Aihearkisto: Asuminen

Valivali

Julkaistu , kirjoittanut
5

Minulta on hetkellisesti kirjoitusinspiraatio kateissa, joten listaan tähän niitä asioita, jotka pitäisi tehdä, joita en ole tehnyt, ja jotka rasittavat.

  • Turkoosin kevytuntsikan hihassa on likaa. Se pitäisi putsata pois, mutta se on öljyä ja epäilen ettei se kuitenkaan lähde. Sievät syysnilkkurit ovat osoittautuneet liian pieniksi. Niillä voi kävellä tunnin, sitten alkaa varpaita kivistää.
  • En saa laitetuksi kamojani kirppikselle. Keksin hetkessä kymmenen mielenkiintoisempaa asiaa, kuin tarpeettomien tavaroiden kuvaaminen  nettiin tai kuljettaminen johonkin.
  • En osaa päättää, heitänkö kulahtaneita vaatteita pois vai en. Toisaalta se yksikin musta paita on aika kauhea, mutta toisaalta on hetkiä jolloin haluaa pukea päälleen väljää ja mustaa. Mitä väliä vaikka se onkin ihan nyppyinen. Mutta toisaalta on se silti aika kauhea.
  • Ruokalista on taas melkein viikon jäljessä. Miksi tämänkin tekeminen on niin työlästä. Tällä viikolla on syöty fiksusti, mutta helpompaa olisi edelleen, jos miettisin ruuat etukäteen.
  • Stockan nettikauppa oli keskiviikkona kumossa. En päässyt maksamaan edes illalla. Jätin turhautunutta palautetta, johon joku raukka joutui vastaamaan. Tuntuu tylsältä jättää palautetta, kun epäilen ettei viestini kulje koskaan perille asti. Ei se asiakaspalvelija voi nettikauppaa korjata.
  • Parveke odottaa syyskuntoon laittamista. Arvatkaa huvittaako tämä yhtään enempää, kuin se kirppisprojekti.

Mutta päätetään positiiviseen: saamme tänään uuden suihkukaapin ja -altaan kylppäriin. Tämä asia on ollut listalla siitä lähtien kun muutimme noin viisi vuotta sitten. Nyt se sitten hoidetaan. Ensin mietittiin, millainen ratkaisu suihkuun olisi paras. Sitten etsittiin sopivaa suihkukaappia, eikä sellaista meinannut löytyä millään. Nyt, pari vuotta myöhemmin niitä yllättäen olikin taas tarjolla. Sitten piti enää hankkiutua rautakauppaan koko perheen voimin, valita, ostaa ja tulla kotiin odottamaan asennusta. Ongelman havaitsemisesta uuden hankkimiseen meni viisi vuotta. Ostohetkestä asentamiseen näköjään viisi päivää.

Ehkä tämä iso parannus kodin mukavuudessa inspiroisi minua hoitamaan nuo loputkin roikkuvat asiat kuntoon.

Kitinät pois

Julkaistu , kirjoittanut
11

Viime viikolla meidän ulko-ovi ei enää mennyt kiinni. Vaikka kuinka käytti voimaa, lukon kieli ei vain painunut sisään, ja ovi vain kolahti ja jäi auki. Onneksi talossa on mahtava talkkari, jolle valitin asiaa kun törmäsimme pihamaalla. Talkkarilla oli asiaan helppo ratkaisu. Lukkoon suihkautettiin hieman rasvaa, ja nyt ovi sulkeutuu kauniisti ja äänettömästi. Samalla rasvattiin vähän saranoitakin, ja tajusin että täytyy lähteä ostoksille. Meiltä puuttuu lukkorasva.

Jostain syystä tänä keväänä vähän kaikki sisäovet ovat alkaneet kitistä ja naukua. Olen miettinyt, että mitähän öljyä ja millä hanhensulalla niihin pitäisi laittaa, mikä kertoo lähinnä siitä, että en ole kiinteistöhuollon ammattilainen. Ammattilaisilla nimittäin näkyy olevan öljyt kätevässä suihkupullossa, jolla ei tule sotkua. Saakohan noita öljyjä rautakaupasta? Sinne olisi asiaa muutenkin, sillä yksi käsisuihku on ruvennut falskaamaan ja tarvitsen mahdollisesti myös kaksipuoleista teippiä. Rautakaupat ovat muuten jotenkin rauhoittavia paikkoja. Kauppa täynnä hyödyllisiä tavaroita. Ihanaa. Täytyykin tarkastaa varastot ja katsoa, onko jotain muutakin täydennettävää.

