Miksi shoppailu on niin ihanaa

Olen ainakin kymmenen viime vuotta selittänyt, että en yhtään tykkää shoppailusta. Inhoan sovittamista, en jaksa kulkea kaupoissa, ei sieltä kuitenkaan löydä mitään ja muutenkin ostan vain järkevästi ja tarkoituksella. Pari viime vuotta omia ostostottumuksiani tarkastelleena on todettava, että tässäpä taas yksi sellainen pieni arkinen itsepetos, joka ei yhtään pidä paikkaansa. On vain ollut mukavaa ajatella olevansa ihminen, joka ei tykkää shoppailusta.

Totta on, että en ole koskaan viihdyttänyt itseäni lähtemällä varta vasten kaupoille. (Poikkeuksen tästä tekevät amerikkalaiset outlet-maailmat, mutta ne ovat muutenkin asia erikseen.) Mutta en siis ole koskaan ollut sitä tyyppiä, joka lähtee huvikseen vaikka Stockalle hypistelemään, löytyisikö jotain kivaa. Sen sijaan shoppailuni on keskittynyt alennusmyynteihin. Niissä olen shoppaillut ahkerasti, mutta olen selittänyt tätä toimintaa itselleni järkiostamiseksi. Tässä juuri on kyse itsepetoksesta, sillä alessa pyöriminen on täyttänyt shoppailun kriteerit täysin: Mennään katsomaan, löytyisikö jotain kivaa. Hypistellään ja sovitellaan, ja jos löytyy jotain halvalla, niin sitten mietitään olisiko sille käyttöä. Usein olenkin keksinytkin kaikenlaisia enemmän tai vähemmän realistisia tilanteita, joissa alelöytöä voisi pitää, millä viimeistään olen oikeuttanut ostamisen.

Tässä vain on se ongelma, että kovin järkevää tuollainen ei ole. Shoppailu on tavallaan nurinkurista; sen sijaan että etsisi tiettyä vaatetta, joka kaapista puuttuu, pyöritään katselemassa mitä olisi alennuksessa ja valitaan paras tarjolla olevasta valikoimasta, riippumatta siitä oliko sille tarvetta vai ei. Sitten selitetään itselle, että koska vaate oli ALESSA, kyseessä on järkiostos. Ikään kuin hinta – tai oikeastaan ei edes hinta vaan pelkkä aleprosentti – tekisi mistä tahansa ostoksesta automaattisesti hyvän hankinnan.

Kun aloin opetella ostamista shoppailun sijaan, ajatus ostoslistasta vaatteiden suhteen tuntui kummallisen rajoittavalta. Miten tylsää, jos ei saa edes katsella muuta, kuin sitä mitä oikeasti tarvitsee?! Tämän tajuaminen oli aika havahduttavaa. Näin ajattelee siis ihminen, joka on aina selittänyt inhoavansa shoppailemista. Tajusin, että alennusmyynnit ovat vedonneet vahvasti sellaisiin osa-alueisiin, joita en ollut lainkaan tiedostanut. Metsästysvaistot heräsivät ja kilpailuvietti aktivoitui. Jos satuin löytämään jotain mieluista, olin aivan riemuissani löytämisen ilosta ja siitä, miten paljon oikein säästin ostamalla vaatteen.

Tähän kaikkeen peilattuna ostoslistaan tyytyminen on kieltämättä valju elämys. Koko tuo ihana tunnecocktail jää kokonaan pois. Ei löytämisen riemua eikä säästämisen tuomaa onnistumisen elämystä. Kun ostaa ostoslistan kanssa, shoppailuun liittyvä yllätyksellisyys häviää oikeastaan kokonaan. Ei ole erityisen jännittävää ostaa vaatetta, jonka ostamista on suunnitellut ties kuinka kauan. Mutta olennainen kysymys onkin, miksi se yllätyksellisyyteen liittyvä elämys pitäisi saada juuri vaateostosten kautta.

Symboloikoon tämä kuva oivallusta.

Tämän asian tiedostaminen on ollut minulle iso oivallus. Ensinnäkin sain itseni kiinni jälleen yhdestä tavasta huijata itseäni. Mutta ymmärrys shoppailuun liittyvistä tunne-elämyksistä lisää itsetuntemusta reippaasti. Tiedän nyt, että noiden elämysten haku on se oikea syy, mikä alennusmyynneissä houkuttelee, ei suinkaan se, että löytäisin niistä oikeasti täydellisiä vaatteita. Lisäksi kahden viime vuoden tarkan kirjanpidon seurauksena tiedän, että alesta ostaminen ei oikeasti säästä rahaa. Ostamatta jättäminen säästää. Jos useimmiten jätän ostamatta, säästän vuodessa enemmän, vaikka ne harvat kerrat kun jotain ostan, maksaisinkin täyden hinnan.

