Aihearkisto: Tavaroiden raivaaminen

Unelmien kotityöviikko

Julkaistu , kirjoittanut
7

Tuossa kun tulin sanoneeksi, että ihminen tarvitsisi viikon lomaa ihan vain hoitaakseen kaikki kotityöt, aloin miettiä, millainen se haaveiden kotityöviikko sitten olisi. Että mitä tekisin, jos saisin yhtäkkiä kokonaisen viikon, jolloin saisin tehdä kaikki roikkuvat hommat valmiiksi eikä olisi mitään muita velvotteita. Luulen, että nauttisin tällaisesta ajasta paljonkin. En ehkä rakasta lastenvaatteiden lajittelua sinänsä, mutta olisipa mahtavaa päästä jokaisesta väliaikaisesta pinosta eroon!

Ensinnäkin nostaisin parvekkeen puutrallit ylös, lakaisisin lattian, hankkisin sinne uuden säilytyslaatikon, laittaisin uuden maton lattialle ja nostaisin osan viherkasveista parvekkeelle kesää viettämään. Realistinen arvio tämän kaiken tekemiseen olisi yksi työpäivä. Pitäisi nimittäin käydä Ikeassa.

Mistä puhun, kun puhun kasoista. (Kori on silittämistä odottavia varten.)

Sitten lajittelisin kaikki ne lastenvaatepinot, joita on kevään aikana kertynyt (esimerkki yläpuolella. Autenttinen tilanne juuri nyt). Pakkaisin liian pienet kirppikselle ja ystäville, tai lajittelisin odottamaan kuopuksen kasvua. Muutamat talvikengät ja kumpparit pitäisi puhdistaa. Lasten lokerot eteisessä sisältävät edelleen villasukkia ym väärän sesongin kampetta. Päivittäisin lokerot, ja järjestäisin sisällöt siististi. Lopuksi kuskaisin kaikki nyssäkät oikeisiin osoitteisiin. Veikkaan, että myös tähän kuluisi kaikkine kuskaamisineen toinen kokonainen työpäivä.

Kolmantena päivänä raivaisin komeron, joka on päässyt pahasti sotkuun. Järjestäisin siivoustarvikkeet, jatkojohdot, kertakäyttöastiat ja kukkaruukut kaikki siististi omille hyllyilleen. Heittäisin roinaa pois, veisin luistimet vinttiin ja muutenkin järjestäisin kaikki paikoilleen. Tähän menisi noin puoli päivää. Toisen puolen voisin käyttää siihen, että veisin kaikki omat ja puolison kierrätykseen menevät vaatteet Fidalle ja yhden kassillisen Sorttiasemalle tekstiilikierrätykseen.

Neljännen päivän käyttäisi kokonaan työhuoneen raivaamiseen. Siitä on kevään aikana tullut jälleen kerran sellainen väliaikaisten asioiden säilytyspaikka. Huone on niin pieni, että jos se ei ole jämptissä järjestyksessä, se on sotkuinen. Jos kävisin työpöydän laatikot läpi, arkistoisin paperit, järjestäisin mapit ja niin edelleen, niin tähän menee hyvinkin koko päivä.

Viidennen päivän käyttäisin kaikkien muiden rästihommien suorittamiseen. Setvisin kirjapinot ja kävisin kirjastossa, putsaisin kylpyhuoneen kaapin, mankeloisin ja silittäisin, järjestäisin lastenhuoneen kirjoituspöydän, kävisin kaikki vanhat lehdet läpi ja poistaisin turhat. Veisin vinttiin ja kellariin kaiken, mikä odottaa siirtämistä. Kävisin läpi kaikki vuoden aikana kertyneet koulu- ja harrastuspaperit, -maalaukset ja harjoitustyöt, ja säästäisin niistä vain parhaat. Kävisin kriittisellä silmällä läpi jääkaapin oveen kertyneet lappuset, ja poistaisin kaiken mahdollisen.

Mietin tätä kirjoittaessa tarkkaan, kauanko kaikkeen menisi aikaa. Yritin olla realistinen. Työpäivän pituus on 8,5h, poislukien lounas ja kahvitauko. Niihin käyttäisin varmaankin noin tunnin päivässä. Kuten tästä suunnitelmasta huomaa, itse järjestäminen ei välttämättä vie niin paljon aikaa, mutta heti kun pitää lähteä viemään tavaroita jonnekin, aikaa kuluu. Meiltä ajaa Sorttiasemalle reilut puoli tuntia, joten jos lähtee viemään sinne tavaraa, on realistinen arvio noin pari tuntia, sillä täytyy varautua jonottamaan. Arvelen, että tämä on monilla muillakin kompastuskivenä järjestämisessä. Kotona asiat sujuu, mutta tavaran toimittaminen lopullisesti jonnekin vie aikaa, etenkin jos omaa autoa ei ole käytössä.

Mutta mikä täydellinen harmonia kodissa vallitsisikaan tämän viikon jälkeen! Kaikki roikkuvat projektit olisi suoritettu, missään ei olisi yhtäkään pinoa, nyssykkää tai pussukkaa odottamassa siirtoa uuteen paikkaan. Tavarat olisivat järjestyksessä ja paikoillaan. Voin vain kuvitella, millainen zen meillä vallitsisi tämän jälkeen. Miten ihanaa olisikaan työskennellä keskeytyksettä, ja saada aikaan näin paljon. Ja miten ihanaa olisikaan tämän jälkeen nauttia siitä, ettei yksikään kotityö roiku keskeneräisenä. No, aina saa haaveilla.

Mitä teidän unelmien kotityöviikolla tapahtuisi?

Yli 170 nallea

Julkaistu , kirjoittanut
21

Esikoiseni sai ensimmäiset pehmolelunsa jo ennen syntymäänsä. Sittemmin nalleja ja muita otuksia on kertynyt lisää. Ja lisää. Ja vielä vähän lisää. Toisen lapsen kohdalla kävi samalla tavalla – hän sai pehmoja lahjaksi heti maailmaan saavuttuaan. Molemmat lapset ovat olleet sitä sorttia, joka todella tykkää pehmoista. Niitä on saatu syntymäpäivä- ja joululahjoiksi sekä virpopalkoiksi ja tuliaisiksi. Lapset ovat ostaneet niitä itselleen ja toisilleen, saaneet kavereilta ja löytäneet kierrätyshyllystä. Niitä on tullut hampurilaisaterioiden kylkiäisinä ja arvontapalkintoina. Olen itsekin ostanut niitä useamman, ehkä matkamuistoksi tai sitten heltynyt kaupassa sitkeän lobbauksen tuloksena.

Reilun kymmenen vuoden aikana pehmoja oli kertynyt niin paljon, etteivät ne enää mahtuneet minnekään. Lastenhuoneessa oli pehmoja kestokasseittain, sen lisäksi että niitä löytyi kymmenittäin sängyistä unikavereina. Tilanne oli päätynyt tähän huomaamatta, nalle kerrallaan. Lastenhuoneen remontin yhteydessä päätin, että nyt on suuren karsinnan aika. Tässä oli vain yksi ongelma: jokaisella otuksella oli nimi ja persoona. Miten sellaisia voi karsia? Aiemmin karsimista oli kyllä yritetty muutaman kerran. Silloin lapset löysivät yleensä pari pientä pehmoa, jotka sai laittaa pois. 99% osoittautui kuitenkin liian rakkaiksi, joten tilanne ei koskaan varsinaisesti parantunut.

