Avainsana-arkisto: ekologisuus

Arkisia saavutuksia, jotka tekevät onnelliseksi

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Alkuvuosi on ollut hämmästyttävän tehokas. Olen saanut rastittua vuosi sitten tekemältäni tehtävälistalta monta asiaa! Tärkeimmät: sain vihdoinkin päivitettyä sähkösopimuksemme ekosähköksi. Tästä täytyy antaa kiitosta aktiiviselle myyjälle, joka pyydysti minut kauppakeskuksessa jokunen viikko sitten, eikä hellittänyt ennen kuin sai selville, että meidän tosiaan kannattaisi päivittää sopimuksemme. Sähköfirma pysyi ennallaan, mutta sähkötyyppi ja hinta muuttuivat, molemmat parempaan suuntaan. Sähkö vaihtui uusiutuvaksi energiaksi, ja hinta putosi. Minulla on ollut huono omatunto, etten ole tätä yksinkertaista asiaa saanut tehtyä, sillä se on niitä pieniä asioita, joilla yksittäinen ihminen voi omaan hiilijalanjälkeensä vaikuttaa.

Toinen merkittävä saavutus on se, että meidän makuuhuoneessa on vihdoinkin verhot! Olin niin pitkään pelkkien sälekaihtimien varassa, että olin jo suorastaan unohtanut, miten mukavat ja kätevät verhot oikein ovatkaan. Ne pimentävät huoneen yöllä, ne parantavat akustiikkaa ja saavat ylipäätään huoneen näyttämään paljon paremmalta kuin ennen. Omin voimin ei kiinnitys olisi onnistunut, mutta lastenhuoneen remontin yhteydessä tämäkin työ saatiin teetettyä. Eikä nyt pitäisi olla pelkoa siitä, että tanko romahtaisi itsekseen alas, sen verran perusteellisesti se seinään kiinnitettiin.

Kolmanneksi sain eilen tyhjennettyä korjattavien vaatteiden korin. Korjasin tai parsin kaikki! Nukenpeiton, lapsen talvimyssyn, lapsen käsilaukun, oman pipon, oman neuleen, niskatyynyn, lapsenvaatteen. Siirsin pari pieneksi jäänytta lastenvaatetta ylähyllyn säilytykseen ja kappas vain – tuolin päälle kertynyt kasa olikin hävinnyt. Samaan syssyyn kävin läpi ompelulaatikon, ja karsin ja järjestin sen sisällön. Olen vuosikausia säästänyt kaikki vaatteiden mukana tulevat varanapit. Tajusin, että säästössä on puolet sellaisten vaatteiden varaosia, joita en enää edes omista. Luovuin tarpeettomista ja lajittelin jäljelle jääneet omiin pusseihin. Nappeja tarpeellisempia ovat mielestäni neuleiden mukana joskus tulevat pätkät korjauslankaa. Ne säästin kaikki, sillä niille olen huomannut olevan käyttöä. Pienet rei’ät saa usein siististi parsittua, jos vain on käytössä samaa lankaa, mistä neule on tehty.

Kaiken kaikkiaan olen alkuvuoden saavutuksiin hyvin tyytyväinen. Hulluinta tässä kaikessa on, että näiden asioiden tekemiseen ei lopulta mennyt juuri lainkaan aikaa. Sähkösopimus muuttui viiden minuutin keskustelulla + yhdellä puhelinsoitolla (koska halusin tietyt muutokset laskutukseen). Verhotanko ei vaatinut muuta, kuin että sovin remppafirman kanssa että se kuuluu urakkaan. Jopa tuo korjauskasan selvittäminen sujui lopulta vauhdikkaasti. Yhden vaatekappaleen korjaamiseen meni keskimäärin viisi minuuttia, eli koko kuorma oli hoidettu tunnissa. Jälleen kerran ihmettelen, kannattiko näitä kaikkia tehtäviä lykätä kirjaimellisesti vuosikausia. Tämän kun muistaisi aina jatkossakin! No, parempi kuitenkin tehty kuin tekemättä, vaikka aikaa kuluikin.

Tavarat taakkana

Julkaistu , kirjoittanut
25

Luin juuri Hesarista kolumnin, jossa toimittaja Päivi Ängeslevä tuskailee tyhjennettävän kuolinpesän kanssa. Hän kohtaa saman ongelman, jonka niin moni muukin on kohdannut: hyvää tavaraa ei saa kaupaksi, ei edes ilmaiseksi annettua, koska kaikilla on jo kaikkea. Sitten ihminen istuu tavarakasojen keskellä ja ihmettelee – miten tämä on mahdollista?

Selitys tulee kulutustutkija Terhi-Anna Wilskan suusta: etenkin me keski-ikäiset olemme arvojen taitekohdassa. Meidät on kasvatettu kuluttajiksi, mutta samalla meidät on kasvatettu arvostamaan tavaroita, myös vanhoja tavaroita. Haaskaaminen, eli hyvän tavaran heittäminen roskiin, on arvojemme vastaista. Jos olette joskus tuskaillut vanhojen tavaroiden keskellä, että miten tähän on tultu ja miten näistä pääsee eroon, lukekaa kolumni. Siitä saa oivaa vertaistukea, joskaan vastauksia tavarasta eroonpääsemiseksi ei sekään anna.

