Kuka saa päättää puolestasi?

Nykyisin on tyypillistä, että kun joku vähentää tavaroitaan, kirjat, levyt ja DVD:t ovat raivauslistan kärjessä. Miksi eivät olisi, onhan digitalisaatio tuonut valtavan määrän musiikkia ja muuta sisältöä helposti saataville, ja vieläpä suoraan puhelimeen, lukulaitteeseen tai muulle ruudulle. Kun kaiken kerran saa kätevästi kuukausimaksulla omalle koneelle, miksi säilytellä hyllytolkulla levykoteloita ynnä muuta? Onhan sille tilalle parempaakin käyttöä.

Mutta mietitään hetki. Digitaaliset palvelut ovat erittäin käteviä, mutta viime kädessä niistä päättää joku muu. Jos luopuu levyistään, antaa samalla vallan jollekin tuntemattomalle taholle määritellä, millaista musiikkia, millä hinnalla ja missä muodossa on mahdollista kuunnella. Esimerkiksi Spotify on erittäin hyvä palvelu, mutta vastikään edesmenneen Princen valtavaa tuotantoa sieltä on turha etsiä. Eikä ko. palvelu muutenkaan ole täydellinen. Sieltä ei löydy harvinaisempia levytyksiä, eikä aina suurimpia tähtiäkään. Esimerkiksi Beyoncen kovalla kohulla äskettäin julkaisema uusin levy ei ole kuunneltavissa.

Ongelma digitaalisissa palveluissa on se, että joku muu päättää, mitä niissä on. Äkkiä ajateltuna asia ei ehkä ole ongelma, mutta periaatteessa se mahdollistaa sensuurin. Joku muu pääsee vaikuttamaan siihen, millaista musiikkia kuuntelemme, mitkä kirjat ovat saatavillamme ja missä muodossa. Tällä hetkellä rajoituksia sanelee lähinnä kaupalliset intressit, mutta järjestelmä mahdollistaa rajoittamisen myös muilla perusteilla. En väitä että tämä olisi hirveän todennäköinen skenaario, mutta en myöskään täydellisesti luottaisi siihen, ettei sensuuri olisi koskaan mahdollista. Enkä sitä paitsi välitä antaa yhtään enempää päätösvaltaa markkinavoimillekaan, kiitoksia vain. Haluan itse päättää, mitä kuuntelen.

Entä taiteen ja kulttuurin käytettävyys? Välillä eksyy illuusioon, että joka paikassa on langaton verkko, joten mikäs tässä on ollessa. Vaan ei ole. Eivätkä laitteet ole ikuisia, eikä internetin jatkuva toiminta taattu. Pari vuotta sitten naapuri katkaisi remontin yhteydessä vahingossa meidän nettikaapelin. Olin muutaman päivän pimennossa ja meinasin jo siinä ajassa hepuloitua täysin. Jos ajattelen, että kaikki musiikki ja kirjallisuus olisi tuollaisen sattuman varassa, tuntisin oloni hyvin epämiellyttäväksi. Haluanko, että kaikki kuluttamani kulttuuri on sähkön ja internetin varassa? En.

Entä kirjat? Niitä karsiessa kannattaa muistaa, että vanhemmista kirjoista saattaa olla painos loppu. Tämä koskee myös klassikoita, joita ei välttämättä saa suomeksi juuri silloin kun haluaa. Kun kymmenkunta vuotta sitten etsin Jane Austenin kirjoja suomeksi, niitä ei ollut myynnissä. Nyt niitä jälleen saa, mutta tuolloin divarit ja kirjasto olivat ainoita vaihtoehtoja. Kirjat vievät tilaa, ja jos niitä ei lue, karsiminen on järkevää. Mutta itse luen tiettyjä kirjoja uudelleen ja uudelleen, enkä luovu paperiversioistani. Ne ovat käytössä kuluneita, mutta niiden lukemiseen ei tarvitse kuin riittävästi valoa.