En ole koskaan aikaisemmin tajunnut, miten iso merkitys löytöjen tekemisellä on shoppailussa ollut. Siinä on päätökset tehty pitkälti tunne-elämyksen vallassa, ja järkiperustelut on etsitty sitten myöhemmin. Nyt mietin, voinko saada niiden ostoslistalla olevien vaatteiden etsimisestä ja löytämisestä samanlaiset kiksit – hieman kyllä epäilen että en. Tai sitten pitää pystyä ohjelmoimaan aivot jotenkin uudelle taajuudelle.

Onko teistä kukaan tehnyt samanlaisia huomioita? Miksi shoppailu on ihanaa – vai onko se? Minusta tuntuu, että olen juuri oivaltanut jotain todella olennaista, mutta olenko oivallukseni kanssa ihan yksin?

Urputusta tyyli- ja pukeutumisoppaista

Olen aina tykännyt kaikenlaisista opaskirjoista (mikä ei välttämättä yllätä ketään, kun kerran itsekin kirjoitan sellaisia…) Tyyli- ja pukeutumiskysymykset ovat aina kiinnostaneet erityisesti, vaikkei se kenties aina ole omassa pukeutumisessa niin selvästi näkynyt. Pitkään pähkäilin itselleni sopivien värien kanssa, sillä olen luonnostani tummahiuksinen mutta hyvin vaaleaihoinen, suorastaan kalpea. Onneksi anoppi rohkaisi menemään värianalyysiin, jossa selvisi, että olen suomalaisittain vähän harvinaisempi ”tumma talvi”, eli kuulun siihen joukkoon, jolle mm. musta sopii ihan oikeasti. Sen sijaan ne kaikki kauniit neutraalit ja puuteriset klassikkovärit, joista mm. ranskalainen eleganssi kuulemma syntyy, saavat minut vain näyttämään huonovointiselta.

Omaa tyyliä ja oikeanlaisia vaatteita etsiessä olen kahlannut läpi ison kasan erilaisia tyylioppaita, sekä kotimaisia että ulkomaisia. Veikkaisin, että olen katsastanut varmaankin lähes kaikki alan kirjat, jotka esimerkiksi pääkaupunkiseudun kirjastoista on mahdollista lainata. Olen perehtynyt niin historiallisiin kuin nykyaikaisiinkin teoksiin. Tiedätte varmaan mistä puhun – nämä ovat niitä, joissa määritellään erilaisia vartalomalleja kirjaimilla tai hedelmillä tai jollain muulla symbolilla, ja sitten esitellään, millaisissa vaatteissa kukin esiintyy eniten edukseen. Lainasin vastikään yhden suomalaisen opuksen, ja sen myötä totesin, että tämä laji saa kyllä nyt riittää. En ymmärrä näitä oppaita alkuunkaan.

Ihmettelen erityisesti kahta seikkaa. Ensinnäkin sitä, että mistä lukija voi oikeasti tietää, mihin hedelmäkoriin sitä oikeasti kuuluu? Eihän meistä kukaan näytä samalta kuin kirjojen mallit, sillä kaikki ihmiset nyt tuppaavat näyttämään vähän erilaisilta. En ole vielä törmännyt sellaiseen kirjaan, jossa olisi joku juuri minun näköiseni esimerkki, ja kuitenkin olen aivan tavallisen näköinen. Toinen ongelma on, että en meinaa erottaa niitä kirjojen mallejakaan toisistaan. Joku, joka on esimerkiksi A-kroppainen, näyttää minusta ihan samalta kuin se X siinä seuraavassa luvussa. Ja mitä pitäisi ajatella siitä, että yhdessä kirjassa se A-vartalo näyttää taas ihan erilaiselta kuin päärynä toisessa kirjassa, vaikka eikö niiden pitäisi olla periaatteessa sama asia…? Hämmentävää.

Toiseksi olen aina ihmetellyt niitä vaatteita, joita mallien päälle on puettu. Siis niitä, missä havainnollistetaan, millaiset mallit ja kuosit kullekin sopivat. Olenko ainoa, jonka mielestä ne ovat useimmiten jär-kyt-tä-vi-ä? Havaintojeni mukaan niissä ei yleensä ole ”klassisesta tyylistä” tietoakaan. Räikeitä värejä ja huomiotaherättäviä kuoseja. Rimpsuja, hapsuja, erikoisia leikkauksia. Tai sitten stailaus on sellainen, ettei tavallinen tuppurainen sillä lailla ainakaan arkisin pukeudu: on korkokenkiä, näyttäviä koruja, rohkeita väriyhdistelmiä ja leveitä vöitä. Yleisesti ottaen esimerkkivaatteet ovat tavalliseen arkeen aivan liian hienoja. Minun on vaikea samastua tällaiseen pukeutumiseen, kun omissa vaatteissa tykkään simppelistä ja mukavasta. Vaikka voihan olla niinkin, että olen tyylioppaiden kirjoittajien mielestä vain pahasti harhateillä pukeutumiseni suhteen.