Ängeslevä kirjoittaa, että kun tavarat ovat varastoituna jonnekin, niitä ei tarvitse kohdata eikä ajatella. Usein kohtaaminen jää sitten seuraavalle sukupuolvelle, joka joutuu tekemään kuolinsiivousta. Mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Uskon, että toimittajankin anoppi, josta jutussa puhuttiin, on säästänyt tavaroitaan myös rationaalisesti, ei vain siksi, ettei tietäisi mitä niille pitäisi tehdä. Kirjoittaja nimittäin mainitsee sellaisia asioita, kuin Arabian astiasto, virkattu päiväpeitto tai läjä pöytäliinoja. Ne ovat kaikki käyttötavaroita, jotka ovat kenties olleet kalliita, laadukkaita tai niiden tekeminen on ollut työlästä, kuten peiton virkkaaminen. Ei tällaisen tavaran säästäminen ole hamstrausta tai turhan haalimista. Se on järkevää, sillä esineillä on ollut selkeä käyttöarvo. Kenties ne ovat olleetkin käytössä. Ongelma syntyy siitä, että Arabian Myrna ei enää miellytä meidän sukupolvea.

Kirjahyllyni aarre: 1000-sivuinen kodinhoito-opas 1900-luvun alusta. Onneksi tämäkin on aikanaan säästetty!

Ei ole anopin vika, ettei virkatut päiväpeitot ole enää muodissa. Sen sijaan voi varovaisesti ihmetellä, kenen luomia ovat ihanteet niistä avarista, minimalisitisista ja vaaleista kodeista, joista nykyisin haaveillaan. Olemmeko tosiaan itse keksineet ne? Vai olisiko kaupallisilla voimilla tässäkin sormensa pelissä? Vanhempani ovat kertoneet, että 70-luvulla naapuriperheellä oli olohuoneessaan tummanvihreä katto. Sitä pidettiin upeana, rohkeana ja muodikkaana. En tiedä, kenen mieleen tulisi nykyaikana maalata huoneen katto vihreäksi. Sen sijaan olen välillä ajatellut, katsovatko tulevaisuuden nuoret kuvia 10- ja 20-lukujen valkoisista tyhjistä huoneista, ja pyörittelevät silmiään siihen malliin, että kaikkea sitä onkin ollut muodissa.

Tavaroiden säästäminen ja toisaalta poistaminen on jatkuvaa tasapainottelua tuon aiemmin mainitun arvoristiriidan takia. Tarpeelliselle tavaralle löytyy aina käyttöä, mutta mikä on tarpeellista? Haastan silti ajattelua hieman: jos aina heitämme kaiken pois, joudumme sitten myöhemmin hankkimaan aina uutta, kun uusia tarpeita ilmenee. Se taas ylläpitää sitä epäekologista kierrettä, jota yritämme välttää raivausta tehdessä – siis ettei heitettäisi käyttökelpoista tavaraa ainakaan roskiin. Mutta jos sattuu olemaan varastoja, niin silloin ei tarvitse hankkia uutta, voi ammentaa omastaan, tai sitten niistä anoppien ja isovanhempien varastoista. Vanhan tavaran ottaminen käyttöön on aina hyvä ratkaisu.

Toimittaja toteaa, että tavaroiden säilöminen ei ole hänelle vaihtoehto, ja totta kai ymmärrän, että rajansa kaikella. Kaikkea ei mitenkään voi säästä, mutta kaikkea juuri tällä hetkellä tarpeetona ei ole pakko heittää poiskaan. Olen omalle mummilleni kovin kiitollinen, että hän on säästänyt kaikenlaista – verhoja, lakanoita, mattoja ja muita kodintavaroita. Niitä olen muokannut omiin tarpeisiin sopiviksi, ja saanut hyvän mielen, kun ei ole tarvinnut hankkia uutta, eikä lähteä vinttiä pidemmälle etsimään. Nykyajan huteria lastulevyvirityksiä tuskin kannattaa säästellä, mutta viime vuosisadan alussa kudottu puuvillalakana kestää käyttöä sata vuotta ja vielä pidempäänkin.

Jos joku kerkesi jo lukea tuon jutun, olisi kiva kuulla, millaisia ajatuksia se teissä herätti. Onko säästäminen koskaan vaihtoehto? Vai houkutteleeko enemmän vaaleat, avarat huoneet?

Onko kodit jo raivattu?

Julkaistu , kirjoittanut
8

Tuntuuko teistä siltä, että suurin kodinjärjestämisen ja tyhjentämisen buumi on menossa ohi? Konmari-aate on hiipunut, eikä ammattijärjestäjiä haastatella enää samaan tahtiin kuin muutama vuosi sitten. Tässäkin blogissa on ollut hiljaisempaa osittain siksi, että aihe ei enää herätä minussakaan niin suurta intohimoa kuin vielä muutama vuosi sitten. Silloin oli toisin – Konmarin vanavedessä julkaistiin monta kirjaa Suomessakin, esimerkiksi minun Tavarataidot ja Ilana Aallon Paikka kaikelle. (Ne ovat muuten hyvin erilaiset kirjat, vaikka aihepiiri onkin sama. Ilana pohtii asiaa kulttuurin ja historian näkökulmista, minulla on erittäin käytännönläheinen ote raivaamiseen. Suosittelen molempia.) Aihe oli muutenkin pinnalla, siitä kirjoitettiin lehdissä, Konmari sai oman ohjelman Netflixiin ja keskustelupalstat pursusivat ihmisiä, jotka innolla vähensivät tavaraa.

