Muovipussien loppu (kirjaimellisesti)

Nyt on käsillä historiallinen hetki. Meillä ei ole enää yhtään muovikasseja varastossa. Muovipussien laatikko näyttää tältä:

Kaikki mitä on jäljellä.

Aloitin tammikuun 2017 alussa projektin, jonka tarkoituksena oli siirtyä kokonaan kestokasseihin, ja jättää muovikassit kauppaan. Aloitushetkellä tuo sama laatikko näytti tältä:

Tältä näytti sama laatikko tammikuussa 2017

Se oli niin täynnä pusseja, että ne eivät edes mahtuneet laatikkoon kunnolla.

Aika uskomatonta, että muovikasseja riitti lähes 17 kuukauden ajaksi. Koko perhe on tällä välin siirtynyt käyttämään kaupassa lähes yksinomaan kestokasseja. Lähikaupasta tuon tavarat kevyellä apukassilla, joka mahtuu käsilaukkuun. Jos taas mennään autolla Lidliin, käytössä on Lidlin omat, isot kestokassit. Hedelmäpusseja olen ottanut, ja sen lisäksi olen hyödyntänyt leipäpusseja ja muita pakkauksia.

Nyt meillä on uusi ongelma: mistä roskapussit? Taloyhtiössä on muovinkeräys, ja lajittelemme siis muovit erikseen. Ne on myös pakattava muovipussiin, ja pussin on oltava riittävän suuri, jotta muovipakkaukset mahtuvat siihen. Minusta tuntuisi aivan älyttömältä ruveta ostamaan muovia, jonka ainoa tarkoitus on joutua suoraan roskikseen! Tämä sotii täysin ajatusmaailmaani vastaan. Mutta jos en osta muovikasseja muodossa tai toisessa, en voi myöskään kierrättää muovia. Odottamaton ongelma!

Tällä hetkellä luulen, että ratkaisu on palata ostamaan muovikasseja kauppakassin muodossa, mutta harkitusti. Siis sen verran, että niitä riittää roskapusseiksi, muttei kuitenkaan niin paljon, että päädytään alun tilanteeseen takaisin. Lienee ehkä järkevää ostaa myös yksi rulla roskapusseja varalle, jottei lajittelu tyssää pussin puutteeseen. Lisäksi täytyy entistä tarkemmin hyödyntää muoviset pakkaukset roskapusseina. Esim. WC-paperin muovikääreestä tulee hyvä pussi, kun sen avaa varovasti.

Muovipusseja, joskin pienempiä, tarvitaan myös muiden roskien kuljettamiseen. Pienmetallin kerään mihin tahansa pikkupussiin, joka puolestaan on samassa roska-astiassa mihin laitetaan kierrätyslasi. Pussi on välttämätön, jotta metallit ja lasit pysyisivät erillään. Biojätteet kerään paperipusseihin, mutta yleensä aina myös paperipussin ympärillä on pieni muovipussi. Biojätteet vettyvät usein paperista läpi, ja ilman muovikassia niiden kuljetus roskiin on jokseenkin hasardia. Rappuun levähtänyt biojätepussi on kokemus, jota en halua uudestaan. Myös sekajätteet ovat useimmiten muovikassissa, vaikka välillä käytän myös paperikasseja tähän.

Olenkin tässä viime aikoina miettinyt muovikassien välttämistä uudesta näkökulmasta. Jos kierto on suljettu, eli jos on 100% varmaa, ettei muovipussi päädy käytön jälkeen luontoon, vaan se joko kierrätetään uudestaan muoviksi tai poltetaan, onko muovipussien käyttö lopulta ongelma? Tietysti voisin ainakin välillä käydä kippaamassa roskia jätehuoneeseen ilman pussiakin, mutta ainakin pääkaupunkiseudulla HSY nimenomaan suosittelee, että roskat pakataan jollain tavalla. Viime kädessä ratkaisu olisi tietysti siirtyä mahdollisimman vähäroskaiseen elämään, jolloin ei pussejakaan tarvittaisi niin paljon. Olemme kuitenkin nollahukkaelämästä kaukana, ja tarvitsemme muovipusseja.

Onko joku muu kohdannut saman ongelman?

Vain yksi tunti maapallolle?

Tänään vietetään Earth Hour -tapahtumaa, jolloin illalla klo 20.30 – 21.30 sammutetaan valot muistuttamaan ilmastonmuutoksen torjumisesta. Valot sammuvat lukuisista nähtävyyksistä, kuten Eiffel-tornista, ja minäkin sammutan valot meillä.

Sitä vaan tässä mietin, että miksi valot sammutetaan vain kerran vuodessa? Jos halutaan säästää energiaa, eikö tällainen tapahtuma kannattaisi järjestää kerran päivässä. Tai edes kerran viikossa? Jos rutiininomaisesti kaikki lakkaisivat käyttämästä sähkölaitteita tai edes pitämästä valoja päällä tunnin päivässä, miettikää mikä energiansäästö syntyisi vuodessa!

Tällainen olisi ihan mahdollista, jos siihen vai olisi tahtoa. Toteutustapakin voisi olla joustava. Eihän koko maan tarvisisi olla pimeänä yhtä aikaa, näitä sammutteluvuorojahan voisi jakaa vaikka kunta kerrallaan. Eikä tietenkään ole tarkoitus, että turvallisuudesta tingitään, ei ole tarkoitus, että talvipimeällä räpsäistään valot pois moottoriteiltä. Pointti on se, että mitä vaan voidaan tehdä – jos halutaan.

Sammutatko sinä tänään valot?