Nyt tein toisin. Aloitimme sillä, että kumpikin keräsi joka ikisen pehmon jonka omistivat, ja ne kerättiin omiksi kasoiksi lattialle. Kuvaavaa on, että pehmojen omistukset olivat lapsille päivänselviä, yhtäkään ”emme tiedä kumman tämä on” -otusta ei löytynyt. Sen jälkeen pehmot laskettiin. Kasojen koosta saattoi päätellä, että ihan pienestä määrästä ei ollut kyse, mutta laskeminen paljasti karun totuuden. Toisella pehmoja oli yhteensä noin 90, toisella noin 80. Meillä oli siis yhteensä reilut 170 pehmoeläintä. OMG, kuten joku teini asian ilmaisisi.

Nämä valittiin ekana.

Tällä kertaa aloitimme karsimisen eri suunnasta kuin aiemmin. Käskin lasten valita 10 kaikista rakkainta nalleaan, ja siirtää ne erilleen. Molemmat tekivät työtä käskettyä, ja aikaa tähän meni noin minuutti. Sen jälkeen he saivat valita toiset 10. Sen jälkeen vielä viisi. Operaation jälkeen molemmilla oli siis yhteenä 25 pehmoa, jotka olivat ne kaikista tärkeimmät. Määrä ei edelleenkään ollut minimalistinen, mutta tälle määrälle meillä oli järkevästi tilaa. Toisin sanoen kaikki 25 muuttivat kummankin sängynpäätyyn, eivätkä ne vaadi erillistä koppaa säilytystä varten.

Jäljelle jääneiden joukosta noukin erilleen kaikki tiput ja puput. Päätin siirtää ne pääsiäiskoristeiksi, jotka otetaan esiin kerran vuodessa. Sitten valikoitiin yhdessä pari nallea pienille serkuille annettavaksi. Sen jälkeen kerättiin kassillinen sellaisia, jotka lapset aikovat myydä kesällä kirppiksellä. Jäljelle jäi vielä kestokassillinen pehmoja, jotka – vähän noloa kyllä – muuttivat mökille. Mökki oli se helpoin ratkaisu. Siellä on leluille myös tarvetta, sekä riittävästi säilytystilaa. Lasten ei tarvinnut luopua niistä heti paikalla kokonaan, mutta kuitenkin ne saatiin pois lastenhuoneesta. Ajatukseni on, että vähitellen karsin mökillä ollessani tuota määrää vielä pienemmäksi.

Tämä operaatio paljasti tyypillisiä asioita karsimisesta, etenkin tunnepitoisten asioiden karsimisesta. Ensinnäkin minun ja lasten preferenssit eivät olleet samoja. Jokin minusta ”hieno” nalle ei lapsen mielestä ollutkaan mitenkään ihmeellinen. Toisaalta minä en mitenkään pystynyt muistamaan, mistä mikäkin oli peräisin, puhumattakaan jokaisen nimestä. Kävi kuitenkin ilmi, että kaikilla lähes 200 pehmolla oli kuitenkin oma nimi, ja jokaisen alkuperä oli täsmällisesti selvillä – keneltä saatu, milloin ja missä. Siitä huolimatta lasten oli helppo valita parhaimmasta huonoimpaan päin. Ensimmäiset 10 olivat todella helppoja, sen jälkeen pohdinta piteni.

Tästä voi vetää aikuisten tavaroihin sellaisen johtopäätöksen, että jos jotakin on liikaa, kannattaa edetä samassa järjestyksessä. Ei valitsekaan niitä, joista luopuu, vaan niitä, jotka haluaa säilyttää. Sitten käytettävissä oleva tila määrittelee sen, kuinka monta säilytettävää voi valita. Tämä tapaus havainnollisti myös, että joskus laskeminen on hyödyllistä, vaikka en olekaan laskemisen suurin fani. Laskeminen konkretisoi lapsille, että tavaroita on todella paljon. Alle kouluikäinenkin ymmärtää, että sata nallea on vähän liikaa. (Tosin kyllä se havainnollisti asian minullekin. Tiesin, että pehmoja on hirveästi, mutta olisin silti arvioinut määrän alakanttiin.)

Lopuksi totean, että niiden poistettujen perään ei ole haikailtu. Luulen että tämä johtuu ensisijaisesti siitä, että tällä kertaa valittiin vain niitä ihanimpia juttuja. Lapset eivät ole kaivanneet lisää, nyt valittu määrä tuntuu olevan juuri sopiva. Painotan, että minä tein päätöksen siitä, kuinka monta nallea sai ottaa, tällaiset päätökset ovat mielestäni parempi pitää aikuisten vastuulla, eikä neuvotella asiasta liiemmin lasten kanssa. Tästä huolimatta valittu määrä oli lapsille ok, eikä kumpikaan alkanut asiasta kiukutella. Kaiken kaikkiaan karsinta sujui ihmeen helposti ja sujuvasti. Jos jatkossa leluja on karsittava, tämä metodi on nyt hyväksi havaittu.

Vie roskat

Julkaistu , kirjoittanut
4

Tuntuuko siltä, että tavaroihin hukkuu? Kaikkea on liikaa? Järjestys ei pysy? Ratkaisuni asiaan on yksinkertainen: vie roskat. Tarkemmin sanottuna, aloita vähentäminen poistamalla tavarat, jotka oikeastaan kuuluisivat roskiin, paperinkeräykseen tai muuhun lopulliseen poistopaikkaan. Täsmennän jo nyt, että kun tässä puhun roskiin heittämisestä, tarkoitan tietenkin sitä, että roskat on lajiteltu oikein. En tarkoita sitä, että kaikki mätetään yhteen muovikassiin ja nakataan sekajätteeseen.

Olen huomannut, että kun koti alkaa pursuilla, syynä on usein se, että käyttötavarat ja tarpeettomat tavarat ovat sekaantuneet. Huomasin tämä omassakin kodissa, kun pelasin minimalismipeliä kokonaisen kuukauden ajan. Suurin osa poistoista meni suoraan roskiin. Esimerkkejä tiloja tukkivista turhista tavaroista:

  • vanhat luetut lehdet
  • tavarat, joiden tilalle on ostettu uusi, toimiva tai parempi laite
  • paperit, joita ei enää tarvita
  • tyhjät pakkaukset, kotelot, purkit, pullot, kääreet ym.
  • Ilmaiseksi kotiin tulleet tavarat, joita ei oikeasti tarvita, kuten: pesulan henkarit, pesuaineiden annostelupallot, kosmetiikkanäytteet, kylkiäiset, mainostuotteet, jne.
  • melkein lopussa olevat tavarat, joita ei oikeasti koskaan käytetä loppuun, kuten: lähes valmiit ristikkolehdet, lasten askartelulehdet ym., puoliksi poltetut kynttilät, pahanhajuinen kosmetiikka, toimimattomat kynät ja tussit jne.

Näiden kaikkien tavaroiden ongelma on se, että ne tuntuvat usein näennäisen tarpeellisilta.  Siksi ne eivät välttämättä tunnu ensivilkaisulla kuuluvan roskikseen, vaikka todellisuudessa niin olisikin. Jos kuitenkin tilaa on liian vähän, sotku stressaa eikä oikein keksi, että mikä on vikana, suosittelen syventymään ensimmäisenä tähän tavararyhmään. Hyvä puoli näissä on se, että ne harvoin sisältävät mitään tunnearvokasta tavaraa. Suurin osa tavaroista on sellaisia, jotka on erittäin helppo uusia, mikäli kuitenkin tulisi katumapäälle. Tämä joukko ei myöskään sisällä mitään rahallisesti arvokasta. Vaikeinta onkin päästä yli siitä, että ”käyttökelpoisen” tavaran voisi noin vain heittää pois.

