Viikon vinkit: kirppishaasteita, sotkuisia koteja ja minitaloja

Tämä Project Mama -blogissa Katjan postaus lasten kirpputorivaatteista sai minut nauramaan ääneen. Se just tätä! Ja sen myös huomaa, kun etsii lastenvaatteita kirppiksiltä.

Sotkuinen koti ei välttämättä ole ongelma, mutta on olemassa ihmisiä, joita sotkut oikeasti haittaavat. Jotkut tutkimukset väittävät, että sotkut haittaavat elämää, mutta aina pitää ottaa yksilölliset erot huomioon. Tässä Hesarin artikkelissa haastateltu psykoterapeutti tekeekin sen huomion, että kaikille ihmiselle kodin sotkuisuus ei ole mikään ongelma, sillä muut asiat vain yksinkertaisesti kiinnostavat enemmän.

Minitalot ovat mielestäni kiinnostavia. Tykkään itse kerrostaloasumisesta monestakin syystä, mutta näiden pikkuisten mutta kätevien kotien idea kyllä kiehtoo. Olisi joskus kiinnostavaa päästä haastattelemaan ihmistä, joka oikeasti asuu tuollaisessa. (IL)

Kirppishässäkän yllättävä päätös

Joskus elämässä tulee erikoisia käänteitä, enkä viikko sitten olisi osannut arvata, miten tässkin lopulta kävisi. Viimeksihän jäätiin siihen, että olin hakenut kirpparikassin, lajitellut kaikki vaatteet lukuisiin eri pinoihin ja lopulta onnistunut seulomaan erilleen myytäväksi menevät ja säilytettävät. Tähän kaikkeen olin saanut kulumaan pari tuntia, ja tarkoituksena oli selvittää, mitä yhteen kirpparirupeamaan menee aikaa.

Tämä suunnitelma meni parin yllätyskäänteen takia kuitenkin ihan myttyyn. Kävi nimittäin ilmi, että sen sukulaisvauvan vanhemmat olivatkin kiinnostuneet kaikista meidän kirppikselle menevistä vaatteista. En ollut hienotunteisuuttani tullut niitä heille tarjonneeksi, sillä joukossa oli myös pikkuviallisia ja varsin kuluneita, sekä sellaisia kokoja, jotka olisivat vauvalle sopivia vasta pitkän ajan päästä. Olin varovainen, sillä en itse missään nimessä haluaisi ikeakassikaupalla vanhoja vaatteita riesoikseni. Siksi olin noukkinut läjistä vain sievimmät ja hyväkuntoisimmat vaatteet vauvalle lahjoitettavaksi. Pian kuitenkin valkeni, että he ottivat iloisesti yli 90% vaatteista, eikä minulle jäänyt lopulta kuin pieni pino ”kelpaamattomia”. Tilanne oli siis yhdessä hujauksessa kiepahtanut päälaelleen, ja yhtäkkiä minulla olikin kirppisvuoro, muttei juuri mitään myytävää.

Onneksi tämäkin ongelma ratkesi, sillä lähipiiristä löytyi tuttava, joka tarjoutui ottamaan myyntivuoron itselleen. Lähetin meiliä Ipanaiseen ja ilmoitin myyjän yhteystietojen vaihtuneen. Sitten kävin radikaalisti kutistuneen pinon uudestaan läpi. Erotin joukosta vielä kaksi mekkoa myöhempää tarkoitusta varten ja viskasin kolme ikuisuustahraista bodya roskiin. Loput n. 10 vaatekappaletta silitin huolellisesti kassin pohjalle, kiikutin kassin myyntivuoron uudelle haltijalle, joka puolestaan maksoi minulle ennakkomaksun, jonka olin jo tilittänyt, ja kävelin kotiin keventynein askelin. Olin yhtäkkiä päässyt eroon sekä myytävästä tavarasta että myyntivuorosta.

Olen vähän hidas mukautumaan omien suunnitelmien äkillisiin muutoksiin, joten näiden nopeiden käänteiden jälkeen olin hetken hämmennyksissäni, että mitäs tässä oikein tapahtui. Sitten tajusin stressin poksahtaneen taivaan tuuliin, ja ymmärsin saaneeni tälle viikolle monta tuntia vapaata aikaa. Edessä oleva iso silitys- ja pakkausurakka oli haihtunut kuin savuna ilmaan, enkä menettänyt edes ennakkomaksua. Kaiken kukkuraksi tiesin lahjoittamieni vaatteiden menneen ns. hyvään kotiin, jossa ne tosiaan tulevat käyttöön, ja josta ne aikanaan toimitetaan uudestaan kirppikselle myytäväksi. Loppujen lopuksi minulla oli syytä olla tilanteeseen erittäin tyytyväinen.

Päällepäin pöhköä, mutta pinnan alla piilee järki

Kirppiskassien keskellä huhkiessa kävi muutaman kerran mielessä, että mitähän järkeä tässä on. Mutta vasta kun eräs läheinen ihmetteli, miksi tästä asiasta pitää tehdä näin vaikeaa, aloin kunnolla miettiä mistä on kyse. Se olikin hyvä idea. Tulin yllättäen siihen tulokseen, että raha ei ole kovin olennaista, tunnearvollakaan ei ole juuri väliä eikä sillä, kenen käyttöön tavarani joutuvat.

Tärkeintä onkin se, että näin toimimalla koen eläväni arvojeni mukaisesti.