Kulttuurieroja

Julkaistu , kirjoittanut
20

Olen kuunnellut viime aikoina paljon amerikkalaisia podcasteja kodin raivaamisesta ja organisoimisesta. Siinä sivussa on tullut ihmeteltyä asumiskulttuurien eroja. Mietiskelin samaa lukiessani Marie Kondoa, koska väistämättä tuli mieleen, että japanilainen asuminen on luultavasti hyvin erilaista kuin suomalainen.

Näissä amerikkalaisissa hämmästyttää aina se, kuinka paljon erilaisia huoneita heillä on. Osaselitys on tietysti siinä, että niin moni asuu omassa talossaan. Mutta silti – on ihan tyypillistä, että makuuhuoneiden ja olohuoneen lisäksi talosta löytyy ”pelihuone” tai ”leikkihuone”. Kylpyhuoneita on lähes aina useampi, käytännössä usein on niin, että makuuhuoneilla on omat kylppärinsä, ja näin on myös muissakin kuin yksittäisissä taloissa. Niinpä kun amerikkalainen ammattiraivaaja tekee podcasteja, hän voi helposti omistaa yhden kokonaisen jakson ”lasten kylppärin” järjestämiselle ja siivoamiselle. Vastikään kuuntelin jakson, jonka teemana oli eteisen kaappi – nauratti hieman, koska en ole vielä elämässäni asunut asunnossa, jonka eteisessä olisi ollut kaappi!

Toinen asia, mitä usein ihmettelen, on tavaroiden kiivas kierto. Ammattiraivaajan tyypillinen ohje on, että hankkiudu eroon vanhoista kipoista ja osta uudet yhteensopivat tilalle. En ole törmännyt sellaiseen ajatukseen, että tavarat käytettäisiin ensin loppuun ja uusittaisiin vasta sitten, kun uudelle on todellista tarvetta. Sen sijaan keskiluokkaisesta perheestä tuntuu löytyvän ”lahjoituslaatikko”, jonne heitetään kaikki mistä halutaan päästä eroon. Sitten tavaroita kiikutetaan paikalliselle hyväntekeväisyysjärjestölle, tai joku tulee noutamaan ne kotoa. Ja sitten taas ostetaan uutta tilalle. Kun luen esimerkiksi A Slob Comes Clean -blogia, ihmettelen välillä eikö sen kirjoittaja lainkaan yritä torpata sisään pyrkivää tavaravirtaa ennalta? Hän raivaa vimmatusti koko ajan, mutta tavaraa tuntuu riittävän. Jostain sitä uutta täytyy tulla niiden poisheitettyjen tilalle.

Toisaalta USAssa tuntuu olevan paljon tehokkaampi kierrätys esimerkiksi tekstiilien suhteen. Siellä lumpuista tehdään trasselia, mattoja ynnä muuta, joten rikkinäisten vaatteiden kierrätys on huomattavasti helpompaa kuin meillä. Toisaalta maasta löytyy organisaatio, joka on erityisesti keskittynyt naisten bisnesvaatteiden kierrätykseen ja hyväntekeväisyyteen. Tietysti valtava väestöpohja tarjoaa ihan erilaisia mahdollisuuksia kuin pikkuinen kotimaamme.

Olen itse asunut Suomen lisäksi vain Amerikassa, joten en tiedä millaisia hassuuksia muista maista löytyy. Tiedän, että lukijoissa on paljon ulkosuomalaisia, joten olisi mielenkiintoista kuulla muistakin asumisen ja säilyttämisen kulttuurieroista!

Erilaisia arjen havaintoja

Julkaistu , kirjoittanut
13

Olin ystävien luona juhlissa, ja ihailin heidän kaunista kotiaan. ”Katso, täällä on levytkin aakkosjärjestyksessä!”, ihastelin puolisolleni. ”Niinhän meilläkin on”, hän vastasi. Minulla löi hetken tyhjää, kunnes muistin. Totta.