Minusta itsestäni on jo pidempään tuntunut siltä, että pelkkä raivaaminen eri riitä. Sillä saa toki oman kotinsa kuntoon, ja nautin ainakin itse siitä, että tavaroita on sopivasti neliöihin nähden. Pidän siisteydestä ja järjestyksestä, mutta kuten olen tuhannesti todennut aiemminkin, ei meillä täydellistä ole. Mutta ei meillä enää ole hirveästi raivattavaakaan. Jos tavoittelisi sitä täydellisyyttä, niin tietysti lelumäärää voisi harventaa, kirjahyllyn perata, komeron järjestää tiptop enkä edelleenkään ole keksinyt täydellistä systeemiä papereiden arkistointiin. Mutta mikään näistä aiheista ole sellainen, että koti olisi vaikeasti käytettävissä sen takia. Lelut mahtuvat lastenhuoneeseen ja lattian saa tarvittaessa tyhjäksi. Keksin, että kirjahyllyn päällä on hyvää tilaa säilyttää niitä kirjoja, joita en saa kuskatuksi divariin tai kierrätyskeskukseen. Komeron raivaan noin kerran vuodessa, ja sitten sillä pärjää loppuvuoden ihan hyvin. Paperitkin löytyvät, vaikkei systeemi olekaan elegantti.

Olen pidempään miettinyt, että tavaran vähentäminen on vastaus vain tiettyyn pisteeseen saakka. Se on hauskaa ja koukuttavaakin, mutta entä sitten, kun itselle sopiva määrä tavaraa on tullut vastaan? On helpottavaa päästä turhasta eroon, mutta edes minimalisti ei voi loputtomiin karsia omaisuuttaan.  Olen ruvennut epäilemään, että tässä muutaman vuoden aikana iso osa ihmisiä onkin karsinut kotiaan urakalla, minkä seurauksena nettikirppikset ovat täyttyneet tavarasta, eikä ylimääräisestä ole enää niin helppoa päästä eroon. Sekin vähentää raivausintoa. Tavaroiden vähentäminen on hauskaa kun siitä innostuu, mutta se on lopulta vain väline, ei päämäärä.

Olen entistä vahvemmin sillä kannalla, että lopullinen ratkaisu kotien tavaraongelmaan on se, ettei uutta tavaraa tule lisää. Ei riitä, että vanhasta luovutaan, täytyy myös vähentää hankkimista. Jatkuva raivaaminen loppuu itsestään, jos uuden tavaran virta tyrehtyy. Tämä on helpommin sanottu kuin tehty, sillä uuden tavaran kutsu on kaikuva. Tiedän sen hyvin siitä, että olen monta vuotta harjoitellut harkittua vaatteiden hankintaa, ja vasta nyt voin oikeasti mennä kauppaan ja todeta ettei tee mieli ostaa mitään. Harjoittelen tätä edelleen esimerkiksi kosmetiikan, kirjojen ja muutamien muiden tavaralajien suhteen.

Uskon, että seuraava trendinä onkin ostamisen vähentäminen: tietoiseen ostamiseen keskittyminen ja erilaiset ostolakkohaasteet. Tähän asti olemme pelanneet minimalismipeliä, ja vähentäneet tavaroita yksi kerrallaan. Tuleeko seuraavaksi ostolakkobingo? Vuosi vanhoilla tavaroilla -haaste? Tai kenties Shoppaile kaapistasi -kurssi? Minusta tuntuu, että tämä on luontevasti seuraava askel, kun tavaroita on karsittu tarpeeksi. Ennustan, että myös erilaiset eettisesti kestävät ostovalinnat nousevat entistä tärkeämmiksi. Kun ostaa vähän, ei halua ostaa huonoa, tai edes keskinkertaista. Minusta tämä on hyvä asia, sillä kalliimpia tavaroita arvostaakin automaattisesti enemmän. Niistä huolehditaan paremmin ja ne kestävät pidempään.

Yhteenvetona toteankin, että ennustan ensi vuodelle sellaista trendiä, jossa katse kääntyy vähitellen pois siitä, mitä tavaraa kodista lähtee, ja keskitytään entistä enemmän siihen, mitä tavaroita kotiin tulee. Oletteko samaa mieltä vai eri mieltä?

Viikon vinkit: Ilmastomuutos ja miten se ratkaistaan

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Ilmastomuutos, ja se mitä jokainen voisi sitä hidastaakseen tehdä, on ollut paljon esillä viime viikolla. Tällä viikolla siis näkökulmia tähän aiheeseen.

