Älä lahjoita roskaa

Olin viime lauantaina Kuinka paljon on tarpeeksi -tapahtumassa kuuntelemassa Ilana Aallon erittäin kiinnostavaa puheenvuoroa. Ilanan kirja Paikka kaikelle julkaistaan helmikuun puolessa välissä, ja se on ehdottomasti lukulistalla, kunhan saapuu kauppoihin. Tilaisuudessa oli kuitenkin mielenkiintoinen pöytä. Se oli lastattu täyteen tarpeettomia, rikkinäisiä tai muuten huonoja tavaroita, jotka oli lahjoitettu hyväntekeväisyyteen. Otin pöydästä kuvan:

Mitä kuvassa näkyy? Osa tavaroista on selvästi rikki, kuten litistynyt kakkuvuoka. Mutta pöydällä oli paljon periaatteessa ehjää, joskin huonokuntoista tavaraa. Otetaan vaikka tuo kastelukannu. Se oli nähdäkseni ehjä, mutta tarkemmin tarkasteltuna todella likainen. Minusta tässä on erinomainen esimerkki siitä, miten lahjoittaessa todella on aiheellista miettiä muutakin kuin sitä, onko esine teoriassa käyttökelpoinen.

Monilla tavaroilla voi olla itselle käyttöarvoa, mutta ei muille. Jos oma kastelukannu on muuttunut valkoisesta ruskeaksi, se voi silti olla ihan hyvä käytössä. Omat liat harvoin haittaavat ketään. Mutta kuka haluaisi toisen likoja kotiinsa? Lian filosofiasta esimerkiksi Ilana osaisi varmasti kertoa tarkemmin kuin minä, mutta yritän tässä osoittaa sellaista sokeaa pistettä, mikä lahjoittaessa usein tulee vastaan. Tavara, joka omasta mielestä on ihan ok, saattaa toisesta ihmisestä olla ällöttävä.

Luulen, että tuosta kannusta olisi saanut juuriharjan ja kloriten yhdistelmällä jälleen valkoisen. Mutta minkä hyväntekeväisyystahon asiakas on oikeasti käytetyn kastelukannun tarpeessa? Vaikka joku olisi menettänyt koko omaisuutensa tulipalossa, haluaisko hän likaisen pinttynyttä kastelukannua? Uuden ja puhtaan saa parilla eurolla. Mielestäni olisi sydämellisempää investoida ne pari euroa ja ostaa avun saajalle uusi, kuin yrittää tuputtaa tuota kuvassa olevaa.

Minusta tuo kannu havainnollistaa hyvin, miten periaatteessa käyttökelpoinen tavara muuttuu roskaksi, kun sen lahjoittaa. Se että kannulla voi kastella ei vielä riitä. Sen pitäisi olla myös sellainen, että ketään ei ällötä koskea esineeseen. Kotona kannu olisi käyttöesine, lahjoitettuna se menee roskiin.

Jäin miettimään myös sitä, miksi kannu on alunperin lahjoitettu. Onko sen tilalle hankittu uusi ja kauniimpi? Onko sen omistaja luopunut kaikista kukkasistaan ja samalla myös kannusta? Tai olisiko tuo ollut kuolinpesässä muiden tavaroiten joukossa? Ajattelin myös näin: Mikä on hyvä syy ostaa uutta? Voiko kastelukannuun kyllästyä? Jos vaihtaa vanhan kulahtaneen tavaran uuteen kauniimpaan, onko itsepetosta laittaa vanha hyväntekeväisyyteen, eikä vain suoraan roskiin? Jos itse ei enää kannua kotiinsa kelpuuta, mikä saa ajattelemaan, että joku kuitenkin ilahtuisi siitä?

Keksin myös tapoja, joilla tuon kannun käyttöikää olisi voinut pidentää. Ensinnäkin kunnon kuuraus olisi ehkä tehnyt siitä jo ajoissa sen verran siistin, ettei uudelle olisikaan ollut tarvetta. Kannun olisi myös voinut puhdistaa ja viedä esim. työpaikalle kukkien kastelua varten. Tai sitten kannun olisi voinut siirtää ulkokäyttöön parvekkeelle tai mökille.