Meidän levyt on aakkosjärjestyksessä, koska olen ne itse siten järjestänyt. Ne ovat olleet aakkosjärjestyksessä jo monta vuotta. Mutta omissa mielikuvissani olen näköjään edelleen se sama huoleton tyyppi, joka tunkee levyt sinne, mihin käsi sillä hetkellä ylettää. Olen huomannut, että vanhempana alkaa arvostaa erilaista helppoutta kuin nuorempana. On helppoa työntää levy vain jonnekin, mutta vaikeaa etsiä sitä myöhemmin kymmenien tai satojen muiden levyjen seasta. On työläämpää palauttaa levy täsmälleen oikeaan kohtaan kuuntelun jälkeen, mutta toisaalta on mahtavaa, kun löytää joka kerta haluamansa levyn omalta paikaltaan.

Tämä oli hauska havainto, sillä vilpittömästi ehdin ihaila, miten järjestelmällisiä jotkut jaksavatkaan olla. Kunnes tajusin että kuulun itse samaan joukkoon. Hämmästyin havaintoa aika paljon. Toinen havainto ei valitettavasti ollut yhtä positiivinen. Jostain syystä tällä tai viime viikolla oli jäänyt yksi jätekeräyskerta väliin. Kun siihen lisää pari yksityisyritteliästä henkilöä Itä-Euroopasta, lopputulos on ihan hirveä sotku. (Täsmennyksenä on todettava, että eniten sotkua kyllä aiheutti se, ettei roskia haettu ajallaan.) Kaikki laatikot pursuilevat niin, että kannet jäävät aivan auki.

Tämä sai minut ajattelemaan kahta asiaa: ensinnäkin sitä, että toimiva jätekeräyssysteemi on ihan kullanarvoinen juttu, jota alkaa välittömästi arvostaa enemmän, kun se ei toimi. Toisaalta kun systeemi toimii hyvin, se saa unohtamaan sen toisen asian: tuotamme ihan hulluna jätettä. Tämä johtopäätös perustuu siihen, että parin päivän viive tyhjennyksessä saa aikaan kaaoksen. Olen toitottanut täällä siitä, että jossain vaiheessa tavarat muuttuvat jätteeksi väistämättä, eikä tämä havainto muuta tätä näkemystä mihinkään suuntaan. Mutta aloin pitkästä aikaa pohtia, olisiko arkipäivän jätettä mahdollista vähentää ilman, että siitä tulisi kohtuutonta vaivaa itselle? Meillä syntyy eniten jätettä keittiössä erilaisista ruokapakkauksista. Jossain määrin niihin voi itse vaikuttaa, mutta paljon on sellaista mihin ei voi, kuten vaikkapa maitotuotteet.

Sitten on vielä se kysymys, että tarvitseeko? Jos jätteet poltetaan energiaksi, sehän on pois muulla tavalla tuotetusta energiasta. Tietysti kokonaisuuden kannalta olisi hyvä vähentää jätettä, koska sehän viime kädessä vähentää myös energian kulutusta (kun esimerkiksi niitä pakkauksia ei valmistettaisi ollenkaan), mutta onko tässä nyt sellainen asia, josta kannattaa ylipäätään sen suurempaa stressiä ottaa? Olisiko olennaisempaa esimerkiksi keskittyä siihen, että pakkaa roskansa niin tiiviisti, että laatikoihin mahtuu enemmän kamaa, eikä missään kuljeteltaisi ilmaa paikasta toiseen?

 

 

Perfektionismin parempi puoli

Julkaistu , kirjoittanut
23

Minulla on tapana tavoitella täydellisyyttä. Nouseeko lausunnosta niskakarvat pystyyn? Perfektionismilla on vähän paha kaiku. Siitä tulee mieleen sellaiset takakireät, onnettomat tyypit jotka hampaat narskuen suorittavat elämää ja tavoittelevat jotain mahdotonta, ja sitten morkkaavat itseään kun eivät sitä saavuta. Onneksi tuo kuvaus sopii minuun ainoastaan silloin, kun olen todella nälkäinen. (Alhainen verensokeri saa ihmisen sekaisin.) Haluaisin tässä tuoda esiin sen paremman puolen perfektionismista.

En harrasta sisustamista siinä mielessä, että hankkisin kotiin jatkuvasti uutta, järjestelisin sivupöydille kauniita asetelmia tai juoksisin trendimattojen perässä. Mutta olen kyllä tarkka siitä, millaisia huonekaluja meille kelpuutan. Sanoisin, että vain täydellisiä. Juuri nyt tämä on mahdollista, sillä meiltä ei oikeastaan puutu enää mitään. Se tahtoo sanoa, että huusholli toimii hyvin juuri tällä varustuksella. Siksi mikään hankinta ei ole aikakriittinen.

