Tyytymisen filosofia vastaan Konmari

On aikamoinen vaatimus, että jokaisen tavaran pitäisi ilahduttaa olemassa olollaan. Pohdin tätä kysymystä jo edellisessä postauksessa, mutta vien ajatusta vielä askelen pidemmälle.  Kun lukee Konmari-kirjaa, etenkin sitä ensimmäistä, tulee mielikuva, että menetelmä on kehitetty sellaisiin tilanteisiin, kun koti pursuu tavaraa eikä siellä enää mahdu kunnolla elämään. Tavaroita on kinoksittain, eikä niistä enää erotu, mikä on erityinen lempiesine ja mikä taas tavanomaista roinaa. Minusta tuntuu, että Konmari toimiikin parhaiten silloin, kun ihminen havahtuu yhtäkkiä tavaroidensa keskeltä, ja huomaa ettei hahmota kotinsa tiloja tai sisältöä ollenkaan. Joka paikassa on vain hirveästi kamaa, ja tunne siitä, että niistä pitää päästä eroon. Tällaisessa tilanteessa harjoitus, jossa opetellaan tunnistamaan tavaran arvoa itselleen, on hyvä ja paikallaan. Jos kaikki ympärillä olevat esineet tuntuvat olevan yhtenäistä massaa, on varmasti hyvä pysähtyä kuuntelemaan sekä itseään että omaisuuttaan, ja sitten seuloa esiin ne, mistä todella välittää.

Minun tilanteeni – samoin kuin arvelen monen lukijankin tilanteen olevan – on tyystin erilainen. Olen kehittänyt tavaroidentajua jo pitkään. Käynyt pohdintoja siitä, mitä meille mahtuu, missä tavaroita pidetään ja mitä haluan omistaa. Jos kodin tavaramäärä on valmiiksi sopiva, Konmari johtanee helposti sellaiseen epäekologiseen kuluttamiseen, mikä minusta ei ole välttämättä paras vaihtoehto. Heitetään sinänsä toimiva juttu pois ja hankitaan tilalle uusi, joka ”ilahduttaa” enemmän. Tämä on vähän monimutkainen kysymys sikäli, että tietysti minäkin kannatan sitä, että ihminen valitsisi ympärilleen vain sellaisia tavaroita, joista aidosti tykkää. Mutta pitääkö aivan kaiken todella aiheuttaa niitä vastustamattomia ilon pirskahduksia?

Ajattelen niin, että välillä voi tehdä tietoisen valinnan: tämä esine ei ole lempitavarani, mutta käytän sitä silti. Tunnistaa sen, ettei erityisemmin välitä jostakin, tai vähintään sen, että tavara ei aiheuta erityisiä mielihyvän väreitä, mutta siitä huolimatta käyttää tätä esinettä, ja kohtelee sitä hyvin. Keksin äkkiä monia hyviä syitä, miksi tällainen valinta voi olla paljon parempi, kuin siihen ilahduttavaan vaihtaminen.

  • Toimivan tavaran vaihtaminen uuteen vie yleensä rahaa. Käyttämällä vanhaa säästää rahat johonkin muuhun.
  • Toimivan esineen poistaminen tarkoittaa sitä, että sille pitää keksiä hyvä ja järkevä uusi sijoituspaikka. Roskis ei mielestäni ole vaihtoehto silloin, kun ainoa syy poistolle on se, että ei nyt oikein ilahduta.
  • Uuden, korvaavan esineen hankkiminen vaatii aina vaivannäköä.
  • Ennen kuin uutta hankkii, pitäisi tiedostaa, mikä sitten ilahduttaa. Muuten tekee pahimmillaan turhan hankinnan, joka lopulta päätyy roskiin tai kierrätykseen sekin.
  • Tavaroiden käyttäminen loppuun on ekologista.
  • Sekä lopuksi sellainen vähän filosofisempi pohdinta, että onko meille ylipäätään hyvästä noudattaa aina sitä ensimmäistä mielitekoa, vai olisiko elämässä hyvä harjoitella välillä sitä, että on tyytyväinen siihen mitä on?