Tämä oli hiukan yllättävä johtopäätös, mutta näin se on. Tarpeeksi pintakerroksia kuorittuani tulin siihen tulokseen, että juuri tällä tavalla toimimalla tunnen, että teen eniten oikein. Että teen sellaisia valintoja, jotka ovat sopusoinnussa minulle tärkeiden arvojen kanssa.

Päästyäni tähän pisteeseen, aloin miettiä, mikä se arvo siellä kaiken takana sitten on. Tässäkin hiukan yllättäen havaitsin, että oikea vastaus on vastuullisuus. Ei esimerkiksi ekologisuus, säästäväisyys tai joku muu. Vastuullisuus tarkoittaa minulle tässä tapauksessa sitä, että koen olevani loppuun asti vastuussa ostamistani tavaroista, myös näistä lastenvaatteista. Ajattelen niin, että kun olen ottanut jonkun tavaran itselleni, minun vastuullani on huolehtia siitä, että siitä ei tule kertakäyttöinen. Minulle vastuullisuus tarkoittaa siis sitä, huolehdin mahdollisimman pitkälle siitä, että esimerkiksi lastenvaatteet käytetään loppuun, eikä niitä dumpata käyttökelpoisina tekstiilikeräykseen. Ajattelen niin, että loppusijoituspaikasta huolehtiminen ja siitä aiheutuva vaivannäkö on se ”hinta”, joka minulle lankeaa sen vuoksi, että olen ostanut uuden vaatteen. Vaikka totta kai yritän kierrättää käytettyinä ostetut yhtä lailla.

Tästä kaikesta seuraa tämä kirppismyynti. En halua ensisijaisesti lahjoittaa tai laittaa Uffin laatikkoon tai vaatekeräykseen, koska olen piinallisen tietoinen siitä, ettei vaate niistä päädy välttämättä käyttöön, vaikka se käyttökelpoinen olisikin. Sen sijaan järkeilen niin, että jos joku on valmis maksamaan edes pikkuisen niistä meidän vanhoista vaatteista, ne menevät todennäköisesti käyttöön. Koska itse myyminen on minulle ylivoimaisen työlästä, valitsen mieluummin täyden palvelun kirppiksen. Siitä sitten seuraa tätä edellä mainittua hässäkkää lajittelun, pesun, silittämisen ynnä muun valmistelun kanssa. Mutta se on ok ja hyväksyttävää, koska toimin silloin tämän oman sisäisen logiikkani mukaan oikein. En välttämättä nauti tuosta työstä, mutta näen sen kuitenkin mielekkäänä.

Kelly McGonigal, tutkija jonka työtä ja näkemyksiä arvostan valtavasti, on sanonut, että omien arvojen tunnistaminen ja niiden mukaisten valintojen tekeminen on yksi tärkeimmistä asioista, joita ihminen voi hyvinvointinsa eteen tehdä. Olen siis toiminut näin, vaikka en ole asiaa kunnolla tiedostanut. Mutta nyt kun ymmärrän mistä on kyse, tämän valinnan tekeminen on jatkossa entistä helpompaa. Kuten sille ihmettelevälle läheiselle totesin – minun on vaan pakko toimia näin. Arvot ovat siitä mielenkiintoisia, että ne ovat jokaiselle henkilökohtaisia, ja samakin arvo voi näkyä eri ihmisten elämässä eri tavoilla. Jollekin toiselle vastuullisuus voisi tarkoittaa vaikka kasvissyöntiä, joku kolmas ehkä valitsee vain reilun kaupan luomutuotteita. Näitä on turha verrata keskenään, enkä näe hedelmällisenä sitä keskustelua, onko jokin arvo parempi kuin joku muu. Sen sijaan omien arvojen tarkastelu hiljaa mielessään on hyvä idea kenelle tahansa.

Kun oma toiminta kummastuttaa itseään, on erinomainen harjoitus pysähtyä ja todella analysoida, miksi oikein tekee niin kuin tekee. Joskus voi paljastua, että kyse on vanhasta tavasta, jolle ei oikeasti ole enää perusteluja. Joskus taas voi käydä ilmi, että motiivina onkin pelko tai epävarmuus, jota oikeastaan kannattaisi hoitaa jollain ihan muulla tavalla. Ja sitten joskus saa tällaisen hienon oivalluksen, joka selittää kristallinkirkkaasti, miksi tämä toimintatapa on sittenkin juuri minulle hyvä ja oikea. Esimerkiksi tämän oivalluksen jälkeen tätä ulkopuolisen silmin epäilemättä vähän tärähtänyttä toimintaa on paljon helpompi selittää muille.

Tämä taisi olla poikkeuksellisen syväluotaava teksti tässä blogissa. Minua kiinnostaa silti, oletteko huomanneet, miten omat arvonne näkyvät vaikkapa kuluttamisessa tai kierrättämisessä?

Nainen tienaa potkuhousuilla 30 senttiä

Terveisiä kirppisvaatekasojen keskeltä. Olen juuri saanut ensimmäisen vaiheen valmiiksi, ja vedän tässä hieman henkeä ennen kuin jatkan. Tämä käytettyjen vaatteiden myyminen ja ylipäätään kierrättäminen on sellainen savotta, että metatyöstä puhuminen on minusta törkeää vähättelyä. Aion kirjoittaa auki koko prosessin, sekä samalla katsoa kuinka monta tuntia tähän menee. Tulokset julkaisen teidän iloksi ja viihteeksi ja samalla oman ymmärryksen kasvattamiseksi.