Pöytä oli täynnä tuollaisia samanlaisia tavaroita. Lahjoittajalle ne lienevät olleet  käyttökelpoisia, mutta irrallaan tarkasteltuna samat tavarat olivat selvästi ankeita, rumia, tarpeettomia roinia. Tähän dilemmaan törmää keskusteluissa, joissa käsitellään sitä, milloin jokin on roska ja milloin ei. Aina joku muistaa sanoa, että toisen roina on toisen aarre. Voihan näin ollakin, mutta olisin taipuvainen lähtemään tälle linjalle vain silloin, kun innokas ottaja ilmoittautuu itse.

Se, että lahjoittaa jotain hyväntekeväisyyteen, ei vielä tarkoita, että vastassa olisi joku, joka rakastuisi juuri sinun roiniisi. Kun vastaanottaja on tuntematon, on turvallisempaa pitää pikemminkin liian tiukkaa seulaa kuin liian löysää. Koska kyseessä on nimenomaan hyväntekeväisyys, voi aina kysyä itseltään, tekeekö tämä tavara hyvää kellekään? Jos vastaus ei ole selkeästi kyllä, on parempi olla lahjoittamatta. ”Ehkä tätä joku voisi vielä käyttää” kertoo siitä, että lahjoittaminen ei luultavasti ole oikea vaihtoehto.

Tiedän, että aihe on kimurantti. Mitä mieltä te olette?

Tavaroihin kiintymisestä ja luopumisen vaikeudesta

Jäin pohtimaan tuota lahjoittamista: miksi minusta on mukavampaa antaa tavaraa jollekin tietylle ihmisille kuin järjestölle? Miksi yksittäisten ihmisten järjestämät tempaukset herättävät myötätunnon paljon helpommin kuin jonkun organisaation? Tämä on kiinnostava kysymys, koska lopputulos on aivan sama: tavaraa poistuu, ja se toimitetaan jotenkin järkevään käyttöön. En näe noita esineitä enää koskaan. Miksi sillä olisi siis mitään väliä, kuka ne kerää?

Väittäisin, etten ole tämän tunteen kanssa ihan yksin. Tiedän esimerkiksi tapauksia, joissa asuntoa myydessä myydään mieluummin yksityiselle ihmiselle joka aikoo muuttaa asuntoon asumaan, kuin kiinteistösijoittajalle, joka aikoo vuokrata asunnon eteenpäin. Tai että kirppistavaroissa tutulle antaa ilmaiseksi, mutta vieraan pitäisi maksaa. Mikä logiikka siinä oikein on? Jos tavarasta kerran voi luopua ilmaiseksi, eikö pitäisi olla aivan sama, kuka on vastaanottaja? Tai jos vanhaan asuntoon ei ole enää koskaan asiaa, mitä väliä sillä on, asuuko siellä vuokralainen vai omistaja?

Johtopäätökseni on, että meillä on enemmän tunnesiteitä tavaroihin, kuin tiedostamme. Tätähän on tutkittu mm. psykologisissa testeissä. Jos ihminen on omistanut jonkun esineen, hänellä on vahva taipumus pitää ko. esinettä parempana tai arvokkaampana kuin täsmälleen samanlaista, jonka joku muu omistaa. Tämä siis riippumatta esineen todellisesta arvosta, tätä on testattu esimerkiksi kynillä. Se, että minä omistan jotain, tekee tavarasta luonnollisesti paremman, kuin muut vastaavat. Täytyyhän sen olla parempi, kun minä kerran olen kelpuuttanut sen itselleni.

