Kuinka monta kiloa?

Maanantain (21.11.16) Helsingin Sanomissa oli erittäin kiinnostava artikkeli tekstiilijätteestä. Jos tekstiilijätteen kohtalo on joskus mietityttänyt (ja ketäpä ei olisi), niin suosittelen tuohon artikkeliin tutustumista. Siinä mainitaan, että suomalainen heittää vuodessa pois keskimäärin 13 kiloa tekstiileitä. Määrä tuntuu aivan poskettomalta, mutta kun aloin miettiä tarkemmin, huomaan ettei se ehkä olekaan niin kaukaa haettua.

En ole pitänyt tarkkaa kirjaa siitä, kuinka paljon neljän hengen taloudesta on kuluneen vuoden aikana poistunut vaatteita ja liinavaatteita, mutta yritän muistella:

  • Kaksi pussilakanaa on viety Finnlaysonin keräykseen, yksi tavallinen ja yksi tuplaleveä (olivat rikki).
  • Kesällä myin sekä lahjoitin noin ikeakassillisen verran lastenvaatteita (liian pieniä, käytöstä poistuneita).
  • Omia vaatteitani olen myynyt muutamia kappaleita sekä lahjoittanut ystäville (itselle väärää kokoa tai mallia).
  • Viime viikolla vein aivan täyteen tungetun muovikassillisen lumppua Lindexin keräyslaatikkoon (loppuunkulutettuja vaatteita, ei enää käyttökelpoisia).
  • Keväällä lahjoitin saman verran vaatteita Fidalle (väärää kokoa, mallia tai ei enää itselle mieluisia).
  • Yksittäisiä vaatteita on käytetty loppuun riepuina (kulahtaneita yöasuja).

Väitän, että tuosta määrästä tulee helposti 13 kiloa täyteen, ja ylikin menee. Edelleen kotona odottaa lahjoitettavaksi meneviä vaatteita ainakin yksi kassillinen. Keittiön räsymatto alkoi purkaantua siinä määrin, että se olisi periaatteessa roskiskunnossa. En kuitenkaan laita sitä roskiin, vaan käytän sen loppuun ensi kesänä parvekkeen mattona. Kylpyhuoneen matto alkaa olla samassa jamassa, mutta en ole saanut aikaiseksi uusia sitä, joten se toimittaa virkaansa edelleen vaikka onkin vähän rikki.

Nuo yllämainitut vaatteet eivät tietenkään ole jätettä sanan varsinaisessa merkityksessä, lukuunottamatta noita roskiin heitettyjä riepuja. Onneksi suurimman osan on voinut kierrättää jollain tavalla järkeävästi. Joka tapauksessa kyse on tekstiileistä, joille ei enää ole käyttöä, ja jotka täytyy siis jollain tavalla poistaa. Vähemmän tiedostava olisi saattanut vain laittaa kaiken roskiin.

Minusta tuntuu, että tänä vuonna noita poistotekstiileitä on kertynyt enemmän kuin ennen siitä syystä, että olen aktiivisemmin karsinut omaa vaatekaappiani, ja sieltä on lähtenyt sellaisia vaatteita, joille ei ole ollut käyttöä moneen vuoteen. Mutta niin tai näin, kun yllä olevaa listaa rupeaa ynnäilemään, 13 kiloa ei tänä vuonna riitä meidän perheen vaatepoistoille. Tämä havainnollistaa sitä, että alunperin todella isolta tuntuva luku on käytännössä todellisuutta.

Tätä kirjoittaessa aloin miettiä, pitäisikö ensi vuonna punnita kaikki poistuneet tekstiilit. Siinä voisi jälleen tulla realismia siihen, miten paljon vaatteita on ja millainen kierto niihin liittyy. Ainakin harkitsen tätä! Mitä luulette, montako kiloa tekstiilejä on teidän kotoa poistunut viime vuonna?

Roskien tuottamisen tuska

Olen tullut siihen tulokseen, että me suomalaiset olemme niin innokkaita kierrättäjiä, että välillä tuntuu olevan vaikea hyväksyä sitä, että joskus tavara on vain roska. Tämä näkyy esimerkiksi siten, että kierrätyskeskuksiin ja muihin kohteisiin lahjoitetaan tavaraa, joka ei oikeasti enää kelpaa käyttöön. Minusta tuntuu, että aivan erityisesti tämä koskee vaatteita.

Käytetyt vaatteet ovat aikamme ongelma. Olettaisin että menneinä vuosina kaikki käytettiin ja käännettiin niin perusteellisesti, että lopulta kankaasta ei tosiaan ollut enää mihinkään. Mutta nykyisin on paljon epämääräisempää. Ei ole pakko pitää viimeiseen hiutuvaan saumaan asti mitään, ja toisaalta on vaikea määritellä, milloin vaate muuttuu roskaksi ja milloin se olisi vielä käyttökelpoinen.