Olen miettinyt asiaa niin, että sellainen taide ja kulttuuri, joka ei ole erityisen merkityksellistä, tai jonka käyttö on lähinnä viihteellistä, voi hyvin olla digitaalisessa muodossa. Mutta kun kyse on jostain itselle tärkeästä, vanhassa vara parempi. Omista satoja kirjoja ja levyjä, mutta en aio luopua niistä. En ota pienintäkään riskiä, ettei juuri tietty kappale tai kirja ole saatavillani juuri silloin kuin haluan. Ajatus siitä, että joku kasvoton taho saisi vapaasti päättää, mitä musiikkia saan kuunnella, on aivan sietämätön. Siksi en näistä levyistäni ja kirjoistani luovu.

Älkää ymmärtäkö tätä niin, että jotenkin inhoaisin näitä suoratoistopalveluita, päinvastoin. Pidän niistä kovasti, ne ovat mielestäni erittäin hyödyllisiä, ja hyödynnän niitä itsekin jatkuvasti. Kuuntelen musiikkia ja lataan äänikirjoja. En vain halua olla niistä riippuvainen. Jos lukeminen ei ole ykkösharrastus tai musiikki toimii pikemminkin tasaisena taustaäänenä, voi olla ihan hyvä ratkaisu siirtyä digitaaliseen muotoon. Minä vain olen tällainen konservatiivi, joka keräilee vanhoja kirjoja ja fiilistelee levynkansia.

Mitä mieltä olette? Onko joku vaihtanut kirjat ja levyt sähköisiksi, vai löytyykö kaltaisiani vanhan koulukunnan kannattajia?

Erilaisia arjen havaintoja

Olin ystävien luona juhlissa, ja ihailin heidän kaunista kotiaan. ”Katso, täällä on levytkin aakkosjärjestyksessä!”, ihastelin puolisolleni. ”Niinhän meilläkin on”, hän vastasi. Minulla löi hetken tyhjää, kunnes muistin. Totta.

Meidän levyt on aakkosjärjestyksessä, koska olen ne itse siten järjestänyt. Ne ovat olleet aakkosjärjestyksessä jo monta vuotta. Mutta omissa mielikuvissani olen näköjään edelleen se sama huoleton tyyppi, joka tunkee levyt sinne, mihin käsi sillä hetkellä ylettää. Olen huomannut, että vanhempana alkaa arvostaa erilaista helppoutta kuin nuorempana. On helppoa työntää levy vain jonnekin, mutta vaikeaa etsiä sitä myöhemmin kymmenien tai satojen muiden levyjen seasta. On työläämpää palauttaa levy täsmälleen oikeaan kohtaan kuuntelun jälkeen, mutta toisaalta on mahtavaa, kun löytää joka kerta haluamansa levyn omalta paikaltaan.

Tämä oli hauska havainto, sillä vilpittömästi ehdin ihaila, miten järjestelmällisiä jotkut jaksavatkaan olla. Kunnes tajusin että kuulun itse samaan joukkoon. Hämmästyin havaintoa aika paljon. Toinen havainto ei valitettavasti ollut yhtä positiivinen. Jostain syystä tällä tai viime viikolla oli jäänyt yksi jätekeräyskerta väliin. Kun siihen lisää pari yksityisyritteliästä henkilöä Itä-Euroopasta, lopputulos on ihan hirveä sotku. (Täsmennyksenä on todettava, että eniten sotkua kyllä aiheutti se, ettei roskia haettu ajallaan.) Kaikki laatikot pursuilevat niin, että kannet jäävät aivan auki.

Tämä sai minut ajattelemaan kahta asiaa: ensinnäkin sitä, että toimiva jätekeräyssysteemi on ihan kullanarvoinen juttu, jota alkaa välittömästi arvostaa enemmän, kun se ei toimi. Toisaalta kun systeemi toimii hyvin, se saa unohtamaan sen toisen asian: tuotamme ihan hulluna jätettä. Tämä johtopäätös perustuu siihen, että parin päivän viive tyhjennyksessä saa aikaan kaaoksen. Olen toitottanut täällä siitä, että jossain vaiheessa tavarat muuttuvat jätteeksi väistämättä, eikä tämä havainto muuta tätä näkemystä mihinkään suuntaan. Mutta aloin pitkästä aikaa pohtia, olisiko arkipäivän jätettä mahdollista vähentää ilman, että siitä tulisi kohtuutonta vaivaa itselle? Meillä syntyy eniten jätettä keittiössä erilaisista ruokapakkauksista. Jossain määrin niihin voi itse vaikuttaa, mutta paljon on sellaista mihin ei voi, kuten vaikkapa maitotuotteet.