Sitten on tietenkin vielä se, että olen usein eri mieltä myös vaatteiden istuvuudesta ja mittasuhteista näiden kirjojen kanssa. Tässä kohdassa kyse on kuitenkin henkilökohtaisista mieltymyksistä ja näkemyksistä, jotka ovat sillä lailla makuasioita, että niistä ei voi kiistellä. Minä olen vähän tällainen 50-luvulle jämähtänyt konservatiivi, sillä mielestäni liian tiukat ja liian paljastavat vaatteet eivät yleensä näytä tyylikkäiltä ja alusvaatteet kuuluvat pääsääntöisesti vaatteiden alle piiloon. Ymmärrän paremmin kuin hyvin, jos joku haluaa räväkän ja kurveja nuolevan kotelomekon sijasta pukeutua umpimustaan turvakaapuun, etenkin niinä aamuina, kun mahamakkarat tuntuvat tuplaantuneen yön aikana itsestään.

Missähän olisi tyyliopas, joka olisi suunnattu tavallisen ihmisen tavalliseen arkeen? Sellaiseen, jossa useimpina päivinä päällä on hame tai housut, joku yläosa ja jalassa tennarit tai kävelykengät. Miksei tyylioppaiden mallien päällä ole tavallisia, yksivärisiä vaatteita, joissa ei ole tarkoituskaan erityisesti erottua massasta millään tavalla? Kuka kirjoittaisi pukeutumisoppaan, jossa olisi sellaisia osioita, joista olisi oikeasti hyötyä tavallisessa arjessa? Ehdottaisin esimerkiksi seuraavia lukuja:

  • Kuinka pukeutua tyylikkäästi leikkipuistoon ja silti pysyä kuivana ja lämpimänä
  • Parhaat toppatakit kaikille vartalotyypeille
  • Unelmien urheiluvaatteet

Näillä pääsisi jo alkuun. Olisiko teillä lisää hyviä ehdotuksia? Millaisia ohjeita tyylikirjoissa pitäisi oikeasti olla?

Rehellinen tilitys ostolakon kääntöpuolesta

Ryhdyin vuoden kestävään omatoimiseen ostolakkoon erittäin motivoituneena. Olin jokseenkin järkyttynyt edellisen vuoden vaateostosten määrästä, jonka rehellinen kirjanpito oli paljastanut. En voinut käsittää, miten olin onnistunut vuoden aikana ikään kuin huomaamatta hankkimaan niin monta vaatekappaletta ja käyttämään niihin niin paljon rahaa.

Kun aloitin vuoden alussa, ajattelin että minulla on vaatteita kirjaimellisesti vaikka muille jakaa. Valinnanvaraa oli vaikka kuinka, ja poistettavaakin löytyi edelleen. Pohdin, että sukkahousuja oli varmasti niin paljon, ettei uusille olisi tarvetta pariin vuoteen. Mietin, että oikeasti tästä vuodesta tulee ihan helppo, sillä en todellakaan ollut vaatteiden suhteen mikään minimalisti.

Nyt alkaa ostolakon viides kuukausi. Rehellisesti sanottuna alkaa hieman kyllästyttää. Olisi kiva lähteä shoppailemaan. Minusta tuntuu, että päällä on koko ajan samat vaatteet. Se pitää pitkälti paikkansa, koska arkiunivormuni on farkut ja villapaita. Farkkuja on normikäytössä kahdet, villapaitoja vajaat kymmenkunta. Niistä muodostettujen yhdistelmien määrä on rajallinen. Koska neuleet ovat kaikki varsin neutraaleja väreiltään, yleisime arkipukeutumisessa on jokseenkin monotoninen. Osittain syytän tästä sääolosuhteita. Tämä epämääräinen jälkitalvi ei ole inspiroinut etsimään hameita kaapista, lyhythihaiset puserot ovat liian kylmiä ja kun käytännöllisyys on ykköskriteeri, ei vain jaksa ruveta virittelemään mitään kovin ihmeellistä.

Toisaalta syytän ostolakkoa. Jos sitä ei olisi, olisin varmaan jo lähtenyt kaupoille etsimään piristystä neulevalikoimaan. Haluaisin täydentää vaatekaappia vaikka millä. Tekisi mieli värikkäitä yläosia, mielenkiintoisia leikkauksia, mukavia mutta tyylikkäitä arkimekkoja, iloisen värisiä sukkiksia… Ehkä keväiset housut eivät olisi myöskään pahitteeksi. Kenties jopa sellaiset leveät mutta vajaamittaiset…? Kenkiä en sentään kuvittele ostavani, niitä riittää. Tai hetkinen, olisihan minulla oikeastaan tarvetta klassisille loafereille.

Jos nyt kuitenkin olen rehellinen, niin tässä vaiheessa vuotta tämä käytettävissä oleva valikoima alkaa hiukan kyllästyttää. Tajuan tätä kirjoittaessa, että kyllästyminen on myös aiemmin ollut yhtenä syynä vaateostoksille. Olen halunnut vaihtelua, jotain uutta, kivaa ja piristävää. Useimmiten sen seurauksena olen myös halunnut poistaa kaapista jotain periaatteessa käyttökelpoista, johon itse olen vain jo kyllästynyt. Tämä, hyvät lukijat, on se syy, miksi hukumme vaatejätteeseen. Vaihtelunhalu.