18 asian loppukiri

Marraskuu on jo puolessa välissä, ja tätä vuotta siis noin kuusi viikkoa enää jäljellä. (6 viikkoa! Miten se on mahdollista?) Nyt on siis hyvä aika kurkata, miten olen onnistunut toteuttamaan tammikuussa kirjoittamaani 18 asian listaa. Ideana oli siis valita 18 asiaa vuodelle 2018, jotka halusin erityisesti hoitaa, tai joihin olen halunnut tämän vuoden aikana kiinnittää huomiota. Alla lista ja sen tilanne nyt:

  1. Vaali kauneutta.    Olen ainakin yrittänyt. 
  2. Tiskikonerutiini.    Tämä toimii! Paitsi eilen hajosi tiskikone, tulee ongelmia!
  3. Kodinkoneiden säännöllinen puhdistus.   Olen tehnyt, muutaman kerran. 
  4. Keittiön verhon pesu ja silitys.   Tehty!
  5. Työhuoneen muodonmuutos.    Tehty moneen kertaan. Saako siitä lisäpisteitä?
  6. Paperiarkistojen setviminen.   Tehty lähes kokonaan.
  7. Kirjahyllyn raivaus.  –
  8. Parvekekeidas   Tämä toteutui kesällä. Marraskuussa on keidas kaukana.
  9. Pakkauslistat matkoja varten.  Tehty!
  10. Lelujen sisäinen kierrätys    Saatu pikkuisen alkuun, mutta ei vielä toimi.
  11. Vaatesäilytyksen uudelleenorganisointi.    –
  12. Kapselipuvustojen koostaminen. Kesäkapseli onnistui.
  13. Tulevien ja lähtevien vaatteiden kirjanpito.   Tämä toimii, kuten tiedätte.
  14. Arjen ateriasuunnittelu.  –
  15. Ruokahävikin minimoiminen.   Yritystä  on edelleen, menestys vaihtelee.
  16. Kukkia karkin sijasta.   Tämä on vaihdellut vuoden aikana paljon.
  17. Korjausta odottavien korjaaminen.    Melkein valmis!
  18. Sähköremontista selviäminen.   Oman asunnon kohdalla onnistui!

Tässä listassa on rohkaisevaa se, että sellaisia juttuja joita en olisi edistänyt yhtään, on vain kolme. Hurraa! Tekemättömiä on vain kirjahyllyn raivaus, vaatesäilytyksen organisointi ja arjen ateriasuunnittelu. Nyt jos ollaan ihan rehellisiä, niin kirjahyllyyn tuskin tulen tänä vuonna koskemaan. Se kaipaisi kyllä karsivaa kättä, mutta ollakseni realisti, sitä ei tule tänä vuonna tapahtumaan. Vaatesäilytyksen kohdalla täytyy tunnustaa, että en ole enää ihan varma, mitä täsmälleen ottaen ajattelin siellä uudistaa… Kapselipuvuston oppeja oli tarkoitus noudattaa (kertoo kirjoitukseni tammikuulta), mutta en kykene enää palauttamaan mieleen, mikä isompi idea tässä oli takana. Jää siis tekemättä, vaikka jonkinlaista uudelleen organisointia kyllä vaatekaapitkin tarvitsisivat. Sen sijaan en ole menettänyt toivoani ruokasuunnittelun suhteen! Vielä en ole päässyt siihen kiinni, mutta edelleen tiedän, että tämä olisi kyllä todella tarpeellinen lisäys arkirutiineihin.

Kesäkuussa parveke oli hieno!

Sen sijaan olen hirveän tyytyväinen siihen, että monta juttua on hoidettu alusta loppuun. Jopa korjausta odottavien vaatteiden kori on tyhjentynyt kovasti! Viime viikonloppuna käytin vajaat puoli tuntia siihen, että silitin taas pari polvipaikkaa ja ompelin muutaman auenneen sauman käsin kiinni. Samalla ihmettelin, miksi en tee noita korjauksia useammin, kun ei niihin kuitenkaan mene aikaa muutamaa minuuttia enempää. Silti sitä vain lykkää ja lykkää. Tämä on muuten sellainen työ, joka ei lopu koskaan. Aina tulee uutta korjattavaa, joten olisi fiksua käydä kaikki läpi vaikka kerran kuussa. Joka tapauksessa tilanne on paljon parempi kuin talvella. Korjausta odottaa enää yksi lapsen mekko ja yksi omani. Arvelen, että niiden korjaamiseen menee aikaa yhteensä 20 minuuttia. Saan varmasti tehtyä ennen joulua!

Suurin ponnistus on ollut tuo kohta 18. Sähköremontti on ollut iso projekti niin kotona kuin taloyhtiönkin tasolla. Meidän asunnossa on nyt lopulta valmista, ja koko talokin valmistuu vielä tämän syksyn aikana. Remontti on kuitenkin vaikuttanut tosi moneen listan asiaan. Mm. työhuone, joka jo pariinkin kertaan saatiin tämän vuoden aikana kivaksi ja toimivaksi, on jälleen mullin mallin. Tavoitteena laittaa se kolmannen kerran kuntoon ennen joulua. Kauneuden vaaliminen on kuitenkin ollut remontin keskellä jokseenkin haastavaa, enkä ole viitsinyt ostaa lainkaan kukkia sotkun keskelle. Joten karkkia on ostettu. Pitänee taas palata kukkasiin, kun olohuonekin näyttää taas olohuoneelta eikä varastolta!

Remontti oli aikamoinen ponnistus.