Tämän tekstin otsikko viittaa tietenkin Laura Pörstin mahtavaan kirjoitukseen Nainen tienaa 1,5 euroa. Laura kirjoittaa osuvasti siitä, miten nurinkurista käytettyjen vaatteiden kierrätys ja kirpputorimyynti on. Sain tekstin luettuani monta oivallusta, joiden seurauksena oma kirppis- ja kierrätystoimintani onkin jo järkevöitynyt merkittävästi. Mutta lastenvaatteet ovat ihan oma lukunsa, ja välillä tuntuu että tässä hommassa ei ole edelleenkään päätä eikä häntää. Näin tämä homma kuitenkin menee:

LÄHTÖTILANNE

  • Olen varannut myyntijakson Ipanaisesta, joka hoitaa hinnoittelun ja myynnin, eli minun täytyy vain toimittaa myytävät vaatteet liikkeeseen heiltä noutamassaan kassissa.
  • Kolme isoa muovilaatikkoa sekä yksi iso ja yksi keskikokoinen ikeakassi täynnä lastenvaatteita ja -kenkiä. Kasseissa on valmiiksi myytäväksi luokiteltuja vaatteita, mutta laatikoissa on sekaisin käyttöön tulevia että myyntiin päätyviä vaatteita.
  • Yhtä kassia lukuunottamatta vaatteet pitää noutaa vintiltä.

Olen käyttänyt noin 30 minuuttia siihen, että olen hakenut sekä Ipanaisen kassin että haalinut kaikki prosessissa tarvittavat vaatteet yhteen paikkaan keskelle olohuoneen lattiaa.

LAJITTELU

Tyhjennän kaikki laatikot ja kassit, ja lajittelen vaatteet seuraaviin läjiin:

  1. Kuopukselle heti käyttöön tulevat vaatteet
  2. Kuopukselle myöhemmin käyttöön tulevat vaatteet
  3. Kirpputorille nyt menevät vaatteet
  4. Kirpputorille myöhemmin syksyllä menevät vaatteet (talvivaatteet)
  5. Sukulaisvauvalle menevät vaatteet
  6. Suoraan roskikseen heitettävät
  7. Nostalgiasyistä säästettävät (näitä löytyi lopulta vain yksi)

Tiedän että tämän voisi tehdä helpomminkin, esimerkiksi kippaamalla kaikki poistettavat vain samaan läjään, mutta en pysty. Ensinnäkin, en halua kierrättää roskia. Joten kaikki vaatteet on käytävä läpi, että niiden kuminauhat ja elastaanit ovat edelleen kunnossa. Toiseksi nuo käyttöön tulevat vaatteet on pakko lajitella erikseen. Kun esikoiselta jää jotain pieneksi, säästän vaatteen kuopukselle, mikäli se on käyttökunnossa. Lapset kuitenkin kasvavat eri tahtiin, ja eri vuodenaikoina syntyneet lapset eivät välttämättä ole samaan aikaan saman kokoisia tietyssä iässä. Näin ollen vaatteet täytyy käytännössä käydä yksi kerrallaan läpi ja katsoa, ovatko ne sopivia nyt vai vasta hetken päästä. Liian pienet taas siirretään kirppispinoon.

Välillä myös muoti ja maku ehtii muutamassa vuodessa muuttua, samoin käsitys vaatteen kunnosta. Kun vaate on aktiivikäytössä, se vaikuttaa käyttökelpoiselta, mutta parin vuoden päästä ei ehkä enää olekaan samaa mieltä. Yksi lapsi voi rakastaa vihreää, ja toinen taas inhota sitä. Arjessa pieneksi jääneiden mutta käyttökelpoisten vaatteiden nakkaaminen yhteen laatikkoon on kätevää, ja se säästää jatkuvalta lajittelulta ja lukuisilta puolivalmiilta pinoilta. Kuitenkin tässä vaiheessa, kun myyntipäivä lähestyy, vaivaa pitää nähdä enemmän.

Sitten on vielä noiden pois lähtevien vaatteiden lajittelu. Tiedän, että mitään ei olisi pakko säästää kenellekään, mutta kun tiedän että vastaanottaja arvostaa, niin tässä urakassa on pieni vaiva erotella joukosta jonkun mummin tai kummin antamat ihanuudet seuraavalle sukulaisvauvalle. Kirppikselle puolestaan ei kannata heinäkuussa kuskata ainuttakaan toppavaatetta, joten selkeästi väärän kauden vaatteet täytyy lajitella erikseen odottamaan uutta kirppisaikaa.

Edellä kuvattuun vaatteiden lajitteluun olen käyttänyt yhteensä 1h 15 min. Se sisältää säästettävien vaatteiden pakkaamisen takaisin laatikoihin tai kaappeihin. 

Seuraavaksi vuorossa on vaatteiden laittaminen myyntikuntoon. Se tarkoittaa sitä, että napit ja vetskarit suljetaan, pienet virheet korjataan, vaatteet silitetään ja viikataan kauniisti kuljetuskassiin. Voi olla, että osa täytyy vielä pestä uudelleen, jotta ne olisivat raikkaita myynnissä. Tähän mennessä olen siis käyttänyt tähän lastenvaaterumbaan melkein kaksi tuntia. Toisaalta kun tietää, että potkuhousuista saattaa saada nettona alle euron, alkaa välillä epäillä koko homman mielekkyyttä. Mutta tälle tielle on nyt lähdetty, eikä paluuta ole.