Koska tiedän, että tavaran heittäminen roskiin voi tuntua pahalta (koska mitä jos, mitä jos kuitenkin ja ehkä vielä jonain päivänä…) olen koonnut tähän alle kolme käytännöllistä ehdotusta siitä, miten toimia:

  1. Joskus kyse on tavaroista, joita periaatteessa voisi käyttää vielä muutaman kerran. Näitä ovat esim. lehdet, joissa on vielä yksi artikkeli lukematta, kosmetiikkapakkaus jossa on vielä parille kerralle tuotetta jäljellä, kosmetiikan näytepakkaukset, puoliksi poltetut kynttilät, melkein rikkinäiset sukat jne. Ehdotus: ota projektiksi käyttää kaikki nämä yhtä kyytiä loppuun, ja ota uusi käyttöön vasta, kun vanha on kulutettu loppuun. Eli: käytä vain niitä lähes risoja sukkia, kunnes ne tosiaan menevät puhki; kerää jämäkosmetiikka yhteen koriin ja käytä vain korissa olevia, kunnes pakkaukset tyhjenevät; älä osta yhtään uutta lehteä, ennen kuin vanhat on luettu.
  2. Mieti, haluatko oikeasti käyttää huonoa vai hyvää. Ihmisillä on erilaisia tapoja hemmotella itseään, minä osoitan itselleni arvostusta niin, että käytän vain toimivia ja kauniita tavaroita. Jos olen päättänyt hankkia uuden jonkun vanhan tavaran tilalle, se tarkoittaa sitä, että vanhan on aika mennä. Sitä ei pidä hillota ”varmuuden vuoksi” minnekään. Ei ole järkeä hankkia uutta keräämään pölyä hyllylle, jos ei aio lopettaa vanhan käyttämistä. L’orealin mainoslausetta lainaten, olet hyvän tavaran arvoinen! Ehdotus: anna itsellesi lupa nauttia kaikista hyvistä tavaroista, jotka omistat, ja lopeta vanhoilla tavaroilla kitkuttelu. Heitä vanhat pois. Katso myös edellinen kohta.
  3. Jos ongelmana on ilmaiset ”hyvät” tavarat, joita kertyy enemmän kuin olisi tilaa, on tärkeää päättää kuinka paljon niille haluaa kodistaan tilaa antaa. Minä jos kuka osaan arvostaa hyvää laatikkoa, ehjää kuplamuovia, ja siistiä lahjakassia, mutta rajansa kaikella. Ehdotus: Päätä, missä on näiden tavaroiden säilytyspaikka, ja kuinka paljon se saa viedä tilaa. Pysyttele sen jälkeen näissä rajoissa. Minulla on siistejä pieniä laatikoita varten yksi paikka yhdellä hyllyllä. Laatikot ovat yhden isomman laatikon sisällä, enkä säilytä niitä missään muualla. Jos haluan säästää vielä yhden, sen pitää mahtua muiden joukkoon. Jos ei mahdu, pitää joko luopua jostain vanhasta, jotta tilaa tulee lisää, tai sitten pitää heittää uusi tulokas roskiin. Tätä voi soveltaa minkä tahansa tavaralajin suhteen. Voit päättää, että kolme pesupalloa on tarpeeksi, eikä ylimääräisiä tarvita. Tai että huushollin kynät ovat penaalissa, ja kun se on täynnä, on kynien lukumääräkin täynnä.

Usein tavaraa jää pyörimään nurkkiin siksi, että tuntuu liian radikaalilta heittää rikkinäinen suoraan roskiin. Mutta jos haluaa vähentää tavaraa, roskista on helpointa aloittaa. On opeteltava näkemään, milloin tavaran käyttöikä on tullut tiensä päähän. Toisaalta – jos ei kärsi laittaa mitään roskiin, ei kannata ostaa uusia tilalle. Muutoin syntyy tavaroiden kerrostumia, jossa pohjalla on huonoimmat ja huipulla upouudet käyttämättömät, ja siitä syntyy juuri se tavaranpaljous, jonka keskellä moni kärvistelee.

Olen myös sitä mieltä, että roskalle on turha etsiä uutta käyttäjää. Jos tavara on liian huono itselle, niin silloin se on liian huono myös muille. Ei ole rikos laittaa roskia roskikseen. Suomen jätehuolto on niin hyvällä tasolla, että täällä voi luottaa siihen, että jäte lajitellaan niin kuin pitääkin. Jos vie rikkinäisen elektroniikkatavaran SER-kierräykseen, tietää, ettei se muutu ympäristöongelmaksi. Jos lajittelee materiaalit oikein, ei niiden loppusijoituksesta tarvitse sen enempää huolehtia.

Usein kynnys taitaakin olla siinä, että pitäisi erikseen lähteä liikkeelle toimittamaan tavara oikeaan paikkaan. Jos keräyspisteet ovat kaukana, ymmärrän että tämä on työlästä. Silloin kannatta tarkistaa, ettei vaadi itseltään liikoja. On tärkeää, että elektroniikka ja ongelmajäte päätyvät oikeisiin keräyspisteisiin. Mutta jos sekajätteen joukkoon silloin tällöin eksyy yksittäinen pahvilaatikko tai aikakauslehti, ei se ole maailmanloppu. Sen sijaan jos asuu taajamassa, jossa taloyhtiö tarjoaa kierrätyspisteet omassa roskakatoksessa, en oikein keksi syytä olla lajittelematta täsmällisesti.

Tavarat taakkana

Julkaistu , kirjoittanut
25

Luin juuri Hesarista kolumnin, jossa toimittaja Päivi Ängeslevä tuskailee tyhjennettävän kuolinpesän kanssa. Hän kohtaa saman ongelman, jonka niin moni muukin on kohdannut: hyvää tavaraa ei saa kaupaksi, ei edes ilmaiseksi annettua, koska kaikilla on jo kaikkea. Sitten ihminen istuu tavarakasojen keskellä ja ihmettelee – miten tämä on mahdollista?

Selitys tulee kulutustutkija Terhi-Anna Wilskan suusta: etenkin me keski-ikäiset olemme arvojen taitekohdassa. Meidät on kasvatettu kuluttajiksi, mutta samalla meidät on kasvatettu arvostamaan tavaroita, myös vanhoja tavaroita. Haaskaaminen, eli hyvän tavaran heittäminen roskiin, on arvojemme vastaista. Jos olette joskus tuskaillut vanhojen tavaroiden keskellä, että miten tähän on tultu ja miten näistä pääsee eroon, lukekaa kolumni. Siitä saa oivaa vertaistukea, joskaan vastauksia tavarasta eroonpääsemiseksi ei sekään anna.

Ängeslevä kirjoittaa, että kun tavarat ovat varastoituna jonnekin, niitä ei tarvitse kohdata eikä ajatella. Usein kohtaaminen jää sitten seuraavalle sukupuolvelle, joka joutuu tekemään kuolinsiivousta. Mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Uskon, että toimittajankin anoppi, josta jutussa puhuttiin, on säästänyt tavaroitaan myös rationaalisesti, ei vain siksi, ettei tietäisi mitä niille pitäisi tehdä. Kirjoittaja nimittäin mainitsee sellaisia asioita, kuin Arabian astiasto, virkattu päiväpeitto tai läjä pöytäliinoja. Ne ovat kaikki käyttötavaroita, jotka ovat kenties olleet kalliita, laadukkaita tai niiden tekeminen on ollut työlästä, kuten peiton virkkaaminen. Ei tällaisen tavaran säästäminen ole hamstrausta tai turhan haalimista. Se on järkevää, sillä esineillä on ollut selkeä käyttöarvo. Kenties ne ovat olleetkin käytössä. Ongelma syntyy siitä, että Arabian Myrna ei enää miellytä meidän sukupolvea.

