Jäin pohtimaan tuota lahjoittamista: miksi minusta on mukavampaa antaa tavaraa jollekin tietylle ihmisille kuin järjestölle? Miksi yksittäisten ihmisten järjestämät tempaukset herättävät myötätunnon paljon helpommin kuin jonkun organisaation? Tämä on kiinnostava kysymys, koska lopputulos on aivan sama: tavaraa poistuu, ja se toimitetaan jotenkin järkevään käyttöön. En näe noita esineitä enää koskaan. Miksi sillä olisi siis mitään väliä, kuka ne kerää?
Väittäisin, etten ole tämän tunteen kanssa ihan yksin. Tiedän esimerkiksi tapauksia, joissa asuntoa myydessä myydään mieluummin yksityiselle ihmiselle joka aikoo muuttaa asuntoon asumaan, kuin kiinteistösijoittajalle, joka aikoo vuokrata asunnon eteenpäin. Tai että kirppistavaroissa tutulle antaa ilmaiseksi, mutta vieraan pitäisi maksaa. Mikä logiikka siinä oikein on? Jos tavarasta kerran voi luopua ilmaiseksi, eikö pitäisi olla aivan sama, kuka on vastaanottaja? Tai jos vanhaan asuntoon ei ole enää koskaan asiaa, mitä väliä sillä on, asuuko siellä vuokralainen vai omistaja?
Johtopäätökseni on, että meillä on enemmän tunnesiteitä tavaroihin, kuin tiedostamme. Tätähän on tutkittu mm. psykologisissa testeissä. Jos ihminen on omistanut jonkun esineen, hänellä on vahva taipumus pitää ko. esinettä parempana tai arvokkaampana kuin täsmälleen samanlaista, jonka joku muu omistaa. Tämä siis riippumatta esineen todellisesta arvosta, tätä on testattu esimerkiksi kynillä. Se, että minä omistan jotain, tekee tavarasta luonnollisesti paremman, kuin muut vastaavat. Täytyyhän sen olla parempi, kun minä kerran olen kelpuuttanut sen itselleni.
Kun ajattelen niitä villahaalareita, jotka pakkasin eilen sille palelevalle vauvalle, tämä teoria palaa mieleen. En voi sanoa, että minulla olisi ollut mitään erityistä tunnesidettä niihin haalareihin. Tiettyjä vauvanvaatteita olen kyllä säästänyt tunnesyistä, mutta äitiyspakkauksen villahaalari ei herätä samanlaisia tunteita, kuin vaikkapa jonkun itse kutomat minikokoiset töppöset. Siitä huolimatta olin säästänyt haalarit, koska en ollut keksinyt niille sopivaa sijoituspaikkaa. Kirppiksellä niitä ei oikein kehtaa myydä, saahan jokainen vastaavan ilmaiseksi. Toisaalta kyseessä on rahanarvoinen vaate… olisihan se haaskausta tunkea se UFFin laatikkoon. Sitä paitsi se on meidän haalari! Sen saattaisi saada joku, joka ei edes arvostaisi sitä ollenkaan. Mutta kun tiedän haalarin menevän vauvalle, joka todella tarvitsee haalaria juuri nyt, ja jolla ei varmasti ole sellaista ennestään, lahjoittaminen muuttuu helppoakin helpommaksi.
Kaikki asianhaarat huomioonottaen tällainen ajattelu on täysin järjetöntä. Mutta samalla se kyseenalaistaa alkuperäisen väitteeni siitä, ettei muka ole mitään tunnesidettä. Jos oikeasti ei olisi, olisin hankkiutunut haalarista eroon aikoja sitten, tavalla tai toisella. Tämä on varmasti osa sitä luopumisen tuskaa, joka myös on havaittu tieteellisissä tutkimuksissa. Luopuminen on helppoa ja antaminen tuottaa iloa silloin, kun tietää omien tavaroiden saavan arvonsa mukaisen kohtelun. Jos on epäilys siitä, että tavara joutuu uuteen kotiin, jossa sitä ei arvosteta eikä siitä huolehdita, tuntuu ikävältä. Omistaminen jotenkin ulottuu henkisellä tasolla vielä sen hetken ylitse, kun tavarasta fyysisesti luopuu. Tässä on muuten vielä sellainenkin epärationaalisuus, että ilmiö koskee ensisijaisesti omia tavaroita. Toisen tavaroista on helppo sanoa, että mitäs siinä murehdit, eihän se enää sinun ole. Mutta siitäpä puuttuukin se omakohtainen kokemus ja tunne.