Tämän vuoden aikana aion edistää vielä näitä asioita:

  1. Työhuoneen palauttaminen toimivaksi
  2. Lelukierrätyksen organisoiminen, kun työhuone on kunnossa
  3. Paperiarkistoinnin vieminen ihan loppuun asti
  4. Vaatekaapin siivoaminen ja järjestäminen

Näille annan aikaa vuoden loppuun asti. Tammikuussa 2019 katsotaan sitten, miten tässä oikein kävi! Ja tämä on ollut niin hauska tapa pitää tehtäviä asioita mielessä, että voisin jo nyt luvata uutta listaa ensi vuodelle. Tavoitteena tietenkin se, ettei tältä listalta siirtyisi kovin montaa kohtaa ensi vuoden listalle.

Miten teillä on mennyt? Onko loppuvuodelle vielä projekteja?

Lokki, mehiläispesä ja keskiluokan kodit

Aino-Maija Leinosen haastattelu Hesarissa oli sekä kiinnostavaa että hieman kuohuttavaa luettavaa. Siivousyrityksen pyörittämisen aiheuttaman burnoutin ohella Leinonen alkoi kyseenalaistaa ihmisten valintoja. Monen muun asian ohella Leinonen alkoi ihmetellä keskiluokkaisten kotien sisustusvalintoja. Jutussa kerrotaan:

”KUN Leinonen vielä siivosi työkseen, hän näki valtavasti ihmisten koteja. Eniten siivoojaa käyttivät ylemmän keskiluokan perheet. Leinoselle oli yllätys, miten samanlaisilta heidän kotinsa näyttivät.

”Kaikkien lempiväri oli valkoinen. Ja kaikilla oli samat esineet, samat Arabian astiat ja samat valaisimet: Artekin Mehiläispesä olohuoneessa ja Lokki keittiössä.”

Hän alkoi pohtia, ovatko ne to­siaan objektiivisesti ottaen kauneimmat valaisimet mitä Suomesta löytyy. Vai pitääkö keskiluokalla vain olla samat esineet keskenään?”

 

Keskustelupalstoilla moni keskiluokkaiseksi itsensä tunnistava hermostui. Mitä vikaa Aallon huonekaluissa muka on? Taisin itsekin reagoida melko kärkkäästi. Leinosen kommentista saa sen kuvan, että yhtenäinen sisustus olisi nimenomaan keskiluokkaa leimaava ominaisuus. Että muut ihmiset kyllä osaavat tehdä persoonallisia valintoja, mutta ne keskiluokkaiset raukat vain kulkevat lauman mukana ja ostelevat mehiläispesiä olohuoneisiinsa, kun eivät muuta osaa. Onneksi tämä käsitys on täysin väärä, ja kerron seuraavaksi miksi.

Tällainen meiltä löytyy. Pääsisikö tällä mukaan Lokki- ja Mehiläispesäkerhoon?

Kyse ei nimittäin ole mistään ”keskiluokasta”, vaan kaikki suunnilleen samanlaista elämää viettävät ihmiset muistuttavat toisiaan. Puhutaan sosiaalisesta viiteryhmästä, siis siitä porukasta jonka elämä muistuttaa eniten omaani: on suunnilleen sama koulutus, tulotaso, asuinpaikka ja harrastukset. Tämä ei ole mikään keskiluokan erityisominaisuus, vaan sama koskee ihan kaikkia. Vietin lapsuuteni Itä-Suomen tehdaskaupungissa, ja kaikki kaverini olivat suunnilleen samanlaisista lähtökohdista. Kukaan ei ollut rikas, mutta ei myöskään erityisen köyhä. Kavereiden vanhemmat olivat kampaajia, paperimiehiä, kätilöitä, sihteereitä, maanviljelijöitä ja opettajia. Kaikkien kodit näyttivät ihan samanlaisilta. Lokkia ja mehiläispesää en muista nähneeni, mutta ne samat sohvat, pirtinpöydät, korituolit ja kirjahyllyt löytyivät poikkeuksetta jokaisesta kodista. Myöhemmin muutin opiskelijaksi Helsinkiin, ja jälleen kaikilla kavereilla oli saman näköistä. Pienet opiskelijaboksit, Ikean huonekalut ja Iittalan Kivi-tuikkuja ikkunalaudalla.

Nyt olen sitten päätynyt tuohon Lokki-lamppulaumaan. Meillä ei tosin ole kotona kumpaakaan noista em. valaisimista, mutta en anna sen hämätä. Kyllä minä kuulun siihen samaan porukkaan. Sen huomaa vaikkapa siitä, että kun hämärällä katselee asuintaloni ikkunoista sisälle, useampi Mehiläispesä valaisee naapureiden huoneita. Sitä paitsi anopilla on se Lokki, juurikin ruokapöydän päällä, ja minusta se näyttää oikein kivalta. Joten turha tässä on pyristellä.

Mutta kuten sanottu, tämä ei ole mikään erityinen merkki jostakin käsittämättömästä mielikuvituksen ja yksilöllisyyden puutteesta. Se on pikemminkin merkki siitä, että samanlaista elämää viettävät ihmiset arvostavat samanlaisia asioita. Jos Leinonen olisi käynyt siivoamassa duunariperheissä, hän olisi havainnut samat yhtäläisyydet. Yhtenäiset esineet vain olisivat olleet eri tavaroita. Tai jos hän olisi siivonnut opiskelijayksiöissä, jällen sieltä olisi löytynyt ne tietyt samat tavarat. Eikä tämä rajoitu vain Suomeen. Amerikkalaiset kodit muistuttavat toisiaan samalla tavalla, mutta ne näyttävät tietenkin erilaisilta kuin suomalaiset. Samoin kiinalaiset kodit, islantilaiset kodit ja nigerialaiset kodit.

