Voiko lahjan antaa takaisin?

Lahjat ovat hankalimpia tavaroita, kun pitäisi poistaa jotain. Lahjaksi saatu tavara ei nimittäin ole pelkkä tavara. Se on myös esimerkiksi osoitus ystävyydestä tai sukulaisuudesta. Se voi symboloida niin kiitollisuutta kuin katumustakin. Lahja kertoo aina paljon myös antajasta: aidosta halusta ilahduttaa, velvollisuuden tunteesta saajaa kohtaan tai jopa halusta vaikuttaa saajan elämään. Sitten kun käy kotiaan läpi ja haluaa raivata tarpeetonta pois, lahjaksi saadut tavarat aiheuttavat ongelmia.

Helposti tulee huono omatunto, jos haluaisi heittää lahjan pois. Se tunne tulee, vaikkei asiaa sen kummemmin edes pysähtyisi ajattelemaan – lahjojen poistaminen nyt vain ylipäätään tuntuu hirveän tylyltä ja kiittämättömältä. Sen lisäksi alkaa pohtia, mitä antajakin sanoisi, jos tietäisi, loukkaantuisi varmaan. Ja tuntuuhan se itsestäkin ikävältä, jos huolella valittua lahjaa kohdellaan piittaamattomasti.

Törmäsin äskettäin keskusteluun, jossa joku oli heittänyt lahjan roskiin, ja antaja oli sen kuultuaan loukkaantunut ja moittinut saajaa siitä, ettei ollut antanut lahjaa takaisin. Lahjan antaja olisi ottanut antamansa tavaran mieluummin takaisin itselleen, kuin kuullut sen joutuneen roskikseen. Tästä seurasi keskustelua siitä, pitäisikö kaikkia lahjoja tarjota aina takaisin antajalle, ennen kuin ne poistaa kotoaan? Vai kuuluuko se antajalle ylipäätään millään tavalla, mitä lahjalle sitten tapahtuu, kun saaja on sen ottanut vastaan?

Aloin tätä pohdiskella, ja ymmärrän kaikkia osapuolia. Kun raivaa kodistaan tarpeetonta – etenkin silloin kun haluaa eroon isosta määrästä tavaraa – ihan jokaisen kipon ja kupin kanssa ei voi pysähtyä. Ei vaan voi! Raivaaminen halvaantuu niille sijoilleen, jos jokaisen esineen kohdalla pitäisi käydä läpi myös antajan tunteet. Samoin olen periaatteessa samaa mieltä siitä, että siinä missä lahjahevosen suuhun ei ole katsomista, ei myöskään antajalla ole enää oikeuksia tavaraan sen jälkeen, kun se on vaihtanut omistajaa.

Toisaalta ajattelen kuitenkin niin, että vaikka poistaisi kodistaan lahjaksi saatuja tavaroita, sen voi tehdä hienotunteisesti ja antajaa kunnioittaen. Ei ole tarpeen mainostaa asiaa, eikä esimerkiksi kannata lisätä esinettä sellaiselle foorumille myyntiin, jossa myös antaja on jäsenenä. En myöskään oikein ymmärrä sitä, että jos paketista paljastuu jotain epämieluisaa, sanotaan heti että onpas kamala, pidä itse tuommoinen.

Sen sijaan siinä, että antajalta tiedustelee haluaisiko hän lahjan takaisin, on itua. Minusta pointti on siinä, että niin tehdään vasta siinä vaiheessa, kun lahja on muuttunut omassa kodissa tarpeettomaksi. Tämänkin voi tehdä niin, ettei se kuulosta antajasta ikävältä. Voi esimerkiksi kertoa, ettei tavaralle ole enää meillä käyttöä eikä oikein tilaa, joten on siksi ajatellut kierrättää esineen. Mutta olisiko antajalla itsellään sille käyttöä? Jos on, niin antaisin sen mielelläni, koska on kiva tietää, että esine tulee hyvään käyttöön. Olennaista on esittää asia niin, että alkuperäiselle antajalle ei tule sellaista oloa, että joko häntä tai hänen antamaansa lahjaa ei arvostettaisi.

Tällainen palauttaminen toimii parhaiten esimerkiksi lasten tavaroiden suhteen, koska ne tosiaan jäävät ajan myötä pieniksi ja tarpeettomiksi. Olen esimerkiksi itse antanut takaisin vaatteita ja joitain tarvikkeita, joita lapset ovat saaneet lahjaksi. Siinä vaiheessa kun omat ovat kasvaneet niistä ohi, on antajalla itsellään voinut olla sopivan ikäistä jälkikasvua käyttämään samoja tavaroita. Kukaan ei ole loukkaantunut, itse olen saanut tarpeettomat tavarat hyvin kierrätettyä eteenpäin ja alkuperäiselle antajalle tulee hyvä mieli, kun oma lahja ei joudu hukkaan.