Jostain syystä raha tuntuu lievittävän tätä tuskaa ainakin minulla. Kun olen myynyt jotain, tuntuu että olen saanut asianmukaisen korvauksen enkä enää vaivaa päätäni sillä, mitä sille tavaralle tapahtuu. Pienikin raha tuntuu helpottavan tunnesiteen katkaisussa. Tosin jos jälkeenpäin kuulen jotain ikävää, saattaa silti vähän kirpaista. Myin kerran yhden takin, ja sain siitä oikein hyvän korvauksen. Myöhemmin kuulin, että takki oli varastettu. Minua harmitti melkein yhtä paljon kuin jos takki olisi varastettu itseltäni. Harmituksen aihe ei ollut se, että kaverini jäi ilman takkia, vaan se että nyt en tiedä minne se takki joutui. Epäilemättä jollekin kiittämättömälle, epämiellyttävälle rosvolle. Mun takki!
Olisi kiinnostavaa kuulla, onko teillä yhtään vastaavia kokemuksia? Oletteko huomanneet, että omiin tavaroihin suhtautuu edelleen vähän kuin ne olisivat edelleen omia, vaikka ne on antanut eteenpäin? Tai helpottaako raha luopumista? Vai onko tällainen luopumisen tuska ihan vieras ilmiö?
Asiaan voi liittyä kaksi seikkaa. En tosin jaksanut loppuun asti miettiä, miten tarkalleen ottaen. Raakamietelmät:
1) Tappiosta aiheutuva ”tuska” on suurempi kuin itseisarvoltaan samansuuruinen hyöty (ks. Kahneman ym.). Jos menettää euron, mielipaha on suurempi kuin euron voittamisen aiheuttama mielihyvä. Ensisijaista on estää (jo sijoittamansa/omistamansa) rahan menetys. Siksi sijoittaja ei myy laskevaa osaketta, vaikka rationaalisesti ajateltuna kannattaisi.
Edellä sanottu voisi liittyä siihen, miksi ei lahjoita kasvottomalle. Lahjoittaessaan menettää rahan, jonka sijoitti lahjoittamaansa tuotteeseen, ja lisäksi menettää mahdollisen myyntitulon. Tullaan kohtaan kaksi.
2) Antaminen tuottaa iloa. Kun henkilökohtaisesti auttaa toista ja näkee tämän ilon, tulee itsekin iloiseksi. Tuntee tehneensä hyvää, ja tuo tunne on palkkio. Jos lahjoittaa kasvottomalle, palkkio jää saamatta. Tuntee vain menettäneensä jotain eikä saaneensa.
Olipa kiinnostavaa pohdintaa. Olen lukenut Kahnemania, täytyykin palata tuohon asiaabn. Tuossa kohdassa 2 kiteytyy jotain olennaista! Järjestölle lahjoittaessa antamisen ilo jää vaimeammaksi, ja siksi palkkiona saatu hyvä mieli ei ole niin vahva. Sen sijaan on tosi kivaa saada henkilökohtainen kiitosviesti, kun on antanut omia tavaroitaan pois, kuten eilen tapahtui.
Minun tekikin jo eilen mieli kysyä miksi edes olet ottanut pakkauksen ja miksi ainakaan säästänyt niitä vaatteita, ilmaisu ”vihdoin käyttöä” osoitti sen, että käyttämättä ovat teilläkin jääneet. En viitsinyt kysyä, ei sillä vastauksella oikeastaan ole väliä. Nyt kun tänäänkin otit asian esille, ja virheellisin argumentein, päätin osallistua keskusteluun.