Riku Rantala, siis yksi niistä lihattoman lokakuun alkuperäisistä lanseeraajista, kirjoittaa siitä, miten nyt on aika myös päättäjien osallistua näihin talkoisiin tosissaan. Saavutetuista eduista luopuminen on todella vaikeaa, jos jokaisen pitäisi tehdä se vain omaa motivaatiotaan käyttäen. Kuka jättää lentämättä, kun se on niin halpaa ja helppoa? Kuka jättää maidon ostamatta, samasta syystä? Mutta näihin asioihin voidaan vaikuttaa poliittisesti, asettamalla esimerkiksi haittaveroja. Olen Rikun kanssa samaa mieltä. On tullut aika, että ilmastoa lämmittävistä valinnoista tehdään minulle merkittävästi vaikeampia. Yritän kyllä itsekin, mutta ei tätä voi yksittäisille kansalaisille jättää. Hei minulla on ehdotus! Voisiko hiilinieluihin sijoittamisesta saada verovähennyksen? Myös yritykset?

Sitten edellisen hengessä tuli sopivasti YLEn artikkeli, jossa todetaan että vegaaninen ruokavalio on tehokkain tapa pienentää ympäristöjalanjälkeä. Alan kallistua sille kannalle, että tämä on se lopullinen tavoite arkielämässä minullakin. Otan pieniä askeleita, mutta hyvä tavoite olisi esimerkiksi se, että ensi kesänä syön jo pääsääntöisesti vegaanisesti. En usko äärimmäisyyksiin, joten jos normaalissa arjessa en söisi juustoja, voisin kyllä muutaman kerran vuodessa herkutella niillä erikoistilanteissa. Ja kalaa aion jatkossakin syödä (ja etanoita, kuten instasta voitte huomata). Olisin siis valtaosan ajasta pescovegaani, kuten eräs lukija totesi. Onko sellaisia olemassa? En tosin 100% ajasta, mutta sanotaan nyt ainakin 85%. Väitän, että sekin olisi jo varsin hyvä suoritus!

Ilta-Sanomat listaa tällä videolla, miten erilaiset arjen toimet vaikuttavat ilmastokuormaamme. (Ääntä ei tarvitse, taustalla on pelkkää musiikkia.) Samassa lehdessä Anna Perhon satiiri osuu aika hyvin ytimeen siinä asiassa, miksi kukaan ei tee asialle mitään. Se on aina ikävää, kun itse pitäisi ruveta.

Lihaton lokakuu alkaa nyt. Siis NYT!

Julkaistu , kirjoittanut
51

Montako kertaa olen täällä selittänyt haluavani syödä enemmän kasviksia, milloin mistäkin syystä? Kuinka monta kertaa olen raportoinut, että miten on mennyt kasvisten lisääminen? Vastaus ensimmäiseen kysymykseen: lukemattomia. Vastaus toiseen kysymykseen: NOLLA.

Eilen oli kuitenkin kirkas hetki. Tajusin yhtä aikaa monta asiaa:

  1. On olemassa juttu nimeltä lihaton lokakuu, eikä lokakuuta ole mennyt kuin vasta viikko.
  2. Tämä jatkuva ajatus siitä, että pitäisi syödä kasvispainotteisemmin, on aika stressaava, jos ei kuitenkaan tee mitään asian eteen.
  3. Muistin että minulla on blogi, jota seuraa iso määrä ihmisiä. Jos teen itsestäni tilivelvollisen arkijarki.netissä, niin onnistumisprosentti nousee hurjan harppauksen.
  4. Joskus pitää aloittaa.

Joten nyt ollaan tässä. Olen aloittanut lihattoman lokakuun. Olen vihdoinkin lopettanut asiasta stressaamisen, ja konkreettisesti alkanut toimia. Sen vuoksi kirjoitan myös tätä tekstiä. Kun hyvistä aikeista huolimatta mitään ei näköjään tapahdu, pitää ottaa järeämmät keinot käyttöön. Julkinen projekti on aina tehokkaampi kuin itsekseen yrittäminen. Nimittäin itselleen on helppo antaa poikkeuslupia, mutta jos lupaan raportoida täällä mitä ruokia laitan, selityksiä on paljon hankalampi keksiä.

Tällä pitäis nyt mennä.eko

Nyt on jo lokakuun 8. päivä, mutta ei takerruta pikkuasioihin. Muutenkin on mielestäni tarpeetonta seurata tällaisia julkisia haasteita pilkun tarkasti, mutta koska nyt tosiaan sattuu olemaan lokakuu, niin luontevasti tässä voi samalla osallistua lokakuun mittaiseen haasteeseen. Voi olla, että tähän olisi olemassa jotkut virallisetkin säännöt, mutta aion nyt joka tapauksessa määritellä itselleni omat.