Tätä viimeistä kohtaa pohdin erityisesti. Mitä jos radikaalisti alkaisimme arvostaa tavaroita sellaisina kuin ne ovat, ja nauttia siitä? Olisimme jopa kiitollisia siitä, että omistaa toimivan asian, joka palvelee tarkoitustaan? Voisiko sellaisista tavaroista, jotka eivät ensivilkaisulla tuota iloa, kuitenkin opetella tykkäämään? Tässä pitää erottaa toisistaan sellainen marttyyrimäinen kurjailu ja terve itsensä haastaminen. En minäkään tietenkään kulje tuolla kaupungilla vaatteissa, joita inhoan sydämeni pohjasta. En kehota ketään käyttämään tavaroita, jotka aiheuttavat inhonväreitä pelkällä olemassa olollaan. Sen sijaan haastan kyseenalaistamaan sen ajatuksen, pitääkö kaiken olla täydellistä, juuri nyt tai ihan pian, vai voisiko sittenkin hyvillä mielin tyytyä siihen mitä valmiiksi on?

Minusta tuntuu, että nykymaailma ajaa meitä tyydyttämään kaikenlaiset mieliteot heti paikalla. Kaiken pitäisi olla saatavilla yhdellä klikkauksella, juuri minulle räätälöitynä ja täsmälleen sellaisena kuin haluan. Väitän, että tämä tekee meistä kärsimättömiä ja tyytymättömiä myös tavaroiden suhteen. Minussa on noussut tarve vastustaa tällaista kehitystä, ja käytännössä se tapahtuu niin, että mietin kahdesti ennen kuin korvaan vanhan tavaran uudella. Koen, että olen ehkä näiden ajatusteni kanssa vähän vastavirrassa. Mitä mieltä te olette? Pitääkö tavaroiden tuottaa iloa? Onko tyytyminen ok?

Elämän kolme tavaravaihetta

Kuuntelen amerikkalaisen ammattiraivaaja Lisa Woodruffin podcasteja. Lisa on päälle nelikymppinen yksityisyrittäjä Ohiosta, joka suhtautuu varsin intohimoisesti sekä organisoimiseen että yrittämiseen. (Tykkään kuunnella näitä ei-suomalaisia podcasteja, koska ne avaavat asiatiedon lisäksi mielenkiintoisen ikkunan eri kulttuureihin.) Taannoin Lisa tarjoili idean siitä, että ihmisten (tai hän puhuu oikeastaan nimenomaan naisista) elämä jakaantuu eri vaiheisiin, joihin liittyy joko tavaramäärän kasvamista tai vähentymistä.

Tiivistettynä vaiheita on Lisan havaintojen mukaan kolme:

  1. Nuorena tavaroita varta vasten hankitaan, koska koko ajan tarvitsee jotain enemmän. Ostetaan oma koti, saadaan lapsia ja itsenäistytään. Tässä vaiheessa tavarat oikeastaan vain lisääntyvät.
  2. Sitten tulee ”selviytymisjakso”, jolloin lapset ovat jo isompia mutta asuvat vielä kotona, on työelämää ja uran rakennusta, mutta usein myös lähipiirissä on apua tarvitseviä ihmisiä, joista täytyy huolehtia. Elämä on kiireistä ja stressaavaakin. Tavaroita tulee lisää, ja välillä niiden määrä aiheuttaa angstia ja epätoivoa, mutta toisaalta on niin paljon muutakin tekemistä, ettei niiden karsimiseen ehdi ja jaksa hirveästi perehtyä.
  3. Kolmas vaihe on sitten se, kun ruuhkavuodet ovat ohi, ja ihminen havahtuu siihen, miten paljon tavaraa sitä onkaan kertynyt vuosien varrella. Alkaa tiedostaa elämän rajallisuuden, ja haluaa ruveta karsimaan omaisuuttaan ja keskittyä olennaiseen.