Nimittäin. En oikein ymmärrä tuota iänikuista huokailua siitä, kuinka äitiyspakkauksen vaatteet olisivat ilmaisia. Ne eivät ole, eivät edes maksuttomia. Liberolaukku on maksuton, sillä sen saavat kaikki jakopaikassa käyvät äidit, sitä ei kustanneta verovaroista vaan yksityisyrityksen mainosbudjetista eikä sen tilalle saa mitään. Äitiyspakkauksen kohdalla tilanne on toinen.
Vaikka äitiysavustus onkin verovaroin tuotettu palvelu, äitiyspakkauksen ottaja silti käytännössä maksaa itse äitiysavustuksen summan verran niistä vaatteista. Tätä on vaikea hahmottaa, koska äitiysavustuksen rahaa ei ole omistanut etukäteen, vaan raha ja pakkaus ovat keskenään vaihtoehtoisia. Lopputulos silti on, että pakkauksen ottamalla käytössä on sen noin 150 euroa vähemmän rahaa kuin jos ottaisi avustuksen rahana. Entä jos lottovoitto tulisi rahan sijasta suklaana? Etkö kokisi niiden suklaiden maksaneen aika hitosti, vaikka et niitä itse olisi ostanutkaan? Suklaalevyillä kun ei voi maksaa etelänmatkaa tai asuntolainaa.
Parhaimmillaan olen nähnyt pakkauksen ottamisen puolustelua sillä, että se rahasumma menee jo viikonlopun kauppaostoksiin eikä ruuista syömisen jälkeen jää mitään jäljelle. Pakkauksesta jää ne vaatteet. Toki näin, mutta tässä kohtaa kannattaa miettiä onko äitiyspakkauksen vaatteiden käyttöarvo tuon rahasumman verran. Useimmille ei ole, sillä aika monella äitiyspakkauksen vaatteet tuppaavat syystä tai toisesta jäädä käyttämättä.
Eli kyllä: äitiyspakkauksen vaatteita saa täysin puhtaalla omatunnolla myydä kirpparilla. Se vain ei ole kovinkaan kannattavaa, sillä jälleenmyyntiarvo on alkuperän, yleisyyden, kilpailevan kirppismyynnin ja ostajakunnan vähyyden vuoksi huono, jopa olematon. Kokonaiset, käyttämättömättä pakkaukset menevät kaupaksi suit sait ja makuupussitkin kirpparilta, mutta ne voivat päätyä tuunauksen lisäksi eläimille. Vaatteilla tätä monikäyttöominaisuutta ei ole. Mitähän pakkausvaatteille vaatekeräyksissä käy? Ainakaan omista myymälöistä niitä ei saa ikinä myytyä ulos.
Jokainen saa toki ottaa tai olla ottamatta pakkauksen ihan mistä syystä tahansa. Psykologiaahan se pohjimmiltaan on ja jos haluaa kokea pakkauksen ottamisen nostalgisena, tiettyyn raskauden vaiheeeseen kuuluvana, ihanana hetken ilona pakkauksen jännittävässä kaivelussa, se otettiin esikoisellekin, tahtoo säilyttää makuupussin lapsenlapsia varten tai suomalaisuutta korostavana – aivan vapaasti. Jos joku haluaa jättää pakkauksen järkisyistä ottamatta, siitä vaan!
Ymmärsit väärin kun sanoin että tulee vihdoin käyttöä. Kyllä kaikki pakkauksen vaatteet ovat olleet lapsilla käytössä aikanaan, mutta meillä ei ole enää vauvoja joille ne sopisivat. Haalarit ovat siis odottaneet, että niille löytyisi joku UUSI käyttötarkoitus. Meillä on äitiyspakkaus otettu nimenomaan siksi, että ne ovat olleet täynnä hyviä käyttövaatteita. Kaikki tietää että en rakasta shoppailua, ja tämä pätee myös vauvanvaatteisiin.