Lihaton lokakuu: Arkijärki.netin säännöt

  • Lihaton ruoka tarkoittaa ruokaa ilman lihaa. Siis naudanlihaa, possua, kanaa, kalkkunaa tai riistaa.
  • Kasvisten lisäksi sallittuja ovat kala, äyriäiset, kananmunat ja maitotuotteet. Tämä ei siis ole vegaanihaaste.
  • Edellisestä huolimatta pyrin valitsemaan kasvispohjaisen tuotteen, jos se on mahdollista. Esimerkiksi kaurakermaa ruokakerman sijasta jne. Tämä on kuitenkin toissijainen tavoite. Lapset saavat juoda rasvatonta maitoa kuten ennenkin.
  • Jos menen kylään, ja siellä tarjotaan lihaa, syön kyllä enkä tee asiasta numeroa.
  • Ykköstavoite on olla syömättä lihaa. Tyylipisteitä ei ole jaossa, joten einekset, puolivalmisteet, ravintolaruoka ja karkit ovat kaikki sallittuja.

Tiedostan kyllä, että kala ei ole kasvis. Tämän haasteen tavoitteena on kuitenkin pärjätä kuukausi ilman lihaa, ja muutos nykyiseen on jo sellaisenaankin iso. Siksi en edes yritä täydellistä suoritusta, mistään vegaanihaasteesta puhumattakaan. Suurin motivaatio tälle ruokavaliomuutokselle on ilmastomuutostalkoisiin osallistuminen, joten siksi tässä on kala mukana. Lihaan verrattuna sen vaikutus on hyvin pieni, ja ajatus tiukasta kasvisruokakuukaudesta aiheuttaa liikaa ahdistusta ja suorituspaineita. Tiedän myös, että esimerkiksi juuston ilmastovaikutus on lähes yhtä suuri kuin naudanlihan. Tämäkin on  sellainen seuraava askel, jonka olen valmis ottamaan sitten, kun kasvispainotteinen ruoka on muuten hanskassa. Jos yritän liian suurta muutosta kerralla, tuloksena on luultavasti vain mahalasku ja motivaation katoaminen. Siksi keskityn nyt lokakuussa vain tähän yhteen asiaan, eli lihan välttämiseen.

Miksi tämä on vaikeaa

Jos siellä jotakuta ihmetyttää, miten tämä voi olla niin vaikeaa, niin yritän selittää. Uskon, että monille kasvisruokaan siirtyminen voi olla helppoakin, mutta minä joudun opettelemaan sekä uusia tapoja ajatella että toimia. Muutos on harvoin ihan yksinkertainen asia, ja jos on koko ikänsä toiminut tietyllä tavalla, uuden opettelu ei käy kädenkäänteessä.

Ensin ne muutettavat ajatukset. Olen sisäistänyt vahvasti, että terveellinen ruokavalio sisältää riittävästi proteiinia. Samoin olen ruokaympyrän ja lautasmallin omaksuneena tottunut ajattelemaan, että proteiini on yhtä kuin liha. Niinpä olen huolehtinut siitä, että sekä minä että lapset saavat jokaisella aterialla jotain proteiinia, eli kalaa, lihaa tai kananmunaa. Nykyisin markkinoilla on myös runsaasti erilaisia kasvisproteiinivalmisteita, kuten nyhtökauraa. Ne ovat kuitenkin tuotteina vieraita. En esimerkiksi tiedä, kuinka paljon nyhtökauraa pitäisi syödä, jotta se vastaisi jauhelihan proteiinimäärää. En myöskään edes tunne kaikkia vaihtoehtoja, joita on nykyisin tarjolla.

Toinen muutos on konkreettinen uuden opettelu. Saan jauhelihasta vartissa aikaiseksi oikein pätevän arkiruuan, mutta en ole ikinä valmistanut härkistä tai mifua. En ehkä tofuakaan. Tämän haasteen myötä joudun siis opettelemaan uudenlaista ruuanlaittoa hyvin konkreettisesti. En edes tiedä, miten härkistä pitäisi käsitellä, jostain eksoottisemmasta puhumattakaan. En tiedä miltä nuo proteiinit maistuvat, enkä tiedä miten niitä kannattaisi valmistaa, jotta ne maistuisivat hyviltä. En tiedä kovin montaa kasvisruokareseptiä, jotka osaisin valmistaa ilman keittokirjaa. Myös tämän takia kala ja kananmunat ovat tärkeitä pitää mukana, muuten haaste muuttuu ylivoimaiseksi. Osaan tehdä kalaruuan ja munakkaan ilman ohjeita. Yksinkertaisin kasvisruoka jonka tiedän, on kaupan valmiit pinaattiletut. Niillä ei kuitenkaan voi elää koko kuukautta, joten uusia ruokia on löydettävä. Se taas vaatii asiaan paneutumista, mikä vaatii sekä aikaa että vaivaa.

Kolmas syy liittyy makuun. Minä pidän lihasta. Olen luontainen sekasyöjä. (Jostain syystä tykkään erityisen paljon raaoista lihoista ja kaloista, lempiruokiani ovat tartar-pihvi sekä sushi. Ehkä minulla on joku neandertalilaisgeeni?) Sen sijaan en ole esimerkiksi mitenkään erityisen innokas hedelmien tai marjojen syöjä. Karsastan myös kaikenlaisia papuja. En erityisemmin tykkää niistä. Kasvisvaihtoehto on ravintolassa usein hyvänmakuinen, mutta itse en osaa (vielä) laittaa erityisen hyvää kasvisruokaa. Kyse on sekä ideoiden että harjoituksen puutteesta. Tässä tullaan jälleen tuohon uuden opetteluun. On työlästä muuttaa tottumuksia, kun korvaavaa toimintatapaa ei ole automaattisesti olemassa.