Lisa perustaa jaottelun vuosien kokemukseensa ammattiraivaajana. Minusta tuntuu, että tuossa alussa pitäisi vielä olla yksi jakso, jolloin ollaan muutettu pois kotoa mutta ei vielä tienata kovin paljon, eikä ole lapsia. Tavaroitakaan ei ole vielä hirveästi, elellään opiskelijabudjetilla ja asutaan pienissä neliöissä. Tosin en ole näistä nykynuorista ihan varma. Silloin kun minä joskus kauan sitten muutin omilleni, melkein kaikki tavarat omassa kodissa olivat käytettyjä. Ei sinne ostettu uutena muuta paitsi haarukat ja veitset (2 kpl kumpiakin), joita ilmeisesti kellään ei ollut sillä hetkellä lahjoittaa. Mutta olen vähän ymmärtänyt, että nykynuori kurvaa Ikean pihaan ja tempaisee joko oman tai äidin luottokortin esiin. Pitääköhän tämä paikkansa vai olenko vain ennakkoluuloinen?

Tällainen elämänvaiheajattelu on aika kiinnostavaa. Olen miettinyt ennenkin, että eri ikäisille ihmisille kertyy erilaisia tavaroita ja eri syistä. Mutta Lisan näkökulmasta ihmisillä on myös erilaiset resurssit hallita tavaroitaan eri elämänvaiheissa. Entä olisiko niin, että nykyisin trendikäs karsiminen ja tavaroiden rajoittaminen alkaa vähitellen läpäistä kaikki vaiheet, niin että ruuhkavuosista selvittyään ihmisillä ei ehkä olekaan niin paljon tavaraa kuin ennen?

Tunnistatteko itsenne näistä? Missä vaiheessa olette menossa?

Mitä meille mahtuu?

Miten paljon tavaraa yhteen kotiin mukavasti mahtuu? Olen mietiskellyt, miten paljon ulkoiset rajat määräävät sitä, miten paljon tavaraa voi omistaa. Esimerkiksi oma asunto rajaa konkreettisesti sen, miten paljon voi omistaa. Jossain vaiheessa tila yksinkertaisesti täyttyy, eikä enempää mahdu. Näin äärimmäinen tilanne tulee vastaan lähinnä pakko-oireisen hamstraamisen seurauksena. Mutta sitä ennen tulee jossain vaiheessa asumismukavuuden raja; sellainen tavaramäärä, jonka jälkeen asuminen alkaa käydä hankalaksi.

Tuo piste on ihmisillä erilainen. Toiset tykkäävät siitä, että tavaroita on paljon, eikä tietty ahtaus haittaa. Toiset taas haluavat ympärilleen avaraa tilaa ja nauttivat visuaalisesta niukkuudesta. Vietin opiskeluaikana aika paljon aikaa eräässä asunnossa, joka oli sisustettu  ”perusvarustuksella”. Sänky, pöytä, kirjahylly, matto lattialla. Paljon myöhemmin vierailin siellä uudelleen, kun asukas oli vaihtunut. Asuntoa tuskin tunsi entisekseen. Se oli kauniisti sisustettu mutta tyhjää lattiapinta-alaa oli kenties 70% entisestä, ikkunalautaa ei näkynyt kukkien ja koriste-esineiden alta, ja entiset paljaat seinät oli peitetty tauluilla ja julisteilla. Samojen huoneiden fiilis oli tyystin erilainen.

Joskus tuo mukavan asumisen raja vaihtaa paikkaa vähitellen. Kun aloittaa raivaamisen, olen kuullut että käykin niin ettei enää halua palata entiseen, ahtaampaan asumiseen. Olen myös seurannut sivusta, kuinka iän myötä tavaraa kertyy ja kertyy, ja lopulta koti on täynnä erilaisia pinoja ja kasoja. Asunto voi olla ihan asuttava edelleen, mutta ei ollenkaan sellainen, miksi sen olisi varta vasten halunnut sisustaa. Tavarat ovat vain tulleet ja jääneet, ja niiden läsnäoloon on vain vähitellen totuttu.