Koska suurin osa äideistä ottaa sen pakkauksen, on niistä pakkauksen vaatteista ylitarjontaa kierrätettyinä. Tästä syntyy se ristiriita – olisi kiva saada hyvä haalari johonkin hyvään käyttöön, mutta kuka sen ottaisi käytettynä kun upouuden saa ilmaiseksi? Ja kyllä, sanon ilmaiseksi, sillä mielestäni paketti, jonka saa ilman maksua on ilmainen samalla tavalla kuin vaikkapa kaupungin puistot, joissa saa viettää aikaa ilmaiseksi, vaikka tietenkin molempia verovaroin ylläpidetään. Ja tässä tulee nyt se kirjoituksen pointti: ymmärrän ihan hyvin, että haalarilla ei ole minkäänlaista jälleenmyyntiarvoa, mutta siitä huolimatta siitä on vaikea luopua, koska ”henkinen omistajuus” jotenkin tuntuu vaikuttavan senkin jälkeen kun tavarasta on luopunut. Ja painotetaan nyt vielä, että tämä on maailman mittakaavassa triviaali ongelma, ja omassa elämässäkin varsin pieni. Mutta ilmiö itsessään on kiinnostava.
”Ja kyllä, sanon ilmaiseksi, sillä mielestäni paketti, jonka saa ilman maksua…”
Leikitään lounaalla käyntiä, lounaspaikan nimi on lupaavasti Kela Gold. Sinne pääset tietyin edellytyksin, ja nyt sattumalta olet voittanut arvonnassa ja olet tervetullut lounaalle.
Eteisessä selviää, että sinulla on kaksi vaihtoehtoa: joko skippaat safkaamisen kokonaan ja saat 140 euroa handuun (sillä fyrkalla saat tehdä ihan mitä lystäät, mennä vaikka Mäkkäriin lounaalle), tai toisena vaihtoehtona on syödä lounas ja siitä ei tarvitse maksaa mitään.
Oliko tuossa paikassa syöty lounas ilmainen?
;>))
Kuulkaa, te olette selvästi fiksumpia kuin minä. Minusta se lounas on edelleen ilmainen. Vaihtoehtona ottaa vastaan 140€ on kiva ja joku voi sen valita. Mutta miten se tekee siitä lounaasta maksullisen?
Minä puhun nyt ihmisten arkikokemuksesta. Voidaan lähteä siitä, että kaikki julkiset palvelut ovat maksullisia verojen muodossa. Mutta niissäkin on eroja. Kunnallinen hammaslääkäri ei ole ”ilmainen”, koska siitä kuitenkin pitää maksaa jonkinlainen maksu siinä yhteydessä kun hammaslääkärissä käy. Ambulanssikyydistäkin tulee lasku kotiin. Mutta äitiyspakkauksesta ei tule laskua, eikä siitä tarvitse siinä mielessä maksaa mitään. Voi valita ottaako sen rahana, mutta myös tuo raha on samalla tavalla vastikkeeton etu. Moneen kertaan on todettu, että äitiyspakkauksen sisältö on markkinahinnoilla hankittuna kalliimpi kuin tuo 150€. Ilmaisia vaatteita tai ilmaista rahaa. Mikä ero?
Lounas ei ole ilmainen, sillä lounaan hinnaksi pitää laskea vaihtoehtoiskustannus, joka on 140 euron suuruinen.
Olen omalla kohdallani huomannut, että luopumisen tuska kutistuu sitä mukaa, kun tavaraa vain pistää talosta pois. Näin ainakin omalla kohdallani.
Raivausprojektini alussa minulle oli tärkeää niin sanotusti sijoittaa ne tavarat ”uusiin rakastaviin koteihin”, joissa ne pääsisivät käyttöön ja niitä arvostettaisiin. Mitä enemmän sain tavaraa luovutettua pois, sitä helpommaksi kasvottomillekin tahoille antaminen kävi ja enää en tunne tuskaa luovuttaa ilmaiseksi aikanaan arvokastakin tavaraa eteenpäin vaikka kierrätyskeskukselle, jos siitä on aika luopua.
