Kaaoksen kimppuun

Ajattelin näin maanantain kunniaksi lähteä iloisen itsensä häpäisemisen tielle. Tämän vuoden 18 asian listalla on yhtenä kohtana työhuoneen muodonmuutos. Se on todellakin tarpeen, kuten näistä alla olevista kuvista voitte nähdä. Työhuone palvelee siis paitsi omana itsenään, myös kodinhoitohuoneena, varastona ja siellä sijaitsee myös kodin kierrätyspiste. Kaikki tämä on mahdutettu noin kuuteen neliömetriin, joka on lisäksi epäsäännöllisen muotoinen, sillä huone on toisesta päästä leveämpi kuin toisesta. Lopputuloksena on viime aikoina ollut mehevä kaaos.

Sekamelskan syynä on monta juttua. Joulu on yksi isoimmista, sillä työhuoneeseen on sijoitettu (tai piilotettu…) joulupaperit, koristeiden säilytyslaatikot ja muita väliaikaisia tavaroita. Kun lastenhuoneeseen vaihdettiin uusi kirjahylly, vanha siirrettiin työhuoneeseen. Se ei ns. istu sinne erityisen hyvin ainakaan nykyisellä järjestyksellä, mutta tuo sinne kaivattua lisäsäilytystilaa. Lisätään tähän huikeaksi kasvanut silitettävien pino, roskiin matkalla oleva patja ja erinäistä sekalaista roinaa, lopputuloksena on melko hirvittävä sotku.

Kyllä kyllä. On se kamala.

Näin paha tilanne ei ole kyllä hetkeen ollutkaan. Tämä on jo minunkin mittapuulla aika järkyttävässä kunnossa. Viikonloppuna aloin purkaa tätä kaaosta pala kerrallaan. Jos tilanne on tämän näköinen, ainoa vaihtoehto on vain lähteä jostain päästä liikkeelle, ja sitten edetä pala kerrallaan. Aloitin helpoimmasta, eli keräsin nuo roskat lattialta. Sitten keräsin kaikki lahjapaperit ja -nauhat omalle paikalleen. Sellainen siis on olemassa, nuo nyt vain olivat jääneet tuonne lattialle pyörimään. Sen jälkeen otin työn alle pyykkipinon, joka madaltuikin mukavasti, kun silitin suurimman osan pyykeistä kaappiin. Keräsin myös unohtuneet joulukoristeen yhteen kassiin, ja vien ne vinttiin.

Huoneen seinustalle oli kertynyt kolme patjaa. Yksi vieraspatja, yksi vanha lastenpatja sekä 70-luvulta peräisin oleva vaahtomuovipatja, joka oli tuomittu roskikseen. Miten vaikeaa voi olla luopua vanhasta patjasta? Se oli likainen, pölyinen ja jo uudella korvattu. Siitä huolimatta säästelin sitä työhuoneessa muutaman kuukauden. En osaa selittää tätä käytöstä mitenkään, mutta jostain syystä patjan toimittaminen roskiin lykkääntyi päivä toisensa jälkeen. Eilen aika oli näköjään lopulta kypsä, ja patja päätyi jäteastiaan. Voin siis todeta, että ymmärrän erittäin hyvin luopumisen tuskaa.

Parempi jo

Näiden toimien lisäksi järjestin huonetta myös niiltä osin, jotka eivät näy näissä kuvissa. Heitin muun muassa pois tarpeettomia pahvilaatikoita useamman kappaleen sekä palauttelin tavaroita paikoilleen. Pyykkipinon pieneneminen teki jo yksistään ihmeitä. Lattia on tyhjä ja imuroitu. Hyllyn kamat ovat ennallaan, mutta niihin tartun seuraavalla kerralla. Ylemmässä kuvassa näkyvä vaalea mattorulla on lähiaikoina muuttamassa uuteen kotiin.Lattiaa näkyy nyt enemmän, koska patjoja on enää yksi. Lastenpatjalle löytyi säilytystila lastenhuoneesta. Se saa olla siellä leikkikaluna niin kauan kun rakennetaan majoja ynnä muuta. Vieraspatjan päälle vedetty patjansuojus siistii yleisvaikutelmaa merkittävästi. Myös punainen lelumopo palautuu oikealle omistajalleen vielä helmikuun aikana.

Sain työhuoneen sellaiseen kuntoon, että nyt ei hävetä, vaikka sinne yllättäen törmäisi joku vieras sisälle. Urakka kuitenkin jatkuu edelleen, sillä tuleva remontti edellyttää mahdollisesti myös tämän tilan tyhjentämistä. Parempi aloittaa aiemmin kuin myöhemmin. Sitä paitsi kuten tammikuun alussa sanoin, haluan saada työhuoneen käyttöön, kauniiksi ja toimivaksi. Nyt kun sinne mahtuu taas sisälle, seuraavaksi vuorossa on hyllyjen ja laatikoiden perkaus. Jatkoa tälle urakalle on siis tulossa!

Onko teillä isoja raivausurakoita tiedossa tänä vuonna?

Tavaroihin kiintymisestä ja luopumisen vaikeudesta

Jäin pohtimaan tuota lahjoittamista: miksi minusta on mukavampaa antaa tavaraa jollekin tietylle ihmisille kuin järjestölle? Miksi yksittäisten ihmisten järjestämät tempaukset herättävät myötätunnon paljon helpommin kuin jonkun organisaation? Tämä on kiinnostava kysymys, koska lopputulos on aivan sama: tavaraa poistuu, ja se toimitetaan jotenkin järkevään käyttöön. En näe noita esineitä enää koskaan. Miksi sillä olisi siis mitään väliä, kuka ne kerää?