Samoin tekisin näin myös silloin, kun kyse on jonkinlaisesta perintötavarasta. Mummolan ryijyillä tai pitsiliinoilla ei ehkä ole juuri omassa kodissa käyttöä, mutta joku muu sukulainen saattaa arvostaa niitä paljonkin. Tiedättehän tilanteen, missä yksi sukulainen on laittanut menemään jonkun vanhan tavaran, ja sitten joku toinen sukulainen hermostuu, koska olisi mieluusti pelastanut kapineen omaan kotiinsa. Tässä tilanteessa kannattaa kuitenkin muistaa, että kenelläkään ei ole oikeutta määrätä toista ihmistä säilyttämään mitään omasta puolestaan. Jos kukaan muukaan ei halua säilyttää perintövaasia, sen saa vapaasti viedä kirpputorille.

Lahjan voi siis mielestäni palauttaa takaisin, tietyissä tilanteissa, ja antajaa kunnioittaen. Mitä mieltä te olette?

Aineettomista joululahjoista

Kirjoitin pari vuotta sitten uudet joululahjasäännöt, ja olen edelleen sitä mieltä, että niitä noudattamalla ei voi mennä pahasti pieleen. Meinasin tehdä postauksen aineettomista joululahjoista, mutta HSY:n lahjavinkit ovat niin kattavia, että on turha ruveta listaamaan kaikkia niitä tänne uudestaan. Alla kuitenkin muutamia yleisiä ajatuksia aineettomiin joululahjoihin liittyen.

Yleisesti ottaen tykkään aineettomista lahjoista kovasti. Niitähän on monenlaisia. Erilaiset elämykset ovat hyviä lahjoja. Voi antaa pääsylippuja eri tapahtumiin tai paikkoihin. Esimerkiksi Museokortti on mielestäni aivan loistava idea! Lapsille tai nuorille on myös sopivia kohteita. Tykkään esimerkiksi kiipeilypuistoista, mutta moni lapsi innostuu myös konsertista tai teatterista. Lahjaksi voi antaa myös esimerkiksi 10 kerran kortteja kuntosalille, uimahalliin tai muuhun harrastukseen.

Hyväntekeväisyyslahjat sopivat mielestäni parhaiten sellaisille ihmisille, joita haluaa muistaa mutta joilla on jo kaikkea. Olen itse antanut kaikenlaista puista koulupukuihin. Tässä yhteydessä on ehkä parasta, jos tuntee lahjan saajan hyvin, jotta tietää hänenkin arvostavan tällaista. Olen kuullut, että kaikkia vuohet ja lehmät jossakin kehitysmaassa eivät miellytä, mutta jos taas saaja arvostaa hyväntekeväisyyttä, nämä ovat oivallisia vaihtoehtoja.

Sanoma- ja aikakauslehdet eivät varsinaisesti ole aineettomia, mutta lasken ne kuitenkin mukaan, sillä useimmiten ne heitetään jossain vaiheessa paperikeräykseen. Samoin erilaiset nettipalvelut, kuten musiikki- tai elokuvatilaukset ovat mielestäni kivoja. Näissä kaikissa on sekin hyvä puoli, että niistä riittää iloa koko vuodeksi.

Lahjakortit ovat kelpo vaihtoehto silloin, kun saajan makua ei tunne kovin hyvin. Olen itse antanut niitä lähipiirin teineille, joiden makua ja mieltymyksiä on mahdotonta arvata. Samoin olen joskus muistanut lahjakortilla esimerkiksi meidän siivoojaa. En tiedä millainen tyyli hänellä on kotona, tai millaisista herkuista hän pitää, joten lahjakortti on turvallinen vaihtoehto.

Olen aiemmin suositellut syötäviä ja juotavia, mutta viime aikoina olen tullut varovaisemmaksi niiden suhteen. Ihmisillä on nykyisin niin paljon allergioita, ruokayliherkkyyksiä ja muuten vaan syömiseen liittyviä rajoituksia, että sopivan lahjan löytäminen voi olla vaikeaa. Uskallan kyllä edelleen antaa näitä lähipiirissäni, jossa tiedän mistä vastaanottaja pitää.