Eli tuskaan tavallaan tottuu tai turtuu. Tai sitten se vaan hälvenee ja kutistuu, kunnes sitä tuntee enää vain äärimmäisen harvoin.
Joskus muutamia vuosia sitten olisin varmaan samaistunut voimakkaasti tuohon kuvailemaasi tilanteeseen, jossa jo eteenpäin luovutettua tavaraa pitää tavallaan edelleen vähän omanaan, mutta enää se ei tunnu tutulta ajatukselta.
Minulle se kasvottomallekin taholle tavaran poisantaminen tuo mukanaan ilon ja helpotuksen. Jos jostain saa vielä vähän rahaakin korvaukseksi, niin sitten on jo riemu. 🙂
Ehkä vain kiinnyn tavaraan keskimääräistä vähemmän nykyään.
Tykkään kyllä omistaa asioita, mutta huomattavan harva esine on sellainen, jota en voisi helposti korvata vastaavalla ilman tunnontuskia. En säilyttele virttyneitä paitoja vain siksi, että se kyseinen vaate oli päällä silloin ja siinä elämän tärkeimmässä ihanassa hetkessä tai sellaista. Toki minullakin on muistoesineitä, mutta rehellisesti tunnustan niitäkin karsineeni, kun niiden tuomat muistot eivät ole enää tuntuneet sellaisilta, jotka ehdoin tahdoin tahtoisin säilyttää.
Minulla on täsmälleen sama kokemus, raivausurakan edetessä luopumisesta tulee koko ajan helpompaa. Ehkä sekin vaikuttaa että huomaa, ettei niistä tavaroista todellakaan jää kaipaamaan yhtäkään. Nyt minulla on raivausurakka jotakuinkin valmis. Ulkovarasto pitää vielä raivata mutta se saa odottaa lämpimämpiä kelejä. Kuitenkin yhtä tärkeää on muistaa se sisään tuleva tavara. Minä en enää halua tulevaisuudessa mitään raivausurakkaa, joten täytyy todellakin olla tiukka siitä mitä tavaraa päästän taloon sisään.
No oliskohan mulla sitten se, että kun en ole joutunut raivaamaan niin paljon, että aivan kassikaupalla olisin tavaraa kärrännyt ulos, en ole saanut tarpeeksi harjoitusta. Huomaan, että esimerkiksi vaatteet ovat erilaisissa kategorioissa. Toisista on helpompi luopua kuin toisista. Tähän tuntuu eniten vaikuttavan ko. vaatteen historia. Missä sitä on pidetty, kenen seurassa, mistä se on hankittu/saatu, jne. Tää on kyllä mielenkiintoinen ilmiö.
Minulla on joistakin tavaroista jäänyt harmistus, että onkin pitänyt mennä antamaan ne pois. Ne ovat olleet käyttökelpoisia käsityövehkeitä (ei materiaaleja vaan välineitä), joita jossain vaiheessa koin, että oli liikaa, mutta ei niitä ollutkaan, kaikelle olisi ollut käyttöä todella. Kaupasta saa uusia, mutta paha sentään, laatu on monesti heikompi kuin oli ennen.
Tätä minäkin pelkään, ja siksi harkitsen todella, todella tarkkaan, ennen kuin panen mitään hyvää vanhempaa tavaraa pois. Sitten niitä kunnollisia saa metsästää kirppiksiltä kissojen ja koirien kera…
Tämä on hyvä pointti. Esimerkiksi kirjat ovat sellaisia, että jos jostakin on painos loppu, sitä ei enää saa mistään paitsi tuurilla divarista. Samoin tuo on totta mitä mainitsit heikentyneestä laadusta. Täytyy siis olla tarkkana, joskin helpommin sanottu kuin tehty.