Kiireessä tai rajatussa ajassa on kokemukseni mukaan mahdotonta löytää täydellistä, etenkin jos täytettävänä on paljon erilaisia kriteereitä. On sattuman kauppaa, onko juuri tuolla hetkellä tarjolla olevassa valikoimassa juuri täsmälleen sellaista, mitä haetaan. Tämä koskee tietysti kaikkea muutakin kuin pelkkiä huonekaluja. Useimmille lienee tuttu se tilanne, että muutaman päivän päästä jo joku tilaisuus, johon tarvitsisi juuri tietynlaisen vaatteet. Eikä sellaisia luultavasti juuri silloin ole saatavissa, joten ihmekö tuo, jos tunnelma hieman kiristyy.

Kiireettömyys on rennon perfektionismin salaisuus. Olen suunnitellut hankkivani jossain vaiheessa yhden käytävämaton, mutta en tiedä milloin sopiva tulee vastaan. En aktiivisesti etsiskele, voin odottaa oikeaa vaikka kuinka monta vuotta. Olohuoneeseen hankittiin viime syksynä uusi jalkalamppu. Sen hankkimista oli harkittu noin neljä vuotta. Siinä ajan kuluessa mietittiin monia eri vaihtoehtoja, ja sitten kun huonekaluliikkeessä sattui alennusmyynti, ostimme uuden lampun.

Vaikka itse asiassa tuonkin lampun todellinen odotusaika oli reippaasti kymmenen vuotta. Nimittäin silloin kun ensimmäiseen yhteiseen olohuoneeseen ostettiin lamppuja, meillä oli varaa vain Ikeaan. Ikean lamppu palvelikin hienosti, mutta vuosien varrella ollaan päästy opiskelijabudjetista eteenpäin, ja oli mahdollista investoida lamppuun, jonka kanssa aion elää lopun ikäni. Tämä jos mikä on pitkän tähtäimen perfektionismia. Eikä tästä tule stressiä.

Tällainen verkkainen täydellisyyden tavoittelu on minulle luontaista. Joskus on tiennyt hankkivansa ”riittävän hyvän” väliaikaisen ratkaisun, kuten vaikka sen Ikean lampun, mutta toisaalta jos väliaika kestää sen 15 vuotta, ei voi mielestäni puhua holtittomasta shoppailusta. Suunnittelen siis kaikessa rauhassa mitä haluan, ja sitten yhtä rauhallisesti alan katsella, milloin sellainen tulisi vastaan. Kun prosessi on tällainen hidas ja harkittu, voi tehdä nopeita ostopäätöksiä, eikä silti tule huteja.

Mikä on teidän suhteenne täydellisyyteen, kun puhutaan kodista ja sisustamisesta?

Sileää tulee

Julkaistu , kirjoittanut
7

Kotitöistä parasta on silittäminen. Tykkään siitä aidosti, jos vain on aikaa keskittyä rauhassa. Silitän etupäässä liinavaatteita: tyynynliinoja, keittiöpyyhkeitä, vauvan lakanoita ja kankaisia servettejä. Joskus innostun silittämään jonkun pöytäliinankin, jos en jaksa lähteä mankeloimaan. Ajoittain silitän myös vaatteita, mutta niitä selvästi harvemmin. Arjessa käytän vain vähän sellaisia vaatteita, jotka olisi silitettävä.

Tästä huolimatta puhtaat pyykit tuppaavat kasaantumaan. Se johtuu siitä, että silittäminen ei ole välttämätöntä, ja esimerkiksi tyynynliinoja riittää vaikken pariin kuukauteen silittäisikään (tässäpä muuten erinomainen syy pitää joidenkin tavaroiden suhteen vähän isompaa varastoa!) Sitten kun silitettävien kori alkaa täysin pursuilla yli laitojen, rykäisen kaikki kuntoon kerralla.