Arkijärjen Lihaton lokakuu -haaste!

Koska ostolakko-projektissa tämä blogiyhteisö on osoittautunut niin mahtavaksi, päätin hyödyntää sitä myös tässä. Teen kerran viikossa lauantaisin koonnin tänne siitä, mitä olemme viikon aikana syöneet. Lisäksi lisään vähintään kerran päivässä instagram-tililleni kuvan siitä, mitä olen syönyt. Instagramini aktivoituu siis merkittävästi. Klikkaa itsesi seuraajaksi, jos haluat nähdä mitä syön. Voin jo etukäteen tehdä shokkipaljastuksen: tiedossa ei ole gourmet-annoksia. Vaan niitä pinaattilettuja ihan taatusti. Jos kuitenkin kuulut samaan sarjaan kuin minä, että haluaisit syödä enemmän kasvisruokaa, niin ainakin tuolta saa vertaistukea. Inspiraatiosta en mene takuuseen.

Mutta! Tätä olisi paljon mukavampi tehdä yhdessä! Lähteekö kukaan minulle kaveriksi? Tehdään samalla tavalla kuin ostolakossa, eli jaetaan onnistumiset ja epäonnistumiset kommenteissa, ja tsempataan toisiamme. Ja jos olet jo valmiiksi kasvisyöjä, kaikki tsempit ja vinkit ovat tervetulleita. Tiedostan, ettei tämä minun kasvissyönnin tasoni ole kovin hääppöinen, mutta jostain pitää aina aloittaa. Aloittaminen lienee se pääasia kuitenkin. Aloitin toissapäivänä lauantaina. Viikonloppuna meillä syötiin nyhtökauraspagettia, niitä pinaattilettuja sekä sunnuntain illlallisena paistettua riisiä ja kuhaa uunissa. Kaksi päivää takana, kyllä tämä tästä. Pitäisikö vielä mainita, että minä olin viikonloppuna vastuussa noista pinaattiletuista, puoliso kokkasi kaiken muun…

Kuka lähtee mukaan? Voin vakuuttaa, että kynnys on matala.

Viikon vinkit: Mitä on luksus, kalan ympäristökuorma sekä Arkijärkeä mediassa

Julkaistu , kirjoittanut
6

Tässäpä kiinnostava aihe: mikä on luksusta?  Tässä artikkelissa pohditaan, mitä luksus on nimenomaan suomalaisesta näkökulmasta. Meillä on perinteisesti karsastettu kaikkea pröystäilyä, ja varottu kehuskelemasta kalliilla tavaroilla tai harrastuksilla. Sen sijaan on sosiaalisesti hyväksyttävää mainita luksukseksi päiväunet tai saunavuoro. Jutussa todetaan, että usein luksus on sitä, mitä ihmisen elämästä puuttuu. Mutta jostain syystä materialisesta luksuksesta haaveilemista ei oikein pidetä hyväksyttävänä. Miksiköhän niin on? Mikä teidän mielestänne on luksusta?

Olen taas vaihteeksi pohdiskellut paljon sitä, mitä syön, sekä sitä, miten se vaikuttaa ympäristöön. Kala ei ole kasvis, mutta esimerkiksi naudanlihaan verrattuna se on huikean paljon parempi vaihtoehto. Tässä jutussa todetaan, että Suomessa kasvatettu ns. kassilohi ei enää saastuta vesistöjä. Siitä ovat sekä Luonnonvarakeskus että WWF yhtä mieltä. Jos viettää lihatonta lokakuuta, kalaa voi syödä varsin hyvällä omallatunnolla.

Ilta-Sanomat lainaa viime viikkoista kirjoitustani sanasta sanaan! 

 

Viikon vinkit: sukupolvieroja, pihapoliiseja ja ilmastomuutosta

Julkaistu , kirjoittanut
6

Tässä YLEn kolumnissa käsitellään hauskasti sitä, millainen sukupolviero suurten ikäluokkien ja heidän lastensa tai lastenlastensa välillä on. Tässä nostetaan mielenkiintoisesti esille se, miten eri tavalla eri ikäpolvet suhtautuvat tavaraan ja palveluihin. Vanhempi polvi ei halua tai raatsi käyttää palveluita, mutta he usein arvostavat tavaraa. Ja suvun nuorimmat ajelevat Überilla, tilailevat ruokaa kotiin ja käyvät tiheästi parturissa, kauneushoidoissa tai palkkaavat henkilökohtaisen valmentajan – mutta harrastavat kodissaan minimalismia. Minusta tässä osutaan asian ytimeen, näin maailma on kehittynyt.

Toinen hauska artikkeli YLEltä: oletko pihapoliisi, aidanrakentaja vai puistovahti? Tätäkin on nimittäin tutkittu. Suomalaisilla on erilaisia tyylejä olla naapuri. Toiset suhtautuvat kanssaeläjiin lempeämmin kuin toiset. Itsensä voi testata täällä. Minä olen tämän mukaan miljööhoitaja, vaikka oikeasti olen kyllä roskispoliisi! Sellaista vaihtoehtoa ei vain tainnut olla tuloksissa mukana.