Kun ajattelen niitä villahaalareita, jotka pakkasin eilen sille palelevalle vauvalle, tämä teoria palaa mieleen. En voi sanoa, että minulla olisi ollut mitään erityistä tunnesidettä niihin haalareihin. Tiettyjä vauvanvaatteita olen kyllä säästänyt tunnesyistä, mutta äitiyspakkauksen villahaalari ei herätä samanlaisia tunteita, kuin vaikkapa jonkun itse kutomat minikokoiset töppöset. Siitä huolimatta olin säästänyt haalarit, koska en ollut keksinyt niille sopivaa sijoituspaikkaa. Kirppiksellä niitä ei oikein kehtaa myydä, saahan jokainen vastaavan ilmaiseksi. Toisaalta kyseessä on rahanarvoinen vaate… olisihan se haaskausta tunkea se UFFin laatikkoon. Sitä paitsi se on meidän haalari! Sen saattaisi saada joku, joka ei edes arvostaisi sitä ollenkaan. Mutta kun tiedän haalarin menevän vauvalle, joka todella tarvitsee haalaria juuri nyt, ja jolla ei varmasti ole sellaista ennestään, lahjoittaminen muuttuu helppoakin helpommaksi.

Kaikki asianhaarat huomioonottaen tällainen ajattelu on täysin järjetöntä. Mutta samalla se kyseenalaistaa alkuperäisen väitteeni siitä, ettei muka ole mitään tunnesidettä. Jos oikeasti ei olisi, olisin hankkiutunut haalarista eroon aikoja sitten, tavalla tai toisella. Tämä on varmasti osa sitä luopumisen tuskaa, joka myös on havaittu tieteellisissä tutkimuksissa. Luopuminen on helppoa ja antaminen tuottaa iloa silloin, kun tietää omien tavaroiden saavan arvonsa mukaisen kohtelun. Jos on epäilys siitä, että tavara joutuu uuteen kotiin, jossa sitä ei arvosteta eikä siitä huolehdita, tuntuu ikävältä. Omistaminen jotenkin ulottuu henkisellä tasolla vielä sen hetken ylitse, kun tavarasta fyysisesti luopuu. Tässä on muuten vielä sellainenkin epärationaalisuus, että ilmiö koskee ensisijaisesti omia tavaroita. Toisen tavaroista on helppo sanoa, että mitäs siinä murehdit, eihän se enää sinun ole. Mutta siitäpä puuttuukin se omakohtainen kokemus ja tunne.

Jostain syystä raha tuntuu lievittävän tätä tuskaa ainakin minulla. Kun olen myynyt jotain, tuntuu että olen saanut asianmukaisen korvauksen enkä enää vaivaa päätäni sillä, mitä sille tavaralle tapahtuu. Pienikin raha tuntuu helpottavan tunnesiteen katkaisussa. Tosin jos jälkeenpäin kuulen jotain ikävää, saattaa silti vähän kirpaista. Myin kerran yhden takin, ja sain siitä oikein hyvän korvauksen. Myöhemmin kuulin, että takki oli varastettu. Minua harmitti melkein yhtä paljon kuin jos takki olisi varastettu itseltäni. Harmituksen aihe ei ollut se, että kaverini jäi ilman takkia, vaan se että nyt en tiedä minne se takki joutui. Epäilemättä jollekin kiittämättömälle, epämiellyttävälle rosvolle. Mun takki!

Olisi kiinnostavaa kuulla, onko teillä yhtään vastaavia kokemuksia? Oletteko huomanneet, että omiin tavaroihin suhtautuu edelleen vähän kuin ne olisivat edelleen omia, vaikka ne on antanut eteenpäin? Tai helpottaako raha luopumista? Vai onko tällainen luopumisen tuska ihan vieras ilmiö?

Roskiin heittämisen vaikeus ja ihanuus

Tavarasta ei ole helppoa päästää irti. Minulle yksi iso kynnys roskiin heittämiselle on se, josko tätä kuitenkin joku jossain vielä tarvtsisi. Että voisihan tätä vielä käyttää, ehkä, jossain. Tämän logiikan seurauksena työhuoneeseen alkaa kertyä tavaraa. Sinne nimittäin päätyvät kaikki ne asiat, joille ei enää ole käyttöä eikä tarvetta, mutta joiden lopullista sijoituspaikkaa ei ole vielä päätetty. Kun näin käy tarpeeksi kauan, nurkkaan kasvaa sellainen keko roinaa, että ovesta hädin tuskin mahtuu sisälle.