Olen itse painiskellut saman ongelman äärellä monta kertaa. Olen yrittänyt kehittää jonkinlaiset suuntaviivat itselleni, jotka määrittelisivät sen, missä se roskan raja menee. Jos vaate on puuvillatrikoota tai muuta imukykyistä materiaalia, säästän sen rättinä. Viime viikonloppuna pesin uunin, ja siinä tarvitsin rättejä runsaasti (uuni oli aika karseassa kunnossa, koska sinne räjähti muuan pataruoka päivää aiemmin). Käytin moskan pyyhkimiseen vanhan yöpaidan, joka oli virahtanut muodottomaksi ja siksi poistettu käytöstä. Leikkasin sen muutamaksi kappaleeksi ja pyyhittyäni yhdellä, heitin sen aina roskiin. Vaate tuli todellakin käytettyä loppuun, eikä likaisten rättien heittäminen roskiin kirpaissut ollenkaan.

Yritän tarkastella lahjoitettavat tarkasti: ei reikiä, napit ja nepparit tallella, ehjä vetoketju, ei nyppyjä, ei tahroja. Jos nuo eivät toteudu, ei voi lahjoittaa. Jos korjattava asia on pieni, teen sen ja lahjoitan sitten. Älkää hyvät ihmiset lahjoittako pikkuviallisia vaatteita, jotka voisi helposti korjata itse. Nimittäin todennäköisesti lahjoituskohteessa ei ole henkilökuntaa, joka joutaisi virheitä korjaamaan. Ja kun ilmaiseksi saa ehjänkin, kuka ottaisi paidan, josta puuttuu nappi?

Nyt odottaa kuitenkin pari kassillista sellaisia vaatteita, jotka aion viedä jonkun vaateketjun keräykseen huomenna, kun lähden liikkeelle. Nuo keräykseen menevät ovat sellaisia, että ne on tosiaan pidetty puhki, lastenvaatteet ovat kiertäneet vähintään kahdella, usein kolmellakin lapsella. Kyllä ne ovat ihan täysin palvelleita, ja niistä saa hyvällä omalla tunnolla hankkiutua eroon. Olen niitä hautonut kuukausia, juuri tuosta jätteen tuottamisen pelosta johtuen. Nyt on kuitenkin niin, että minä en käytä farkkusortseja, eikä sille talvitakille, jonka vetoketju on peruuttamattomasti hajalla, ole mitään järkevää käyttöä. Toimitan siis nämä vaatteet keräykseen. Toivon, että ne jatkojalostetaan vaikka sitten autonpenkkien pehmusteiksi tai muuksi. Ymmärrän, että niistä ei ole enää käytettäviksi, mutta toivon että esim. puuvillakuitu voitaisiin noiden keräysten ansioista vielä erotella johokin hyötykäyttöön. Jos ei, niin ainakin olen yrittänyt.

Tämän operaation seurauksena työhuoneen lattialta poistuu iso kasa pusseja ja nyssäköitä, ja huone saadaan taas järkevämpään käyttöön. Tämä roskien tuottamisen tuska on aiheuttanut nimittäin sen, että hyvää tilaa on käytetty lähinnä varastona, vaikka muutakin tarvetta olisi. Vaikka nykyään on tosi tärkeää, että kaikki tekevät osansa myös kierrättämisen ja lajittelun osalta, halvaantuminen asian edessä ei ole hyvä vaihtoehto sekään. Olen varmasti täällä joskus noita vaatekeräyksiä kritisoinut. Kritiikki on kohdistunut siihen, että ne antavat kenties vähän turhan ruusuisen kuvan siitä, mihin niitä vaatteita käytetään. Mutta jos tiedostaa, että jatkokäyttö tarkoittaa, että vaate esim. revitään johonkin jatkokäyttöön, niin silloin se on ok. Tai voi olla, että se poltetaan. Tiedostan tämän, mutta koska parempaakaan vaihtoehtoa ei ole, vien noihin keräyksiin.

Tulipas pitkä paasaus. Kirjoitan tästä aiheesta jonkin verran kirjassakin, ehkä siksi aihe on niin pinnalla. Pääasia kuitenkin on, että vihdoin pääsen noista turhista vaatteista EROON, eivätkä ne enää tuki kotia. Muilla samoja ongelmia?

Mitä olen oppinut kirppisvaatteista

Tästä tulee näköjään varsinainen vaatetusviikko tekstien osalta. Mutta kun kommenteissa käydään niin hyvää keskustelua, että näitä ideoita tulee jatkuvasti lisää! Niin että mennään nyt tämä viikko vaateaiheiden parissa.

Kun vein vaatteitani myyntiin, mietin samalla mitä olen oppinut kirppisvaatteista. Olen aiemmin ostanut käytettyjä aika harvakseltaan. Syynä on ollut se, etten ole kovin paljon kierrellyt kirpputoreilla, ja toiseksi se, että on aivan tuurista kiinni, mitä sieltä on sattunut löytymään. Muutama vuosi sitten löysin netin Facebook-kirpparit. Innostuin sitä kautta myymään omia vaatteitani, ja samalla aloin tehdä löytöjä omaan kaappiin. Välillä tuntui, että listalle tuli koko ajan myyntiin kaikkea ihanaa, ja tosi halvalla.