Leinosen kysymykseen voi siis vastata ei. Ei, keskiluokalla ei pidä olla samanlaiset tavarat keskenään, jotta tuntisi kuuluvansa keskiluokkaan. Tai voihan olla, että joku hankki tietyn huonekalun antaakseen kodistaan tietynlaisen vaikutelman, mutta kokemukseni mukaan ihmiset sisustavat kotinsa pikemminkin niin, että se miellyttää heitä itseään. Eikä oma maku synny vakuumissa, vailla ympäristön vaikutusta. Meillä on tapana pitää tutuista tavaroista, eli niistä mitä näemme ympärillämme. Joten kaikki te valkoseinäisissä kodeissa asuvat Mehiläispesien omistajat, voitte huokaista helpotuksesta! Leinoselle oli vain tapahtunut ajatusvirhe, jota mahdollisesti Hesarin toimittaja oli vielä korostanut. Itse asiassa luulen, että  todella omaperäistä sisustusta on hyvin vaikea toteuttaa. Kaikki vaikutteet ja ideat ovat aina jostain peräisin.

Nyt sitten kiinnostaa: onko teillä samanlainen sisustus kuin kavereillakin? Riippumatta siitä, mikä lamppu katosta roikkuu!

Arkijärki-podcast 45: Pienet neliöt, vähän tavaraa?

Asun itse vanhassa kerrostalossa, jossa ei ole tuhlattu neliöitä esimerkiksi eteiseen. Vierailin vastikään ystävän luona, jolla puolestaan oli väljä omakotieteinen, jossa oli pinta-alaa ainakin tuplasti meidän eteiseen verrattuna. Hänen ja minun perheeni ovat kuitenkin hyvin samanlaiset, meillä on yhtä monta suunnilleen samanikäistä lasta ja aikuista taloudessa. Näin ollen tavaratarpeet ovat luultavasti aika samanlaiset, mutta väljemmät tilat mahdollistavat erilaiset säilytysratkaisut. Tässä podcastissa pohdinkin esimerkiksi omakotiasumisen ja kerrostaloasumisen eroja tavaroiden näkökulmasta. Tulen siihen tulokseen, että pienemmät neliöt eivät automaattisesti tarkoita vähempää tavaramäärää, mutta kylläkin sitä, että tavaroita ja niiden organisoimista on mietittävä enemmän, ja myös sitä, että iso määrä tavaraa pienemmässä tilassa vie myös enemmän aikaa. Podcastin kesto on noin 14 minuuttia.

Arkijärki: blogi ja podcast

Podcastin voi kuunnella suoraan tästä alta, taikka tilata puhelimeensa iTunesin tai Acastin kautta. Kaikki aiemmat podcast-jaksot löytyvät täältä. Siellä uusin on aina ylimpänä, ensimmäinen jakso taas sivun alimpana.

Lattia, jolla ei saa kävellä

On muuten ollut mielenkiintoinen paluu arkeen. Syyslomaviikolla lähdin lasten kanssa reissuun eri puolille Suomea, jotta kotona voitaisiin tehdä remonttia rauhassa. Koska kaikissa remonteissa kuitenkin aina tulee jotain häikkää ja hidastusta, työt ovat jatkuneet tälläkin viikolla joka päivä, vaikka olemmekin jo palanneet arkeen ja kotiin. Alkuviikossa oli kuitenkin ihan omaa jännitystä, kun eteisen lattian uusilla saumoilla ei saanut kävellä. Kuivumisaika olikin oletettua pidempi, joten maanantaina poistuin kotoa aamupäivällä, ja palasimme illalla kahdeksan aikaan. Sitten taiteilimme varpaillaan saumoja varoen ovelta sisään. Laatat nimittäin alkavat heti ulko-ovelta, ja peittävät koko eteisen.

Eikö olekin hienot! Etenkin nyt kun saa kävelläkin tuosta.

Koska eteisessä (ja vähän keittiössäkin) maalataan edelleen, meillä vallitsee poikkeustila. Eteisestä on tyhjennetty viimeisetkin tavarat, ja kaikki on jälleen kannettu olohuoneeseen, tungettu työhuoneeseen ja kaikki mikä ei niihin mahtunut, on siroteltu makuuhuoneisiin. Lattiat ovat täynnä remonttitarvikkeita, jalkalistoja, suojapahveja sun muita tavaroita. Vuoropäivinä ei saa koskea lattiaan, seiniin tai kattoon. Jääkaappi asuu edelleen työhuoneessa, ja sen vuoksi silityslauta tukkii pääsyn työpöydän ääreen. Pyykkiteline on puolestaan muuttanut sohvan eteen olkkariin.

Viikko reissussa kahden lapsen kanssa tarkoittaa sitä, että pyykkiä on matkalaukullinen. Mutta olen paluurutiineissani pahasti jäljessä kaikkien näiden erikoistilanteiden takia. Pyykkikori pursuilee siis edelleen, mutta toisaalta tässä hässäkässä se ei paljoa haittaa, joten pursuilkoon. Tosin käydessäni kylässä ystävien uudessa asunnossa, jossa oli käytännöllisesti suunniteltu kodinhoitohuone pesukoneineen ja kuivureineen huokailin kyllä hieman. Nimittäin sitä, että olisipa elämä helppoa, jos voisi omistaa kokonaisen huoneen pelkästään pyykkien organisoimiseen! Mutta kaikkea ei voi saada, joten jatkan tyytyväisenä tätä taitelua hieman pienemmissä tiloissa.