Silittämisessä on parasta se, että se on mekaanista työtä, mikä ei vaadi suurta keskittymistä. Toisin sanoen samaan aikaan voi katsella vaikka jotain ohjelmaa iPadilta. Minusta on jostain syystä vaikeaa vain istua alas katsomaan jotain (meillä ei esimerkiksi ole telkkaria), vaan tuntuu että samaan aikaan voisi ja ehkä pitäisi tehdä jotain muutakin. Silittäminen ja BBC:n dokumentit täydentävät siis toisiaan erinomaisesti! Tässä täytyy tosin todeta, että ilman jotain ulkopuolista viihdykettä silittäminen olisi varmaan aika tylsää. Mutta kun sen yhdistää johonkin kiinnostavaan, homma muuttuu täysin.

Eilen käytin vajaat pari tuntia siihen, että silitin yhtä kyytiä kaiken mahdollisen. Siinä pääsee sellaiseen miellyttävään flow-tilaan, jossa työ etenee reippaasti, koko ajan tulee valmista, ja aivot jotenkin lepäävät samalla. Nyt pitäisi vielä käydä mankeloimassa muutamat lakanat, ja sen jälkeen tämän perheen silitysurakka onkin hoidettu vähintään kuukaudeksi.

Onko muita, jotka tykkäävät silittämisestä?

Kiinnostava Kondo

Julkaistu , kirjoittanut
13

Kiinnostuin omasta viikon vinkistäni siinä määrin, että varasin hänen kirjansa kirjastoon, ja sitä odotellessa olen etsinyt netistä tietoa Marie Kondosta ja hänen metodistaan. Tulokset ovat vähintäänkin kiehtovia.

Ensinnäkin kävi ilmi, että Marie Kondo on Japanissaan todellinen julkkis. Kun hänen kirjansa käännettiin englanniksi ja muille kielille, hänestä on tulossa julkkis myös muualla maailmassa. Haastattelujen perusteella Marie Kondo on ollut hiukkasen erikoinen tyyppi lapsuudestaan saakka. Hän on aina ollut pakkomielteisen kiinnostunut organisoimisesta ja järjestämisestä, mutta hän on myös onnistunut luomaan siitä itselleen ammatin ja arvelisin että nykyisellään varsin mukavan toimeentulon. Marie on nuori, vasta kolmekymppinen, mutta hän on työskennellyt tavaroidenraivaajakonsulttina yli kymmenen vuotta.

Marien metodi ei ole helpoimmasta päästä. Hän nimittäin on sitä mieltä, että vartti silloin tällöin ei riitä mihinkään. Sen sijaan esimerkiksi vaatteet pitäisi käydä yhdellä kertaa läpi. Siis vetää kaikki ulos kaapista, ottaa jokainen vaate vuoron perään käteen, ja miettiä tuottaako se iloa. Jos vastaus on kyllä, vaate säilytetään. Jos taas ei, siitä tulee luopua. Kun miettii paljonko ihmisillä on vaatteita, tuohon menee helposti kokonainen päivä. En suosittelisi tarttumaan tuollaiseen hommaan yksin. Vaatii hirveää itsekuria hoitaa homma loppuun asti. Se on myös emotionaalisesti hyvin raskasta, koska päätösten tekeminen vaatii aina energiaa.

Tällä tavalla kategoria kerrallaan käydään koko talo läpi. Lopputuloksena pitäisi olla kokonaan uudistunut ihminen sekä koti. Marie Kondon mielestä on mahdotonta, etteikö ihminen muuttuisi tämän prosessin seurauksena. Hän myös kivenkovaan väittää, että tällaisen kertarysäyksen jälkeen ei tarvitse karsia enää ikinä. Että siis tavaraongelma tulee kerralla ratkaistuksi. Tämä on sellainen asia, jota pidän aivan käsittämättömänä väitteenä ainakin siihen asti, että olen saanut lukea kirjan kannesta kanteen. Ehkä siinä kerrotaan asiasta tarkemmin, mutta tällä tietämyksellä näkisin että tuo on mahdotonta. Nimittäin ihmisten koteihin virtaa jatkuvasti lisää tavaraa. Lahjoja ja ostoksia ynnä muuta. On myös mahdollista että jokin aiemmin ilahduttanut tavara muuttuukin ikäväksi tai menettää merkityksensä. Silloin hänen logiikallaan noista on luovuttava. Ja sehän tarkoittaa jatkuvaa raivaamista, eikö? Odotan todella että saan kirjan luettua, jotta saisin tähän asiaan enemmän valaistusta.