Nyt olen kuitenkin myymässä monia noista löydöistä. Olen oppinut, että nettikirppikset eivät kuitenkaan ole minua varten. En voi ostaa kunnolla sovittamatta. Olen näitä ostoksia saanut kyllä sovittaa, mutta kun myyjä seisoo vieressä, siinä on paine toimia eikä jahkailla. Kaupassa voi pyöriä pukukopissa vaikka kuinka kauan ja pähkäillä rauhassa. Ostin esimerkiksi vähän liian isot kengät. Ne olivat jalassa siinä hetkessä ihan ok, mutta oikeasti – jos korkeakorkoiset saappaat ovat numeroa liian isot, ei niitä tule pidetyksi. Nyt en saa niitä enää uudestaan kaupaksi, joten kierrätyskeskus tekee voittoa ja minä tappiota. Tyhmästä päästä kärsii mm. lompakko.

Olen myös huomannut, että hyvä kuva herättää ostohalut. Kun vaate on nätisti esillä ja hyvin valaistu, se alkaa vaikuttaa houkuttelevalta. Sitä alkaa kuvitella pitävänsä kaikenlaisia vaatteita, kun ne näyttävät kuvissa niin hyviltä ja ovat vielä edullisia. Yksi tällainen hame päätyi uudelleen myyntiin. Hyvä hame edelleen, mutta ei minulle. Toivottavasti sekin löytää uuden kodin, ja minä saisin samalla vähän hutiostosten tappioita paikattua.

Mitä olen siis oppinut? Lähinnä sen, että nettikirppikset eivät sovi minulle ostopaikkana. Sen sijaan tavallista vaatekauppaa muistuttava second hand -liike tuntuu toimivan. Siellä vaatteet ovat väljemmin, koon ja mallin mukaan lajiteltuna. Sovitustilaa on tarpeeksi ja valikoimakin valmiiksi sellainen, mikä minua kiinnostaa. Perinteiset kirppikset eivät houkuttele, koska en vaan jaksa sitä setvimistä. Minulla ei ole niin harjaantunut silmä, että suoraan näkisin mitä kannattaa edes katsoa lähempää, joten penkominen on työlästä.

Tämä onkin kiinnostavaa, koska olisin valmis ostamaan käytettyä enemmän, jos ostokokemus muistuttaisi enemmän perinteistä kauppaa. Minua houkuttelee käytetyissä vaatteissa nimenomaan löytöjen tekeminen – se, että saan käsiini jotain todella hyväkuntoista mutta murto-osalla uuden hinnasta. Toisaalta tässä on taas se aivojen nyrjähtämisvaara, kun alkaa miettiä että sehän tarkoittaa sitä, että joku on shoppaillut ”turhaan” ja nyt minä autan häntä jatkamaan samaa toimintaa ostamalla käytettyä. Mutta ehkä teen asioista liian monimutkaisia jos lähden tuolla analysoinnin tasolle? Tein kuitenkin ihan ekologisen valinnan ostamalla mekon käytettynä enkä uutena.

Olisi kiva kuulla kokemuksia teiltä, jotka ostatte paljon käytettyjä vaatteita. Miten löydätte sopivia ja kivoja? Mitä olette oppineet käytettyjen markkinoilla toimiessa?

Tarinoita kerrostumien takana

Nämä vaatepohdinnat ovat kiinnostavia. Olen lukenut kommenttejanne suurella mielenkiinnolla, ja pohtinut lisää näitä kerrostumia ja vaatteista eroon pääsemisen vaikeutta. Sain ensimmäisen erän vaatteita ulos talosta eilen. Vein second hand -liikkeeseen omia vanhoja vaatteitani, joista myyntiin hyväksyttiin kaikki muut paitsi yhdet kengät ja kahdet housut. Housut ovat hankalia, niitä on vaikeampi sovittaa ja istuvuus on tuurista kiinni. Siksi ne liikkuvat kuulemma huonosti. Mietin jaksaisinko yrittää itse myydä noita jossain, vai laittaisinko suoraan kierrätyskeskukseen.

Tässä on hyvä esimerkki siitä, että vaikka kuinka ostaa laadukasta ja hyvää, silti voi olla että ikuiseksi tarkoitettu vaate päätyy kierrätykseen. Nämä housut ovat suomalaista merkkiä, malliltaan suorat, toiset ovat mustat ja toiset ruskeat. Kummatkin ovat painavaa, upeasti laskeutuvaa kangasta, siis sellaiset niinsanotut toimistohousut, jotka sopivat minkä tahansa neuleen tai jakun kanssa. Laadukasta kangasta, hyvää työtä ja virheettömässä kunnossa. Miksi eivät ole enää käytössä? Koska ovat jääneet pieniksi. Nämä ovat ajalta ennen lapsia, ja on vain realismia todeta, että vyötärönympärys ei koskaan tule palaamaan noihin mittoihin. Olin tuolloin kokoa yleensä S/36, joistakin merkeistä meni jopa koko 34. Ei muuten mene enää. Sitä paitsi vaikka ne vielä mahtuisivatkin, ei minulla olisi niille nykyisin käyttöä, kun en vietä aikaani toimistossa tai tee asiakastyötä, joka vaatisi jakkupukua. Niinpä nyt on parit hyvät housut ilman omistajaa. Toivottavasti joku laiheliini löytäisi ne itselleen.