Kirjahyllyni aarre: 1000-sivuinen kodinhoito-opas 1900-luvun alusta. Onneksi tämäkin on aikanaan säästetty!

Ei ole anopin vika, ettei virkatut päiväpeitot ole enää muodissa. Sen sijaan voi varovaisesti ihmetellä, kenen luomia ovat ihanteet niistä avarista, minimalisitisista ja vaaleista kodeista, joista nykyisin haaveillaan. Olemmeko tosiaan itse keksineet ne? Vai olisiko kaupallisilla voimilla tässäkin sormensa pelissä? Vanhempani ovat kertoneet, että 70-luvulla naapuriperheellä oli olohuoneessaan tummanvihreä katto. Sitä pidettiin upeana, rohkeana ja muodikkaana. En tiedä, kenen mieleen tulisi nykyaikana maalata huoneen katto vihreäksi. Sen sijaan olen välillä ajatellut, katsovatko tulevaisuuden nuoret kuvia 10- ja 20-lukujen valkoisista tyhjistä huoneista, ja pyörittelevät silmiään siihen malliin, että kaikkea sitä onkin ollut muodissa.

Tavaroiden säästäminen ja toisaalta poistaminen on jatkuvaa tasapainottelua tuon aiemmin mainitun arvoristiriidan takia. Tarpeelliselle tavaralle löytyy aina käyttöä, mutta mikä on tarpeellista? Haastan silti ajattelua hieman: jos aina heitämme kaiken pois, joudumme sitten myöhemmin hankkimaan aina uutta, kun uusia tarpeita ilmenee. Se taas ylläpitää sitä epäekologista kierrettä, jota yritämme välttää raivausta tehdessä – siis ettei heitettäisi käyttökelpoista tavaraa ainakaan roskiin. Mutta jos sattuu olemaan varastoja, niin silloin ei tarvitse hankkia uutta, voi ammentaa omastaan, tai sitten niistä anoppien ja isovanhempien varastoista. Vanhan tavaran ottaminen käyttöön on aina hyvä ratkaisu.

Toimittaja toteaa, että tavaroiden säilöminen ei ole hänelle vaihtoehto, ja totta kai ymmärrän, että rajansa kaikella. Kaikkea ei mitenkään voi säästä, mutta kaikkea juuri tällä hetkellä tarpeetona ei ole pakko heittää poiskaan. Olen omalle mummilleni kovin kiitollinen, että hän on säästänyt kaikenlaista – verhoja, lakanoita, mattoja ja muita kodintavaroita. Niitä olen muokannut omiin tarpeisiin sopiviksi, ja saanut hyvän mielen, kun ei ole tarvinnut hankkia uutta, eikä lähteä vinttiä pidemmälle etsimään. Nykyajan huteria lastulevyvirityksiä tuskin kannattaa säästellä, mutta viime vuosisadan alussa kudottu puuvillalakana kestää käyttöä sata vuotta ja vielä pidempäänkin.

Jos joku kerkesi jo lukea tuon jutun, olisi kiva kuulla, millaisia ajatuksia se teissä herätti. Onko säästäminen koskaan vaihtoehto? Vai houkutteleeko enemmän vaaleat, avarat huoneet?

Lopetan tavaroiden karsimisen

Julkaistu , kirjoittanut
4

Tein eilen uudenvuodenpäätöksen. En suunnittele tälle vuodelle yhtäkään raivaushanketta, kirjahyllyn karsimista tai minimalismipeliä. En aloita tammikuussa ainuttakaan kodinparannusprojektia, en listaa korjattavia asioita, enkä yritä opetella yhtäkään uutta rutiinia elämääni helpottamaan. En haasta itseäni pukeutumaan, syömään tai siivoamaan millään uudella tavalla.

Olen välipäivinä lukenut Minimalismi-kirjaa, ja tullut siihen tulokseen, ettei minulla ole mitään liikaa. Minä pidän tavaroistani. Teemu Kunto kirjoittaa, että hänellä on yhteensä noin 500 esinettä huonekalut mukaanlukien. Totesin, että minulla on moninkertainen määrä joka ikisessä huoneessa, ja se ei haittaa yhtään. Itse asiassa omistan monia tavararyhmiä, joihin kuuluu jopa satoja yksittäisiä kappaleita: kirjoja, vaatteita, astioita, joulukuusenkoristeita… Niin että kotimme tavaroiden kokonaislukumäärä lasketaan varmaan kymmenissä tuhansissa.

Otetaan nyt vaikka ne joulukuusenpallot. Mielestäni niitä on juuri sopivasti. Miksi luopua yhdestäkään? Ne viettävät noin 350 päivää vuodesta pahvilaatikoissa vintillä. Eivät ole tiellä, eivät vie arvokasta säilytystilaa miltään muulta – mitä muuta siellä säilyttäisin, ellen juuri joulukoristeita? Rakastan joulukuusta, rakastan kauniita palloja, eikä minua haittaa, että kuusen koristaminen ja purkaminen vie yhteensä kokonaisen työpäivän. Se on kaksi puolikasta päivää vuoden aikana, ja lopputulos on ihana. Ihanuudet syntyvät harvoin ilman aikaa ja vaivaa.

Ilana Aallolla on hauska sanonta, että jos sotku ei haittaa, se ei haittaa. Tämä on totta. Meillä on kutakuinkin siistiä. Ne ”sotkut”, joita ehkä löytyy, eivät haittaa. Kirjahyllyssä on kirjoja, joista voisi luopua. Mutta niin oli viime vuonna ja sitä edellisenäkin. Eivät ole haitanneet niin paljon, että olisin jaksanut asialle tehdä mitään. Päätin, että koska ne eivät näköjään oikeasti häiritse mielenrauhaani, miksi ottaa asiasta enää minkäänlaisia paineita. Tai mistään muustakaan. Komero ei ole järjestyksen mallikuva, mutta en laita sen siivousta millekään tehtävälistalle. Siivoilen kun sille päälle satun, jos satun. Voi olla, että siivousfiilistä ei tule koko vuonna, mutta ennakoin, että jossain vaiheessa keväällä vastaan tulee tentti, jota pakoillessa parin hyllyn järjestäminen alkaa tuntua loistavalta idealta. Toisaalta jos ei tule, niin sitten minulla on sotkuinen komero. En anna senkään häiritä mielenrauhaani.

Minulla on siis juuri sopivasti tavaraa, sopivilla paikoilla kodissamme. Kaikkea on tarpeeksi. Mitään ei ole niin paljon liikaa, että karsiminen parantaisi elämänlaatua. Viinilasit tosin eivät oikein meinaa mahtua kaappiinsa, mutta meillä ei olekaan yläkaappeja keittiöissä. Niiden puuttuminen on virhe, jonka voi korjata. Tyhjä tila katonrajassa ei suinkaan ole itseisarvo, vaan arkkitehdin idea, jota ei ole pakko noudattaa. En missään nimessä luovu laseistani, vaikkei niille ole ollut käyttöä vuoteen. Jonain päivänä riittävän iso osa suomalaisista on rokotettu, ja sitten juhlitaan taas, hurraa!