Saako täällä vertaistukea? Vai onko tämä ihan tärähtänyttä?

Kolme kuukautta ostolakkoa takana

Taas on raportin aika. Suuremmitta puheitta tässä on tulos:

  • En ostanut maaliskuun aikana yhtään vaatetta.
  • Sain yhden t-paidan, siis käytetyn sellaisen.
  • Ostin kuitenkin kaksi korua: yhden hopeisen kaulaketjun, joka maksoi 19€ ja helmistä punotun rannekorun käytettyjen tavaroiden liikkeestä, se maksoi euron. En viime vuonna laskenut koruja mukaan vaatteisiin, mutta kirjaan ne nyt tähän joukon jatkoksi.
  • Pesetin untuvatakkini, se maksoi noin 27€.

Sitten syvempää analyysiä aiheesta. Tämä vaatteiden ostolakko on toiminut ensimmäisen kvartaalin hämmästyttävän hyvin. Vaatevarastoni on kasvanut kokonaista kahdella uudella vaatteella! Niistä toinen oli ilmainen ja toinen aika kallis. Mutta tämän viimeisimmän oivalluksen jälkimainingeissa ymmärrän, että yksittäisen vaatteen hinnalla ei ole oikeastaan mitään väliä. (Tai siis tietenkin hinnalla on merkitystä siten, että jos vaattetta ei voi ostaa käteisellä, eikä ilman että muu talous horjahtaa, se on liian kallis, eikä sellaista pidä kenenkään ostaa.) Mutta hinta itsessään ei tee vaatteesta huonompaa tai parempaa.

Ostamattomuudesta on tullut uusi rutiini. Se on muodostunut sellaiseksi normaalitilaksi, jonka takia en ole viime aikoina juurikaan katsellut mainoksia tai kauppojen ikkunoita. Eikä minun ole liiemmin tarvinnut taistella ostamista vastaan. Kun asenteeni on jatkuvasti se, että omasta kaapista löytyy, en ole tuntenut tarvitsevani mitään uutta. Tämä on oikeastaan aika hauskaa! Koen olevani täysin markkinoinnin ulottumattomissa ja tekeväni sataprosenttisesti itsenäisiä ja autonomisia ostopäätöksiä. Tuntuu hilpeältä ajatella, että siinähän mainostatte, ei vaikuta mitenkään! Ai nyt olisi joku muotia, no eipä hetkauta! Tähän on kyllä tulossa heti ensi viikolla pieni koetus, kun Stockan hullut päivät alkavat. Olen yleensä shoppaillut siellä joka vuosi, mutta nyt katson katalogia uusin silmin. Aiemmin olisin selannut ja miettinyt mistä tykkään. Nyt katselen samoja vaatteita ja pohdin, onko tuo vaatekaapistani puuttuva osa.

Trendi näyttää kuitenkin olevan, että vaatekaapista poistuu edelleen runsaasti vaatteita. Heitin tänään yhdet loppuun käytetyt kengät roskiin. Kannoin äskettäin isot kassilliset hyväntekeväisyyskirppikselle. Niiden sisältö koostui varsin vanhoista vaatteista – nyt vain vihdoinkin onnistuin päästämään irti. Huomenna suuntaan vielä yhden kassillisen kanssa sinne second hand -liikkeeseen. Vaatekaappi on siten väljentynyt, mutta puutetta ei varsinaisesti ole mistään. Tämäkin on mielenkiintoinen havainto. Määrä vähenee mutta valinnanvara ei, koska poistuneet vaatteet ovat olleet vain näennäisesti käytössä. Todellisuudessa ne ovat kuitenkin olleet vain hyllyjen täytteenä, eivät realistisina asuvaihtoehtoina.

Seuraava askel on tarkastella olemassa olevia vaatteita hyvin huolellisesti, ja miettiä mitä siitä vaikeasti saavutettavasta täydellisestä kaapista vielä puuttuu. Sitten voin tehdä harkitun ostoslistan, jonka kanssa voin uskaltautua jopa hulluille päiville. En ole ikinä lähestynyt vaatevarastoani tästä näkökulmasta. Aika paljon oivalluksia, eikä taustalla ole sen kummempaa, kuin kolme kuukautta ilman vaateshoppailua. Mutta ehkä tämä kertookin siitä, että itse asiassa kyseessä ei olekaan mikään ihan pikkujuttu! Ostaminen on niin iso osa elämäämme, että sen lopettaminen saa aikaa mielenkiintoisia seurauksia.

Nyt on teidän vuoro! Miten on maaliskuu mennyt? Onko joku onnistunut olemaan koko ensimmäisen neljänneksen ostamatta mitään?

Tiikerin sitkeät juovat

Kuten lupasin, vein tänään hyväntekeväisyyskirppikselle ison määrän vaatteita. Kuulostaa tosi yksinkertaiselta. Mutta kasseja pakatessa sain huomata, että vanhoista ajatusmalleista luopuminen ei käy noin vain. Minulla oli alunperin mielessä ne tietyt, myymistä odottavat vaatteet, mutta tässä innostuksessa päätin käydä myös kesävaatteet läpi, sekä vaatekaapin muutenkin. Ajattelin että kun nyt kerran olen menossa, niin viedään sitten kaikki mahdollinen kerralla.