Lopuksi sanoisin, että tällaisten lahjojen etuna on joustavuus. Hintahaitari on laaja: omaa aikaa voi antaa ilmaiseksi, vaikkapa lastenhoidon tai muun ”lahjakortin” muodossa. Jos taas haluaa oikein panostaa, voi rauhassa hankkia vaikka oopperaliput ensi-iltaan. Pidän myös siitä, että aineettomiin lahjoihin liittyy yleensä yhdessäoloa. Niistä tulee parhaimmillaan yhteisiä muistoja.

Mitkä ovat teidän parhaat vinkit aineettomille lahjoille?

Viikon ainoa vinkki: tavarat, elämykset ja ekologisuus

Laitan tällä viikolla poikkeuksellisesti vain yhden linkin. Sen sisältö on kuitenkin niin kiinnostava, että se vastaa hyvin kolmea iltapäivälehtien hömppäraivauslistaa.

Kun puhutaan tavarasta ja omistamisesta, puhutaan usein myös siitä, miten epäekologista on haalia aina vaan lisää tavaraa tai ostaa uutta. Samassa yhteydessä usein ajatellaan, että elämykset ovat parempia kuin tavara, myös siksi, että ne eivät kuluta luonnonvaroja samalla tavalla kuin tavaroiden valmistaminen. Mutta tiedättekö mitä – asia ei ole niin yksinkertainen. Tässä erittäin kiinnostavassa artikkelissa kestävän kehityksen tutkija Riikka Kyrö avaa elämysten ekologista kuormaa. Artikkelin pääviesti lienee se, että kaikki vaikuttaa kaikkeen. Yksinkertaisia vastauksia ei ole olemassa. Elämys ei läheskään aina ole ekologinen vaihtoehto, mutta toisaalta kertakäyttömukikaan ei välttämättä ole maailman tuho.

Ekologisuus ja ympäristöystävällisyys ovat todella hyviä tavoitteita. Mutta esimerkiksi hiilijalanjäljen pienentäminen on vain yksi osa-alue. Jos valitsee sen, saattaa samassa paketissa tulla muita, ikävämpiä seurauksia. Kyrö nostaa esiin tomaatinviljelyn. Talvella espanjalainen tomaatti on huomattavasti vähäpäästöisempi vaihtoehto kuin kotimainen kasvihuonetomaatti. Mutta itselleni kotimaisen tuotannon ja työllisyyden tukeminen on tärkeää. Jos en osta suomalaista tomaattia, en tue kotimaista maataloutta, enkä anna edes mahdollisuutta kehittää ympäristöystävällisempiä tapoja kasvattaa tomaatteja täällä. Myös ihmisoikeudet ovat minulle tärkeitä, enkä halua tukea espanjalaisilla pelloilla raatavien siirtolaisten karmeaa hyväksikäyttöä, jos vain suinkin voin sen välttää. Tässä paketissa hiilijalanjälki ei nouse prioriteettieni kärkeen, vaikka yleisesti ottaen tietenkin yritän tehdä ekologisia valintoja. (Ja tietenkin voisin olla ilmankin tomaatteja, mutta en halua. Tästä ei kannata aloittaa kommenteissa, päätökseni on harkittu ja nukun yöni hyvin.)

Harhauduin hieman elämyksistä ja tavaroista, mutta mielestäni olennaista on siis erottaa puurot ja vellit toisistaan. Ekologisuus ja tavaroiden raivaaminen ovat kaksi eri asiaa. Jos tavoittelee yhtä, ei välttämättä saavuta automaattisesti toista. Mutta tämä on ihan okei, kunhan asian vain tiedostaa. Nämä kaksi asiaa eivät tähtää samaan tavoitteeseen. Elämyksiä voi suosia myös siksi, että ei yksinkertaisesti halua enempää kamaa kotiinsa. Laskuvarjohyppy ei taatusti ole yhtä ekologinen vaihtoehto kuin piknik itseleivotun pullan kera pellonpientareella, mutta kummastakaan ei jää ylimääräistä roinaa nurkkiin pyörimään.  Jos ekologisuus on ykkönen, piknik on tietysti parempi vaihtoehto, vaikka samanlaista ”jääköhän tässä henkiin vai ei” -fiilistä siitä tuskin saa. Ymmärrän kyllä hyvin niitäkin ihmisiä, jotka hakevat juuri noita poikkeuselämyksiä.