Kun näihin oman asunnon haasteisiin liitetään kriittisessä vaiheessa oleva taloyhtiön remontti, ja siihen liittyvät monet velvollisuudet, täytyy sanoa että olen muutaman viime päivän aikana käyttänyt aika paljon aikaa ja energiaa näihin asumisasioihin. Toisaalta olen ihmeellisen vähästressisessä tilassa tästä kaikesta huolimatta. Zen vallitsee, koska loppu häämöttää jo. Tämä viikko vielä, ja sitten saamme jo olohuoneesta ylimääräiset tavarat pois. Valmiiksi eteinen ei tule ennen kuin joskus marraskuun lopulla ehkä, koska en voi esimerkiksi tilata yläkaappeja ennen kuin uusi vaatekaappi on paikallaan. Muuten saattaisi käydä niin, etteivät uudet kaapit mahtuisikaan, tässä pelataan millien tarkkuudella ja vanhan talon seinät ja lattiat ovat aina vähän vinot. Mutta olen jokseenkin varma, että jo viikon päästä tilanne on täällä paljon parempi! Ja pyykitkin pesty.

Aina tulee jotain (eli kuinka varautua remonttiin)

En ole hetkeen päivittänyt remonttitilannetta. On sekä hyviä että huonoja uutisia. Hyvä uutinen on se, että asuntomme osalta saatiin sähkötyöt vihdoin valmiiksi, mikä tarkoittaa sitä, että varsinaista eteisremonttia päästiin aloittamaan eilen. Huono uutinen on se, että kun parkettia otettiin irti, alta paljastui vanhaa liimaa, josta on otettava asbestinäyte. On aivan mahdollista, että liimasta löytyy myös asbestia, mikä taas tarkoittaa sitä, että se muutaman neliön alue, joka nyt olisi tarkoitus laittaa, aiheuttaa paljon enemmän kustannuksia ja vaivaa, kuin etukäteen ajattelin. Tässä käy ilmi taas kaikkia remontteja koskeva sääntö: aina tulee jotain.

Näyttää vaarattomalta, mutta saattaa sisältää asbestia.

Koska olen taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja, koko talon remontti on myös vienyt aika paljon aikaa ja vaivaa viime aikoina. Kun kyseessä on vanha talo, rakenteista saattaa paljastua mitä tahansa – niin kuin on paljastunutkin. Seinien sisällä menee vanhoja johtoja, jotka katkeavat poratessa. Jossakin rapussa on käytetty erilaisia materiaalia kuin toisissa, ja lisähaastetta tulee taloyhtiömme erikoisista pohjaratkaisuista. Samassa linjassa olevat asunnot voivat olla huonejärjestykseltään aivan erilaisia, kantavia rakenteita myöten. Toistaiseksi remonttifirma on selvinnyt kaikesta aivan kohtuullisesti, mutta erinäiseltä soveltamiselta ei ole taloyhtiönkään tasolla kokonaan vältytty.

Näiden remonttien tuoksinnassa on jälleen konkretisoitunut se, että vaikkei remonttia tekisikään itse, paras lopputulos syntyy, mitä enemmän jaksaa itse olla paikalla ja valvoa. Vaikka ohjeet olisivat miten tarkat, ja vaikka työntekijät olisivat miten hyviä, SILTI tulee aina jotain. Pieniä väärinkäsityksiä, joiden seurauksena lopputulos ei näytäkään siltä kuin oli ajatellut. Pistorasia menee väärään paikkaan, lista päätyy vastakkaiselle seinälle kuin oli ajateltu, värisävy onkin väärä. Näitä kokemukseni mukaan käy aina, vaikka ohjeistus olisi kuinka tarkka. Siksi remonteissa kannattaa olla mahdollisimman ”kädet savessa” itsekin. Silloin mahdolliset virheet huomataan ajoissa, jolloin korjaaminen on helpompaa.

Laatat on valittu, mutta minkä värinen sauma olisi hyvä?

Olen tätä taloyhtiön remonttia navigoidessani miettinyt myös sitä, että jos taloyhtiössä on isoja remontteja tulossa tai käynnissä, hallituspaikka on paras paikka. Jos nimittäin haluaa olla itse vaikuttamassa mihinkään, kuten aikatauluihin, hintaan, toteutustapoihin tai muihin asioihin. Onhan se työlästä, mutta sitten on samalla eturivissä seuraamassa, miten työt etenevät ja tietää miksi erilaisiin ratkaisuihin on päädytty. Se vähentää aika paljon stressiä oman asunnon kohdalla, vaikka tietysti se voi lisätä sitä siinä suhteessa, että välillä on päätettävä koko taloyhtiötä koskevista asioista. Mutta toisaalta jokuhan sen päätöksen tekee joka tapauksessa. Miksi ei siis tekisi sitä itse?

Asbestinäytteiden tulokset tulevat muutaman päivän kuluttua. Sillä välin maalataan seiniä ja kattoa ja uusitaan listoja. Lattian laittoon päästään joko sitten, kun näyte on todettu puhtaaksi, tai sitten, kun asbestifirma on käynyt puhdistamassa alueen turvallisesti. Mutta tämä on kokonaisuuden kannalta vain pieni hidaste. Johan tätä on odoteltu elokuulta asti, joten pari viikkoa sinne tai tänne ei enää hetkauta millään tavalla. Ja horisontissa siintävä lopputulos motivoi. Kyllä siitä vielä tulee hieno, kunhan vain malttaa odottaa.