Sen sijaan olen löytänyt videoita, joissa Marie viikkaa vaatteita varsin pätevän näköisesti. Siihen puoleen täytyy perehtyä tarkemmin. Olen hyvin avoin uusille tavoille organisoida vaatteita. Nimittäin mikäli tästä löytyy sellainen vastaava ahaa-elämys kuin tuosta taannoisesta tiskirutiinin omaksumisesta, se olisi mahtavaa. Tähänkin täytyy palata siinä vaiheessa, kun tiedän asiasta enemmän. Kaiken kaikkiaan Marie Kondo vaikuttaa erittäin kiinnostavalta hahmolta, ja odotan innolla, että pääsen tutustumaan hänen metodiinsa ja etenkin sen perusteluihin tarkemmin.

Onko teistä joku lukenut Kondon kirjaa? Mitä sanotte siitä?

Ei kuulu mulle

Julkaistu , kirjoittanut
2

Tämä aihe ei ehkä kuulu raivaamiseen, mutta arkijärkeen sitäkin enemmän. Meidän lähellä on pieni pihakadun pätkä. Siinä on kaksi reunaa ja keskellä jotain vähän puiston tyyppistä aluetta. Niillä reunoilla on kävelytiet, ja niiden kunnossapito kuuluu tietenkin vieressä seisoville taloyhtiöille. Kadunpätkän päässä on muutama metri poikittaista kävelykatua, joka yhdistää nämä pidemmät, reunoilla kulkevat tiet yhteen. Tuo pieni pätkä katua on yleensä lumen peitossa, vaikka muut osuudet on aurattu. Eilen selvisi miksi.

Bongasin nimittäin kaupungin työntekijän lapioimassa lunta sieltä. Aloin ääneen kiitellä, että kiva kun siitäkin luodaan lumet, koska tie on yleensä ihan tukossa. Työntekijä sanoi, että se on vähän hassu pätkä, kun on kaupungin vastuulla. Kaikki muut on taloyhtiöden hoidettavaa aluetta, mutta tuo päädyssä oleva parin metrin alue kuuluu kaupungille. Sitä varten täytyy kaupungin huoltomiesten ajaa erillinen pistokeikka, jotta nuo pari metriä saadaan lapioitua. Ymmärrän hyvin, että kahden metrin alue hiljaisella tienpätkällä ei ole kiireellisyyslistan kärjessä.

Nyt minua ihmetyttää suuresti, miksei kumpikaan taloyhtiöistä voisi aurata tuota kaupungin pätkää omiensa lisäksi. Kyseessä ei oikeasti ole kahta-kolmea metriä enempää. Miten vaikeaa olisi ajaa auralla pari metriä pidemmälle, kun siitä vierestä aurataan joka tapauksessa? Se ei voi lisätä kenenkään työmäärää tai kustannuksia millään tavalla. Toisaalta sillä säästäisi kahdelta mieheltä ylimääräistä työtä, ja kansalaisten ei tarvitsisi kiipeillä kinosten yli. Joten miksi ihmeessä kummankaan taloyhtiön huoltomies ei viitisi tuota pätkää ajella? Ilmeisesti siksi, että ei kuulu heille, ja arkijärkeä ei löydy.

Tällaiset pikkujutut ärsyttävät välillä hirveästi. Miten paljon mukavampi maailma olisi kaikille, jos jokainen joustaisi silloin tällöin ja tekisi hiukan enemmän kuin aivan välttämättömän. Kai meistä jokainen on joskus pysähtynyt avaamaan ovea, päästänyt jonkun edelleen jonossa, nostanut lastenrattaat ratikkaan ja neuvonut turistille tietä? Pieniä asioita auttajalle, mutta voivat olla isoja avun saajalle. Kun suomalaiset ovat kuulemma nyt innokkaasti ryhtyneet auttamaan puutteessa eläviä lähimmäisiä (mikä on hienoa), niin voisiko sitä samaa ylettää myös näihin arkikohtaamisiin? Että ei automaattisesti ajateltaisi, että ei kuulu mulle, vaan sen sijaan kurottauduttaisiin sieltä omalta mukavuusalueelta pikkuisen ulospäin. Ei tämä maailma siitä ainakaan huonompaan suuntaan mene.