Lopetan myös ostolakkoprojektin, kapselikaappiajatuksen olen jo aiemmin hylännyt. Niin kauan kun vaatteet mahtuvat kaappiin, niitä ei ole liikaa. Näistä vaateasioista kirjoitan kyllä lisää myöhemmin. Kokonaisuudessaan kyse on lopulta siitä, että tavaroiden karsiminen, raivaaminen ja vimmainen järjestely on hyvä ja tarpeellinen asia silloin, kun nuo tavarat jollain tavalla hankaloittavat tai häiritsevät elämää tai mielenrauhaa. Jos taas tavarat määrästä riippumatta eivät aiheuta sen kummempia tuntemuksia, niille ei tarvitse tehdä mitään. En kärsi kotihäpeästä, koska en vietä vieraideni kanssa aikaa siellä komerossa, en kärsi tilanpuutteesta, tukkeutuneista kulkureiteistä enkä mistään muustakaan. Tavarani tuottavat minulle pääsääntöisesti pelkkää iloa sekä määränsä että laatunsa puolesta.

Sen sijaan erilaiset projektit, hankkeet ja tehtävälistat alkavat tuntua turhalta painolastilta. Tähän saakka olen aina innostunut kaikenlaisista projekteista ja tavoitteista, ja listat ovat tapani järjestää sekä ajatuksia että elämää yleisesti. Mutta nyt on tullut sellainen tunne, että koti on hyvä juuri näin, ja ne puutteet joita siinä on, hoituvat sitten kun hoituvat. Ehkä meillä on vuoden päästä makuuhuoneessa verhot, mutta koska tässä on nyt mainiosti pärjätty reilu vuosi ilmankin, näen ettei aiheesta ole syytä ottaa sen enempää stressiä. Ei ole pelkoa, että asia unohtuisi mielestä, vaikkei sitä olisikaan erikseen kirjoitettu johonkin tehtävälistaan. Sen sijaan tehtävälista saattaa aiheuttaa tekemättömien töiden painetta. Miksi luoda sellaista itse itselleen?

Kuten huomaatte, aion aloittaa vuoden 2021 kuin vasikka kevätlaitumella. Ajattelin jatkaa samalla tyylillä koko vuoden. Entä te, hyvät lukijat? Miltä tällainen radikaali ratkaisu kuulostaisi? Ei yhtäkään projektia, ei lainkaan karsimista, ei milliäkään maritusta? Ollaan vaan, ja nautitaan siitä mitä on. Siivotaan kun huvittaa, ja jos vastaan tulee selkeästi tarpeeton tavara, poistetaan se ilman sen kummempaa seremoniaa. Kuka on mukana?

 

 

Yhden kuukauden tavarakarsinnan tulos

Julkaistu , kirjoittanut
10

Olin kesäkuun lopussa auttamassa kavereita muutossa, ja sen innoittamana kävin heinäkuun aikana omaakin kotia läpi turhaa tavaraa etsien. Jälleen löytyi vaikka mitä. Tämä kesä on itse asiassa ollut oikein hyvä tavaroiden raivaamisen näkökulmasta. Ensinnäkin se meidän uusi pikkuinen mökkitupa on imenyt itseensä ihmeellisen määrän vanhoja tavaroita. Tilaa on siis tullut kotiin lisää ihan siitä syystä, että tavaroita on viety mökille.

Olen silti tehnyt ihan oikeitakin poistoja, siis sellaisia missä tavara siirtyy lopullisesti joko roskiin tai kierrätykseen. Hämmästyttävän paljon on taas löytynyt roskaa:

  • vanha lelujunan vaunu, ei yhteensopiva minkään sarjan kanssa
  • Pahvisia ”puita”, leikkiin tarkoitettu, ei koskaan leikitty
  • Lelun ja elektronisen kuumemittarin pakkaukset
  • Tunnistamattomat tarrat (?) ja lippulappusia
  • 4 vanhaa pakasterasiaa, rikkinäisiä, kansineen
  • muita parittomia muovikansia ja rasioita
  • kolmet vanhat syömäpuikot
  • Teepannun rikkinäinen kansi
  • Tyhjä soijapullo
  • Jonkun laitteen harja (?)
  • pieni nostalginen tarjotin (rikki)
  • purkki kikherneitä
  • kevätrullien valmiskastike
  • 2 pikkupulloa kosmetiikalle
  • Lääkekaapista 3 vanhentunutta lääkettä (vein apteekkiin)
  • siivoussieni
  • lääkemitta
  • tarpeettomia papereita
  • rikkinäinen patalappu

Aikamoinen määrä sälää! Kaikkea tällaista löytyy kaapeista ja laatikoista, kun perusteellisemmin alkaa penkoa. Näiden lisäksi olen vienyt myös pienemmän pussillisen vaatteita Fidalle. Kun vuosi sitten pelasin minimalismipeliä, suurin osa poistoista oli tällaista roskikseen luokiteltavaa roinaa. Moni sitä ihmetteli, että miten tuollaista voi olla niin paljon, ja tavallaan sitä ihmettelee itsekin. Mutta ainakin minulla on taipumusta unohtaa erilaisia tavaroita, joita olen ottanut säästöön tulevaisuuden varalle. Kuten nyt vaikka tuollainen pieni lasinen soijapullo, jonka olen säästänyt sillä ajatuksella, että täytän sen ehkä myöhemmin uudelleen. Mutta olen todennut, että en ikinä täytä, ja niinpä pullo meni lasinkeräykseen. Joskus menee aikaa, että huomaa ettei tavaralle olekaan sittenkään käyttöä.

Kaikkea tällaista ihmeellistä sälää löytyi keittiön laatikoista. Heitin pois.

Tämä kesä on ollut erinomainen myös lasten lelujen ja vaatteiden kierrätyksen suhteen. Ensinnäkin sain ison muovilaatikollisen pieniä vaatteita eteenpäin sukulaislapselle, kun vihdoinkin päästiin tapaamaan rajoitusten poistuttua. Lisäksi lapset innostuivat karsimaan pehmoeläimiä, joita kertyikin iso kassillinen. Nyt pitäisi enää keksiä, mitä niille tehdään. Minne voi viedä kassillisen pestyjä, siistejä pehmoja? Pehmoja on edelleen enemmän kuin kukaan niitä voi oikeasti tarvita, mutta en jaksa taistella. Hyvä jos edes näistä muutamista maltettiin luopua. Lisäksi karsin vinon pinon palapelejä ja muita pelejä, jotka olivat jo meidän muksuille liian lapsellisia. Oli mukavaa antaa pelit eteenpäin uusia lapsia ilahduttamaan. Lisäksi pelien laatikot ovat aika isoja, joten niiltä vapautunut tilakin oli tervetullut.

Heinäkuussa poistuneet tavarat voi siis laskea kymmenissä, vaikkakin jos jokainen vaatekappale laskettaisiin erikseen, niin poistoja tuli varmasti yli sata. Yhdessä mökille vietyjen tavaroiden kanssa tämä raivaus on pitkästä aikaa tuottanut ihan konkreettista lisätilaa sekä kotiin että vintille. Mahtavaa!

Oletteko te raivanneet loman aikana?

Kausiraivausta ja kesän minimalismipeli?