Sitten kun aloin systemaattisesti käydä laatikoita ja hyllyjä läpi, löysinkin odotettua enemmän poistettavaa. Entinen lempineule, edelleen täysin nypytön ja siisti. Mutta en enää pidä vaaleanpunaisesta, joten pusero on ollut vuosia käyttämättä. Noin 17 vuotta sitten ostetut fcuk:n farkut, jotka olivat vuosia ne kaikista hienoimmat farkkuni. Alunperinkin varsin tiukat. Ja ei, valitettavasti en ole enää samoissa mitoissa kuin yli 17 vuotta sitten. Olen näitäkin säästellyt kai vanhasta muistista. Sitten muita vaatteita: samettijakku, joka on oikeastaan aina ollut vähän liian lyhyt. Toppi, joka taas on jo vuosia ollut liian iso. Juhlamekko, joka ei mennyt siinä aiemmin mainitussa second hand -liikkeessä taannoin kaupaksi. Ehkä siksi, että se on hyvin avonainen ja kokoa xs. Toinen mekko, jota muistelen pitäneeni viimeksi häämatkalla, josta on jo yli 10 vuotta siitäkin. Noista ajoista on tyylikin hieman kehittynyt.

Kaikkia noita vaatteita yhdisti priima kunto ja se, että olen niistä kaikista tykännyt joskus tosi paljon. Lisäksi niitä yhdisti se, että en ole mitään niistä pitänyt pitkään aikaan. Ja tiedättekö mitä. Lähes jokaisen vaatteen kohdalla päähän pälkähti spontaanisti ajatus tämän voisi myydä. Siis mitä hittoa! Olen juuri keräämässä vaatteita lahjoittaakseni ne, ja siitä huolimatta joku yritti päässäni vakuuttaa, että kyllä ne voisi myydäkin. Ollakseni nyt raatorehellinen, voin myös kertoa että ihan vakavissani mietin hetken, että mitä jos sittenkin kuskaisin nämä vielä toiselle kirppikselle, jossa myyjä saa myydyistä vaatteista pienen siivun. Että jos kuitenkin yrittäisin vielä sitä myymistä lahjoittamisen sijasta. Kun nämä olivat kaikki niin hyviä vaatteita!

Tulin kuitenkin takaisin järkiini, ja suuntasin kolmen kassin kanssa sinne minne alunperinkin olin meinannut mennä. Jätin kassit tiskille ja kotimatkalla oli keveämpi olo. En usko, että mitään noista vaatteista tulen ikinä kaipaamaan. (Miksi kaipaisin epäsopivia vaatteita?) Mutta rehellisyyden nimissä täytyy tehdä vielä toinenkin tunnustus. En pakannut mukaan aivan kaikkea, mistä olin päättänyt luopua. Yksi käsilaukku ja muutama kesävaate jäi kuormasta pois. Aion kokeilla, löytyisikö niille ostaja second hand -liikkeen kautta. Mutta jos ei löydy, niin sitten lahjoitan nekin.

Olen iloinen siitä, että kaikesta huolimatta onnistuin taistelemaan sitkeässä olevia ajatuksia vastaan ja pääsin isosta määrästä vaatteita eroon. Näköjään tätä täytyy silti edelleen harjoitella. Ei pääse tiikeri juovistaan ihan käden käänteessä.

Kuinka monta kiloa?

Maanantain (21.11.16) Helsingin Sanomissa oli erittäin kiinnostava artikkeli tekstiilijätteestä. Jos tekstiilijätteen kohtalo on joskus mietityttänyt (ja ketäpä ei olisi), niin suosittelen tuohon artikkeliin tutustumista. Siinä mainitaan, että suomalainen heittää vuodessa pois keskimäärin 13 kiloa tekstiileitä. Määrä tuntuu aivan poskettomalta, mutta kun aloin miettiä tarkemmin, huomaan ettei se ehkä olekaan niin kaukaa haettua.

En ole pitänyt tarkkaa kirjaa siitä, kuinka paljon neljän hengen taloudesta on kuluneen vuoden aikana poistunut vaatteita ja liinavaatteita, mutta yritän muistella:

  • Kaksi pussilakanaa on viety Finnlaysonin keräykseen, yksi tavallinen ja yksi tuplaleveä (olivat rikki).
  • Kesällä myin sekä lahjoitin noin ikeakassillisen verran lastenvaatteita (liian pieniä, käytöstä poistuneita).
  • Omia vaatteitani olen myynyt muutamia kappaleita sekä lahjoittanut ystäville (itselle väärää kokoa tai mallia).
  • Viime viikolla vein aivan täyteen tungetun muovikassillisen lumppua Lindexin keräyslaatikkoon (loppuunkulutettuja vaatteita, ei enää käyttökelpoisia).
  • Keväällä lahjoitin saman verran vaatteita Fidalle (väärää kokoa, mallia tai ei enää itselle mieluisia).
  • Yksittäisiä vaatteita on käytetty loppuun riepuina (kulahtaneita yöasuja).