Ajattelen niin, että jälkimmäistä tilannetta voi välttää sillä, että välillä tietoisesti ajattelee, miten paljon tavaroita ympärilleen haluaa. Hyödyllisintä on varmaan pohtia asiaa mahdollisimman käytännönläheisesti. Minä en esimerkiksi halua säilyttää lattialla mitään. Jos esineelle ei tunnu olevan muuta paikka kuin lattia, täytyy harkita uudelleen. En myöskään usko, että tarvitsisimme enempää astioita, kuin mitä nykyisin omistamme. Jos jossain vaiheessa astiat eivät tunnu mahtuvan kaappeihin, ratkaisu ei ole yrittää sulloa uutta kaappia keittiöön, vaan luopua jostain.

Oma periaatteeni on, että omaisuuden pitää mahtua omaan kotiin. Tämä on vähän hankala juttu sikäli, että ihmisillä on erilaiset mahdollisuudet asua eri kokoisissa asunnoissa. Mutta periaatteessa kuitenkin: yksiössä asuva 21-vuotias opiskelija ei vaan voi omistaa yhtä paljon tavaraa kuin omakotitalossa asuva neljän lapsen vanhempi. Ainakin toteutan tätä itse. Haluan kotona tietyn väljyyden, ja jos sitä ei ole, ratkaisuna ei ole vuokravarasto vaan karsiminen.

Oletteko huomanneet, että tavaratoleranssi vaihtelisi elämäntilanteesta toiseen? Pitääkö kaiken mahtua kotiin, vai onko muualla säilyttäminen ok?

Tavarain virta

Alle puoli vuotta poistuvien tavaroiden listausta riitti. Lopetin homman puolivahingossa toukokuun aikana. En enää nähnyt sille tarvetta, sillä muutaman kuukauden listaus kertoi jo olennaisen: tavaraa virtaa ulos jatkuvasti. Olisi jälkeenpäin ajatellen ollut viisasta kirjata myös sisääntulevat tavarat, niin kokonaiskuva olisi selvinnyt paremmin. Ehkä teen sellaisen teemakuukauden vaikka elokuussa.

Alkuvuosi havainnollisti mielenkiintoisia asioita. Päällimmäisenä niistä on tavaroiden katkeamaton virta. Kaikenlaiset tavarat kyllästävät elämämme siinä määrin, että olen ruvennut pohtimaan sitä, kuinka paljon päivässä käytämme aikaa niistä huolehtimiseen. Tavaroita hankitaan, hoidetaan, järjestellään, korjataan, säilytetään, kierrätetään ja heitetään roskiin. Tämä kaikki siis varsinaisen käyttämisen lisäksi. Mikä näistä ei käy itsekseen, vaan vaatii jonkinlaisia ponnistuksia ja aikaa.

Otetaan esimerkiksi vaatteet. Paljonko vaatteet vievät aikaa kuukaudessa? Päivittäin pesen, viikkaan ja asettelen vaatteita kaappiin. Laitan likaiset pyykkikoriin. Keräilen lastenvaatteita lattioilta. Ajoittain silitän vaatteita, vien niitä pesulaan ja haen sieltä. Joka kuukausi myös arvioin, mitkä vaatteet kuuluvat kierrätykseen ja vien niitä erilaisiin uusiin osoitteisiin. Tässä kuussa on poikkeuksellisesti myös ostanut uusia vaatteita (alennusmyynnit). Olen myös ottanut kausisäilytyksestä esiin kesävaatteita, sovittanut vanhoja vaatteita ja järjestänyt vaatekaappiani. Kaapissa odottaa myös muutama vaate pieniä korjauksia. Olen käyttänyt tähän kaikkeen varmasti yhteensä useamman vuorokauden, enkä edes ole mikään vaateintoilija.