Koska tämä projekti on minulle tärkeä, olen edelleen motivoitunut jatkamaan sitä, kyllästymisestä huolimatta. Olen antanut itselleni luvan olla kyllästynyt aivan kaikessa rauhassa. En siitä huolimatta ole hankkiutumassa kohti ostosterapiaa. Sisäinen dialogini menee suunnilleen näin:

Kyllästynyt minä: Ääh, mä en jaksa näitä samoja vaatteita päivästä toiseen! Tylsää! Tahdon vaihtelua!

Ostolakossa oleva minä: Ai sua kyllästyttää? No rouva on hyvä ja käyttää luovuuttaan! Sullahan on kaappi täynnä vaatteita. Käytä niitä.

Eli vaikka juuri nyt ei olekaan ihan niin inspiroituneet fiilikset kuin vielä tammikuussa, jatkan silti valitsemallani linjalla. Minulle rupeaa tässä vähitellen kirkastumaan, että haluan todella pyrkiä kohti sellaista tilannetta, että käytän vaatteeni mahdollisimman loppuun. En halua sellaista vaatekaappia, johon ostetaan jatkuvasti lisää, ja toisesta päästä ”kierrätetään” pois vanhoja vaatteita jonkun muun huoleksi. Vielä en ole tässä tilanteessa, poistettavaa nimittäin on edelleen, mutta tämä on tavoite.

Loppuvuoden ostostarpeita pitää myös arvioida, siitä ehkä oma postauksensa jossain vaiheessa. Tulen kyllä ostamaan vaatteita myös loppuvuoden aikana, koska esimerkiksi huomaisin juuri, että toiset farkkuni olivat kuluneet puhki. Mutta haluan tehdä ostokset mahdollisimman tietoisesti ja harkitusti. Tämäkin siis tavoite. Raportoin kyllä rehellisesti miten meni.

Miten teillä muilla menee? Kommenteissa olen lukenut paljon tosi innostuneita kokemuksia, mutta onko siellä ketään muuta, jolla olisi haasteita ostolakon kanssa?

Sisustamisesta ja stailaamisesta

Juuri kun pääsin mainostamasta, että en harrasta sisustamista, täytyy tunnustaa että stailaamiseen olen kyllä syyllistynyt. Tämä teksti sai innoituksen, kun luin keskustelua Paikka kaikelle -ryhmässä. Sinne oli otettu kuva Avotakan 2/2017 numerosta, jossa ”lapsiperheen eteinen” näytti suorastaan ylimaalliselta. Kuvassa oli kapea lasipöytä, tyhjä lattia, seinällä peili ja pöydällä huolettomasti aseteltu käsilaukku ja pari kukkaa. Tätä juttua ei valitettavasti löytynyt netistä, muuten olisin ehdottomasti linkittänyt sen tähän.

Kuva aiheutti luonnollisesti hurjan kommenttiryöpyn. Ihmeteltiin, missä kurahousut, kumisaappaat, koulureput ja kaikki se muu tavara, joka yleensä tukkii lapsiperheen eteisen.  Osa keskustelijoista epäili leikkimielisesti, olivatko perheen lapset kentien yli nelikymppisiä. Lopulta keskustelu kääntyi siihen, että kyllä tuossakin eteisessä varmasti oikeasti tavaroita oli. Ne vain oli sijoitettu kameran taakse. Muutama ihminen kertoi siitä, kuinka sisustuslehdissä tiloja stailataan huolellisesti, vaikka ne olisivat ”oikeastikin” jo kauniita ja siistejä. Tästä päästiinkin entistä kiinnostavampaan keskusteluun siitä, millaisia illuusioita sisustuslehdet luovat, ja miten kuvat vaikuttavat lukijoihin.

Nythän on niin, että minulla on yksi kokemus kotona otettavasta lehtikuvasta. Kyseessä on tietenkin tämä Yhteishyvässä ilmestynyt juttu. Kuva on otettu meidän eteisessä ja kuten siitä voi helposti havaita, kaikkia tavaroita ei todellakaan ole siirretty kuvauksen ajaksi kameran taakse 🙂  Alunperin luulin, että kuva otetaan makuuhuoneesa, jonka olinkin sitten siivonnut ja puunannut tosi hienoksi. Mutta kun kuvaaja tuli paikalle, hän totesi saman minkä olin jo etukäteen kertonutkin, nimittäin että vaatekaappini on ehkä maailman tylsin. Niinpä kuvaan keksittiin uusi idea, ja paikaksi valikoitui eteinen. Olin saada slaagin, sillä eteisessä en ollut ehtinyt tehdä juuri mitään. Mitä nyt vähän heitellyt kenkiä pois keskilattialta.