Väittäisin, etten ole tämän tunteen kanssa ihan yksin. Tiedän esimerkiksi tapauksia, joissa asuntoa myydessä myydään mieluummin yksityiselle ihmiselle joka aikoo muuttaa asuntoon asumaan, kuin kiinteistösijoittajalle, joka aikoo vuokrata asunnon eteenpäin. Tai että kirppistavaroissa tutulle antaa ilmaiseksi, mutta vieraan pitäisi maksaa. Mikä logiikka siinä oikein on? Jos tavarasta kerran voi luopua ilmaiseksi, eikö pitäisi olla aivan sama, kuka on vastaanottaja? Tai jos vanhaan asuntoon ei ole enää koskaan asiaa, mitä väliä sillä on, asuuko siellä vuokralainen vai omistaja?

Johtopäätökseni on, että meillä on enemmän tunnesiteitä tavaroihin, kuin tiedostamme. Tätähän on tutkittu mm. psykologisissa testeissä. Jos ihminen on omistanut jonkun esineen, hänellä on vahva taipumus pitää ko. esinettä parempana tai arvokkaampana kuin täsmälleen samanlaista, jonka joku muu omistaa. Tämä siis riippumatta esineen todellisesta arvosta, tätä on testattu esimerkiksi kynillä. Se, että minä omistan jotain, tekee tavarasta luonnollisesti paremman, kuin muut vastaavat. Täytyyhän sen olla parempi, kun minä kerran olen kelpuuttanut sen itselleni.

Kun ajattelen niitä villahaalareita, jotka pakkasin eilen sille palelevalle vauvalle, tämä teoria palaa mieleen. En voi sanoa, että minulla olisi ollut mitään erityistä tunnesidettä niihin haalareihin. Tiettyjä vauvanvaatteita olen kyllä säästänyt tunnesyistä, mutta äitiyspakkauksen villahaalari ei herätä samanlaisia tunteita, kuin vaikkapa jonkun itse kutomat minikokoiset töppöset. Siitä huolimatta olin säästänyt haalarit, koska en ollut keksinyt niille sopivaa sijoituspaikkaa. Kirppiksellä niitä ei oikein kehtaa myydä, saahan jokainen vastaavan ilmaiseksi. Toisaalta kyseessä on rahanarvoinen vaate… olisihan se haaskausta tunkea se UFFin laatikkoon. Sitä paitsi se on meidän haalari! Sen saattaisi saada joku, joka ei edes arvostaisi sitä ollenkaan. Mutta kun tiedän haalarin menevän vauvalle, joka todella tarvitsee haalaria juuri nyt, ja jolla ei varmasti ole sellaista ennestään, lahjoittaminen muuttuu helppoakin helpommaksi.

Kaikki asianhaarat huomioonottaen tällainen ajattelu on täysin järjetöntä. Mutta samalla se kyseenalaistaa alkuperäisen väitteeni siitä, ettei muka ole mitään tunnesidettä. Jos oikeasti ei olisi, olisin hankkiutunut haalarista eroon aikoja sitten, tavalla tai toisella. Tämä on varmasti osa sitä luopumisen tuskaa, joka myös on havaittu tieteellisissä tutkimuksissa. Luopuminen on helppoa ja antaminen tuottaa iloa silloin, kun tietää omien tavaroiden saavan arvonsa mukaisen kohtelun. Jos on epäilys siitä, että tavara joutuu uuteen kotiin, jossa sitä ei arvosteta eikä siitä huolehdita, tuntuu ikävältä. Omistaminen jotenkin ulottuu henkisellä tasolla vielä sen hetken ylitse, kun tavarasta fyysisesti luopuu. Tässä on muuten vielä sellainenkin epärationaalisuus, että ilmiö koskee ensisijaisesti omia tavaroita. Toisen tavaroista on helppo sanoa, että mitäs siinä murehdit, eihän se enää sinun ole. Mutta siitäpä puuttuukin se omakohtainen kokemus ja tunne.

Jostain syystä raha tuntuu lievittävän tätä tuskaa ainakin minulla. Kun olen myynyt jotain, tuntuu että olen saanut asianmukaisen korvauksen enkä enää vaivaa päätäni sillä, mitä sille tavaralle tapahtuu. Pienikin raha tuntuu helpottavan tunnesiteen katkaisussa. Tosin jos jälkeenpäin kuulen jotain ikävää, saattaa silti vähän kirpaista. Myin kerran yhden takin, ja sain siitä oikein hyvän korvauksen. Myöhemmin kuulin, että takki oli varastettu. Minua harmitti melkein yhtä paljon kuin jos takki olisi varastettu itseltäni. Harmituksen aihe ei ollut se, että kaverini jäi ilman takkia, vaan se että nyt en tiedä minne se takki joutui. Epäilemättä jollekin kiittämättömälle, epämiellyttävälle rosvolle. Mun takki!

Olisi kiinnostavaa kuulla, onko teillä yhtään vastaavia kokemuksia? Oletteko huomanneet, että omiin tavaroihin suhtautuu edelleen vähän kuin ne olisivat edelleen omia, vaikka ne on antanut eteenpäin? Tai helpottaako raha luopumista? Vai onko tällainen luopumisen tuska ihan vieras ilmiö?