Sitten on hyvä kysymys, miksi nuo ovat edelleen roikkuneet kaapissa, vaikka käyttöä ei ole ollut moneen vuoteen? Tämä onkin monimutkaisempi juttu. Ihan aluksi säästin housut, koska esikoista odottaessa ei ollut mitään käsitystä, miten vartalo muuttuu tai ei muutu. Samaan aikaan suunnittelin vielä palaavani vanhaan työhön aika pian takaisin. Mutta elämä ei mene aina alkuperäisten suunnitelmien mukaan, joten housuille ei heti tullutkaan käyttöä. Jos olisin ollut aivan skarppina, niin tässä kohdassa olisi epäilemättä ollut oikea hetki luopua. Horjahdin kuitenkin vanhaan ansaan: Tämähän on hyvä tavara! Saatan vielä tarvita. Tuntui epäloogiselta laittaa pois noita vaatteita, koska tilanteethan saattaisi pian taas muuttua. Näiden kerrostumien taustalla on siis selvästi sitä, etten ole tunnistanut sitä oikeaa hetkeä, jolloin vaatteista kannattaisi luopua.

Sitten kun se otollinen hetki on mennyt ohi, vaate unohtuu ja jää jonnekin takariviin tai laatikkoon. Lisäksi huomaan että alan yllättävän helposti miettiä, että kun kerran olen säästänyt housut jo x vuotta, ei niitä enää kannata laittaa pois, koska sitten monen vuoden säilyttely olisi mennyt hukkaan. Tiedättekö tätä tunnetta? Sitä on vähän vaikea selittää, mutta kyse on samasta asiasta, kun jotain tuhoon tuomittua projektia jatkaa kaikesta huolimatta, koska siihen on jo investoinut niin paljon, eikä halua tehdä tappiota.

Tässä on purettuna se kuvio, joka omassa kaapissa on toistunut monta kertaa. On aika vaikeaa tunnistaa se hetki, jolloin vaatteista olisi aika luopua. Ainakin minusta tuntuu, että vuosi on liian lyhyt aika nähdä, onko jollekin vaatteelle vielä käyttöä vai ei. Toisaalta välillä vaatteisiin kyllästyy, mutta sitten niistä innostuu uudelleen, kun pitää vähän taukoa välissä. Paitsi että aina niin ei käy, ja siinä sitten jää taas joku vaate kaappiin pyörimään. Pitäisi ehkä ottaa tavaksi kerran vuodessa käydä ihan kaikki vaatteet läpi, sovittaa ne päälle ja miettiä onko realistista, että käyttöä vielä tulisi. Eli soveltaa vähän samaa ideaa kuin papereiden suhteen siinä sunnuntailaatikossa.

Kahdeksan kategoriaa käytettyjä vaatteita

Puuh, nyt täytyy hieman vetää henkeä. Olen kirjoittanut kirjaa kaiken vapaa-ajan viimeiset pari viikkoa ja lähetin sen eilen kustannustoimittajalleni. Sanonpa vaan, että jos olen joskus erehtynyt luulemaan, että kirjojen kirjoittaminen olisi jotenkin helppoa, niin otan sanani takaisin. Sairaan vaikeaa, jos minulta kysytään.

Nyt on kuitenkin parin päivän hengähdystauko, mikä tulee tarpeeseen. Aivoista ei hetkeen irtoa yhtään uutta ideaa, joten aion rentoutua tekemällä kaikkia niitä kotitöitä, joita olen menestyksellä lyönyt laimin viime aikoina. Olen pitänyt sanani, enkä ole silittänyt tai tehnyt mitään muutakaan ylimääräistä. Olimme viikonloppuna pois kotoa, ja näköjään sinä aikana parvekkeen viimeisetkin kukkaset ovat paleltuneet kuoliaiksi. Parvekkeen voisi nyt ottaa haltuun, mutta pienemmässä mittakaavassa kuin ennen. Jos laittaisi vaikka kolme kanervaa, eikä 15 kappaletta kuten yleensä. Ne menisivät jonnekin marraskuun alkuun asti, ja sitten voisikin jo vaihtaa havut ja jouluvalot. Meillä on muuten muoviset havuköynnökset. Erinomainen investointi pari vuotta sitten.