Kuvaaja oli sitä mieltä, että eteinen oli hyvä sellaisenaan, minusta se näytti sotkuiselta. Aloitin siis Euroopan nopeimman stailauksen. Tuosta kuvasta on poistettu mm. lastenrattaat taustalta, ja takana näkyviltä alemmilta hyllyiltä on poistettu tavaraa. Ylempiin en saanut käydä käsiksi, kuvaaja oli tiukkana että ei saa näyttää liian siistiltä. No, se ohje oli melko helposti suoritettavissa. Lopputulos on siis aito – stailattu aito. Jos olisin tiennyt etukäteen, että eteisessä kuvataan, niin olisin tietenkin siistinyt ne hyllyt myös jämptiin järjestykseen, poistanut naulakosta puolet takeista ja niin edelleen. Siis stailannut niin hyvin kuin olisin osannut.

Luulen, että samalla tavalla olisi toiminut moni muukin. Tunnustan iloisesti, että jos omasta kodista näkyy vilauskin valtakunnallisessa mediassa, niin aivan varmasti yritän tehdä siitä niin edustavan kuin mahdollista. Oma arki näyttää tietenkin toiselta, mutta silloin ovenraossa ei olekaan tuhansia vieraita ihmisiä kurkistelemassa, millainen kasa hiekkaa eteisen lattialla on. Minusta on aivan luonnollista, että kun oletuksena on joutua monien vieraiden silmien alle, ihminen yrittää esittää parastaan, niin oman, kuin kodinkin ulkonäön suhteen. Onhan minulla siinä samassa kuvassa myös meikkiä, tukka on laitettu ja niin edelleen.

En tiedä, onko sellaista lehteä olemassakaan, jonka kuvat olisivat todellakin aitoja. Jos niinkin maanläheiseen julkaisuun kuin Yhteishyvä huonetta stailataan, jotta saataisiin sopivasti elämänmakuinen mutta kiva tausta (jopa kuvaaja oli sitä mieltä, että niiden rattaiden poistaminen oli hyvä idea) niin mitä sitten voi odottaa Avotakan kaltaiselta lehdeltä, jonka tarkoituskin on myydä unelmia ja ihanteita? Lasipöytä ja kukka-asetelma lapsiperheen eteisessä alkaa tuntua ihan ymmärrettävältä. Voisin vaikka vannoa, että kuvan todellisuus ei vastaa arjen todellisuutta edes Avotakan ihanissa kodeissa.

Joten tästä kaikesta seuraa kysymys: stailaatteko te kotianne koskaan?

Vikaa kuullun ymmärtämisessä

Kuuntelin tänään podcastia, jossa haastateltiin amerikkalaista kirjailijaa Jennifer Weineria. Hän lausahti hyvin mielenkiintoisen näkemyksen:

”On pakko ostaa uusia mekkoja, koska jos esiintyy puhujana jossain tilaisuudessa, niissä otetaan nykyään hirveästi valokuvia. En voi laittaa samaa mekkoa päälle uudestaan, koska ihmiset ovat jo nähneet sen, ja sitten ne luulevat että minulla on vain yksi mekko.”

Tiedän, että tämä on kulttuurisidonnainen juttu, mutta siitä huolimatta en voi ymmärtää tuota lausuntoa. Miten niin ei voi laittaa samaa mekkoa uudelleen? Mitä haittaa siitä on, jos joku näkee saman asun kahdesti? Ja onko todella niin, että jos jokin vaate nähdään ihmisen yllä useammin kuin kerran, katsojat kuvittelevat ettei esiintyjä omista muita vaatteita? Todellako – kirjailija on kuitenkin erittäin menestynyt, myös taloudellisesti. Entä mitä järkyttävää siitä seuraisi, jos joku satunnainen tyyppi sattuisi kuvittelemaan, että kirjailijalla on vain yksi mekko? En tiedä onko Jennifer Weiner koskaan pysähtynyt kysymään näitä itseltään. Sen sijaan hän tuntuu ottavan annettuna, että on kertakaikkisen katastrofaalista, jos sama asu näkyy julkisuudessa useammin kuin kerran.

En voi lakata ihmettelemästä tätä näkökantaa. En kerta kaikkiaan ymmärrä, mitä pahaa jonkin asun toistamisesta saattaisi seurata. Ilmeisesti jonkinlaista sosiaalista halveksuntaa ehkä? Jaa-a, olisikohan edes niin. Silloin tällöin näkee lehtijuttuja herttuatar Catherinesta, joka äärimmäisen julkisesta asemastaan huolimatta uskaltaa käyttää samoja vaatteita useampaan kertaan. Näitä artikkeleita julkaisevat yleensä ns. kevyemmät lehdet, eikä sävykään ole yleensä erityisen negatiivinen. Joten mitä ihmettä Weiner pelkää?