Tavaravirtoihin palatakseni olen havainnut, että kodin tavarat ovat jatkuvassa liikkeessä. Niitä tulee ja menee siinä mittakaavassa, että tuntuu kuin täällä olisi jatkuva vaellus käynnissä. Näin on ollut aina, sillä en ole mitenkään erityisesti raivannut tämän kevään aikana, mutta tavarakirjanpito sai minut kiinnittämään asiaan erityistä huomiota. Oletan että jotain tämäntapaista tapahtuu muissakin kodeissa?

Helppoa ja nopeaa vai kaunista ja ihanaa?

Kun pohdin, onko minimalismillakin hintansa, sain sivutuotteena runsaasti kommentteja, joissa kehotettiin eri äänensävyillä lopettamaan tyynynliinojen silittäminen. Jos jotain pitäisi noista lausunnoista päätellä, niin ilmeisesti nykymaailmassa silittämistä ei juurikaan harrasteta. Tästä päästään kuitenkin mielenkiintoisiin pohdintoihin tavaroihin liittyvästä työmäärästä ylipäätään.

Minä taidan olla vanhanaikainen, mutta mielestäni tavaroista kuuluu huolehtia mahdollisimman hyvin. On ensinnäkin ekologista saada tavarat kestämään mahdollisimman pitkään. Mutta toiseksi on mielestäni ylipäätään piittaamatonta ja löperöä jättää omaisuutensa hoitamatta. Kunnon ihmiset tekevät diilin hankkiessaan jonkun tavaran: siinä samalla sitoutuu säilyttämään sekä puhdistamaan ja huoltamaan kyseistä esinettä oikealla tavalla.  Se tarkoittaa, että kengät lankataan, villasukat parsitaan, astiat pestään, kotona siivotaan ja niin edelleen. Urheiluvälineitä ei jätetä pihoille lojumaan ja ruostumaan. Autoa käytetään huollossa. Kristallimaljakot pestään käsin. Kyllä te varmaan ymmärrätte, mitä ajan takaa.

Mielestäni ostotilanteessa tekee samalla valinnan, kuinka paljon aikaa tavaraan on valmis investoimaan. Monet eivät osta vaatteita, jotka eivät kestä konepesua. Se on ihan hyvä strategia. Minulle taas silittäminen tai käsinpesu ei ole ongelma. Olen valmis näkemään vaivaa vaatteiden huoltamisessa. Mitä kalliimpi vaate, sitä huolellisempi yritän olla. Olen kuitenkin huomannut, että kaikki luonnonmateriaalit vaativat erilaista huolellisuutta ja hoitoa kuin keinotekoiset. Ajatelkaa vaikka nahkaa tai puuta – ne menevät helposti pilalle, mutta ainakin minusta ovat huomattavasti miellyttävämpiä ja kauniimpia kuin keinotekoiset korvikkeensa. Helppohoitoisuutta saa usein kauneuden kustannuksella.

Sitten on tyylikysymyksiä, joissa on enemmän väljyyttä. Ymmärrän erinomaisesti, miksi joku jättää tyynynliinat silittämättä. Mutta minulle tiiviiksi silitetty puuvilla on sellaista arkipäivän luksusta, jonka eteen olen valmis näkemään hieman vaivaa. Kun järjestän juhlapäivälliset, laitan pöydälle valkoisen pellavaliinan ja kankaiset servetit. Niiden peseminen ja silittäminen on omalla tavallaan työlästä, mutta se on se hinta, joka todella juhlavasta kattauksesta täytyy maksaa. Nämä ovat henkilökohtaisia valintoja ja makukysymyksiä. Joku voi elellä trikoossa vuodesta toiseen, minulle se ei sovi. Kukin taaplaa tyylillään.