Tänään päätin tarttua roinakasaan konkreettisesti, ja heitin läjän tavaraa roskiin. Noin vain, taloyhtiön sekajäteastiaan, ja virnuilin vielä tyytyväisenä matkalla. Sen jälkeen mietin, että miksi tuohonkin päätökseen meni niin kauan. Roskiin lensi vanha, möykkyinen ja tahrainen tyyny, käytetyt mutta lopultakin vääränkokoiset sukkahousut, lapsen kolme kesää käytössä olleet sortsit, jotka olivat jo hajalla, sekä kangaslaukku joka värjääntyi pesussa pilalle.

Kaikkien näiden kohdalla olin jahkaillut vaikka kuinka kauan, voisiko niitä sittenkin jotenkin hyötykierrättää. Ehkäpä olisi voinutkin. Joku kadonneiden koirien kennel olisi ehkä voinut ottaa tyynyn. Sortsit olisi ehkä voinut vielä säästää kuopukselle rymyhousuiksi. Olisin itse voinut kitkutella sukkahousujen kanssa niin kauan, kunnes ne kuluisivat puhki. Ja ehkä joku hupsu hipsteri olisi saattanut pitää käsilaukkuani käyttökelpoisena. Mutta sitten palataan realiteettien pariin, ja todetaan että oikeasti minulla ei riitä aika, energia eikä motivaatio siihen, että olisin alkanut etsiä noille jokaiselle tavaralle hyödyllistä loppusijoituspaikkaa. En tiedä ainuttakaan karanneiden koirien kenneliä, en olisi kuitenkaan koskaan pitänyt sukkahousuja jotka olivat kokoajan putoamaisillaan, kuopukselta ei puutu vaatteita, ja todennäköisyys sille, että joku haluaa värjääntyneen joskin ehjän käsilaukun on hyvin pieni.

Luin äsken Paikka kaikelle -blogista hyvän kirjoituksen siitä, miten ihmisten into lahjoittaa tavaroitaan pakolaisille, vaikuttaa välillä enemmän siltä, että pakolaiset nähdään loistavana tilaisuutena hankkiutua roinasta eroon. Ihmisten auttamishalu tuntuu kumpuavan välillä varsin itsekkäistä lähtökohdista, eikä niinkään siitä että aidosti haluttaisiin auttaa. Niinpä esimerkiksi vaatelahjoitusten joukossa tulee mukana runsaasti silkkaa lumppua.

Mutta arvatkaa mitä, ymmärrän täysin, mitä noita vajaita hotellisampoita ja karmeita kasarivaatteita ”lahjoittavien” ihmisten päässä liikkuu. Se logiikka on juuri sama, mikä meinaa estää minua heittämästä vanhaa tyynyä roskiin. Jos tavara on kerran teoriassa käyttökelpoinen, sen roskikseen laittaminen on haaskuuta. Viis siitä, ettei sitä käytännössä kukaan halua käyttää. Mutta jos joku pakenee sotaa henkensä kaupalla, sillähän ei ole mukana mitään, joten aivan varmasti sellainen ihminen ilahtuu ihan mistä tahansa, vaikka siitä kämäisestä hotellisampoopullosta, josta on puolet jo käytetty. Mutta eihän se niin ole. Ihmisillä on oikeus arvokkuuteen, etenkin kun sitä parempaakin lahjoitettavaa varmasti löytyisi.