Sitten on vielä se kysymys, että tarvitseeko? Jos jätteet poltetaan energiaksi, sehän on pois muulla tavalla tuotetusta energiasta. Tietysti kokonaisuuden kannalta olisi hyvä vähentää jätettä, koska sehän viime kädessä vähentää myös energian kulutusta (kun esimerkiksi niitä pakkauksia ei valmistettaisi ollenkaan), mutta onko tässä nyt sellainen asia, josta kannattaa ylipäätään sen suurempaa stressiä ottaa? Olisiko olennaisempaa esimerkiksi keskittyä siihen, että pakkaa roskansa niin tiiviisti, että laatikoihin mahtuu enemmän kamaa, eikä missään kuljeteltaisi ilmaa paikasta toiseen?

 

 

Lainaksi vai omaksi

Kirjojen kierrätys tuntuu olevan monilla mielessä, ainakin siihen liittyvillä hakusanoilla blogiin tullaan yllättävän usein. Kuten aiemmin totesin, kirjoista voi olla hankalaa päästä eroon. DVD-levyjen kohdalla tilanne voi olla helpompi (en ole itse yrittänyt niitä myydä joten tämä perustuu omaan arvaukseeni) mutta CD-levyt eivät taida käydä kovin hyvin kaupaksi. Looginen johtopäätös tästä on, että uusien ostamista kannattaa harkita tarkkaan.

Kirjojen, elokuvien ja musiikin lataaminen digitaalisessa muodossa ratkaisee osan ongelmasta, koska fyysistä esinettä ei tarvitse sijoittaa minnekään. Suomessa on myös erinomainen kirjastoverkosto, jota täydentää  kaupalliset leffavuokraamot. Elokuvia voi vuokrata suoraan netistä ja Spotifysta voi kuunnella musiikkia mielin määrin. Toisin sanoen kaikkea ei tarvitse omistaa, sillä vaihtoehtona on lainaaminen tai vuokraaminen.

Toisaalta ainakin itse luen mieluiten oikeaa kirjaa sähköisen sijasta, ja olen niin antiikkinen, että kuuntelen mielelläni musiikkiakin levysoittimella. Tykkään myös kovasti kirjojen ja levyjen ostamisesta, kirjakaupoissa haahuilu on lempipuuhaani. Yritän silti olla ostamatta kaikkea kivaa mikä tulee vastaan. Käytännössä ostamiselle on yksi selkeä kriteeri: haluanko lukea, kuunnella tai katsella tätä monta kertaa? Jos vastaus on kyllä, ostan hyvällä omalla tunnolla. En siis ikinä osta levyjä tai DVD-elokuvia sokkona, vaan olen aina tutustunut sisältöön ensin jossain muualla. Kuulun siis siihen ihmisryhmään, joka voi katsoa elokuvia uudestaan ja uudestaan. Kirjoja ostan samalla periaatteella, sillä luen myös samoja kirjoja moneen kertaan. Toinen pätevä syy ostaa kirja on se, että syystä tai toisesta haluan vain ehdottomasti omistaa kyseisen kirjan. Hyllyssäni on siis kirjoja, joiden omistamisesta tulee hyvä fiilis, joita haluan lukea monta kertaa sekä vielä sellaisia, joihin palaan silloin tällöin hyvästä syystä. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluvat mm. keittokirjat, harrastekirjat ja ammattiin liittyvät kirjat.

Tällä systeemillä (ja säännöllisellä karsimisella) omaisuuden määrä pysyy aisoissa. Ja tämän postauksen idea syntyi siitä, että postiluukusta kolahti lähetys Amazonista, sisällään DVD jota olen todella odottanut. Joten nyt aion nauttia pari tuntia hyvästä elokuvasta – kuulemiin!