Julkaistu , kirjoittanut
8

Oletteko raivanneet tai järjestäneet kotia kesäkuussa? Minä olen, suorastaan urakalla. Ensinnäkin järjestin koko vaatekaappini, vaihdoin viimein talvivaatteet kesäisiin ja kävin läpi joka hyllyn. Ei ollut pieni urakka, mutta äärettömän tyydyttävä kylläkin. Suorissa pinoissa odottavat vaatteet ovat kutsuvia. On vielä muutamia paikkoja, jotka kaipaavat organisoimista ja ehkä poistojakin: urheiluvaatteet on yksi, ja eteisen piirongin laatikot toinen. Jälkimmäisessä on pipoja ja hanskoja, ja tällä hetkellä hyvin talvisia tamineita edelleen. Voisi tehdä tilaa lippiksille ja aurinkolaseille. Kampauspöydänlaatikot järjestin myös.

Vielä isompi urakka oli lasten lelujen läpikäyminen. Tällä kertaa ei tarvinnut tehdä salasiivousta, vaan nuoriso osallistui raivaamiseen ihan itse. Hämmästyttävä ja elähyttävä kokemus! Ainakin muovikassillinen ihan silkkaa roinaa meni suoraan roskiin. Esikoinen suostui myös luopumaan käpykokoelmastaan, vain yksi lomamatkalta tuotu jättikäpy säästettiin. Iso kassillinen vanhoja pelejä ja palapelejä toimitettiin ilahduttamaan pientä serkkua. Lastenhuoneen kirjahylly odottaa vielä raivaamista. Pitäisi myös keksiä jokin patenttisysteemi kaikkia askartelutarvikkeita varten. Ne leviävät aina ympäri pöytää, eikä siinä lopulta mahdu enää tekemään mitään. Hyviä ideoita otetaan vastaan!

Näiden lisäksi olen uusintanut viherkasveja, joista heitin muutaman suoraan roskiin (ötököitä) ja ostin uusia tilalle. Uudet olen vaihtanut isompiin ruukkuihin. Parveke on aivan surkeassa tilassa, en ole tehnyt siellä mitään, en istuttanut mitään enkä muutenkaan laittanut sitä mitenkään. Asialle on tehtävä jotain, koko parveke menee ihan hukkaan, jos siellä ei viitsi oleskella.

Minusta tällainen järjestäminen (paitsi tuo parveke, sitä en saa aikaiseksi) on yleisesti ottaen tosi mukavaa. Vaatii sen vaivannäön että jaksaa ruveta, mutta varsinainen tavaroiden järjestäminen ja karsiminen on hauskaa. Pidän siitä, että järjestämisen jälkeen pieni pala maailmaa on jälleen jämptissä ojennuksessa. Myös se, että tietää ettei kaapeissa ole ylimääräistä tavaraa, on mukavaa. Ja sitten on ihanaa avata kaappi tai laatikko, ja nähdä se kaunis järjestys.

Kun vuosi sitten pelasin minimalismipeliä aktiivisesti koko kuukauden, ja onnistuin poistamaan kodistamme yli 500 konkreettista asiaa, kuului jälkeenpäin kritiikkiä. Että helppoahan se on, jos ensin hilloaa kaikenlaisia roskia, ja sitten heittää ne kerralla pois. Mutta väitin silloin ja väitän tiukasti edelleen, että osa omaisuudesta muuttuu roskaksi huomaamatta. Mistä sitä voi tietää, millä sekunnilla vanhoista sukista on elastaani lötsähtänyt? Jos ei ole pariin vuoteen ollut käyttöä, ja sitten ne ottaa esiin siivouksen yhteydessä, vetää jalkaansa ja toteaa käyttökelvottomiksi, niin silloin kyseessä on roska. Tavara on ollut oletettavasti käyttökelpoinen siihen hetkeen saakka, kunnes tajuaa ettei se enää olekaan. Tällaista kertyy kaappeihin huomaamatta, ja kunnon raivaus poistaa kunnollisten tavaroiden joukosta nämä huonot.

Olenkin tässä miettinyt, josko aloittaisin uuden minimalismipelin. Tällä kertaa en ajatellut noudattaa sitä sääntöä, että tavaroita olisi poistettava yhtä monta, kuin mitä päivän numero olisi. Viime syksynä siis poistin 4. päivänä neljä tavaraa ja 18. päivänä 18 tavaraa jne. Tänä kesänä voisin ottaa tavoitteeksi yksi päivässä. Jos poistettavaa löytyisi enemmän, niin mikäpä siinä, mutta tämän peli pelattaisiin ilman sen kummempia suorituspaineita. Taukoakin voisi välillä pitää. Kyseessä olisi siis jonkinlainen kevyt teema kesäloman ajalle, jolloin tavoitteena olisi käydä kotia vähitellen läpi ja poistaa aina ylimääräistä, mitä tulisi vastaan. Voisin dokumentoida poistoja tänne ja instagramiin (minut löytää sieltä nimellä @arkijarki, tervetuloa seuraamaan). Lähtisikö joku kaveriksi?

Mikä tekee ihmisestä hamstraajan? Tarina perheestä ja tavaroista

Julkaistu , kirjoittanut
2

Sarah Walker: The Life of Stuff

Luin tammikuussa kiinnostavan kirjan. Susannah Walkerin The Life of Stuff – the mess we leave behind (”Roinan elämä – sotku joka jälkeemme jää”) on omaelämänkerrallinen tutkielma tavaroista, hamstraamisesta ja perheistä. Kirjoittajan kuvailee, kuinka hänen äitinsä kuoleman jälkeen paljastuu, että äiti on ollut ns. hamstraaja. Hänen kotinsa on lähestulkoon romahduspisteessä ja lattiasta kattoon täynnä tavaraa, etupäässä roskaa. Kirjailija on kyllä epäillyt, että äiti ei voi kovin hyvin, mutta todellisuus on silti valtava järkytys. Walker alkaa perata äidin jäämistöä selvittäen samalla, mistä hamstraaminen johtuu, miksi tavallisesta ihmisestä tulee hamstraaja ja samaan aikaan hän alkaa tavaroiden avulla selvittää äitinsä ja samalla oman sukunsa historiaa.

Kirjan edetessä käy ilmi, että äidin ja tyttären suhde on monimutkainen ja vaikea, ja äidin oma historia hyvin surullinen. Jäämistöstä löytyy tavaroita, jotka paljastavat tarinoita esi-isistä ja sukulaisista, joista ei koskaan puhuttu. Raivaamisen kautta äidin elämäntarina alkaa purkautua, ja samalla kirjoittaja joutuu peilaamaan omaa suhdetta äitiinsä uusista näkökulmista. Sukutarinoiden rinnalla kulkee tarinat tavaroista, mitä ne edustavat, mistä ne ovat tulleet ja miksi äiti on niitä säästänyt. Kirjoittaja pohtii tavaroiden luonnetta, erilaisia keräilyn motiiveja ja miettii, voiko kenestä tahansa tulla hamstraaja. Kirja on kirjoitettu niin, että jokaista lukua edustaa esine, joka kodista on löytynyt, ja sen kautta pureudutaan aina uuteen teemaan.