Haluan nauttia omistamistani tavaroista, ja niiden käsittely on osa omistamisen iloa. Nämä ovat niitä esineitä, jotka Marie Kondon sanoin todella ilahduttavat minua. Esineiden huolellinen hoitaminen onkin varmaan juuri sitä kunnioittamista, mistä Kondokin puhuu. Oikeastaan pyrin siihen, että mahdollisimman suuri osa omaisuudestani on sellaista, ettei sen huoltaminen tunnu vaivalta. Tässä on kenties yksi seikka minimalismin puolesta, sillä mitä vähemmän tavaraa, sitä helpompaa niiden huoltaminen on. Tosiasiassa kuitenkin riittää, että tavaroita on itselle sopiva määrä.

Palatakseni silittämiseen, en siis millään muotoa suostu luopumaan siitä. Silittäminen on mukavaa ja mielestäni tarpeellista. En kuitenkaan tule syynäämään kenenkään muun liinavaatekaappiin, onko silitetty vai ei. Tämä on minun tapani, mutta ymmärrän myös teitä jotka ette silitä. En kuitenkaan silitä velvollisuudentunnosta tai siksi, että kuvittelen kunnon kotirouvien tekevän niin. Älkää tekään lähtekö sille linjalle. Paras syy silittää on se, että haluaa sileitä tekstiilejä.

Minimalismillakin on hintansa

Mietiskelin jälleen kerran, mikä on sopiva määrä tavaraa. Tuli siinä mieleen, että sekä minimalismissa että isommassa määrässä tavaraa on omat kustannuksensa, mutta ne ovat luonteeltaan erilaiset.

Useimmille lienee tuttua sellainen ajattelu, että mitä enemmän tavaraa, sitä enemmän se sitoo säilytystilaa ja sitä kautta myös rahaa. Kärjistetyin esimerkki on ulkopuolinen varasto, jolloin ihminen maksaa siitä, että saa säilyttää omistamiaan tavaroita jossain, vaikkevat ne edes ole käytössä. Eli silloin maksetaan ihan pelkästä omistamisen ilosta. Mutta sama toimii myös kotona. Mitä enemmän huoneistoon on ahdettu omaisuutta, sitä vähemmän siellä on tilaa liikkua ja olla. Hyllyllä oleva tavara vie aina tilaa joltakin toiselta esineeltä.

Mutta oletteko tulleet ajatelleeksi, että vähäisen tavaramäärän kääntöpuolena on työ? Tämä tuli mieleen kun silitin niitä tyynynliinoja. Meidän perhe pärjäisi noin puolella tai jopa kolmasosalla siitä määrästä, joka tyynynliinoja tällä hetkellä on. Tiedättehän systeemin – yhdet pesussa, yhdet käytössä ja yhdet varalla. Mutta jos käytössä olisi näin vähäinen määrä, saisin olla silittämässä joka viikko. Tai jos omistaisin vain kolme sukkaparia, pystyisin kyllä elämään niin, mutta saisin pyykätä sukkia joka toinen päivä. Sama koskee melkein kaikkia käyttöesineitä.

Tietenkin voidaan argumentoida, että yhden tyynynliinan silittämiseen menee tietty aika, ja jos liinoja on enemmän, tuo aika kertaantuu liinojen lukumäärällä. Että kokonaismäärässä vähemmän tyynynliinoja tarkoittaa vähemmän työtä. Mutta minulla onkin mielessäni työn tiheys. Itselleni on luontevampaa lykätä jotain työtä muutama viikko, ja käyttää siihen sitten kerralla vähän enemmän aikaa, kuin pilkkoa sama työ pieniin osiin ja tehdä joka päivä vähäsen. Itse asiassa epäilen, että loppujen lopuksi aikaa saattaisi näin pieniin paloihin pilkottuna mennä lopulta kokonaismäärässäkin enemmän. Työvälineet täytyy ottaa esille, siivota lopuksi pois, ja esimerkiksi vaatteet viikata hyllyyn. Työhön menee oikeasti aina vähän enemmän aikaa kuin se itse suoritus. Kirjoitin tästä jo monta vuotta sitten, ja tämä pitää edelleen paikkansa. 20 tyynynliinaa laittaa paikalleen samassa ajassa kuin 2, mutta kahden liinan jokaviikkoinen kierrättäminen pyykkiin, silitykseen ja kaappiin taitaa lopulta viedä enemmän aikaa, kuin tuo 20 liinan systeemi.