Väitän, että tuosta määrästä tulee helposti 13 kiloa täyteen, ja ylikin menee. Edelleen kotona odottaa lahjoitettavaksi meneviä vaatteita ainakin yksi kassillinen. Keittiön räsymatto alkoi purkaantua siinä määrin, että se olisi periaatteessa roskiskunnossa. En kuitenkaan laita sitä roskiin, vaan käytän sen loppuun ensi kesänä parvekkeen mattona. Kylpyhuoneen matto alkaa olla samassa jamassa, mutta en ole saanut aikaiseksi uusia sitä, joten se toimittaa virkaansa edelleen vaikka onkin vähän rikki.

Nuo yllämainitut vaatteet eivät tietenkään ole jätettä sanan varsinaisessa merkityksessä, lukuunottamatta noita roskiin heitettyjä riepuja. Onneksi suurimman osan on voinut kierrättää jollain tavalla järkeävästi. Joka tapauksessa kyse on tekstiileistä, joille ei enää ole käyttöä, ja jotka täytyy siis jollain tavalla poistaa. Vähemmän tiedostava olisi saattanut vain laittaa kaiken roskiin.

Minusta tuntuu, että tänä vuonna noita poistotekstiileitä on kertynyt enemmän kuin ennen siitä syystä, että olen aktiivisemmin karsinut omaa vaatekaappiani, ja sieltä on lähtenyt sellaisia vaatteita, joille ei ole ollut käyttöä moneen vuoteen. Mutta niin tai näin, kun yllä olevaa listaa rupeaa ynnäilemään, 13 kiloa ei tänä vuonna riitä meidän perheen vaatepoistoille. Tämä havainnollistaa sitä, että alunperin todella isolta tuntuva luku on käytännössä todellisuutta.

Tätä kirjoittaessa aloin miettiä, pitäisikö ensi vuonna punnita kaikki poistuneet tekstiilit. Siinä voisi jälleen tulla realismia siihen, miten paljon vaatteita on ja millainen kierto niihin liittyy. Ainakin harkitsen tätä! Mitä luulette, montako kiloa tekstiilejä on teidän kotoa poistunut viime vuonna?

Roskien tuottamisen tuska

Olen tullut siihen tulokseen, että me suomalaiset olemme niin innokkaita kierrättäjiä, että välillä tuntuu olevan vaikea hyväksyä sitä, että joskus tavara on vain roska. Tämä näkyy esimerkiksi siten, että kierrätyskeskuksiin ja muihin kohteisiin lahjoitetaan tavaraa, joka ei oikeasti enää kelpaa käyttöön. Minusta tuntuu, että aivan erityisesti tämä koskee vaatteita.

Käytetyt vaatteet ovat aikamme ongelma. Olettaisin että menneinä vuosina kaikki käytettiin ja käännettiin niin perusteellisesti, että lopulta kankaasta ei tosiaan ollut enää mihinkään. Mutta nykyisin on paljon epämääräisempää. Ei ole pakko pitää viimeiseen hiutuvaan saumaan asti mitään, ja toisaalta on vaikea määritellä, milloin vaate muuttuu roskaksi ja milloin se olisi vielä käyttökelpoinen.

Olen itse painiskellut saman ongelman äärellä monta kertaa. Olen yrittänyt kehittää jonkinlaiset suuntaviivat itselleni, jotka määrittelisivät sen, missä se roskan raja menee. Jos vaate on puuvillatrikoota tai muuta imukykyistä materiaalia, säästän sen rättinä. Viime viikonloppuna pesin uunin, ja siinä tarvitsin rättejä runsaasti (uuni oli aika karseassa kunnossa, koska sinne räjähti muuan pataruoka päivää aiemmin). Käytin moskan pyyhkimiseen vanhan yöpaidan, joka oli virahtanut muodottomaksi ja siksi poistettu käytöstä. Leikkasin sen muutamaksi kappaleeksi ja pyyhittyäni yhdellä, heitin sen aina roskiin. Vaate tuli todellakin käytettyä loppuun, eikä likaisten rättien heittäminen roskiin kirpaissut ollenkaan.

Yritän tarkastella lahjoitettavat tarkasti: ei reikiä, napit ja nepparit tallella, ehjä vetoketju, ei nyppyjä, ei tahroja. Jos nuo eivät toteudu, ei voi lahjoittaa. Jos korjattava asia on pieni, teen sen ja lahjoitan sitten. Älkää hyvät ihmiset lahjoittako pikkuviallisia vaatteita, jotka voisi helposti korjata itse. Nimittäin todennäköisesti lahjoituskohteessa ei ole henkilökuntaa, joka joutaisi virheitä korjaamaan. Ja kun ilmaiseksi saa ehjänkin, kuka ottaisi paidan, josta puuttuu nappi?

Nyt odottaa kuitenkin pari kassillista sellaisia vaatteita, jotka aion viedä jonkun vaateketjun keräykseen huomenna, kun lähden liikkeelle. Nuo keräykseen menevät ovat sellaisia, että ne on tosiaan pidetty puhki, lastenvaatteet ovat kiertäneet vähintään kahdella, usein kolmellakin lapsella. Kyllä ne ovat ihan täysin palvelleita, ja niistä saa hyvällä omalla tunnolla hankkiutua eroon. Olen niitä hautonut kuukausia, juuri tuosta jätteen tuottamisen pelosta johtuen. Nyt on kuitenkin niin, että minä en käytä farkkusortseja, eikä sille talvitakille, jonka vetoketju on peruuttamattomasti hajalla, ole mitään järkevää käyttöä. Toimitan siis nämä vaatteet keräykseen. Toivon, että ne jatkojalostetaan vaikka sitten autonpenkkien pehmusteiksi tai muuksi. Ymmärrän, että niistä ei ole enää käytettäviksi, mutta toivon että esim. puuvillakuitu voitaisiin noiden keräysten ansioista vielä erotella johokin hyötykäyttöön. Jos ei, niin ainakin olen yrittänyt.