Sillä välin varaudutaan siihen, että aina tulee jotain.

Kun ihmisellä ei ole eteistä

Olen tässä nyt kuukauden elellyt ilman eteistä. Tai siis eteiseksi kutsuttu tila on tietenkin paikallaan edelleen, mutta kaikki tavarat on siirretty pois sieltä. Hyllyt ja naulakot on ruuvattu irti, lampusta on poistettu kupu ja lattiat on peitetty suojapahvilla. Eteinen on edelleen aika karu ilmestys mutta ulkonäkö on pientä verrattuna siihen, miten hankalaa on elää ilman normaalikäytössä olevaa eteistä.

Naulakko on olohuoneessa. Naulakon alle on pinottu kaikki ne kenkälaatikot, jotka olivat ennen ylähyllyillä, joita ei siis enää ole. Kenkäteline puolestaan on makuuhuoneessa, samoin kuin sateenvarjot ja hatut. Lasten ulkolelut on siirretty lastenhuoneen lattialle, ja kaikki muut tavarat on siroteltu mikä minnekin. Meillä on jokaisessa huoneessa jotain, mikä aiemmin oli eteisessä. Ehkä voitte arvata, että tämä tuo uudenlaisia haasteita toimivaan arkeen sekä kodin siisteyteen. Vaikka miten siivoaisi ja järjestäisi, näyttää sotkuiselta.

Olen tässä remontin kuluessa miettinyt, miten tärkeä osa asuntoa eteinen on. Mutta tuleeko sitä oikeasti miettineeksi siinä vaiheessa, kun asuntoon on muuttamassa? Tai suunnitellaanko eteisiä huolellisesti esimerkiksi uusia taloja rakennettaessa? En tiedä, mutta epäilen että ei välttämättä. Voin suoraan sanoa, että ainakaan minä en ole tätä remonttia ennen ajatellut eteistä kovin tarkasti. Siellä on pitänyt olla paikka takeille, kengille, urheilukamppeille ja monille muille jutuille, mutta se, miltä kokonaisuus on lopulta näyttänyt, on ollut aika pitkälti sattumaa. Näin on ollut kaikissa eteisissäni tähän mennessä. Olen pitänyt eteistä jonkinlaisena välitilana, jossa on niin monta liikkuvaa osaa, ettei mistään esteettisestä ratkaisusta ole kannattanut edes haaveilla. Eteiseen on aina laitettu se lamppu, jolle ei ole löytynyt paikkaa muualta; se piironki, joka ei ole sopinut makuuhuoneeseen ja niin edelleen.

Nyt tavoitteena on kuitenkin sekä toimiva että kaunis sisääntulo asuntoon. Havaintoni mukaan eteisessä säilytetään niin paljon niin erilaisia tavaroita, että jos ne ovat näkyvillä, vaikutelmasta tulee hyvin helposti levoton. Toisaalta niitä samoja tavaroita puetaan ja riisutaan jatkuvasti, ja jos kaikki on ovien takana piilossa, se hankaloittaa elämää myös. Riskinä on, että sileän oven takaa paljastuu kauhea kaaos. Samaan aikaan jonkinlainen säilytysjärjestelmä on tarpeen, koska muuten hanskat, pipot, sukat ja huivit ovat ihan sekamelskassa eikä kukaan löydä omiaan. Olen suunnitellut ratkaisuksi vetolaatikoita, joiden sisään laitetaan vielä jonkinlaiset tilanjakajat, jotta kaikki löytävät omansa.

Edistystä tässä varsin pitkässä prosessissa on kuitenkin tapahtunut. Täältä voi käydä kurkkaamassa ennen-kuvat. Sitten purettiin seinää, jonka jälkeen näkymä oli tämänlainen:

Seinä lähti helposti, mutta yllättäen sen sisältä paljastui sähköjohtoja.

Seinä näyttää nyt tältä. Siinä on eroa, kun katsoo missä pisteessä oltiin pari viikkoa sitten. Edistystä on tapahtunut merkittävästi. Huoneen keskellä roikkuvat sähköjohdot on saatu kauniisti takaisin piiloon. Puretun seinän kohta on siistitty. Puretussa seinässä ollut valokatkaisija on siirretty vastakkaiselle seinälle.

Tämä vaatii vielä hiomista, viimeistelyä ja maalia.

Lisäksi lattialaatat ovat saapuneet liikkeeseen, uudet valaisimet on tilattu, ja uudet yläkaapit on tilaamista vaille valmiit. Toisin sanoen niistä on tarjous, mutta päätin lykätä tilauksen tekemistä siihen asti, kunnes uusi lattia on paikoillaan ja nähdään, mahtuuko ajateltu kaapisto todella paikoilleen vai ei. Seinän viimeistely pitäisi tulla tällä viikolla valmiiksi. Mutta menee vielä viikkoja, ennen kuin ollaan lopulta siinä pisteessä, että kaikki tavarat saisi lopultakin kantaa paikoilleen. Siihen saakka kärvistellään sekamelskan keskellä, ja haaveillaan paremmista ajoista.

Mikä teidän mielestänne tekee eteisestä toimivan?

Kaikki palaa – vai palaako?