Itse pistin juuri kirjoja pois. Leena Lehtolaisen koko tuotanto, työkirjoja. Mutta minulla on vielä yli 750 kirjaa ja e-kirjat päälle. (Työ on sellainen.) Ajattelin niitä siltä kannalta, että jos lukisin uudestaan, sanotaan vaikka kirjan per viikko, se olisi aika pitkä urakka se, ja tuona aikana en voisi lukea mitään uutta…Helpotti kummasti rajaamaan sitä, mitä haluan säilyttää.
Työkirjojen osalta huomasin tiedon vanhentuneen niin, tai osan olleen ”kun ilmaiseksi tai parilla kolikolla saan, otan jos tulevaisuudessa tarvitsen” tyylisiä hankintoja. Tieto vanhenee nopeasti. Ammattiprofiilikin on muuttunut vähän.
Mitähän olen kaivannut. Yhtä filosofian kirjaa, mutta sain sen takaisin, kun ihminen, joka sen halusi, halusi siitä luopua. Ja itse tekemääni lehmänsarvitorvea. (Älä kysy, miksi.) Äitini raivaamia lapsuuden leluja ja vaatteitani omistaisin mielelläni lisää.
”Ilmaisia vaatteita tai ilmaista rahaa. Mikä ero?”
Ero on se, että sulla on joko vaatteita tai rahaa. Ihan sun oma rationaalinen valinta.
Joillekin ne vaatteet on arvokkaampia kuin 140 euroa, ja taas joillekin niistä vaatteista ei ole mitään iloa ja se 140 euroa pankkitilillä on paljon parempi.
Jos siis olet päättänyt luopua siitä 140 eurosta pankkitililläsi, niin päätit maksaa niistä vaatteista 140 euroa.
Okei. Jos on perhe jossa on ennestään pieniä lapsia ja vaatteita kaapit pullollaan, 140€ on järkevä valinta. Jos taas ei omista yhtään vauvanvaatetta etukäteen, tuo pakkaus on reaaliarvoltaan isompi kuin 140€. Eli jos uutena lähtee ostamaan, 140€ ei riitä vastaavan pakkauksen koostamiseen. Onko silloin tuo 140€ ylimenevä osa ilmaisia vaatteita? Siis ihan vain argumentoinnin vuoksi…
ölköl:
Juuri näin. Jos kuluttaja arvostaa laatikon 300 € arvoiseksi, niin silloin sai ilmaista kamaa 160 euron edestä.
Tosta arvostamisesta: se on yksilökohtaista, ns hyllyhinta on vain yksi tekijä.
– onko jotain tuotetta ennestään
– pitääkö kaikista tuotteista, väreistä jne
– kauppojen välimatkat
– pitääkö shoppailusta vai ei
– tarttisko töitäkin tehdä
Jne, muuttujia on valtava määrä.
Mä tunnistan tämän niin hyvin! Annoin aikoinaan lasten pieneksi jääneitä vaatteita juuri sille perheelle, jonka tiesin niistä ilahtuvan aidosti.
Olen opetellut laittamaan tavaraa ja vaatteita pois esim. SPR konttiin ja yritän ajatella että joku ilahtuu kun löytyy esim. laadukas vaate. Välillä tienaan ja pidän kirppispöytää. Siirrän ne rahat esim. ”matkarahastoon”. Välillä saan motivaatiota eri asioista, mistähän se johtuu?
Kondoilukin motivoi osittain, mutta ei se ihan täysin ole mun juttu. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän materia ja sen ilahduttavuus merkitsee. Osuutta on myös sillä, että on perannut muiden ihmisten jäämistöjä. Sen jälkeen ajattelu ei ole entisensä. Mutta se ”paikka kaikelle” ajattelu kyllä toimii arjessa mainiosti. Ja tavaroiden väljä säilyttäminen tuo minulle arjen iloa…
Tavallaan saan motivaatiota siitä, että tavaraa poistuu, etenkin sellaista itselle tarpeetonta. Mutta tavallaan kuitenkin toivoo, että seuraavakin omistaja arvostaisi minun vanhaa tavaraa. Ei tuossa järkeä ole, mutta jotenkin se vain menee niin. Minusta tuo kondoilu toimii parhaiten sellaisten tavaroiden suhteen, joissa ilahduttamisella on oikeasti merkitystä, kuten vaatteet. Sen sijaan kattila on kattila, eikä sen ulkomuodolla juurikaan ole väliä, joten siinä mielessä kondoilu menee tavallaan hukkaan arkisten käyttöesineiden kohdalla.