Tämä viimeinen linkki voi olla HS maksumuurin takana, mutta jaa olennaisen tiedon tässä. Tutkimuksen mukaan valtaosa suomalaisista pitää ilmastonmuutosta uhkana, asiaan liittyvä tietämys on hämmästyttävän huonoissa kantimissa. Joka kymmenes pitää esimerkiksi ydinvoimaa suurimpana hiilidioksidipäästöjen lähteenä, vaikka ydinvoima ei tuota hiilidioksidia lainkaan. Se ei tietenkään tarkoita sitä, että ydinvoima olisi ongelmaton energianlähde, mutta sen ongelmat ovat muualla. Uskoisin, että tässä menee ihmisillä helposti puurot ja vellit sekaisin. Tiedostetaan, että jokin on paha juttu, mutta ei oikein tiedetä millä tavalla. Tosin olisin luultavasti itsekin vastannut väärin kivihiilen ja turpeen hiilidioksidipäästöihin liittyen.

Kahden dödön tekniikka

Julkaistu , kirjoittanut
19

Olen viime vuosina ruvennut välttelemään turhia kemikaaleja. En ole kovin hysteerinen, mutta olen vähitellen vaihtanut luonnollisempiin tuotteisiin aina, kun siihen on ilmaantunut hyvä tilaisuus. Käytän siis iloisesti sekä luonnonkosmetiikkaa että tavallista, koska järkeilen niin, että esimerkiksi 50% vähemmän altistusta jollekin on merkittävä parannus, vaikkei sataan prosenttiin pääsisikään.

Hyvä esimerkki tästä on deodorantti ja antiperspirantti. Minulla on niitä arkikäytössä kaksi: toinen on Madaran dödö, joka on sertifioitua luonnonkosmetiikkaa, eikä siinä siis ole alumiinia, parabeeneja tai muita sellaisia aineita, joiden haitallisuudesta keskustellaan. Mutta sen rinnalla käytän myös tavallista, marketista saatavaa hajusteetonta antiperspiranttia. Tällä hetkellä merkki on suomalainen Erisan, mutta LV ja Mini Risk käyvät myös, jos Erisania ei löydy (valitsen suomalaisen jos vain mahdollista).

Näillä mennään.

Tavallisena päivänä, jolloin ei ole hikoilua tiedossa, valitsen luomuversion. Mutta jos olen menossa juhliin tai muuten ihmisten ilmoille, varmistan salonkikelpoisuuteni perinteisellä antiperspirantilla. Luonnonkosmetiikan dödöt toimivat kohtuullisesti, mutta täydellisen varmoja ne eivät ole. Tämä tuoteryhmä on minusta hyvä esimerkki sellaisesta, missä ainakaan toistaiseksi luonnollisempi vaihtoehto ei pärjää perinteisille kemikaaleille. Minusta tämä sama asia koskee esimerkiksi siivousaineita. Pelkkä kunnollinen mikrokuituliina ja vesi riittävät monien tavallisten tahrojen irroittamiseen, mutta mikään ei korvaa Kloritea, kun pitää kunnolla valkaista jotain.

Tujummillekin kemikaaleille on oma paikkansa, mutta niitä on turha käyttää silloin, kun vähemmälläkin selviää, tai pelkästään ”varmuuden vuoksi”. Välillä minusta tuntuu, että ihmisillä on liian mustavalkoinen ajattelu monien tällaisten ekoasioiden suhteen. Se, että kokeilee ympäristöystävällisempää vaihtoehtoa jossain vaativassa paikassa, ja toteaa tuotteen riittämättömäksi, ei vielä tarkoita sitä, etteikö se toimisi erinomaisesti vähän vähemmän vaativissa olosuhteissa. En lähtisi tupaten täynnä olevalle jumppatunnille luomudödössä, mutta en toisaalta tarvitse mitään supertehokasta hikoilunestäjää tavallisessa arjessani.

Löytyykö muita, joilla on tehokkaampia ja miedompia tuotteita yhtä aikaa käytössä?

Arkijärki-podcast 19: Kaiketon elämä

Julkaistu , kirjoittanut
14

Olen näiden viime aikaisten uutisten valossa alkanut miettiä, mistä kaikesta pitäisi nykyisin luopua. Vältettäviä asioita on nimittäin paljon, ainakin jos mediaa tai vielä enemmän sosiaalista mediaa on uskominen: muovit, kemikaalit, roskat… Farkut pitäisi hankkia ilman elastaania, kosmetiikka ilman silikoneja ja parabeeneja ja ruoka ilman gluteenia, laktoosia, sokeria ja ties mitä. Tästä kaikesta seuraa arjen hankaloitumista, ja niinpä nämä olisikin helppo kuitata ohimenevinä villityksinä ja muoti-ilmiöinä. Mutta entä sitten, kun takana onkin ihan todellinen ympäristö- tai terveyshuoli? Näin on käynyt esimerkiksi mikromuovien ja BPA:n kanssa. 10 vuotta sitten niistä ei tiedetty mitään, nyt niiden terveyshaitat on selkeästi osoitettu. Mistä siis tietää, mitä kaikkea ilman pitäisi olla?