No niin. En siis tietenkään dumppaa roiniani kenenkään niskaan, mutta yritin tuossa edellä havainnollistaa, miten pystyn kyllä helposti ymmärtämään, jos joku niin tekee. Mutta kuulkaa – välillä roskis on täsmälleen oikea paikka! Joskus tavara on vain käyttökelvoton, vaikka se periaatteessa olisikin vielä ehjä. Mutta on myös muita syitä, jotka tekevät tavarasta käyttökelvottoman. Aina ei ole mahdollista kierrättää. Pahinta on, jos ei pysty heittämään tavaroitaan pois, vaan jemmaa niitä kotona vuodesta toiseen ja samalla vielä kokee syyllisyyttä siitä, ettei ole saanut heitettyä niitä pois tai otettua uudelleen hyötykäyttöön. Tämä vain pitäisi muistaa aina itsekin.

Onko teistä vaikeaa heittää tavaraa roskiin?

Viikon vinkit: ruokaa, hamstraamista, varkauksia ja bonuksena Kävele naiselle ammatti

YLEn artikkelissa on haastateltu Marttoja, jotka muistuttavat että kuivaruoka ei yleensä ole pilaantunutta, vaikka pakkauksen päiväys olisi jo takana päin. Pasta, riisi ynnä muut vastaavat säilyvät jopa vuosia parasta ennen -päiväyksen jälkeen. Älä heitä ruokaa roskiin, ennen kuin olet haistanut ja maistanut onko se kunnossa.

Ilta-Sanomissa oli juttu hamstraajista. Siinä muistutetaan, että kyse on sairaudesta, eikä pakko-oireisesta toiminnasta pääse eroon siten, että joku vaan kärräisi roinat roskiin. Jutussa peräänkuulutetaan empatiaa, ja se on hyvä muistaa muutenkin aina, kun auttaa jota kuta raivaamaan kamojaan.

Pääkaupunkiseudun lajittelupisteistä on varastettu autolasteittain tavaraa.(HS) Minua kiinnostaisi tietää, mihin ne varastetut romut ovat päätyneet? Mikä on ollut motiivi? USAssa asuessani jätevarkaudet olivat aika ajoin uutisissa. Mutta siellä tilanne oli selkeämpi, koska jätteistä maksettiin. Jos joku kävi omin luvin tyhjentämässä talojen roskiksia, tiesi että jäte päätyy lopulta samaan paikkaan, siis jätekeräyslaitokseen, jossa siitä maksettiin.

Tämän viikon ekstravinkki poikkeaa totutusta. Kun minulta pyydettiin, voisinko kirjoittaa blogissani Kävele naiselle ammatti -tempauksesta joka järjestetään tänään 13.9., vastasin että ilman muuta. Mutta sitten en keksinyt mitään järkevää yhteyttä näihin asioihin, joista yleensä kirjoitan. Niinpä tein tästä viikon bonus-vinkin, koska asia on sekä hyvä että tärkeä. Kävele naiselle ammatti on Naisten Pankin järjestämä tempaus, jolla kerätään rahaa kehitysyhteistyöhön. Naisten Pankki on puolestaan Kirkon ulkomaanavun alainen organisaatio, joka kohdistaa apunsa nimenomaan naisille kehitysmaissa. Apu on hyvin konkreettista. Naisten Pankin kautta esimerkiksi afrikkalaiset naiset ovat saaneet ompelukoneita, jotka mahdollistavat työnteon ja oman rahan tienaamisen. Taikka jossain toisaalla sen avulla naiset voivat perustaa osuuskuntia, jotka myyvät riisiä eteenpäin. Naiset saavat käytännönläheistä koulutusta, jonka avulla he pärjäävät paremmin, eivätkä  esimerkiksi tule huijatuiksi.

On vanha totuus, että ihmisiä on tehokkainta auttaa siellä missä he ovat. Tämä on ruohonjuuritason kehitystyötä, joka tuo täsmäapua sinne, missä sitä tarvitaan. Toinen vanha totuus on, että naisten auttaminen auttaa myös lapsia ja vähitellen koko yhteisöä. Jos olet miettinyt, mikä olisi hyvä kohde hyväntekeväisyydelle, aloita vaikka tästä. Tunnen ihmisiä, jotka ovat itse nähneet, miten apu menee perille. Luotan siihen, että tämän organisaation toiminnasta on käytännön hyötyä.