Mikä tekee ihmisestä hamstraajan? Tarina perheestä ja tavaroista

Sarah Walker: The Life of Stuff

Luin tammikuussa kiinnostavan kirjan. Susannah Walkerin The Life of Stuff – the mess we leave behind (”Roinan elämä – sotku joka jälkeemme jää”) on omaelämänkerrallinen tutkielma tavaroista, hamstraamisesta ja perheistä. Kirjoittajan kuvailee, kuinka hänen äitinsä kuoleman jälkeen paljastuu, että äiti on ollut ns. hamstraaja. Hänen kotinsa on lähestulkoon romahduspisteessä ja lattiasta kattoon täynnä tavaraa, etupäässä roskaa. Kirjailija on kyllä epäillyt, että äiti ei voi kovin hyvin, mutta todellisuus on silti valtava järkytys. Walker alkaa perata äidin jäämistöä selvittäen samalla, mistä hamstraaminen johtuu, miksi tavallisesta ihmisestä tulee hamstraaja ja samaan aikaan hän alkaa tavaroiden avulla selvittää äitinsä ja samalla oman sukunsa historiaa.

Kirjan edetessä käy ilmi, että äidin ja tyttären suhde on monimutkainen ja vaikea, ja äidin oma historia hyvin surullinen. Jäämistöstä löytyy tavaroita, jotka paljastavat tarinoita esi-isistä ja sukulaisista, joista ei koskaan puhuttu. Raivaamisen kautta äidin elämäntarina alkaa purkautua, ja samalla kirjoittaja joutuu peilaamaan omaa suhdetta äitiinsä uusista näkökulmista. Sukutarinoiden rinnalla kulkee tarinat tavaroista, mitä ne edustavat, mistä ne ovat tulleet ja miksi äiti on niitä säästänyt. Kirjoittaja pohtii tavaroiden luonnetta, erilaisia keräilyn motiiveja ja miettii, voiko kenestä tahansa tulla hamstraaja. Kirja on kirjoitettu niin, että jokaista lukua edustaa esine, joka kodista on löytynyt, ja sen kautta pureudutaan aina uuteen teemaan.

Pidin kirjasta, vaikka välillä pohdinnat museoiden ja tavaroiden tarkoituksista kävivät hieman kuivakkaiksi. Äidin ja hänen sukunsa tarinan keriytyminen auki oli kuitenkin mukaansa tempaavaa ja samalla hyvin surullista luettavaa. Tein sen johtopäätöksen, että ainakin tässä tapauksessa hamstraaminen oli pikemminkin oire monenlaisista onnettomista elämänkohtaloista. Kirjoittajan äiti oli ollut selvästi syvästi masentunut ja ilmeisesti alkoholisoitunutkin, vaikka olikin älykäs ja toimissaan muuten aivan normaali, lukuunottamatta kaoottista kotia. Toisaalta kirjan luettuani en ihmetellyt, että äiti päätyi menettämään otteen elämästään, niin paljon surua, menestyksiä, vastoinkäymisiä ja hylkäämistä hän oli elämässään joutunut kokemaan. Mitä pidemmälle suvun tarina avautui, sitä selkeämmin tuntui nousevan esiin onneton malli elämälle, joka tuntui toistavan itseään sukupolvesta toiseen.

Viime kädessä kirja ei ollutkaan minusta tarina tavaroista, vaan pikemminkin siitä, miten onnettomat ja vaikeat perhesuhteet vaikuttavat sukupolvienkin ylitse. Tavaroista puhuttaessa kiinnostavinta oli mielestäni se, kuinka kirjoittaja kuvaili tunnesidettä, joka omaisuuteen voi syntyä. Jokin esine voi kantaa mukanaan huonoa karmaa, mutta samalla siitä ei voi luopuakaan, sillä pelkona on että siitä vasta epäonnea seuraisikin. Tai kuinka esine tuntuu niin inhimilliseltä, että sen haluaa ”pelastaa” kirpputorilta omaan kotiinsa. Mutta siellä se vain kasvattaa  tavarakuormaa, kunnes roinaa on niin paljon, että asukas kirjaimellisesti tuntuu hautautuvan alle. Tavaroita hankitaan toiveikkaasti (äidillä oli viisi pölynimuria, kaikki eri vuosikymmeniltä), tai niitä piilotetaan pois silmistä, ettei niitä tarvitsisi ajatella. Ja kun voimavarat ovat lopussa, kaikki lopulta tuhoutuu vuotavan katon, tuhoeläinten ja homeen alle. Lopulta mikään ei kelpaa muuta kuin kaatopaikalle.