Täytyy sanoa, että ajatus kotitöiden tekemisestä tuntuu tällä hetkellä todella rauhoittavalta. Pyykin peseminen ja lapsen vaatelaatikoiden raivaus kuulostaa juuri sopivan epähaasteelliselta. Olen viime viikot tehnyt töitä pelkästään ajattelemalla, joten suhtaudun jopa työhuoneessa odottavaan vaaterumbaan miellyttävällä odotuksella. Työtä jossa ei tarvitse ajatella! Ihanaa vaihtelua.

Voi tosin olla, että muutaman päivän päästä avaan koneen taas enemmän kuin mielellään. Se vaaterumba on nimittäin aika mittava. Koska päätin etten tuhlaa aikaa mihinkään epäolennaiseen, olen vain heitellyt sinne yhteen kasaan vaatteita, jotka eivät nyt ole käytössä: liian pieniä, kirppikselle meneviä, rikkinäisiä, väärää kautta edustavia. Siellä on omia vaatteita, puolison vaatteita ja lastenvaatteita. Nyt pitäisi käydä ne kaikki yksi kerrallaan läpi, ja lajitella oikeisiin paikkoihin. Ei muuten käy ihan käden käänteessä. Katsokaa nyt tätä listaa, miten ne pitää lajitella:

  1. heti myyntiin menevät omat vaatteet ja kengät
  2. myöhemmin syksyllä myyntiin menevät lastenvaatteet ja kengät
  3. ensi kesänä myyntiin menevät lastenvaatteet ja kengät
  4. ensimmäiseltä lapselta toiselle säästettävät vaatteet ja kengät
  5. rikkinäiset pussilakanat Finnlaysonin keräykseen
  6. kaikki rikkinäiset korjauskelvottomat Lindexin keräykseen
  7. muut, jotka pitää toimittaa esim. kierrätyskeskukseen
  8. muutama yksittäinen vaate, jotka haluan säästää muinaismuistoiksi

Kahdeksan erilaista kategoriaa! Tämä todellinen laajuus selvisi itsellenikin tätä listaa kirjoittaessa. Lajittelun lisäksi ne täytyisi myös toimittaa oikeisiin osoitteisiin. Joskus otan vielä aikaa, paljonko kuussa menee tunteja vaatehuoltoon. Veikkaan, että käytän ainakin pari vuorokautta kuukaudessa siihen, että järjestelen säästettäviä ja kierrätettäviä ja puhtaita ja likaisia ja omia ja muiden vaatteita edestakaisin. Missä kohdassa tästä tuli tällainen työmaa?!

…Löytyykö kohtalotovereita?

Viikon vinkit: vaatelakko, kotivara ja halparuokahaaste

On kiinnostavaa lukea tätä juttua, jossa toimittaja oli lakannut ostamasta uusia vaatteita. Tämän sinänsä hienon päätöksen seuraus oli yllättävä – nimittäin maaninen kirppistely. Jutussa mainitaan myös mielenkiintoinen seikka: monille kierrätys tarkoittaa vain vanhasta eroon pääsemistä, ei tavaran hankkimista käytettynä. Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen juttu, suosittelen. (HS)

Tässä jutussa puolestaan annetaan kattavat ohjeet siitä, millainen kotivara pitäisi olla poikkeustilanteiden varalta. Tästähän on ollut keskustelua täällä blogissakin. Ruuan lisäksi pitäisi olla etenkin vettä, sekä paristoja, tulitikkuja ja muuta tärkeää. Haluaisin järjestää tämän asian kuntoon, mutta se vaatisi oman aikansa. Jää ensi vuoden puolelle. (Helsingin uutiset)

Seurasin todella kiinnostuneena syyskuun halparuokahaastetta, jossa oli tarkoitus selvitä 3,5 euron päiväbudjetilla kuukauden ajan. Tuohon hintaan piti saada aikaiseksi päivän kaikki aterian koko perheelle. Tässä jutussa haasteen alullepanijat kertovat, miten kuukausi sujui, ja miten sen toteuttaminen oli mahdollista. Tunnustan, että tuo on niin pieni summa, että äkkiseltään en ymmärrä, miten sillä nelihenkinen perhe eläisi, mutta näköjään se on aivan mahdollista. Tiukkaa suunnittelua ja tarkkaavaisuutta se kyllä vaatii. Jokin tässä haasteessa inspiroi, ja haluaisin kokeilla jotain vastaavaa. Oliko teistä kukaan mukana?

Tätä vaatteiden määrää

Huh mikä urakka. Olen tänä keväänä pyrkinyt aktiivisesti eroon vanhoista vaatteista, niin omista kuin lastenkin. Olen kantanut kassikaupalla vaatteita Fidalle. Kokeilin myös ensimmäistä kertaa sitä, että vein omia vaatteitani second hand -liikkeeseen myytäväksi. Meidän kulmille ilmestyi sellainen vähän ”fiinimpi” liike, jossa vaatteet ovat kauniisti esillä ja vaatteiden kunto erittäin hyvä.

