Tämä aihe ei ehkä kuulu raivaamiseen, mutta arkijärkeen sitäkin enemmän. Meidän lähellä on pieni pihakadun pätkä. Siinä on kaksi reunaa ja keskellä jotain vähän puiston tyyppistä aluetta. Niillä reunoilla on kävelytiet, ja niiden kunnossapito kuuluu tietenkin vieressä seisoville taloyhtiöille. Kadunpätkän päässä on muutama metri poikittaista kävelykatua, joka yhdistää nämä pidemmät, reunoilla kulkevat tiet yhteen. Tuo pieni pätkä katua on yleensä lumen peitossa, vaikka muut osuudet on aurattu. Eilen selvisi miksi.

Bongasin nimittäin kaupungin työntekijän lapioimassa lunta sieltä. Aloin ääneen kiitellä, että kiva kun siitäkin luodaan lumet, koska tie on yleensä ihan tukossa. Työntekijä sanoi, että se on vähän hassu pätkä, kun on kaupungin vastuulla. Kaikki muut on taloyhtiöden hoidettavaa aluetta, mutta tuo päädyssä oleva parin metrin alue kuuluu kaupungille. Sitä varten täytyy kaupungin huoltomiesten ajaa erillinen pistokeikka, jotta nuo pari metriä saadaan lapioitua. Ymmärrän hyvin, että kahden metrin alue hiljaisella tienpätkällä ei ole kiireellisyyslistan kärjessä.

Nyt minua ihmetyttää suuresti, miksei kumpikaan taloyhtiöistä voisi aurata tuota kaupungin pätkää omiensa lisäksi. Kyseessä ei oikeasti ole kahta-kolmea metriä enempää. Miten vaikeaa olisi ajaa auralla pari metriä pidemmälle, kun siitä vierestä aurataan joka tapauksessa? Se ei voi lisätä kenenkään työmäärää tai kustannuksia millään tavalla. Toisaalta sillä säästäisi kahdelta mieheltä ylimääräistä työtä, ja kansalaisten ei tarvitsisi kiipeillä kinosten yli. Joten miksi ihmeessä kummankaan taloyhtiön huoltomies ei viitisi tuota pätkää ajella? Ilmeisesti siksi, että ei kuulu heille, ja arkijärkeä ei löydy.

Tällaiset pikkujutut ärsyttävät välillä hirveästi. Miten paljon mukavampi maailma olisi kaikille, jos jokainen joustaisi silloin tällöin ja tekisi hiukan enemmän kuin aivan välttämättömän. Kai meistä jokainen on joskus pysähtynyt avaamaan ovea, päästänyt jonkun edelleen jonossa, nostanut lastenrattaat ratikkaan ja neuvonut turistille tietä? Pieniä asioita auttajalle, mutta voivat olla isoja avun saajalle. Kun suomalaiset ovat kuulemma nyt innokkaasti ryhtyneet auttamaan puutteessa eläviä lähimmäisiä (mikä on hienoa), niin voisiko sitä samaa ylettää myös näihin arkikohtaamisiin? Että ei automaattisesti ajateltaisi, että ei kuulu mulle, vaan sen sijaan kurottauduttaisiin sieltä omalta mukavuusalueelta pikkuisen ulospäin. Ei tämä maailma siitä ainakaan huonompaan suuntaan mene.