Tämä että missään ei voisi näyttäytyä samoissa vaatteissa useampaan kertaan on todella kummallinen idea. Mitä niille kertaalleen käytetyille sitten olisi tarkoitus tehdä? Myydäänkö ne heti käytön jälkeen? Jos ei, tuossa on takuuresepti ylitsepursuilevaan vaatekaappiin. Mutta ehkä tämä tosiaan on amerikkalainen juttu. Aina kun puhutaan pariisittarista, mainitaan se, miten kompaktilla vaatevarastolla he tulevat toimeen. Ranskalainen logiikka tuntuu menevän niin, että jos mekko on pukeva, sitä on syytäkin pitää monen monta kertaa, muutenhan vaate menee täydellisesti hukkaan.

Täytyy sanoa, että jos tätä asiaa tarkastelee, olen pesunkestävä pariisilainen. Muistan, kuinka yläasteella törmäsin ensimmäisen kerran ajatukseen, että joka päivä pitäisi koulussa olla eri vaatteet. Olin ällistynyt – miksi ihmeessä pitäisi? Arvaatte varmaan, että pidin ajatusta niin pähkähulluna etten edes harkinnut sen toteuttamista. Sittemmin olen mm. esiintynyt ainakin viitenä vuotena samassa juhlamekossa samoissa juhlissa ilman mitään ongelmia. Jos joku muistaa mekon edelliseltä vuodelta, mitä sitten. En jaksa uskoa, että yhden vieraan juhlamekon esiintyvyystiheys pyörisi muiden osallistujien mielessä kovin pitkään.

Oletteko törmänneet tähän ilmiöön koskaan? Olisi myös kiva kuulla ulkosuomalaisilta lukijoilta kommentteja tähän asiaan, miten asiat ovat eri puolilla maailmaa? Voiko samassa vaatteessa näyttäytyä monesti, vai onko se ehdoton ei?

Onko outlet aina halvin?

Uusimmassa Kuluttaja-lehdessä oli mielenkiintoinen juttu outleteista. Sen ydinviesti oli se, että outletit eivät ole absoluuttisen halpoja, vaan todellisuudessa saman tavaran saattaa saada selvästi halvemmalla ihan vaan Prismasta. Mielenkiintoista, eikö totta?

Monilla suomalaisilla isoilla ja tunnetuilla brändeillä on outlet tai useampia eri puolilla maata. Marimekko, Iittala, Nanso, Reima, Pentik – kaikkia näitä vähän fiinimpiä merkkejä, joiden tuotteisiin liitetään usein laatumielikuvia. Eipä ole ihme, jos outletissa tai tehtaanmyymälässä tulee shoppailtua innolla, siellähän voi tehdä mitä vaan löytöjä ja tietää että tavara on hyvää. Mutta lehtijutun perusteella ei ehkä kannattaisi riehaantua.

Kuluttaja-lehden artikkeli kertoo, että halpa on suhteellinen käsite. Tuote voi olla halvempi kuin jossain lippulaivamyymälässä, mutta saman tavaran saattaa saada Prismasta vielä halvemmallakin. Mielenkiintoinen kysymys on, onko sillä väliä, mistä tuotteen ostaa? Ja mikä ratkaisee – kaikista halvin hinta vai ostokokemus kokonaisuudessaan? En tiedä teistä, mutta minun mielessäni Prismaan liittyy hyvin erilaisia mielikuvia kuin vaikka Iittalaan. Minulle ei tule mieleen lähteä huvikseen shoppailemaan Prismaan, sen sijaan Iittalan tehtaanmyymälään voin hyvin tehdä erillisen retken. Jostain syystä se tehtaanmyymälä tuntuu tarjoavan kohottavamman elämyksen kuin supermarketti.

On kuitenkin hyvä muistutus, että tehtaanmyymälä, ystävämyynti tai outlet ei itsessään takaa halvinta mahdollista hintaa. Noissa paikoissa ei oikeastaan kannata shoppailla hinnan perässä, ellei ole etukäteen selvittänyt, mikä on normaali hintataso. Ostin keväällä mekon ystävämyynnistä, mutta olin etukäteen katsonut netistä, mitä kyseisen merkin vaatteet maksavat omassa nettikaupassaan. Totesin ystävämyynnin hintojen olevan noin 50% alhaisempia, joten tein kaupat tyytyväisenä. Ylipäätään näiden em. ostopaikkojen ongelma on se, ettei vertailukohtaa ole esillä. Normaalissa alessa tuotteiden alkuperäinen hinta on selvästi esillä, jolloin ostaja kykenee arvioimaan kannattaako ostaa vai ei.

Ehkä tämän tekstin ydin on siinä, että outletit ovat hyviä paikkoja tehdä hankintoja, jos pari perusasia on kunnossa: tietää mitä haluaa ja tietää mitä se yleensä maksaisi. Sen sijaan päämäärätön fiilistely halpojen tavaroiden keskellä saattaa johtaa tarpeettomiin hankintoihin, jotka eivät itse asiassa olekaan niin halpoja. Ainakin minulle on joskus saattanyt käydä niin.