Olen koko viikonlopun pohtinut omia roskiani. Olen varsin ahkera lajittelija: meillä on nykyisin omat astiat muoville, biojätteelle, lasille, metallille, pahville, paperille ja sekajätteille. Lisäksi pantilliset pullot palautetaan kauppaan ja elektroniikkaromu sekä ongelmajätteet palautetaan asianmukaisiin keräyksiin kerran tai pari vuodessa. Käyttökelpoista tavaraa en laita roskiin vaan pyrin kierrättämään kirppisten tai hyväntekeväisyyden kautta. Tekstiilijäte on ainoa, jota en ole erikseen kuskannut minnekään, ensisijaisesti siksi, että en ole uskonut sen vaihtoehdon olevan yhtään polttamista parempi.

Mutta viikonloppuna luin tämän artikkelin, (jonka linkkasin myös eilen Viikon vinkeissä) jossa kerrotaan, että vaikka jätteenpolttolaitokset ovat vähentäneet kaatopaikkojen tarvetta merkittävästi, on syntynyt uusi ongelma. Polttaminen tuottaa hirmuisen määrän tuhkaa ja kuonaa, jolle pitäisi nyt keksiä jokin sijoituspaikka. Tuhkaa syntyy tietenkin kaikesta polttamisesta, mutta kuona on kaikkea sitä, mikä ei pala. Toisin sanoen materiaalia, jonka pitäisi olla jossain muualla kuin sekajätteen joukossa, kuten esimerkiksi metallia. Kovin moni heittää edelleen peltipurkit sekajätteeseen, vaikka oikea paikka olisi metallinkeräyksessä.

Sekajätteeseen heitetään myös paljon sellaista materiaalia, mikä kyllä palaa, mutta mille olisi omakin keräyksessä, kuten muovia, paperia ja pahvia. Uutisessa todetaan, että esimerkiksi jätteenpolttolaitoksessa, jossa 1,5 miljoonan eteläsuomalaisen jätteet, syntyy tuhkaa ja kuonaa 8 tonnia tunnissa. Jos lajittelisimme oikein, määrä voisi pudota puoleen. Tämän faktan ääreen on aiheellista pysähtyä hetkeksi.

Mitä minä voin tehdä?

Tätä asiaa olen siis pohtinut koko viikonlopun. Millä tavalla minä voisin tuota kasaa pienentää? Ensimmäiseksi päätin, että lakkaan fuskaamasta lajittelun suhteen. Nimittäin vaikka varmaan noin 90% roskista meneekin oikeisiin laareihin, tulee sekajätteen joukkoon silti heitettyä välillä sellaista, minkä oikeastaan voisi myös lajitella. Ihan vain laiskuuttani. Esimerkiksi likaiset jugurttitölkit – en läheskään aina jaksa niitä huuhdella, vaan survon ne sekajätteisiin. Tai katsokaa tätä alla olevaa kuvaa, siinä on hammasharjan pakkaus. Ennen tätä artikkelia olisin heittänyt tämän sekajäteroskikseen. Nyt irrotin kuitenkin muovin ja pahvin toisistaan, ja lajittelin molemmat oikein.

Ei ollut iso homma repiä pahvia muovista irti. Siitä huolimatta olisin aiemmin jättänyt sen tekemättä.

Olen myös ruvennut miettimään muovia ja lasia pakkausmateriaalina. Helsingissä lasinkeräykseen ei saa laittaa esimerkiksi lasisia kosmetiikkapakkauksia. HSY:n mukaan ne kuuluu laittaa sekajätteisiin, mutta sitten kun ne laittaa sinne, nehän eivät pala, joten niistä tulee tuota ylimääräistä kuonaa. Sen sijaan esimerkiksi muovisen dödöputelin voi lajitella muovinkeräykseen, jolloin siitä tehdään uutta muovia. Alan kallistua sille kannalle, että tässä tapauksessa muovi olisi ehkä kuitenkin parempi, jos sen pystyy lajittelemaan. Vai onko? Mistähän tämänkin saisi selville?

Näitä pohtiessa olen myös miettinyt paljon zero waste- eli nollahukkaelämäntapaa. Tähän tehokkaaseen lajitteluun nojaten olen pitänyt asiaa vähän liioitteluna, ainakin Suomessa, jossa lajittelu ja kierrätys toimivat hyvin. Mutta nyt katson asiaa vähän toiselta kantilta. Nimenomaan sekajätteen minimoimisessa on tämän artikkelin valossa kovasti järkeä. Keinoja olisi varmasti monia, mutta se aihe ansaitsee oman kirjoituksensa myöhemmin.

Tunnustaako kukaan muu joskus fuskaavansa lajittelussa? Miten te suhtaudutte lajitteluun ja jätteen polttamiseen? Entä onko täällä lukijoissa yhtään zero waste -elämää viettävää lukijaa?

Remontti aiheuttaa ketjureaktioita

Sain pari viikkoa sitten idean. Olen kaivannut isompaa pakastinta, mutta ongelmana on ollut, ettei sellainen mahdu minnekään. Keittiössä ei yksinkertaisesti ole paikkaa, johon voisi laittaa erillisen pakastimen. Sitten älysin, että työhuone, joka siis toimii myös kodinhoitotilana ja varastona, olisi mahdollinen paikka myös pakastimelle. Selvitin heti millaisia pakastinvaihtoehtoja olisi, mittailin huonetta, ja totesin että eihän siihen tarvita kuin yksi pistorasia lisää. Se taas järjestyisi epäilemättä helposti talossa tehtävän sähköremontin yhteydessä.