Minä en osaa antaa yksiselitteistä vastausta, mutta tässä podcastissa pohdin tällaista ”kaiketonta” elämää eri puolilta. Kiinnostaa myös kovasti, mitä mieltä te olette asiasta! Onko kaiketon elämä mahdollinen, mistä kaikesta olette luopuneet, vai tuntuuko koko homma liian hankalalta? Podcastin kesto on tällä kertaa 14 minuuttia.

Ja iTunes ja Acast-tilaajat huomio: nyt podcast toimii taas normaalisti myös niiden kautta tilattuna! Jaksot 11-18 täytyy ladata puhelimeen, jotta niitä voi kuunnella, mutta onnistuin korjaamaan ongelman, ja ainakin tämä uusin jakso latautuu omalla puhelimellani aivan normaalisti.Linkit iTunesiin täällä ja Acastiin täällä.

Podcast: Play in new window | Download

Subscribe: RSS

Viikon vinkit: muovi on pahasta, tai ehkä ei, mutta sittenkin on

Julkaistu , kirjoittanut
38

En tiedä mitä on tapahtunut, mutta muovista on parin viime viikon aikana tullut kuuma puheenaihe. Ydinviesti on kaikkialla sama: muovia pitää välttää ja sen käyttö kannattaa lopettaa pikimmiten. Muovi on epäterveellistä ihmiselle, se saastuttaa meret ja on valtava ongelma kierrätyksessä. On kiintoisaa nähdä, mihin tämä päätyy. Tuleeko tästä kestoaihe, joka lopulta johtaa merkittäviin muutoksiin yhteiskunnassa, vai onko kyseessä ohimenevä ilmiö, joka unohtuu, kun jotain muuta tulee tilalle. Tein 2000-luvulla graduni geenimuunnellusta ruoasta. Silloin aihe oli todella pinnalla, ja siitä kirjoitettiin usein – useimmiten vastaan. Nykyisin geenimuuntelusta huolestuneisiin uutisiin törmää varsin harvoin.

Koska muovista puhutaan kiivaasti, olen ajan hermolla ja tarjoan teille aiheeseen liittyviä linkkejä. Ensimmäisessä Eviran asiantuntija kertoo, että ruoan säilyttäminen muovissa ei ole suositeltavaa, paitsi lyhytaikaisesti. Jos näin on, haluan seuraavaksi tietää, miten marjat pakastetaan ilman muovia? Siitä ei nimittäin puhuta mitään, mutta ainakaan mikroon ei muovia pidä laittaa. Kuumentaminen ainoastaan edistää haitallisten aineiden siirtymistä ruokaan. Lasi olisi hyvä vaihtoehto muovisäilytykselle ylipäätään. (YLE)

Tässäkö on kaiken pahan alku ja juuri?

Entäs sitten biohajoava muovi? Siis ne vihreät ohuet muovipussit hevi-osastolla ruokakaupoissa? Ne pitäisi kieltää, sanoo tutkija Johanna Kohvakka. Hänen kirjoittaa, että biohajoavatmuovit eivät oikeasti maadu, vaan aiheuttavat ongelmia: muuttuvat mikromuoviksi, tuottavat pahimmillaan päästöjä ilmakehään ja niiden hiilijalanjälki on usein suurempi kuin muiden materiaalien.

Mutta mitä pitäisi sitten ajatella siitä, että VTT:n asiantuntija on ihan eri mieltä. HS:n artikkelissa lienee maksumuuri, mutta lainaan olennaisen tähän: ”aidosti biohajoavat muovit muuttuvat oikeissa olosuhteissa vedeksi ja hiilidioksidiksi. Tällaisia ovat esimerkiksi tärkkelyspohjaiset kuluttajille markkinoidut biohajoavat pussit. Vielä paremmin hajoavat erityisesti kotikompostointiin markkinoidut pussit.” Näin siis todetaan Hesarin jutussa. Samoin sanoo Ämmässuon ekoteollisuuslaitoksen edustaja kertoo, että biomuovi vaikuttaa hajoavan. Mutta hajoaako se todella, vai muuttuuko se vain mikromuoviksi, joka ei mullan seasta erotu?

Mitä tässä pitäisi ajatella? Kuinka iso stressi tästä pitäisi ottaa? Muovi on niin kuin lentäminen. Tiedän sen olevan pahasta, mutta ilman on vaikea olla. Sen takia linkitän tähän vielä yhden provosoivan kirjoituksen, jossa rinnastetaan kierrätys ja lentäminen. Varoitan ennalta, että kirjoitus herättää tunteita. Tai herätti ainakin minussa, sillä Sitran elämäntapatestin mukaan elän varsin mallikelpoista elämää – jos vain lopettaisin lentämisen. Välillä olisi kyllä mukavaa lakata välittämästä, sen verran hankalia ajatuksia tämä maailman pelastaminen herättää.