Vein liikkeeseen kahdeksan vaatetta, joista kolme kävi kaupaksi. Hämmästyttävää oli se, että jos olisi etukäteen pitänyt arvata mitkä käyvät kaupaksi, en olisi laittanut näitä kolmea kärkeen. Mutta toisaalta olin hyvin tyytyväinen, koska kaksi kolmesta oli mielestäni vaikeasti myytäviä. Sain myös selvästi enemmän rahaa, mitä olisin itse pyytänyt kirpparilla, huolimatta siitä että minulle jäi vain 40% liikkeen myyntihinnasta. Nyt vain pitää hakea nuo vanhat vaatteet kaupasta pois. Kolme vaatetta vähemmän on parempi kuin ei mitään, mutta silti. Ärsyttävää että joudun niiden kanssa taas pelailemaan.

Varasin myyntijakson myös lastenvaatekirppikseltä, joka toimii samalla periaatteella: vaatteet viedään sinne ja liike hoitaa loput. Mutta kun pesee, silittää ja viikkaa ikeakassillisen pieniä lasten vaatteita, saa aikaa kulumaan useamman tunnin. Tietenkin vaatteet kannattaa laittaa mahdollisimman siistiin kuntoon, jotta myyntihinta olisi parempi ja vaate houkuttelevampi. Osan olin pessyt ja silittänyt jo aiemmin, mutta pitkä säilytys tekee vaatteista ummehtuneita, joten käytännössä kaikki vaatteet piti laittaa uudelleen. Nyt kassi odottaa eteisessä, että kuskaan sen liikkeeseen. En ole aiemmin vienyt kerralla näin valtavaa määrää lastenvaatteita minnekään kirppikselle. Saa nähdä tuleeko niistä mitään rahaa. Tosin toivon lähinnä vain pääseväni niistä eroon.

Näiden myyntitoimenpiteiden keskellä ihmettelen tätä vaatteiden määrää. Ihan uskomatonta, miten paljon niitä riittää siirreltäväksi edestakaisin. Eivätkä ne tähän lopu. Kun perheessä on kaksi lasta, niitä isompia vaatteita riittää säilytettäväksi pienemmälle laatikkotolkulla. Tällaisina hetkinä alkaa houkutella sellainen muutaman vaatteen kapselivarasto. Mutta sitten kun niitä muutaman kerran vuodessa vaihdetaan, niin jossainhan niiden lepäämässä olevien vaatteidenkin pitää olla, joten enpä tiedä olisiko se lopultakaan ratkaisu tähän ongelmaan.

Millaisia kokemuksia teillä on vaatteiden myymisestä second hand -liikkeissä?

Vaateraivausta

Sain eilen kuskattua vihdoin ja viimein kolme täyttä muovikassillista vanhoja vaatteita Fidalle. Sen jälkeen kun kevätsiivouksen yhteydessä kävin vaatekaapit läpi, nuo kassit ovat odottaneet työhuoneen nurkassa lopullista sijoituspaikkaa. Suurin osa vaatteista oli erinomaisessa kunnossa, joten lahjoittaminen tuntui hyvältä ratkaisulta.

Lastenvaatekirppikselle varattu aika lähestyy ja valmistelut sitä varten kiihtyvät. Olen seulonut erilleen kaikkea mahdollista myyntiin menevää. Niiden säilöminen erillään on vähän hankalaa, mutta menettelee vielä pari viikkoa. Kokeilin tahraisten vaatteiden valkaisemista kloritella, ja se onnistui! Laitoin n. viiteen litraan vettä ohjeen mukaan reilun desin kloritea. Mitat eivät olleet aivan täsmällisiä, mutta en usko että se haittasi. Ohjeessa sanottiin, että vaatteita liotetaan 15 minuuttia, mutta minä annoin niiden liota kaikessa rauhassa muutaman tunnnin. Koska kaikki olivat kokovalkoisia puuvillavaatteita, järkeilin ettei mitään hirveää vahinkoa pääse kuitenkaan syntymään. Kloritekäsittelyn jälkeen laitoin koko pyykkiläjän ilman huuhtelua vielä koneeseen, heitin valkaisevaa pesuainetta perään ja väänsin ohjelman 60 asteeseen. Lopputuloksena oli tahrattomia, hohtavan valkoisia vaatteita. Kyllä niitä kehtaa myydä eteenpäin.

Ainoa vaate, joka vastusti vielä tätäkin käsittelyä, oli mudassa marinoidut trikoolegginssit. Ruskeat tahrat ovat vaalentuneet merkittävästi näiden kaikkien käsittelyjen (normaalipesu, sappisaippua, Vanish-käsittely, klorite) aikana, mutta täysin puhdasta ei ole vieläkään tullut. Päätin testata vielä viimeisen keinon, laitan tahrakohdat likoamaan laimentamattomaan kloriteen. Jos kangas menee pilalle, ei haittaa, koska en olisi voinut likaisena kierrättää tai käyttää vaatetta muutenkaan.