Pidin kirjasta, vaikka välillä pohdinnat museoiden ja tavaroiden tarkoituksista kävivät hieman kuivakkaiksi. Äidin ja hänen sukunsa tarinan keriytyminen auki oli kuitenkin mukaansa tempaavaa ja samalla hyvin surullista luettavaa. Tein sen johtopäätöksen, että ainakin tässä tapauksessa hamstraaminen oli pikemminkin oire monenlaisista onnettomista elämänkohtaloista. Kirjoittajan äiti oli ollut selvästi syvästi masentunut ja ilmeisesti alkoholisoitunutkin, vaikka olikin älykäs ja toimissaan muuten aivan normaali, lukuunottamatta kaoottista kotia. Toisaalta kirjan luettuani en ihmetellyt, että äiti päätyi menettämään otteen elämästään, niin paljon surua, menestyksiä, vastoinkäymisiä ja hylkäämistä hän oli elämässään joutunut kokemaan. Mitä pidemmälle suvun tarina avautui, sitä selkeämmin tuntui nousevan esiin onneton malli elämälle, joka tuntui toistavan itseään sukupolvesta toiseen.

Viime kädessä kirja ei ollutkaan minusta tarina tavaroista, vaan pikemminkin siitä, miten onnettomat ja vaikeat perhesuhteet vaikuttavat sukupolvienkin ylitse. Tavaroista puhuttaessa kiinnostavinta oli mielestäni se, kuinka kirjoittaja kuvaili tunnesidettä, joka omaisuuteen voi syntyä. Jokin esine voi kantaa mukanaan huonoa karmaa, mutta samalla siitä ei voi luopuakaan, sillä pelkona on että siitä vasta epäonnea seuraisikin. Tai kuinka esine tuntuu niin inhimilliseltä, että sen haluaa ”pelastaa” kirpputorilta omaan kotiinsa. Mutta siellä se vain kasvattaa  tavarakuormaa, kunnes roinaa on niin paljon, että asukas kirjaimellisesti tuntuu hautautuvan alle. Tavaroita hankitaan toiveikkaasti (äidillä oli viisi pölynimuria, kaikki eri vuosikymmeniltä), tai niitä piilotetaan pois silmistä, ettei niitä tarvitsisi ajatella. Ja kun voimavarat ovat lopussa, kaikki lopulta tuhoutuu vuotavan katon, tuhoeläinten ja homeen alle. Lopulta mikään ei kelpaa muuta kuin kaatopaikalle.

En tiedä onko tätä kirjaa käännetty, en löytänyt ainakaan pääkaupunkiseudun kirjastoista muuta kuin tämän englanninkielisen. Suosittelen kirjaa sellaisille elämänkertojen ystäville, jotka ovat myös kiinnostuneita tavaroista, ja joita ajoittainen tietokirjamaisuus ei haittaa. Minusta kirja oli kiinnostava, mutta erityisen kepeää luettavaa tämä ei ole. Tuli sellainen olo, että tavaraongelmien syyt ovat usein ihan muualla kuin itse niissä tavaroissa. Toisaalta kirjoittaja itse oli hyvä esimerkki siitä, että vaikeatkaan elämänkokemukset eivät mitenkään automaattisesti tuomitse ihmistä tiettyyn kohtaloon. Se vaatii kuitenkin sitä, että pystyy pyristelemään irti sukupolvesta toiseen jatkuneista toimintatavoista.

Onko kukaan muu lukenut tätä kirjaa?

20 tehtävää vuodelle 2020

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Vuosi vaihtui mukavan pyöreään lukuun, ja näin kuinka ihmiset julkaisivat oman elämänsä 20-listoja. Ideana on siis kirjata ylös 20 asiaa, jotka haluaisi tehdä vuonna 2020. En jostain inspiroitunut ollenkaan oman elämän tavoitelistasta, mutta sitten aloin miettiä asiaa kodin näkökulmasta. Tämä näkökulma osoittautui niin hedelmälliseksi, että piti suorastaan tehdä valintoja, jotta asiat olisivat mahtuneet 20 joukkoon. Olen tehnyt tällaisen listauksen myös vuonna 2018, ja sen ansioista sainkin silloin paljon aikaan. Jos nuo vanhat jutut kiinnostavat, ne löytyvät kaikki täältä.

Nyt tein uuden tehtävälistan tälle vuodelle, ja laitoin sinne etenkin sellaisia asioita, jotka ovat roikkuneet puolitiessä jo pidempään. Josko tämän avulla saisin ne vihdoin hoidetuiksi!

Vuoden 2020 lista näyttää tältä:

  1. Komeron lattian ja alimman hyllyn raivaus (tavoitteena selkeä järjestys, nyt siellä on sotku)
  2. Makuuhuoneen kirjapinojen raivaus (näistä haluan päästä eroon)
  3. Makuuhuoneen senkin raivaus ja uudelleen järjestäminen (kaksi isoa laatikkoa taatusti vajaakäytöllä, enkä edes tarkkaan muista mitä kaikkea siellä on)
  4. Lasten muistelulaatikoiden läpikäyminen ja sisällön karsiminen (piirustukset ja vauvanvaatteet)
  5. Tarpeettomien kirjojen poisto kirjahyllystä (eli kirjahyllyn raivaus)
  6. Tarpeettomien lastenvaatteiden myyminen kirppiksellä
  7. Kirjahyllyn tasojen tyhjentäminen (2m epämääräistä sälää…)
  8. Lelujen vähentäminen ja kierrätys
  9. Lasten koulukuvien järjestäminen ja säilytyksen ratkaiseminen
  10. Tallelokerosta luopuminen ja tärkeiden papereiden säilytysratkaisu
  11. Vuoden 2019 paperien arkistointi
  12. Kuivaruokakaapin järjestäminen
  13. Keittiön vetolaatikoiden imurointi
  14. Päiväpeiton pesu
  15. Silityslaudan päällisen uusiminen
  16. Vessapaperitelineen kiinnitys
  17. Korjattavien vaatteiden kopan tyhjentäminen
  18. Makuuhuoneen verhotangon kiinnittäminen
  19. Pyykkikorin kannen korjaus (tai jos ei onnistu, korin uusiminen)
  20. Sähkösopimuksen kilpailutus ekosähköksi

Olen ryhmitellyt nämä tehtävät löyhästi yhteen. Tehtävät 1–8 liittyvät kaikki tietyn alueen raivaamiseen ja siihen, että tavaroita poistetaan ja vähennetään sekä samalla luonnollisesti myös järjestetään. Kohdat 9–11 liittyvät papereiden säilyttämiseen. Tehtävät 12–15 ovat minusta enemmän siivoamista kuin raivaamista, ja kohdat 16–19 ovat kodin korjaustöitä. Viimeinen kohta 20 ei liity mihinkään edellä mainittuun ryhmään, vaan on ihan oma juttunsa.

Muutakin olisin keksinyt. Tässä on kuitenkin nyt sellaiset asiat, joiden toteutuminen a) parantaa asumisviihtyisyyttä merkittävästi, b) jotka olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten ja c) joiden toteuttaminen on realistista. Olen nimittäin ajoittain alkanut haaveilla siitäkin, että työhuoneessa olisi yhtenäisen näköiset säilytyslaatikot kaikelle sekalaiselle tavaralle, mutta tämä olisi tavoitteena täydellisen ylimitoitettu. Se ei oikeasti parantaisi varsinaista asumisviihtyisyyttä lainkaan, vaan lähinnä tekisi huoneesta tyylikkäämmän näköisen. Mutta koska työhuoneessa ei varsinaisesti oleskella, eikä varsinkaan katsella seinille, tämän toteuttaminen olisi älyttömän työlästä hyötyyn nähden. Lähinnä se tyydyttäisi turhamaisuuden tunnettani, kun huone näyttäisi tyylikkäämmältä, vaikka järjestys olisi ihan sama kuin ennenkin. Olen yrittänyt siis keskittyä listalla olennaiseen.