Summa summarum: lukekaa tuo artikkeli. Ja kertokaa sitten mitä mieltä olitte! Millaisia ajatuksia se herätti? Ja liittyykö teidän mielestänne tavarat, raivaaminen ja ekologisuus yhteen?

Viikon vinkit: ”turhaa” kierrätystä, aineettomia lahjoja, luomulihaa

Jälleen yksi artikkeli, jossa pohditaan kierrätämmekö liikaa. Tämäkin on amerikkalaisesta näkökulmasta tehty, mutta siinä on sama kummallisuus kuin niissä aiemmissakin. Tässä argumentoidaan, että kierrätys on kalliimpaa kuin uuden tekeminen. No daa, niin varmaan onkin! Mitä väliä. Olennaista on, että kierrättämällä paremmin ei tarvittaisi niin paljon uusia raaka-aineita. (Tekniikka ja Talous)

Isänpäivä lähestyy, ja JOULU. Mikä tarkoittaa lahjojen ostamista. HSY on kehittänyt hauskan nettisivun, josta voi helposti hakea ideoita lahjoista, jotka eivät vaadi uuden tavaran ostamista. Sivun avulla voi hakea ideoita kenelle tahansa, vaihtaa vain yläriviltä lahjan saajan ja juhlien luonteen sopiviksi. Sivusto toimii oikein hyvänä ideapankkina, jos haluaa antaa mieluummin elämyksen tai palvelun, kuin jotain tavaraa. Tykkäsin ja suosittelen! (annajotainmuuta.fi)

Syöminen ei ole aikoihin ollut yksinkertaista. Mietittäviä asioita on hirveän paljon lähtien ravintosisällöstä, koukaten hinnan ja saatavuuden kautta ja päätyen eettisiin ja ekologisiin kysymyksiin. Meillä syödään lihaa, enkä ole ajatellut siitä luopua. Mutta entistä enemmän haluan kiinnittää huomiota siihen, että syön mahdollisimman eettisesti kasvatettujen eläinten lihaa. Me Naisten artikkelissa on käsitelty tätä asiaa monipuolisesti. Myös Katri Manninen on pohtinut samaa asiaa, ja hän listaa blogissaan pientiloja (etupäässä Uudeltamaalta), joilta saa luomulihaa. Mikäli joku muukin on pohdiskellut tätä lihakysymystä, näistä linkeistä voi lähteä liikkeelle.

Viikon vinkit: valmistujaiset ja muut kevään juhlat

Blogiin on viime päivinä tultu runsaasti erilaisten juhliin liittyvien hakujen perusteella, joten päätin listata tähän yhteen postaukseen kaikki valmistujaisia ja muita kevätjuhlia koskevat postaukseni

Jos olet menossa juhliin, lahjapolitiikka voi pohdituttaa. Tässä Arkijärjen ajatuksia opettajien ynnä muiden muistamisesta keväisin sekä siitä, mitä antaa ylioppilaalle tai vastavalmistuneelle.

Viime vuonna kirjoitin myös aika pitkän pätkän lakkiaisten, rippijuhlien ja vastaavien järjestämisestä.

Löytyy myös syvällis-käytännöllistä pohdintaa hyvien bileiden anatomiasta; osa I vieraat ja osa II tarjoilu.

Nämä kaikki ovat vakilukijoille vanhoja juttuja, joten tässä vielä pari aiheeseen liittyvää linkkiä blogin ulkopuolelta:

 

 

Uusi etiketti lahjojen saajille

Joululahjojen uudet säännöt saivat niin paljon kiinnostusta osakseen, että päätin tehdä  samanlaiset saajan näkökulmasta.

1. Lahjatoiveet. Jos joku kysyy, on ihan sallittua kertoa mitä toivoo. Jos kysymystä ei tule, tilanne on kinkkisempi. Jos kyse on läheisestä ihmisestä, asiasta voi ehkä varovaisesti vihjaista. Jos taas kyse on kaukaisemmasta ihmisestä, lahjatoive saattaa helposti kuulostaa vaatimukselta. On myös muistettava, että lahjatoiveiden tulee olla kohtuullisia. Lahjat ovat kuitenkin lahjoja, ne annetaan vapaaehtoisesti, eikä mielestäni saaja voi automaattisesti odottaa, että saa juuri sen (tai kaiken) mitä on toivonut. Tietysti toivelahjat ovat antajan kannalta fiksu ratkaisu, mutta toiveiden toteuttamista ei voi edellyttää.