Ratkaisu oli yksinkertainen. Sähköurakoitsija lupasi porata yhden ylimääräisen reijän ja vetää pakastimelle oman johdon keittiöstä. Tähän saakka siis kaikki hyvin. Mutta tässä onkin hyvä esimerkki siitä, miksi kaikki remontit siinä vaiheessa, kun asunnossa jo asutaan, ovat asenteesta riippuen joko vähintäänkin hankalia tai sitten hermoja raastavan karmeita. Näinkin yksinkertainen muutos vaatii nimittäin uskomattoman määrän työtä. Tässä on se paikka, johon pakastin tulee:

Ei tarvitse muuta kuin tyhjentää hylly ja viedä se vintille…

Käytin suurimman osan viikonlopusta siihen, että tyhjensin tämän hyllyn. Mutta jotta sen voisi tyhjentää, piti kaikille tavaroille löytää jokin muu paikka. Nämä ovat suurelta osin tavaroita, joita tarvitsen ja haluan säilyttää: lasten piirustuksia, vanhoja leluja, talouspaperia, nenäliinoja, minigrip-pusseja, johtoja, kirjojen tukia, kierrätystä odottavia vaatteita ja muuta sekalaista. Hyllyssä ei ollut oikeastaan juuri mitään roskiin heitettävää. Niinpä näille kaikille piti siis löytää jokin uusi paikka.

Siitä seurasi ketjureaktio. Eteisestä irrotettiin hyllyjä (kuva täällä), ja niistä yksi siirrettiin suunnitelman mukaisesti työhuoneeseen. Käytännössä se tarkoittaa vajaan tunnin työtä. Sitten tuolle uudelle hyllylle siirrettiin osa näistä tavaroista ja muutamia tavaroita komerosta, joka taas vapautti sinne tilaa noille taloustarvikkeille. Aika paljon tavaraa kannettiin suoraan vinttiin, jossa olikin nyt mukavasti tilaa kevään raivausurakan jäljiltä.

Tällä päästiin hyvään vauhtiin, mutta kun yhdestä hyllystä alkaa siirtää tavaroita toiseen hyllyyn, huomaa että kaikki ei mahdu, ja tarvitaan jostain lisää säilytystilaa. Paperi on painavaa, joten suoraan seinään kiinnitetyille hyllyille ei voi latoa loputtomasti kirjoja, mappeja ja kopiopaperia. Puoliso keksi onneksi loistavan ratkaisun, jossa lyötiin kaksi kärpästä samalla iskulla: Kirjoituspöytä on aina ollut liian matala (koska se on oikeastaan lasten pöytä), mutta koska kyse on Muuramesta, pöytälevy on täysin irrallinen. Vaihdetaan siis pöydän toinen pääty Ikean Kallax-hyllykköön, joka on korkeampi kuin Muuramen oma pääty, ja jonne lisäksi mahtuu hurja määrä mappeja ynnä muuta. Korotetaan toinen pääty tietosanakirjoilla, joille ei muutenkaan ole mitään käyttöä. Lopputuloksena on työpöytä oikealla korkeudella, ja kätevästi lisää hyllytilaa huoneeseen.

Uusi hyllykkö haettiin Ikeasta saman tien (hinta alle 30€), ja sitten ei tarvinnutkaan muuta kuin toteuttaa suunnitelma. Noh, minulta meni siihen noin kaksi tuntia. Tein homman yksin, mikä ehkä vähän hidasti työtä. Ketjureaktioilmiö iski jälleen: kun siirtää pitkään paikallaan ollutta laatikostoa, havaitsee sen takana runsaasti pölyä, mikä taas vaatii imuroimista, mikä puolestaan aiheuttaa lisää tavaroiden siirtelyä, että imuri mahtuisi huoneeseen ja niin edelleen. Kun huonekaluja ruvetaan siirtelemään, tuntuu järkevältä siivota samalla niistä paikoista, joihin normaali viikkosiivous ei yletä. Alkuperäinen järjestys ei myöskään toiminut, sillä en ollut ottanut huomioon pistorasioita, jotka olisivat jääneet uuden hyllykön taakse. Pöydän päädyt oli siksi vaihdettava eri päin, kuin ensin oli suunniteltu. Siis siirrettävä laatikosto vasemmalta puolelta oikealle ja hylly oikealta vasemmalle. Vihdoin kaikki oli kuitenkin paikallaan ja työhuoneessa uusi tyhjä nurkka.

Tähän mahtuu pakastin hyvin. Tai siis pitää tietysti siirtää vielä tuota hyllykköä tuolta seinältä syrjemmäs…

Nyt pitää enää odottaa, että sähkömies asentaa pakastimelle sähkön, ja sitten tietenkin pitää käydä ostamassa tai tilaamassa itse pakastin. Ja tietenkin sitten siinä vaiheessa kun laite on saatu, nähdään kuinka paljon tuota seinään kiinnitettyä hyllyä pitää vielä siirtää, jotta kaappi mahtuisi sille tarkoitettuun paikkaan. Mutta se on sitten sen ajan murhe.

Pienikin remontti voi siis olla valtava ketjureaktio, enkä ihmettele miksi sen tekemistä niin helposti vältellään. Nimittäin onhan tuossa hirveästi hommaa, vaikka kyse on sinänsä pienestä muutoksesta. Monta tuntia ja runsaasti ramppaamista, kantamista, nostamista ja pähkäilyä. Sekä tietenkin yksi autokeikka Ikeaan ja yhden hyllyn kokoaminen. Eikä sitä pakastinta vielä ole edes olemassa. Tämä vaatii aika kauas katsovaa perspektiiviä, jotta projekti tulisi vietyä loppuun asti. Mutta kyllä siitä sitten tuleekin hyvä, kunhan valmiiksi saadaan!

Onko teillä kokemuksia ketjureaktioista remonteissa?