Listalla on sekä helppoja juttuja että haasteellisempia. Päiväpeiton pesu ja kuivaus on yhden päivän homma, siihen vain pitää ruveta. Makuuhuoneen verhotangon kiinnittämiseen taas tarvitaan ammattilainen, sillä seinä on sellaista höttöä, johon omat työkalut eivät tehoa. Jos tosissaan puhutaan, haluaisin saada nämä tehdyksi jo ennen kesää, mutta se ei ole kaikin puolin mahdollista. Kirppikset eivät ota toppahaalareita myyntiin ennen kuin ensi syksynä. Mutta varmaan ainakin puolet voisin hyvinkin saada näistä tehtyä.

Koska rakastan listoja, tällainen tapa koota ja hahmottaa erilaisia rästihommia sopii minulle erinomaisesti. Raportoin myöhemmin, miten projektit etenevät. Jos joku haluaa napata tästä vastaavan idean, niin kertokaa mitä teidän listoilla lukee!

Digiroinasta eroon – näin teet tilaa sähköpostiin ja someen

Julkaistu , kirjoittanut
11

Olen käyttänyt kuluneella viikolla paljon aikaa siihen, että olen organisoinut, suunnitellut ja valmistellut alkavaa kevättä. En tehnyt uuden vuoden lupauksia, mutta olen miettinyt muulla tavalla, millaista haluaisin elämäni olevan, mihin haluan käyttää aikaa ja mihin en. Etenkin jälkimmäisestä näkökulmasta on hyötyä. Usein sitä miettii vain, mitä kaikkea haluaisi lisää, mutta ei aina niinkään sitä, mitä haluaisi pois tai vähemmän. Minä haluan mm. vähemmän mainoksia ja ylipäätään häiriötekijöitä, joten olenkin nyt alkuvuodesta karsinut runsaasti digiasioita.

Myyjä haluaa sähköpostiosoitteesi

Nykyisin kaikki, jotka myyvät jotain, haluavat sähköpostiosoitteesi. Se johtuu siitä, että henkilökohtainen markkinointi on paljon tehokkaampaa kuin yleiset mainokset. Jos saat omalla nimellä kohdistetun markkinointiviestin, on huomattavasti todennäköistä, että luet ja kenties reagoit jollain tavalla. Myyjän viesti menee paremmin perille. Sen vuoksi lähes kaikki palveluntarjoajat houkuttelevat asiakkaita nettisivuillaan jollain ilmaisella asialla, jonka saat sähköpostiisi, kun vain annat osoitteen. Isoilla firmoilla se on yleensä alennus seuraavasta ostoksesta, yksityisyrittäjät puolestaan tarjoavat muistilistoja, e-kirjoja, vinkkipaketteja ynnä muuta helposti sähköisesti lähetettävää. Joka kerran, kun sähköpostiosoitteensa antaa, antaa myös luvan lähettää myöhemmin muutakin markkinointipostia, eli käytännössä päädyt aina lähettäjän sähköpostilistalle. Näin uutiskirjeitä alkaa kertyä kuin huomaamatta, kunnes niitä tulee lukuisia päivässä.

Minäkin olen tilaillut näitä kaikenlaisia ilmaisia juttua vuosien varrella ja haalinut aleprosentteja, jotka valitettavasti ovat kertakäyttöisiä.  Tämän vuoden alusta lähtien olen kuitenkin jokaisen markkinointikirjeen kohdalla miettinyt, ilahduttaako se minua, tai tuoko se mitään tärkeää uutta tietoa. Lähes sataprosenttisesti vastaus on ollut ei. Niinpä olen klikkaillut itseni pois jo ainakin kymmeneltä listalta. Joukossa on niin bloggaajia, siivoustarvikeliikkeitä kuin liikuntapalvelujakin. Tammikuu on erinomainen aika tehdä tämä, sillä vuoden alussa aktivoituvat aivan kaikki, ja uutiskirjeitä tipahtelee tiuhaan tahtiin.

Puhelinmyynnin esto on helppo tehdä

Tein myös uudelleen ns. ”puhelin-robinsonin”. Tämä käsittämätön nimi tarkoittaa sitä, että ihminen voi estää sen, ettei saa suoramyyntipuheluja. Kielto on voimassa kolme vuotta kerrallaan, jonka jälkeen se pitää uusia. Tämä on helppoa: soita numeroon 0600 13404 ma-pe klo 8-18. Numerossa vastaa automaatti, joka kysyy haluatko tehdä suoramyyntikiellon. Vastaa puhelimeen selkeästi KYLLÄ, ja homma on hoidettu. Aikaa tähän menee alle minuutti.

Minulla on ollut kielto voimassa, ja sen loppumisen kyllä huomasi. Aloin saada useamman myyntipuhelun viikossa, ja kun kerran kysyin, miksi juuri minulle soitetaan, myyjä vastasi että ”no kun se on tässä järjestelmässä”. Enää en ole järjestelmässä, ja saan nauttia siitä, ettei kukaan yritä kaupata minulle puhelimessa mitään. Lisää tietoa palvelusta saa täältä. Samalla sivulla on tietoa myös paperisen suorapostin kieltämisestä.

Sosiaalisen median karsiminen

Samaan kriittiseen tapaan olen käynyt läpi myös sosiaalisessa mediassa seuraamiani juttuja. Facebook-ryhmiä, instagram-tilejä ynnä muita seurattavia kertyy kuin huomaamatta. Olen itse liittynyt moniin ryhmiin joskus monta vuotta sitten, kun jokin asia on kiinnostanut. Mutta kun elämäntilanne muuttuu, moni näistä ryhmistä on käynyt tarpeettomaksi. Lopulta huomaa seuraavansa asioita ja ihmisiä, jotka eivät enää tuota mitään sen kummempaa iloa. Siksi olen haravoinut myös ryhmiä joihin kuulun, ja poistunut kokonaan muutamalta, sekä piilottanut näkymästä sellaisia, joita en välitä seurata aktiivisesti, mutta joita pidän muuten vielä hyödyllisinä.

Instagramista pidän, vaikka aluneperäin epäilin koko median tarpeellisuutta. Mutta myös sen sisältöä kannattaa raivata ajoittain. Varsinkin julkisuuden henkilöt, yritykset ynnä muut ”epäpersoonalliset” tilit ovat sellaisia, että jos sisältö ei kiinnosta, on helppo klikata itsensä pois seuraamasta. Joskus seuraamisen lopettaminen kokonaan voi kuitenkin olla sosiaalisesti vaikeaa. Ihmiset tulkitsevat helposti, että jos joku lopettaa sosiaalisen mediakanavani seuraamisen, hänellä täytyy olla jotain minua vastaan. Näissä tilanteissa voi tyytyä siihen, että vain mykistää epätoivotun kanavan. Näennäeisesti seuraa edelleen, mutta päivitykset eivät näy omalla ruudulla, eikä vastapuoli saa koskaan tietää. Tätä menetelmää olen käyttänyt myös, ja sekin toimii.

Olemme sellaisen informaatiopommituksen kohteena joka tapauksessa, että ainakin omalta osaltani tämä harjoitus on ollut erittäin tarpeellinen ja tervetullut. En halua kuormittua sellaisista asioista, jotka eivät oikeasti ole minulle tärkeitä. Diginurkkia on onneksi aika helppo raivata, sillä usein se onnistuu yhdellä tai kahdella klikkauksella.

Kuka muu raivaa sähköisesti?