Tämän operaation seurauksena työhuoneen lattialta poistuu iso kasa pusseja ja nyssäköitä, ja huone saadaan taas järkevämpään käyttöön. Tämä roskien tuottamisen tuska on aiheuttanut nimittäin sen, että hyvää tilaa on käytetty lähinnä varastona, vaikka muutakin tarvetta olisi. Vaikka nykyään on tosi tärkeää, että kaikki tekevät osansa myös kierrättämisen ja lajittelun osalta, halvaantuminen asian edessä ei ole hyvä vaihtoehto sekään. Olen varmasti täällä joskus noita vaatekeräyksiä kritisoinut. Kritiikki on kohdistunut siihen, että ne antavat kenties vähän turhan ruusuisen kuvan siitä, mihin niitä vaatteita käytetään. Mutta jos tiedostaa, että jatkokäyttö tarkoittaa, että vaate esim. revitään johonkin jatkokäyttöön, niin silloin se on ok. Tai voi olla, että se poltetaan. Tiedostan tämän, mutta koska parempaakaan vaihtoehtoa ei ole, vien noihin keräyksiin.

Tulipas pitkä paasaus. Kirjoitan tästä aiheesta jonkin verran kirjassakin, ehkä siksi aihe on niin pinnalla. Pääasia kuitenkin on, että vihdoin pääsen noista turhista vaatteista EROON, eivätkä ne enää tuki kotia. Muilla samoja ongelmia?

Mitä olen oppinut kirppisvaatteista

Tästä tulee näköjään varsinainen vaatetusviikko tekstien osalta. Mutta kun kommenteissa käydään niin hyvää keskustelua, että näitä ideoita tulee jatkuvasti lisää! Niin että mennään nyt tämä viikko vaateaiheiden parissa.

Kun vein vaatteitani myyntiin, mietin samalla mitä olen oppinut kirppisvaatteista. Olen aiemmin ostanut käytettyjä aika harvakseltaan. Syynä on ollut se, etten ole kovin paljon kierrellyt kirpputoreilla, ja toiseksi se, että on aivan tuurista kiinni, mitä sieltä on sattunut löytymään. Muutama vuosi sitten löysin netin Facebook-kirpparit. Innostuin sitä kautta myymään omia vaatteitani, ja samalla aloin tehdä löytöjä omaan kaappiin. Välillä tuntui, että listalle tuli koko ajan myyntiin kaikkea ihanaa, ja tosi halvalla.

Nyt olen kuitenkin myymässä monia noista löydöistä. Olen oppinut, että nettikirppikset eivät kuitenkaan ole minua varten. En voi ostaa kunnolla sovittamatta. Olen näitä ostoksia saanut kyllä sovittaa, mutta kun myyjä seisoo vieressä, siinä on paine toimia eikä jahkailla. Kaupassa voi pyöriä pukukopissa vaikka kuinka kauan ja pähkäillä rauhassa. Ostin esimerkiksi vähän liian isot kengät. Ne olivat jalassa siinä hetkessä ihan ok, mutta oikeasti – jos korkeakorkoiset saappaat ovat numeroa liian isot, ei niitä tule pidetyksi. Nyt en saa niitä enää uudestaan kaupaksi, joten kierrätyskeskus tekee voittoa ja minä tappiota. Tyhmästä päästä kärsii mm. lompakko.

Olen myös huomannut, että hyvä kuva herättää ostohalut. Kun vaate on nätisti esillä ja hyvin valaistu, se alkaa vaikuttaa houkuttelevalta. Sitä alkaa kuvitella pitävänsä kaikenlaisia vaatteita, kun ne näyttävät kuvissa niin hyviltä ja ovat vielä edullisia. Yksi tällainen hame päätyi uudelleen myyntiin. Hyvä hame edelleen, mutta ei minulle. Toivottavasti sekin löytää uuden kodin, ja minä saisin samalla vähän hutiostosten tappioita paikattua.

Mitä olen siis oppinut? Lähinnä sen, että nettikirppikset eivät sovi minulle ostopaikkana. Sen sijaan tavallista vaatekauppaa muistuttava second hand -liike tuntuu toimivan. Siellä vaatteet ovat väljemmin, koon ja mallin mukaan lajiteltuna. Sovitustilaa on tarpeeksi ja valikoimakin valmiiksi sellainen, mikä minua kiinnostaa. Perinteiset kirppikset eivät houkuttele, koska en vaan jaksa sitä setvimistä. Minulla ei ole niin harjaantunut silmä, että suoraan näkisin mitä kannattaa edes katsoa lähempää, joten penkominen on työlästä.

Tämä onkin kiinnostavaa, koska olisin valmis ostamaan käytettyä enemmän, jos ostokokemus muistuttaisi enemmän perinteistä kauppaa. Minua houkuttelee käytetyissä vaatteissa nimenomaan löytöjen tekeminen – se, että saan käsiini jotain todella hyväkuntoista mutta murto-osalla uuden hinnasta. Toisaalta tässä on taas se aivojen nyrjähtämisvaara, kun alkaa miettiä että sehän tarkoittaa sitä, että joku on shoppaillut ”turhaan” ja nyt minä autan häntä jatkamaan samaa toimintaa ostamalla käytettyä. Mutta ehkä teen asioista liian monimutkaisia jos lähden tuolla analysoinnin tasolle? Tein kuitenkin ihan ekologisen valinnan ostamalla mekon käytettynä enkä uutena.