2. Raha. Joskus tuntuisi kivalta, että saisi rahaa johonkin isompaan juttuun. Jos toivot rahaa, niin tee se antajalle mieluisaksi. Kerro mihin toivot rahaa ja mitä sillä haluaisit tehdä, tai toivo vaikka lahjakorttia haluamaasi liikkeeseen. Pelkän rahan antaminen tuntuu usein persoonattomalta ja kylmältä.

3. Lahjat, joita et halunnut ja joista et pidä. Kenelläkään ei ole velvollisuutta säilyttää saamiaan lahjoja hamaan loppuun saakka. Jos olet saanut jotain ehdottoman karmeaa, siitä saa hankkiutua eroon. Sen voi antaa eteenpäin jollekin, joka arvostaa, tai sen voi viedä kirppikselle. Sille voi keksiä uuden käyttötarkoituksen tai sen voi sijoittaa paikkaan, johon sitä ei ole alunperin tarkoitettu. Tämän kaiken voi kuitenkin tehdä hienotunteisesti asiaa sen enempää mainostamatta.

4. Jos et oikeasti halua mitään, tee sekin antajalle mahdollisimman helpoksi. Selitä, että olet muutenkin karsimassa omaisuuttasi ja yksinkertaistamassa elämää, etkä sen vuoksi kaipaa mitään uutta. Anna myös vaihtoehto: voit esimerkiksi sanoa, että ilahtuisit jos lahjarahat annettaisiinkin sinulle mieluisaan hyväntekeväisyyteen. Tällä tavalla et tyrmää lahjanantajan hyvää tarkoitusta, mutta kuitenkin teet selväksi, että arvostat jotain aineetonta.

Lopuksi se kaikkein tärkein: lahjan antajan tarkoitus on hyvä, vaikka lahja olisikin epäonnistunut. Jokaisessa suvussa ja tuttavapiirissä on varmaan aina yksi ihminen, joka päättävisesti antaa lahjaksi mitä huvittaa, vaikka lähipiiri yrittäisi mitä. Näiden tyyppien kohdalla ei auta muu kuin suhtautua heihin filosofisesti ja kärsivällisyydellä. Saaja voi silti arvostaa kaunista ajatusta, vaikka toteutus olisikin mielestäsi pölhö. Tiedän, että on turhauttavaa ottaa vastaan lahjoja, joiden antaja ei tunnu alkuunkaan tajunneen toiveitasi tai ajatuksiasi. Mutta miksi pahoittaa omaa tai muiden mieltä? Voi sanoa ystävällisesti kiitos, ja hoidella epätoivotut lahjat eteenpäin myöhemmin.

Tällaisia tuli minulle mieleen. Mitä mieltä te muut olette? Listaa voi jälleen jatkaa kommenttiosastolla.

Uudet joululahjasäännöt

Kommenttiosastolla tuli taannoin keskustelua siitä, miten joululahjakäytännöt (ja varmaan muutkin) pitäisi päivittää meidän ajalle sopiviksi. Miten antaa lahjoja aikana, jolloin kaikilla on jo kaikkea ja sitäkin on liikaa? Lahjoihin liittyy kaikenlaisia tunteuita, eikä asia ole aivan yksinkertainen. Aloin miettiä asiaa lahjan antajan näkökulmasta. Saajallekin voisi tehdä oman etikettinsä, mutta se on oman postauksensa aihe.

1. Kunnioita saajan toiveita lahjattomuudesta. Minusta tämä on nykyaikana aivan ykkönen. Jos joku oikeasti ei halua mitään, niin älä anna mitään. Jos et kerta kaikkiaan kestä ajatusta, ettet antaisin MITÄÄN, kutsu saaja vaikka luoksesi syömään, vie hänet elokuviin tai tarjoa lounas. Tässä tilanteessa suosittelisin myös hyväntekeväisyyttä, esimerkiksi niitä kanoja kehitysmaihin tai muuta vastaavaa. Mutta älä anna hänelle tavaroita tai edes sitä suklaarasiaa, jos hän ei kerran halua mitään. Siihen on varmasti syynsä, ja jos väkisin lahjoo ihmistä joka mieluummin olisi ilman, aiheuttaa vain hämmennystä ja vaivautuneita tilanteita.