Entäpä teille? Mitä mieltä olette outleteista ja tehtaanmyymälöistä?

Vaatekirjanpito vuodelle 2016

Nykyisin tuntuu olevan muotia pitää excel-taulukkoa vaateostoksistaan. Tämä kai jollain tavalla liittyy kohtuullistamiseen, project 333:een, säästäväisyyteen ja sen sellaiseen. Seuranta-aika on vuosi, ja joulu-tammikuussa blogiin kirjoitetaan raportti siitä, miten meni. Tämä on vähän hassua mielestäni, joskin on erittäin kiinnostavaa lukea niitä raportteja. Ja nyt minullakin on sellainen taulukko.

Viime vuonna meinasin jo aloittaa, mutta kun eri tahoilta ihmiset sanoivat että mitä hullua, miksi niin tekisit, jätin sitten aloittamatta. Tänä vuonna ei aio kertoa projektista kenellekään, joten saan listata ostoksiani kaikessa rauhassa. Olen kyllä samaa mieltä siitä, että vähän hassua ja tavallaan tarpeetonta se on. Minulla ei ole taloudellista motiivia siinä mielessä, että en shoppaile yli varojeni, en ostele luottokortilla nettikaupoista yön pimeinä tunteina vaatteita joita en koskaan pidä, eikä ostaminen muutenkaan ole mikään ongelma (paitsi ehkä siinä mielessä että aliostajana voisin usein ostaa enemmänkin). Vaatekaappini ei ole ylitsepursuava. En aio asettaa itselleni budjettia, koska se ei ole tarpeen. Enkä ole mikään muotibloggaajakaan. Miksi siis vaivautua?

Siksi, että minua kiinnostaa. Oma mielikuvani on, että en ostele vaatteita juuri lainkaan. Oletan, että käytän vuodessa paljon vähemmän rahaa vaatteisiin kuin ihmiset keskimäärin. Minulla ei rehellisesti sanottua ole mitään mielikuvaa siitä, että olisin viime vuonna ostanut mitään vaatteita, paitsi pari urheiluvaatetta ja parit alusvaatteet. Järkeni kuitenkin sanoo, ettei se voi olla totta. Epäilen, että olen aika pahasti harhateillä näiden kuvitelmieni kanssa. Minua kiinnostaa selvittää, mikä on tilanne todellisuudessa.

Ja – kuinka ollakaan – kirjanpito on jo reilun kuukauden perusteella osoittanut, että olen sekä oikeassa että väärässä. Oikeassa siinä, että minulla on harhakuvitelmia. Väärässä siinä, että en muka osta paljon mitään enkä käytä yhtään rahaa. Lahjomaton kirjanpitoni nimittäin osoittaa, että olen vuoden 2016 aikana ostanut yhteensä kymmenen vaatekappaletta. Mukana on mm. korkeakorkoiset kesäsandaalit. Kymmenen vaatetta, ja nyt eletään viikolla 6! Tässä sen näkee, miten sujuvasti sitä unohtaa kaikenlaisia faktoja. Jos joku olisi kysynyt, kuinka paljon vaatteita olen tämän vuoden aikana ostanut, olisin sanonut että pari-kolme neuletta ja yhdet farkut. Kesäkengät eivät olisi sillä hetkellä käyneet muistin laitamillakaan.

Kirjanpidosta tulee mielenkiintoista ainakin itselleni. Merkitsen sinne vain vaatteen ja hinnan,  koska minua kiinnostaa eniten se, kuinka monta uutta vaatetta kaappiin vuoden aikana kertyy ja kuinka monta euroa niihin kului. Päätin samalla vaivalla pitää kirjaa siitä, kuinka paljon rahaa menee korjauksiin ja pesulaan, sekä kirjata ylös jos satun myymään jotain. Voisi ehkä olla järkevää listata myös ne vaatteet, jotka muuten vain poistuvat käytöstä ja koko kaapista. Sillä lailla saisi aika kattavan kuvan siitä, miten vaatteet liikkuvat vuoden aikana. En nyt mene vannomaan, mutta eiköhän tästä projektista kuulla täällä blogissakin pitkin vuotta.

Pidättekö te kirjaa vaatteista tai ostoksista? Onko teillä budjettia?

Mitä olisi ihana ostella?

Kävelin teekaupan ohi, ja mietin että olisipa ihana poiketa tuonne sisälle, tuoksutella erilaisia teelaatuja, jutella myyjän kanssa ja lopulta ostaa muutama pussillinen erilaisia teelaatuja. Mielikuva jatkuu niin, että sitten kirpeinä syysaamuina keittelen itselleni makoisaa teetä, katselen ikkunasta kuinka vaahteranlehdet punertuvat ja silmäilen Hesarin otsikoita.