Tottakai kattilalla on väliä, sanoo esteetikko 😂
Mulla on tämä mun kattila- ja keittiöprojekti juuri käynnissä. Hävitän (= kierrätän) eripariset ei niin hyvät ja hankin pikkuhiljaa tilalle jotkut hienot, sekä ominaisuuksiltaan että näöltään hienot.
Minä voin aika usein luopua jutuista helposti, tunnen vaan helpotusta kun jotain poistuu. On silti jotain, joihin olen oudolla tavalla kiintynyt. En tarvitse, eikä mahdu, mutta en halua luopuakaan. Vaatteet eivät kuulu niihin. Söpöimmät ja merkityksellisimmät vauvanvaatteet olen säästänyt, mutta muu menee surutta kiertoon. Annan kavereille. En jaksa nähdä parin euron takia myymisen vaivaa, vaan iloisesti lahjoitan.
Mietin, että ehkä tuossa omasta luopumisessa menee jokin sellainen tasapainon sääntö, että jos saaja aidosti ilahtuu saamastaan, en odota saavani maksua, ilo riittää. Mutta jos jokin minusta kiva esim. tuhotaan saman tien tai laitetaan eteenpäin kiertoon ja sillä tienataan, koen hitusen pettymystä siitä että antamaani ei arvostettu. Ehkä silloin kokee hitusen tulleensa hyväksikäytetyksi.
Äitiyspakkaushan on hieno juttu, vissiin aika ainutlaatuinen maailmassa. Tunnen itseni kiittämättömäksi urpoksi, jos sitä arvostelen. Mutta hyvääkin voi aina kehittää. Sitä en sen kohdalla tajua, miksi sen suunnittelua ei voida tehdä isommin ja kunnolla yhdessä ja saada aikaan kokonaisuus, jossa osat sopivat toisiinsa. Eripariset osat ja melko kauheat värit eivät nappaa. Moni ajattelee, että mitä sen on väliä, miltä vauvanvaatteet näyttää, mutta minulle silläkin nimenomaan on väliä. Toki tärkeintä minullekin on, että vauvalla on lämmintä ja puhdasta yllään. En kaipaa mitään hienoa, mutta esim. valkaisematon puuvilla ja yksiväriset vaatteet olisivat minusta kivemmat. En tykkää ns. vauvakuoseista. Joku taas tykkää. Voisikohan siitä tehdä pari versiota, joista saisi valita? Pastellinen babykuosi ja neutraali luomukuosi? Ja se haalari saisi mielestäni olla puolta pienempi, sellainen vastasyntyneen koko. Mutta siis kaiken kaikkiaan ehdottoman positiivinen asia ja kuuluu odotukseen. Mutta sen kortsupaketin viesti on hivenen huvittava: olet juuri saanut yhteiskunnan kustantaman paketin, pidähän nyt huoli, että ei tartte toista lähettää…
Käsittääkseni pakkaus koostetaan hinta etunenässä, ja sen vuoksi noita kuosejakin saattaa olla vähän joka lähtöön. VAatteita tuotetaan monessa eri paikassa, ja vaatekappaleet kilpailutetaan. Mutta luulen ettei sisällöstä päästä ikinä yksimielisyyteen. Minun makuuni olisi kaikki yksivärinen, mutta pelkkä valkoinen olisi vähän tylsää. Sitten tiedän ihmisiä jotka rakastavat printtejä, mitä värikkäämpiä sen parempi. Ja sitten on niitä, joiden mielestä tytöille vaaleanpunaista ja pojille vaaleansinistä eikä mitään muuta. Joten yritä siinä sitten koostaa pakettia joka miellyttäisi kaikkia 🙂