En tiedä onko tätä kirjaa käännetty, en löytänyt ainakaan pääkaupunkiseudun kirjastoista muuta kuin tämän englanninkielisen. Suosittelen kirjaa sellaisille elämänkertojen ystäville, jotka ovat myös kiinnostuneita tavaroista, ja joita ajoittainen tietokirjamaisuus ei haittaa. Minusta kirja oli kiinnostava, mutta erityisen kepeää luettavaa tämä ei ole. Tuli sellainen olo, että tavaraongelmien syyt ovat usein ihan muualla kuin itse niissä tavaroissa. Toisaalta kirjoittaja itse oli hyvä esimerkki siitä, että vaikeatkaan elämänkokemukset eivät mitenkään automaattisesti tuomitse ihmistä tiettyyn kohtaloon. Se vaatii kuitenkin sitä, että pystyy pyristelemään irti sukupolvesta toiseen jatkuneista toimintatavoista.

Onko kukaan muu lukenut tätä kirjaa?

Viikon vinkit: ruokaa, hamstraamista, varkauksia ja bonuksena Kävele naiselle ammatti

YLEn artikkelissa on haastateltu Marttoja, jotka muistuttavat että kuivaruoka ei yleensä ole pilaantunutta, vaikka pakkauksen päiväys olisi jo takana päin. Pasta, riisi ynnä muut vastaavat säilyvät jopa vuosia parasta ennen -päiväyksen jälkeen. Älä heitä ruokaa roskiin, ennen kuin olet haistanut ja maistanut onko se kunnossa.

Ilta-Sanomissa oli juttu hamstraajista. Siinä muistutetaan, että kyse on sairaudesta, eikä pakko-oireisesta toiminnasta pääse eroon siten, että joku vaan kärräisi roinat roskiin. Jutussa peräänkuulutetaan empatiaa, ja se on hyvä muistaa muutenkin aina, kun auttaa jota kuta raivaamaan kamojaan.

Pääkaupunkiseudun lajittelupisteistä on varastettu autolasteittain tavaraa.(HS) Minua kiinnostaisi tietää, mihin ne varastetut romut ovat päätyneet? Mikä on ollut motiivi? USAssa asuessani jätevarkaudet olivat aika ajoin uutisissa. Mutta siellä tilanne oli selkeämpi, koska jätteistä maksettiin. Jos joku kävi omin luvin tyhjentämässä talojen roskiksia, tiesi että jäte päätyy lopulta samaan paikkaan, siis jätekeräyslaitokseen, jossa siitä maksettiin.

Tämän viikon ekstravinkki poikkeaa totutusta. Kun minulta pyydettiin, voisinko kirjoittaa blogissani Kävele naiselle ammatti -tempauksesta joka järjestetään tänään 13.9., vastasin että ilman muuta. Mutta sitten en keksinyt mitään järkevää yhteyttä näihin asioihin, joista yleensä kirjoitan. Niinpä tein tästä viikon bonus-vinkin, koska asia on sekä hyvä että tärkeä. Kävele naiselle ammatti on Naisten Pankin järjestämä tempaus, jolla kerätään rahaa kehitysyhteistyöhön. Naisten Pankki on puolestaan Kirkon ulkomaanavun alainen organisaatio, joka kohdistaa apunsa nimenomaan naisille kehitysmaissa. Apu on hyvin konkreettista. Naisten Pankin kautta esimerkiksi afrikkalaiset naiset ovat saaneet ompelukoneita, jotka mahdollistavat työnteon ja oman rahan tienaamisen. Taikka jossain toisaalla sen avulla naiset voivat perustaa osuuskuntia, jotka myyvät riisiä eteenpäin. Naiset saavat käytännönläheistä koulutusta, jonka avulla he pärjäävät paremmin, eivätkä  esimerkiksi tule huijatuiksi.

On vanha totuus, että ihmisiä on tehokkainta auttaa siellä missä he ovat. Tämä on ruohonjuuritason kehitystyötä, joka tuo täsmäapua sinne, missä sitä tarvitaan. Toinen vanha totuus on, että naisten auttaminen auttaa myös lapsia ja vähitellen koko yhteisöä. Jos olet miettinyt, mikä olisi hyvä kohde hyväntekeväisyydelle, aloita vaikka tästä. Tunnen ihmisiä, jotka ovat itse nähneet, miten apu menee perille. Luotan siihen, että tämän organisaation toiminnasta on käytännön hyötyä.