Nyt kun noista kasseista ja nyssyköistä on päässyt eroon ja tietää että loputkin lähtevät kuukauden sisällä, on taas keveä olo. On kyllä mielenkiintoista, miten tyhjentynyt tila aiheuttaa sellaista mielihyvää. Ainoa paikka, joka täyteen pakattuna aiheuttaa samanlaista hyvää mieltä, on jääkaappi. Luulen tosin, että nämä kaksi asiaa eivät ole suoraan verrannollisia keskenään. Täysi jääkaappi tuo turvallisuuden tunteen ja hyvän fiiliksen siitä, ettei ihan pian tarvitse lähteä uudelleen kauppaa. Vapautunut lattia taas henkii mielenrauhaa. Tai näin siis minulla, joku muu kokee varmaan ihan eri tunnetiloja.

Tavaroihin kiintymisestä ja luopumisen vaikeudesta

Jäin pohtimaan tuota lahjoittamista: miksi minusta on mukavampaa antaa tavaraa jollekin tietylle ihmisille kuin järjestölle? Miksi yksittäisten ihmisten järjestämät tempaukset herättävät myötätunnon paljon helpommin kuin jonkun organisaation? Tämä on kiinnostava kysymys, koska lopputulos on aivan sama: tavaraa poistuu, ja se toimitetaan jotenkin järkevään käyttöön. En näe noita esineitä enää koskaan. Miksi sillä olisi siis mitään väliä, kuka ne kerää?

Väittäisin, etten ole tämän tunteen kanssa ihan yksin. Tiedän esimerkiksi tapauksia, joissa asuntoa myydessä myydään mieluummin yksityiselle ihmiselle joka aikoo muuttaa asuntoon asumaan, kuin kiinteistösijoittajalle, joka aikoo vuokrata asunnon eteenpäin. Tai että kirppistavaroissa tutulle antaa ilmaiseksi, mutta vieraan pitäisi maksaa. Mikä logiikka siinä oikein on? Jos tavarasta kerran voi luopua ilmaiseksi, eikö pitäisi olla aivan sama, kuka on vastaanottaja? Tai jos vanhaan asuntoon ei ole enää koskaan asiaa, mitä väliä sillä on, asuuko siellä vuokralainen vai omistaja?

Johtopäätökseni on, että meillä on enemmän tunnesiteitä tavaroihin, kuin tiedostamme. Tätähän on tutkittu mm. psykologisissa testeissä. Jos ihminen on omistanut jonkun esineen, hänellä on vahva taipumus pitää ko. esinettä parempana tai arvokkaampana kuin täsmälleen samanlaista, jonka joku muu omistaa. Tämä siis riippumatta esineen todellisesta arvosta, tätä on testattu esimerkiksi kynillä. Se, että minä omistan jotain, tekee tavarasta luonnollisesti paremman, kuin muut vastaavat. Täytyyhän sen olla parempi, kun minä kerran olen kelpuuttanut sen itselleni.

Kun ajattelen niitä villahaalareita, jotka pakkasin eilen sille palelevalle vauvalle, tämä teoria palaa mieleen. En voi sanoa, että minulla olisi ollut mitään erityistä tunnesidettä niihin haalareihin. Tiettyjä vauvanvaatteita olen kyllä säästänyt tunnesyistä, mutta äitiyspakkauksen villahaalari ei herätä samanlaisia tunteita, kuin vaikkapa jonkun itse kutomat minikokoiset töppöset. Siitä huolimatta olin säästänyt haalarit, koska en ollut keksinyt niille sopivaa sijoituspaikkaa. Kirppiksellä niitä ei oikein kehtaa myydä, saahan jokainen vastaavan ilmaiseksi. Toisaalta kyseessä on rahanarvoinen vaate… olisihan se haaskausta tunkea se UFFin laatikkoon. Sitä paitsi se on meidän haalari! Sen saattaisi saada joku, joka ei edes arvostaisi sitä ollenkaan. Mutta kun tiedän haalarin menevän vauvalle, joka todella tarvitsee haalaria juuri nyt, ja jolla ei varmasti ole sellaista ennestään, lahjoittaminen muuttuu helppoakin helpommaksi.

Kaikki asianhaarat huomioonottaen tällainen ajattelu on täysin järjetöntä. Mutta samalla se kyseenalaistaa alkuperäisen väitteeni siitä, ettei muka ole mitään tunnesidettä. Jos oikeasti ei olisi, olisin hankkiutunut haalarista eroon aikoja sitten, tavalla tai toisella. Tämä on varmasti osa sitä luopumisen tuskaa, joka myös on havaittu tieteellisissä tutkimuksissa. Luopuminen on helppoa ja antaminen tuottaa iloa silloin, kun tietää omien tavaroiden saavan arvonsa mukaisen kohtelun. Jos on epäilys siitä, että tavara joutuu uuteen kotiin, jossa sitä ei arvosteta eikä siitä huolehdita, tuntuu ikävältä. Omistaminen jotenkin ulottuu henkisellä tasolla vielä sen hetken ylitse, kun tavarasta fyysisesti luopuu. Tässä on muuten vielä sellainenkin epärationaalisuus, että ilmiö koskee ensisijaisesti omia tavaroita. Toisen tavaroista on helppo sanoa, että mitäs siinä murehdit, eihän se enää sinun ole. Mutta siitäpä puuttuukin se omakohtainen kokemus ja tunne.