Oikeasti tuo ajasta puhuminen on vähän hiusten halkomista, sillä kyse lienee muutamista minuuteista. Mutta psykologinen puoli on ainakin minulla tärkeämpi. En millään jaksaisi ruveta niin tiheään tahtiin. Kerran kuussa rupeaminen vaatii itsekuria paljon vähemmän kuin kerran viikossa tai kerran päivässä rupeaminen. Tässä palataan siihen perusaiheeseen, joka leimaa vähän kaikkia kirjoituksiani. En ole minimalisti enkä maksimalisti, olen optimalisti. Olennaista on hahmottaa se itselle sopivin määrä tavaraa, joka ei ole ylenpalttisesti tai liikaa, muttei myöskään liian vähän siihen nähden, kuinka paljon on valmis näkemään vaivaa.

Tämän kirjoituksen pointtina on oikeastaan se, että myös minimalismilla on hintansa, ja se on jatkuva työ ja ylläpito, eli viime kädessä se rupeaminen. Halusin nostaa tämän esiin, sillä usein isot määrät tavaraa nähdään automaattisesti huonona. Mutta asiat ovat harvoin mustavalkoisia.

Mitä mieltä olette? Millaisia kustannuksia näette suurella/pienellä tavaramäärällä?

Tavaroiden sotkuteoria

Tiedättekö sen teorian, että jos vaikkapa talosta menee ikkuna rikki, eikä sitä korjata, pian ilmestyy graffiti seinään ja eikä aikaakaan kun koko paikka on mennyt aivan hunningolle. Kokemukseni mukaan tämä pätee myös koteihin ja tavaroihin, etenkin siihen minne ne tavarat kerääntyvät.

Oletetaan, että jossain on tyhjä taso, vaikkapa pöytä. Ensimmäinen tavara on kriittisin. Jos pöydälle laskee lehden, se ei ole enää tyhjä ja näin ollen kynnys laittaa lehden päälle pari kirjekuorta on hyvin matala. Sitten kun siinä on jo paperitavaraa, muutama lautanen ja joku lelu ei enää oikeastaan muuta tilannetta mitenkään. Siinä missä hetki sitten oli rauhoittavan tyhjää, on nyt Kasa.

Tällä tavalla tämä menee ainakin meillä. Tavallaan on vähän rasittavaa, ettei ikinä voi laskea käsistään mitään, ilman että paikat menee sotkuun. Ilmeisesti tämä on niiden ainaisesti siistien kotien salaisuus – siellä ei koskaan lasketa käsistä mitään. Siellä kaikki tavarat pannaan heti omille paikoilleen, vaikka olisi millainen kiire tai katastrofi. Sitä en tiedä, miten sellainen käytännössä tapahtuu. Eikö niitä ihmisiä sitäpaitsi koskaan laiskota?

Olen joka tapauksessa viime aikoina hyökännyt kasa kerrallaan kodin ongelmakohtien kimppuun. Ne ovat lähes väistämättä niitä tasaisille pinnoille kerääntyneitä pinoja erilaista kamaa, jonka paikka oikeastaan olisi jossain muualla. Olen näiden suhteen soveltanut menestyksellä tuota edellisen postauksen tekniikkaa. Ensin silkat roskat roskiin, sitten palautetaan omille paikoilleen kaikki mahdollinen lopuksi ihmetellään mitä jäljelle jääneille tavaroille tehtäisiin.

Teorian mukaisesti tyhjäksi raivattu taso hylkii epämääräistä tavaraa huomattavasti paremmin kuin sellainen jolla jo on jotain. Niinpä nuo tyhjennetyt pinnat tuntuvat pysyvän paljon paremmin hallinnassa. En kuvittele että ikuisesti, mutta jos nyt ainakin siihen saakka, kunnes seuraavat isot juhlat ovat ohi.