätin, että siirrän kaiken pyykin pesun viikonlopulle. Yritän silloin pestä pyykkikorin niin tyhjäksi kuin mahdollista, ja silittää niin paljon kuin suinkin ehdin. Ideana on, että lajittelen useamman koneellisen valmiiksi, vien pesuhuoneeseen odottamaan, ja yritän tehdä pyykinpesun mahdollisimman liukuhihnalta. Sillä aikaa kun kone pesee, silitän silityskopan tyhjäksi, ja viikkaan kaappiin vaatteet, jos viikattavaa on.

Kokonaisuudessaan pyykkiin käytetty aika ei ehkä hirveästi vähene (vaikka toivon että pientä ajansäästöä tässä syntyy), mutta tällä tavalla arkipäivistä poistuu monta keskeytystä. Samalla vapautuu myös metatyökapasiteettia, kun ei tarvitse viikon aikana miettiä, pitäisikö pyykätä vai ei. Olen suunnitellut, että jos viikonloppuna ei syystä tai toisesta ehdi kaikesta suoriutua, maanantai on vielä varapäivä, jolloin voin hoitaa loppuun ne mitä en viikonloppuna ehtinyt. Jos maanantaina tai viimeistään tiistaina pyykkikori on tyhjä, viikon pyykit mahtuvat siihen hyvin. Pyrin samalla pidentämään vaatteiden pitoaikaa, niin että pyykkiä myös kertyisi vähemmän.

Olen nyt pari viikkoa harjoitellut tätä. On yllättävän vaikeaa muuttaa tapaa, johon on vuosien ajan tottunut. Heti ensimmäisellä viikolla tuli vanhasta muistista vähän väliä sellainen olo, että pitäisi varmaan mennä pesemään koneellinen, vaikka ei siis tarvinnut. Seuraavalla viikolla olin kipeän lapsen kanssa kotona, ja päädyin kuitenkin tyhjentämään pyykkikoria, sillä en oikein pystynyt tekemään kunnolla töitäkään. Ensi viikolla yritän taas palata tähän uuteen rutiiniin.

Kumpaan koulukuntaan te kuulutte? Kuinka usein pesette pyykkiä?