2. Kunnioita lahjatoiveita, mutta harkintaa käyttäen. Etenkään lapsille ei pidä automaattisesti ostaa kaikkea mitä he haluavat. Jos lahjatoive on mielestäsi liian kallis, älytön tai vaarallinen, aikuinen voi minusta ihan hyvin olla hankkimatta toivelahjaa. Jos taas toive on kohtuullinen (oli kyseessä sitten aikuinen tai lapsi), voi olla oikein hyvä idea toteuttaa se. Jos joku toivoo purkinavaajaa, niin siitä on hänelle luultavasti enemmän iloa kuin kynttilästä. Monet toivovat tiettyä lahjaa juuri siksi, että sellainen puuttuu. Jos lähtee kovasti sooloilemaan, voi tulla antaneeksi lahjoja joista ei olekaan iloa vaan pikemminkin vaivaa.

3. Velvollisuuslahjojen kannattaa olla katoavaa sorttia. Velvollisuuslahjoilla tarkoitan niitä lähipiirin ulkopuolisia ihmisiä, joille on tapana ollut antaa lahja pikemminkin siksi että se on kohteliasta ja tapana, ei niinkään läheisen suhteen vuoksi. Tällöin turvallisia valintoja ovat kukkaset, syötävät, juotavat sekä lahjakortit.

4. Aika on arvokkaampaa kuin tavara. Useimmilla meistä on jo kaikkea. Mutta kenelläkään ei ole liikaa ympärillään aidosti välittäviä ihmisiä. Anna yhteistä aikaa, elämyksiä ja apua. Pienten lasten vanhemmille lastenhoitoapua, vanhukselle ikkunanpesua ja niin edelleen. Kummilapsen voi toki viedä huvipuistoon, mutta yhtä hyvin sienimetsään. Aitoa läsnäoloa ei rahalla saa, siksi se on kaikkein arvokkainta.

5. Jos erityisiä toiveita ei ole, varminta on välttää tavaroita. Edellä mainitut katoavat lahjat, lahjakortit, palvelut ja elämykset ovat monella tapaa hyviä lahjoja, eivätkä ne kuormita kenenkään kotia. Sen sijaan parhaassa tapauksessa ne työllistävät jonkun (palvelut), ja useimmiten tuottavat iloa sekä saajalle että antajalle.

Mitä mieltä olette? Listaa voisi jatkaa kommenttilootassa!

Lahja vastavalmistuneelle?

Jatketaan eilistä lahjateemaa. Valmistujaisaika on tavaranhallinnan kannalta riskialtista aikaa. On nimittäin riskinä sekä saada että antaa jotain sellaista, mistä lopulta tulee pikemminkin taakka kuin ilo.

Yksinkertaisimmin tämän voi välttää, jos selvittää etukäteen, mitä päivänsankari toivoo lahjaksi ja noudattaa toivetta. Jos saajalla on jokin keräilykohde kuten astiasarja tai korumerkki, on lahjan valinta helppoa. Jos taas toivetta ei ole tiedossa, olisin itse varovainen astioiden ja muiden käyttöesineiden kanssa. Itse olen aikoinani saanut sekalaisia astioita, ja täytyy sanoa että niistä enää osa on käytössä, osa on kierrätetty jo kauan sitten.

Jos lahjaksi on toivottu rahaa, fiksu ylioppilas (tai miksei vaikka hääparikin) kertoo etukäteen, mihin aikoo rahaa käyttää. Joku voi kerätä matkarahastoa, toinen on muuttamassa uuteen kotiin, joku ehkä säästää ajokorttia tai muuta isoa hankintaa varten. Tällainen yksilöiminen on kohteliasta lahjojen antajia kohtaan, sillä se tekee rahalahjastakin persoonallisemman. Korttiin voi kirjoittaa toivotuksia matkalle tai onnea inssiajoon – tai mitä tahansa toiveeseen sopivaa. Joka tapauksessa antajasta tuntuu ehkä mukavammalta, kun voi ainakin ajatella, että tällä rahalla se kummityttö sitten pääsee kivaan ravintolaan syömään maailmalla matkatessaan tai että veljenpoika ostaa ensimmäiseen yksiöönsä hienon maton. Halutessaan rahalahjan voi personoida jollakin pienellä esineellä, jos pelkän rahan antaminen tuntuu ylitsepääsemättömän kalsealta. Voi vaikka ostaa matkaoppaan reissaajalle tai kauhan uuden kodin perustajalle. Jos pelkkä raha tökkii muttei oikein tiedä mitä hankkisi, lahjakortti on hyvä vaihtoehto. Niitä saa melkein mihin liikkeeseen tahansa, ja molempien osapuolten mieltymykse tulee otetuksi huomioon. Jos antaja haluaa välttämättä lahjoittaa korun, hän voi antaa lahjakortin kultasepälle, mutta saaja saa silti valita itselleen mieluisan lahjan.