Perusasioiden äärellä

Julkaistu , kirjoittanut
4

Olin juuri äsken juttelemassa WWF:n ihmisten kanssa siitä, mitä yksittäinen ihminen voisi tehdä maapallon pelastamiseksi. Olennaisen voisi kiteyttää näin: Jos haluaa tehdä asioita oikein, kannattaa keskittyä ruokaan, asumiseen ja liikkumiseen. Noiden kolmen suhteen voi tavallinen ihminen tehdä runsaasti pieniä valintoja, jotka kaikki edesauttavat tämän pallomme hyvinvointia.

Tapaamisessa kävi myös ilmi, että käsitykseni WWF:n toiminnasta on ollut hirveän rajallinen. Olin jotenkin siinä uskossa, että järjestö paneutuu lähinnä sarvikuonojen ja tiikereiden pelastamiseen. Sitäkin tehdään, mutta todellisuudessa toimintakenttä on paljon laajempi. Tässä on paneuduttava asioihin hieman tarkemmin, mutta palaan kyllä aiheeseen siinä vaiheessa, kun näistä kaikista taudeista ja jouluhässäköistä selviämme.

Ruoka, asuminen, liikkuminen. Ei kuulosta kovin vaikealta.

Arkisia asioita

Julkaistu , kirjoittanut
4

Sain vihdoin parvekkeen siivottua ja laitettua jouluvalokuntoon. Torilla oli havaittavissa mielenkiintoista hintajoustoa parvekekukkien suhteen. Kun marraskuun alkupuolella kyselin hopealangan hintaa, se oli kolme euroa. Nyt kun kauppiaalla oli enää viimeiset jäljellä, hinta oli pudonnut kahteen euroon ja lopulta sain kuusi kappaletta kympillä. Hyvä diili sinänsä, hän pääsi eroon viimeisistä ja minä sain halvalla parvekekukat.

Siivosin samalla lasittamattoman parvekkeemme talvikuntoon. Lakaisin roskat ja roinat lattialta ja peitin yhden harvakantisen tarvikelaatikon. Laitoin parvekelaatikot kuntoon ja asensin jouluvalot. En harrasta kilpavarustelua naapureiden kanssa, mutta kieltämättä olin pannut merkille että monilla meidän talossa oli valot tuikkineet jo pari viikkoa. No, nyt vihdoin meilläkin. Nyt on enää ongelmana oksennukseen sotkeutunut matto (lapsiperheen riemuja), jonka olen sijoittanut parvekkeelle hajuhaittoja estämään. Maton voi pestä mutta se ei mahdu koneeseen, joten se odottelee nyt ulkona sitä hetkeä, että saan aikaiseksi sen pesemisen pesutuvassa.

Marraskuusta täytyy todeta myös, että en seurannut ruokabudjettia. Lokakuun kokeilu osoitti, että jos haluan niin pystynyt menemään aika vähällä. Mutta tosiasia on, että rahojen seuraaminen aiheutti stressiä. Motivaatio lopahti, ja olenkin mennyt marraskuun kuitteja erikseen seuraamatta. Arvelen budjetin silti pysyneen kohtuullisena, sillä kulutustottumukset ovat ehtineet muokkautua syksyn aikana. Vertailen hintoja kaupassa paljon enemmän kuin ennen, leivon enemmän ja ostan enää harvoin muovipusseja. Harkitsen ottaisinko joulukuulle arkiruokabudjetin käteisellä, ja ostaisin sitten herkut sen ulkopuolelta.

Sen sijaan olen todella raivannut kotona pitkästä aikaa. Työhuoneemme on jatkuvassa muutostilassa, sillä siellä säilytetään monenlaista kierrätystä odottavaa tavaraa. Olen palauttanut lainassa olleita tavaroita, organisoinut kirppikselle meneviä, vienyt laatikoita roskiin ja järjestänyt hyllyjä siellä sun täällä. Tämä kaikki on parantanut kodin viihtyisyyttä roimasti. Jatkan aiheesta ensi viikolla.

Lopuksi raportti huuhteluaineesta. Näköjään liotus + kaksi pesukertaa tuntuu vievän hajua aika tehokkaasti. Olen liottanut sekä etikassa että soodassa. Ensin pesin vaatteita omina erinään ja nyt vähitellen muun pyykin seassa. Kaikista vaatteista ei haju ole vielä ihan kokonaan haihtunut, mutta todella paljon parempaan suuntaan ollaan menossa. Tuntuu hullulta pestä puhdasta pyykkiä, mutta minkäs teet.