Otin Netflixin ilmaisjakson, jotta voisin katsoa Marie Kondon työskentelyä. Kyseessä on siis Netflixin tuottama alkuperäissarja, jossa Marie Kondo kiertää USA:ssa erilaisissa perheissä tuomassa niihin elämänmullistavaa siivouksen taikaa. Mukana on niin leskeksi jäänyt rouva, esikoistaan odottava pariskunta, eläkeläispariskunta, pikkulapsiperhe ja lapseton pariskunta joka pelkää vanhempien pitävän heitä edelleen lapsellisina.

Ohjelman formaatti on selkeä, ja se noudattelee tiiviisti vastaavanlaisten muodonmuutosohjelmien tyyliä. Ensin esitellään henkilöt, sitten Marie lennähtää paikalle kuin eksoottinen perhonen, ja pistää ihmiset kaivamaan kaappinsa tyhjiksi. Ennen kuin käydään töihin, Marien haluaa ”tervehtiä kotia”, eli meditoida hetken lattialla istuen. Tavarat käydään konmarin periaatteiden mukaisesti tavararyhmittäin läpi. Ensin vaatteet, sitten kirjat ja paperit, sitten kaikki muu, eli niin sanottu ”komono”, ja lopuksi tunnepitoiset tavarat. Olen aina ihmetellyt komonoa, koska kodeissa on niin hervoton määrä kaikkea tavaraa, joka ei kuulu vaatteisiin tai kirjoihin tai papereihin. Tässä ohjelmassa komono tarkoittaa keittiötä ja autotallia, joka amerikkalaisittain palvelee kaiken mahdollisen säilöpaikkana (paitsi auton, joka ei tietenkään talliin mahdu). Lopuksi sitten hihkutaan onnesta, kun koti on saatu järjestykseen ja turhaa tavaraa on kannettu kassikaupalla ulos.

Netflixin konmari-ohjelma kuuluu sellaisten hyvän mielen ohjelmien sarjaan, joissa osallistujia ei nöyryytetä eikä aseteta naurunalaisiksi. Ihmiset ovat selvästi täysivaltaisia ja järkeviä ihmisiä, eikä katsojalle tule epämiellyttävä tirkistelevä olo. Amerikkalaisittain talot ja tavaramäärät ovat isoja, mutta kukaan ei varsinaisesti tunnu kärsivän hamstraamisesta tai muista elämänhallinnan ongelmista. Tämä on mukavaa vaihtelua.

Minut yllätti ohjelmassa se, miten herttainen Marie Kondo tuntui olevan. Kirjojen perusteella hänestä saa varsin tiukan käsityksen. Säännöt ovat ehdottomia eikä muita vaihtoehtoja ole. Mutta ohjelmassa Marie osoittaa yllättävää joustavuutta. Hän antaa yhden asiakkaan poiketa järjestyksestä kokonaan, koska tämä ei saa rauhaa, ennen kuin oli käynyt muistoesineensä läpi. Vaikutti myös siltä, ettei Marie ollut kovin tarkka siitä, käsiteltiinkö ensin kirjat vai komono. Yhdessä tietoiskussa Marie myös viittaa siihen, että tavaroita ei kenties saa kerralla käytyä läpi täydellisesti, vaan että myöhemmin haluaakin luopua tavaroista, joista ei aiemmin halunnut erota. Tämähän on täysin vastoin alkuperäistä konmarilinjaa, jossa painotetaan sitä, että yksi ”maritus” riittää. Tämä kaikki on minusta ilahduttavaa tervejärkisyyttä, joka ei kirjoista välity.

Tuntuukin siltä, että Marie onkin ajan myötä tullut ymmärtäväisemmäksi ihmisten arkielämän suhteen. Hän antaa ihmisten miettiä tavaroidensa kanssa niin pitkään kuin on tarpeellista, eikä hän toru ketään. Toinen yllätys, jota ei ehkä huomaa ellei asiaan kiinnitä erityistä huomiota, on se, kuinka kauan osallistujilla meni prosessiin. Vaikka mukana oli Konmarin ylipapitar, aikaa saattoi kulua monta viikkoa, lähes pari kuukautta. Minusta tämä kertoo vain siitä, että koko kodin raivaaminen on vaivalloista ja aikaavievää. Monilla oli raivattavana esimerkiksi kokonainen autotalli tungettuna täyteen tavaraa. Ei sellaista yhdessä päivässä saa setvittyä millään. Vaatteitakin oli monilla niin paljon, että näköjään niihin meni kaikilla noin viikko.

Tässä tuleekin esiin se, mitä konmarissa eniten kritisoin. Minusta on älytöntä ottaa kaikki vaatteet kerralla esille, kasata kaikki kirjat keskelle olohuonetta ja sitten yksi kerrallaan alkaa niitä tarkastella. Sellaista urakkaa ei millään saa tehtyä yhdessä tai parissa päivässä. Sitten on vielä hankkiuduttava niistä poisvalituista eroon, ja järjestettävä pidettävät takaisin kaappeihin ja hyllyille, vieläpä uudella tavalla viikattuna ja järjestettynä. Lopputulos tällaisesta on, että kodissa vallitsee kauhea kaaos niin kauan, kuin prosessi on kesken. Ilman ulkopuolista tukea prosessi jää herkästi tekemättä loppuun. Riskinä onkin, että alun into lopahtaa, ja lopputuloksena on kasa tavaraa keskellä lattiaa, muutama nyssykkä nurkassa ja epäonnistumisen tunne.

Kokonaisuudessaan sarja on harmitonta viihdettä kaikille, joita kodin järjestäminen kiinnostaa. Marien persoona on valloittava, eikä ohjelmasta muutenkaan löydy erityistä särmää. On hauska seurata, miten Marie yrittää selittää ilon tunnetta. Sen pitäisi kirjaimellisesti sykähdyttää rintakehässä, eikä kaikkien ole siihen helppoa eläytyä. Täytyy sanoa, että voisi tuottaa vaikeuksia minullekin löytää juuri oikeaa pirskahdusta.

Oletteko katsoneet sarjaa? Mitä mieltä olette?