Itse suhtaudun epäilevimmin erinäisiin klassikkotavaroihin, joita tähän aikaan vuodesta tyrkytetään etenkin sellaisille ostajille, jotka eivät tiedä mitä hankkisivat. Tähän sarjaan kuuluvat mm. aaltovaasit, erilaiset maailmankirjallisuuden klassikot alkaen Kalevalasta  päätyen Shakespearen koottuihin teoksiin, käytöksen kultaiset kirjat sekä Oiva Toikan linnut sun muut vuosikuutiot. Nämä ovat juuri sitä osastoa, joita sitten velvollisuudentunnosta muutetaan asunnosta toiseen eikä ikinä käytetä tai lueta. Tietenkin, jos ylioppilas on vartavasten toivonut jotain em. tavaroista, asia on eri. (Muistelen itse toivoneeni käytöskirjaa, ja sille on ollut myös käyttöä.) Mutta muuten nämä lahjat tuppaavat olemaan velvollisuuslahjoja puolin ja toisin – ostettu velvollisuudesta, säilytetään velvollisuudesta.

Edellä mainitut asiat pätevät etenkin silloin, kun lahjan saaja ei ole aivan lähipiiristä. Ymmärrän hyvin, että esimerkiksi omalle lapselle tai lapsenlapselle haluaa antaa jotain persoonallisempaa, ja se toki kaikille suotakoon. Silloin riski päätyä epätoivottuun lahjaan on muutenkin pienempi, kun kaikki tuntevat toisensa hyvin. Toisaalta uutta ei välttämättä tarvitse hankkia silloinkaan – itse olen saanut lahjaksi mm. koruja, jotka eivät välttämättä ole rahalliselta arvoltaan kovin suuria, mutta jotka vaikkapa isoäiti on aikanaan saanut vastaavassa tilanteessa lahjaksi. Näihin lahjoihin liittyvä tunnearvo onkin nimellistä arvoa paljon tärkeämpi, ja olen niitä siitä syystä kovasti arvostanut.

Lahjapohdintoja: opettajien muistaminen

YLEn nettisivuilla oli tänään kiintoisa juttu lahjoista, joita annetaan opettajille keväisin (ja miksei jouluisinkin). Jutussa oli monta näkökulmaa, jotka pohdituttavat sekä lahjan antajia että saajia.

Jutussa opettaja totesi, että kiusaantuu liian hienosta tai arvokkaasta lahjasta. Jos lahjasta paistaa kauas, että se on vanhempien kilpavarustelua eikä lapsesta lähtöisin, koko idea menee opettajan mielestä pieleen. Lahjojen antaminen onkin antajan näkökulmasta taiteilua sopivan arvon kanssa. Liian halpa voi nolostuttaa antajan ja ehkä saajankin, liian kallis taas voi tuntua saajasta epäkorrektilta, ja ehkä aiheuttaa epämiellyttävää vertailua muiden antajien kesken. Toisaalta halvalla hinnalla ei ole merkitystä, jos ajatus lahjan takana on vilpitön ja onnistunut. Lapsen askartelema kortti ei maksa mitään, mutta on silti arvokas siihen laitetun ajan ja vaivan vuoksi. Divarista ostettu läjä lukemista kesäksi ei sekään maksane maltaita, mutta osoittaa lahjan antajan miettineen lahjan saajaa ja hänen mieltymyksiään. Liian kallis lahja voi saajasta tuntua pikemminkin lahjonnalta kuin kiitollisuudenosoitukselta.

Kenen kuuluu lahja antaa? Sain jutusta sen kuvan, että opettajat eivät varsinaisesti odota lahjaa keltään, mutta lasten itse valitsemat tai tekemät lahjat ilahduttavat eniten. Toisaalta voin vanhempana eläytyä siihen ajatukseen, että haluaa itse osoittaa arvostavansa opettajan tekemää työtä ja siksi muistaa lahjalla. Jutussa mainittiin yhtenä vaihtoehtona yhteislahja koko luokan puolesta. Se kuulostaa minusta hyvältä ajatukselta: kaikki maksavat yhtä paljon ja summa pysyy maltillisena, voidaan toteuttaa jokin yhteinen ajatus ja parhaimmillaan opettaja saa jotain tosi kivaa, jota kukaan ei yksin olisi voinut hankkia.