Jostain syystä raha tuntuu lievittävän tätä tuskaa ainakin minulla. Kun olen myynyt jotain, tuntuu että olen saanut asianmukaisen korvauksen enkä enää vaivaa päätäni sillä, mitä sille tavaralle tapahtuu. Pienikin raha tuntuu helpottavan tunnesiteen katkaisussa. Tosin jos jälkeenpäin kuulen jotain ikävää, saattaa silti vähän kirpaista. Myin kerran yhden takin, ja sain siitä oikein hyvän korvauksen. Myöhemmin kuulin, että takki oli varastettu. Minua harmitti melkein yhtä paljon kuin jos takki olisi varastettu itseltäni. Harmituksen aihe ei ollut se, että kaverini jäi ilman takkia, vaan se että nyt en tiedä minne se takki joutui. Epäilemättä jollekin kiittämättömälle, epämiellyttävälle rosvolle. Mun takki!

Olisi kiinnostavaa kuulla, onko teillä yhtään vastaavia kokemuksia? Oletteko huomanneet, että omiin tavaroihin suhtautuu edelleen vähän kuin ne olisivat edelleen omia, vaikka ne on antanut eteenpäin? Tai helpottaako raha luopumista? Vai onko tällainen luopumisen tuska ihan vieras ilmiö?

Kevyempi olo

Ryntäilin eilen kaupungilla kuin hysteerinen orava, mutta lopputuloksena on, että nyt meillä on todellakin enemmän tilaa. (Ja kulutin varmaan siinä ohessa 500 kaloria, kannattaa ottaa liian tiukka aikataulu niin johan alkaa hiki virrata…) Ensin palautin lampun jonka ostimme viikko sitten, mutta jonka kiinnittäminen kattoon osoittautui valitettavasti mahdottomaksi. Tämä on tärkeä juttu, koska jos tuollaisia palautusjuttuja ei hoida heti, niillä on taipumus jääädä kokonaan hoitamatta. Nyt saatiin iso laatikko pois pyörimästä, ja vielä rahat takaisin tilille.

Sitten palautin remontista yli jääneen tapettirullan. Jälleen pieni tavara sinänsä, mutta juuri tällaisista pikkujutuista se työhuoneen kaaos on saanut alkunsa. Sitäpaitsi tästäkin sai rahaa takaisin lahjakortin muodossa. Se mahtuu lompakkoon, ja sillä voi ostaa vaikka jonkun joululahjan. Tapettirulla ei mahdu minnekään eikä yhdellä rullalla tee mitään.

Näiden jälkeen rynnistin toiselle puolelle kaupunkia, jossa minulla oli treffit nettikirppisostajan kanssa. Sain käsistäni tarpeettoman hoitolaukun tykötarpeineen, ja pari kymppiä rahaa lompakkoon. Viimeiseksi vein kaksi muovikassillista vaatetta sekä muutamia kirjoja Fidalle. Siellä ystävällinen ihminen otti kaikki vastaan, ei edes halunnut tarkistaa, mitä olin tuomassa. Kaikki vaatteet olivat kyllä käyttökelpoisia, puhtaita, ehjiä ja silitettyjä. Hyvällä omallatunnolla saatoin ne lahjoittaa. Kävin vielä kotimatkalla katsomassa erästä lastenvaatekirppistä, jonne aion viedä alkuvuodesta tavaraa.

Kotiin päästyäni kannoin vielä vintille pari laatikollista kirppisvaatteita odottamaan myyntihetkeä. En tykkää säilöä vintille myyntiä odottavia juttuja, koska pelkään niiden unohtuvan sinne. Päättelin kuitenkin, että koska ennen ensi vuotta niille ei tule tapahtumaan yhtään mitään (mukana on mm. paljon kesävaatteita), on fiksumpaa siirtää ne vintille, kuin säilytellä tilan tukkona työhuoneessa.

Nyt on jotenkin todella kevyt olo! Iso määrä tavaraa on kaikonnut kodistamme, ja se näkyy konkreettisena tilana lattioilla ja hyllyillä. Tätä roudaamista välttelee viimeiseen asti, koska se tuntuu niin työläältä. Sitten siihen rupeaa, ja se todella on juuri niin rasittavaa kuin etukäteen kuvitteli. Mutta etukäteen ei osaa kuvitella sitä keveyden tunnetta, mikä kaikesta on palkintona. Yritän pitää tämän jatkossa mielessä, kun seuraavan kerran ei ”jaksaisi” lähteä viemään tavaroita minnekään.