Olisi kiva kuulla kokemuksia teiltä, jotka ostatte paljon käytettyjä vaatteita. Miten löydätte sopivia ja kivoja? Mitä olette oppineet käytettyjen markkinoilla toimiessa?

Tarinoita kerrostumien takana

Nämä vaatepohdinnat ovat kiinnostavia. Olen lukenut kommenttejanne suurella mielenkiinnolla, ja pohtinut lisää näitä kerrostumia ja vaatteista eroon pääsemisen vaikeutta. Sain ensimmäisen erän vaatteita ulos talosta eilen. Vein second hand -liikkeeseen omia vanhoja vaatteitani, joista myyntiin hyväksyttiin kaikki muut paitsi yhdet kengät ja kahdet housut. Housut ovat hankalia, niitä on vaikeampi sovittaa ja istuvuus on tuurista kiinni. Siksi ne liikkuvat kuulemma huonosti. Mietin jaksaisinko yrittää itse myydä noita jossain, vai laittaisinko suoraan kierrätyskeskukseen.

Tässä on hyvä esimerkki siitä, että vaikka kuinka ostaa laadukasta ja hyvää, silti voi olla että ikuiseksi tarkoitettu vaate päätyy kierrätykseen. Nämä housut ovat suomalaista merkkiä, malliltaan suorat, toiset ovat mustat ja toiset ruskeat. Kummatkin ovat painavaa, upeasti laskeutuvaa kangasta, siis sellaiset niinsanotut toimistohousut, jotka sopivat minkä tahansa neuleen tai jakun kanssa. Laadukasta kangasta, hyvää työtä ja virheettömässä kunnossa. Miksi eivät ole enää käytössä? Koska ovat jääneet pieniksi. Nämä ovat ajalta ennen lapsia, ja on vain realismia todeta, että vyötärönympärys ei koskaan tule palaamaan noihin mittoihin. Olin tuolloin kokoa yleensä S/36, joistakin merkeistä meni jopa koko 34. Ei muuten mene enää. Sitä paitsi vaikka ne vielä mahtuisivatkin, ei minulla olisi niille nykyisin käyttöä, kun en vietä aikaani toimistossa tai tee asiakastyötä, joka vaatisi jakkupukua. Niinpä nyt on parit hyvät housut ilman omistajaa. Toivottavasti joku laiheliini löytäisi ne itselleen.

Sitten on hyvä kysymys, miksi nuo ovat edelleen roikkuneet kaapissa, vaikka käyttöä ei ole ollut moneen vuoteen? Tämä onkin monimutkaisempi juttu. Ihan aluksi säästin housut, koska esikoista odottaessa ei ollut mitään käsitystä, miten vartalo muuttuu tai ei muutu. Samaan aikaan suunnittelin vielä palaavani vanhaan työhön aika pian takaisin. Mutta elämä ei mene aina alkuperäisten suunnitelmien mukaan, joten housuille ei heti tullutkaan käyttöä. Jos olisin ollut aivan skarppina, niin tässä kohdassa olisi epäilemättä ollut oikea hetki luopua. Horjahdin kuitenkin vanhaan ansaan: Tämähän on hyvä tavara! Saatan vielä tarvita. Tuntui epäloogiselta laittaa pois noita vaatteita, koska tilanteethan saattaisi pian taas muuttua. Näiden kerrostumien taustalla on siis selvästi sitä, etten ole tunnistanut sitä oikeaa hetkeä, jolloin vaatteista kannattaisi luopua.

Sitten kun se otollinen hetki on mennyt ohi, vaate unohtuu ja jää jonnekin takariviin tai laatikkoon. Lisäksi huomaan että alan yllättävän helposti miettiä, että kun kerran olen säästänyt housut jo x vuotta, ei niitä enää kannata laittaa pois, koska sitten monen vuoden säilyttely olisi mennyt hukkaan. Tiedättekö tätä tunnetta? Sitä on vähän vaikea selittää, mutta kyse on samasta asiasta, kun jotain tuhoon tuomittua projektia jatkaa kaikesta huolimatta, koska siihen on jo investoinut niin paljon, eikä halua tehdä tappiota.

Tässä on purettuna se kuvio, joka omassa kaapissa on toistunut monta kertaa. On aika vaikeaa tunnistaa se hetki, jolloin vaatteista olisi aika luopua. Ainakin minusta tuntuu, että vuosi on liian lyhyt aika nähdä, onko jollekin vaatteelle vielä käyttöä vai ei. Toisaalta välillä vaatteisiin kyllästyy, mutta sitten niistä innostuu uudelleen, kun pitää vähän taukoa välissä. Paitsi että aina niin ei käy, ja siinä sitten jää taas joku vaate kaappiin pyörimään. Pitäisi ehkä ottaa tavaksi kerran vuodessa käydä ihan kaikki vaatteet läpi, sovittaa ne päälle ja miettiä onko realistista, että käyttöä vielä tulisi. Eli soveltaa vähän samaa ideaa kuin papereiden suhteen siinä sunnuntailaatikossa.