Toisaalta jutussa mainittiin äiti, joka ei halunnut viedä opettajalle kukkia vaan jotain pysyvämpää muistoa lapsistaan. Siksi lahja on yleensä ollut koriste-esine. On peräti inhimillistä ajatella, että juuri omasta lapsesta olisi kiva jäädä opettajalle pysyvä muisto, mutta pahoin pelkään että tämäntyyppiset koriste-esineet päätyvät useimmiten kirpputorille tai kaapin perälle pölyttymään. Halu jättää pysyvä muisto on enemmän antajasta kuin saajasta lähtöisin, vaikka mielestäni lahjaa pitäisi aina ajatella saajasta käsin. Ehkä voisi myös kyseenalaistaa ajatuksen, miksi juuri minun lapsestani pitäisi jäädä jokin erityinen muistikuva…  Omassa lähipiirissä sattuu olemaan runsaasti opettajia, ja olen huomannut että ikimuistoisimmat oppilaat jäävät mieleen ihan muista syistä kuin kevätjuhlalahjoista. Sen sijaan useampi vaasi on kierrätetty vuosien saatossa eteenpäin.

Oma lapsi ei ole vielä kouluiässä, mutta erinäisiä kerhotätejä ja päiväkodin työntekijöitä on tietysti muistettu. Olen noudattanut omia ohjeitani, ja pitäytynyt suklaassa ja kukkakimpuissa. Viime keväänä kirjoitin korttiin lorun, jonka lapsi oli kerhossa opettanut muille, sillä se sattui olemaan hoitajillekin uusi. Siinä tuli vähän persoonallista otetta mukana. En missään nimessä halua kuormittaa ketään kynttilöillä, lasitavaralla tai vastaavilla. Kukat ilahduttavat aikansa ja sen jälkeen ne voi heittää hyvällä omallatunnolla roskiin. Kerhotädin ei tarvitse muistaa lastani sen jälkeen, kun kerhotie on päättynyt.

Palautus 20 vuoden taakse

Joskus tavaroita ei voi myydä, kierrättää saati heittää roskiin, vaan ne pitää palauttaa takaisin menneisyyteen. Joskus teini-ikäisenä seurustelin pojan kanssa, jonka äiti antoi minulle paljon lahjoja. Yksi niistä oli villapaita, jonka hän oli itse saanut alle parikymppisenä omalta äidiltään tai mummoltaan – en enää pysty muistamaan keneltä. Neule oli paksua villaa, siinä oli monimutkainen kirjoneulekuvio ja se oli mielestäni silloin kauan sitten hyvin hieno. Arvostin myös sitä, että sain lahjan jolla oli antajalleen paljon tunnearvoa.

Teinisuhteet eivät tunnetusti ole kovin pitkäikäisiä, ja kun erottiin neule jäi minulle. Olisi pitänyt palauttaa se jo silloin, mutta en varmaan muistanut tuolloin koko asiaa. Niinpä tuo hieno villapaita on uskollisesti kulkenut mukanani vuosikaudet, muutosta ja asunnosta toiseen. Kertaakaan sitä ei ole pidetty, mutta en ole voinut heittää sitä poiskaan. Lähinnä siksi, että en kokenut olevani villapaidan ”oikea” omistaja, ja koska tiesin sen tunnearvon, joka sillä alkuperäiselle omistajalleen oli ollut. Yhteydet exään ja hänen perheeseensä katosivat nopeasti täysin, enkä myöhemmin tiennyt mihin paidan olisi edes voinut palauttaa.

Siitä lähtien, kun tavaroiden karsiminen muuttui tietoiseksi projektiksi, paita on kummitellut mielessäni. Lopulta vähän yllättäen sain selville tuon taannoisen anoppikokelaan osoitteen. Nyt sain vihdoin postitettua villapaidan takaisin oikealle omistajalleen. Pistin mukaan lyhyen kirjeen, jossa selitin miksi lähetän paidan takaisin. Toivon, ettei paketin saaja pahastu tai loukkaannu, vaan ymmärtää miksi näin teen. Mielestäni tuollaiset perintöaarteet eivät kuulu vieraille. Ehkä lahjan antajalla on jo lapsenlapsia tai muita läheisiä, joille paita kuuluu paljon enemmän kuin minulle.

Tuntuu vähän hassulta lähettää postia vuosikymmenten taakse, mutta mitäpä sitä ei tekisi päästäkseen turhasta eroon. Ainakaan paita ei enää vie tilaa omassa kaapissani, eikä minun tarvitse säilyttää sitä enää velvollisuudentunnosta. Tämä oli samalla yksi laiskuusviikon tehtävä, yksi asia pois päiväjärjestyksestä.