Kun pohdin, onko minimalismillakin hintansa, sain sivutuotteena runsaasti kommentteja, joissa kehotettiin eri äänensävyillä lopettamaan tyynynliinojen silittäminen. Jos jotain pitäisi noista lausunnoista päätellä, niin ilmeisesti nykymaailmassa silittämistä ei juurikaan harrasteta. Tästä päästään kuitenkin mielenkiintoisiin pohdintoihin tavaroihin liittyvästä työmäärästä ylipäätään.

Minä taidan olla vanhanaikainen, mutta mielestäni tavaroista kuuluu huolehtia mahdollisimman hyvin. On ensinnäkin ekologista saada tavarat kestämään mahdollisimman pitkään. Mutta toiseksi on mielestäni ylipäätään piittaamatonta ja löperöä jättää omaisuutensa hoitamatta. Kunnon ihmiset tekevät diilin hankkiessaan jonkun tavaran: siinä samalla sitoutuu säilyttämään sekä puhdistamaan ja huoltamaan kyseistä esinettä oikealla tavalla.  Se tarkoittaa, että kengät lankataan, villasukat parsitaan, astiat pestään, kotona siivotaan ja niin edelleen. Urheiluvälineitä ei jätetä pihoille lojumaan ja ruostumaan. Autoa käytetään huollossa. Kristallimaljakot pestään käsin. Kyllä te varmaan ymmärrätte, mitä ajan takaa.

Mielestäni ostotilanteessa tekee samalla valinnan, kuinka paljon aikaa tavaraan on valmis investoimaan. Monet eivät osta vaatteita, jotka eivät kestä konepesua. Se on ihan hyvä strategia. Minulle taas silittäminen tai käsinpesu ei ole ongelma. Olen valmis näkemään vaivaa vaatteiden huoltamisessa. Mitä kalliimpi vaate, sitä huolellisempi yritän olla. Olen kuitenkin huomannut, että kaikki luonnonmateriaalit vaativat erilaista huolellisuutta ja hoitoa kuin keinotekoiset. Ajatelkaa vaikka nahkaa tai puuta – ne menevät helposti pilalle, mutta ainakin minusta ovat huomattavasti miellyttävämpiä ja kauniimpia kuin keinotekoiset korvikkeensa. Helppohoitoisuutta saa usein kauneuden kustannuksella.

Sitten on tyylikysymyksiä, joissa on enemmän väljyyttä. Ymmärrän erinomaisesti, miksi joku jättää tyynynliinat silittämättä. Mutta minulle tiiviiksi silitetty puuvilla on sellaista arkipäivän luksusta, jonka eteen olen valmis näkemään hieman vaivaa. Kun järjestän juhlapäivälliset, laitan pöydälle valkoisen pellavaliinan ja kankaiset servetit. Niiden peseminen ja silittäminen on omalla tavallaan työlästä, mutta se on se hinta, joka todella juhlavasta kattauksesta täytyy maksaa. Nämä ovat henkilökohtaisia valintoja ja makukysymyksiä. Joku voi elellä trikoossa vuodesta toiseen, minulle se ei sovi. Kukin taaplaa tyylillään.

Haluan nauttia omistamistani tavaroista, ja niiden käsittely on osa omistamisen iloa. Nämä ovat niitä esineitä, jotka Marie Kondon sanoin todella ilahduttavat minua. Esineiden huolellinen hoitaminen onkin varmaan juuri sitä kunnioittamista, mistä Kondokin puhuu. Oikeastaan pyrin siihen, että mahdollisimman suuri osa omaisuudestani on sellaista, ettei sen huoltaminen tunnu vaivalta. Tässä on kenties yksi seikka minimalismin puolesta, sillä mitä vähemmän tavaraa, sitä helpompaa niiden huoltaminen on. Tosiasiassa kuitenkin riittää, että tavaroita on itselle sopiva määrä.

Palatakseni silittämiseen, en siis millään muotoa suostu luopumaan siitä. Silittäminen on mukavaa ja mielestäni tarpeellista. En kuitenkaan tule syynäämään kenenkään muun liinavaatekaappiin, onko silitetty vai ei. Tämä on minun tapani, mutta ymmärrän myös teitä jotka ette silitä. En kuitenkaan silitä velvollisuudentunnosta tai siksi, että kuvittelen kunnon kotirouvien tekevän niin. Älkää tekään lähtekö sille linjalle. Paras syy silittää on se, että haluaa sileitä tekstiilejä.