En mennyt kappan enkä ostanut mitään. Koska meillä on useampaa teelaatua kotona jo valmiiksi, enkä edes juo teetä aamuisin, paitsi silloin tällöin. Ostosreissu olisi vain tukkinut kaapihyllyä entisestään, ja vienyt rahaa turhaan. Mutta ajatus teen ostelemisesta oli ihana.

Haikailin viime viikolla Hulluille Päiville, olisin halunnut kuljeskella siellä kaikessa rauhassa ja ostella kaikenlaista. Ei mitä tahansa, sillä esimerkiksi vaatteiden ostaminen on minusta ikävää melkein aina. Mutta tiedän että jos olisin päässyt esimerkiksi ruokaosastolle, olisin löytänyt vaikka mitä tarpeellista. Ruoan ostamisesta tulee hyvä olo, siinä on jotain niin rauhoittavaa kun täyttää ruokakaappeja ja tietää että kaikkea on.

Tykkään myös kosmetiikan ostelusta, mikä on hassua koska käytän sitä lopulta aika vähän. Mutta etenkin halpa kosmetiikka vetoaa minuun – sampoot, hoitoaineet, suihkusaippuat, joita käytetään koko ajan. En suinkaan osta aina halvinta mitä on tarjolla, vaan juuri se, että löytää halvalla jotain yleensä vähän kalliimpaa, on ihanaa. Toisaalta aina kun haluan kokeilla jotain uutta tuotetta, odotan yleensä että saan sen reilulla alennuksella, tai ostan halvimman minkä löydän. Näin olen tehnyt esimerkiksi kuivasampoon, hiuspuuterin ja luonnonkosmetiikan kanssa. Yritän minimoida riskin, jos en tykkääkään tuotteesta. Tällä kertaa ostin 3+1 -päiviltä vihdoin sen miselliveden, jollaista olen harkinnut ostavani jo varmaan vuoden verran. Nyt oli silmämeikinpoistoaine vihdoin lopussa, ja Sokoksen tarjous oli todella halpa. Tuote on osoittautunut loistavaksi siinä tarkoituksessa jossa sitä käytän, siis poistamaan ripsiväriä ja luomiväriä.

En päässyt toteuttamaan näitä ostosteluimpulsseja, mikä oli hyvä asia sikäli, että tavaramäärämme ei paisunut sen enempää. Mutta ajatuksena ostelu tuntuu välillä houkuttelevalta, vaikka tiedänkin etten tarvitse niitä tavaroita. Oletteko koskaan huomanneet samaa? Mitä teistä olisi ihana shoppailla?

Sotku vastaan lika

Onko kotisi sotkuinen mutta puhdas? Vai onko kaikki tavarat paikallaan mutta pölypallot pyörii lattialla ja ovenkarmeissa on tahmaa? Jos pitäisi vieraalle tunnustaa jompi kumpi tilanne, kumman valitsisitte? Minulla oli nuorempana tapana vedota ensimmäiseen. Että onhan täällä kaikki huiskin haiskin, mutta ei täällä sentään likaista ole. Itsepetosta, sanon minä.

Jostain syystä likaan liittyy suurempi sosiaaminen stigma kuin epäjärjestykseen. (Myös Paikka kaikelle -blogissa on asiaa käsitelty kiinnostavasti.) Asiaan tuli uusi näkökulma, kun kuuntelin amerikkalaisen ammattiraivaajan podcastia. Hän totesi, että kun talo pannaan myyntiin, olennaisinta on saada sisälle järjestys. Ammattiraivaajan käynnin jälkeen ostajat ovat sitä mieltä, että talossa oli myös puhdasta, vaikka asia ei näin olisikaan. Samoin jos talossa on epäjärjestystä, ostajat tulkitsevat sen myös likaiseksi.

Todellisuudessa sanoisin, että on mahdollista että hyvässä järjestyksessä oleva koti on silti likainen, mutta epäjärjestyksessä oleva koti on harvoin todella puhdas. Tähän on ihan käytännöllinen syy, sillä jos tavarat ovat sekaisin, on melko vaikeaa esimerkiksi imuroida, pyyhkiä pölyjä tai pestä pintoja. Ne kaikki sekaisin olevat tavarat ovat nimittäin siinä tiellä. Sen sijaan on mahdollista pitää lattiat tyhjinä tavaroista, mutta silti jättää ne pesemättä.

Omiin kokemuksiini nojaten sanoisin, että väite siitä, että meillä on puhdasta joskin sekaista, on lähinnä selittelyä. Sillä yritetään sanoa, että en oikeasti ole hirveä homssantuu, vaan sisälläni asuu pieni martta, joka pitää kaiken puhtaana, mutta olen vain samalla niin rento tyyppi, ettei pieni epäjärjestys haittaa. Tai niin minä ainakin ajattelin. Nykyisin tiedän, että meillä on yleensä ihan ok perussiisteys, kiitos ammattilaisten jotka huolehtivat siitä. Mutta ei se estä lattiaa tahraantumasta, hiekkaa kulkeutumasta sisälle ja sormenjälkiä ilmestymästä oviin ja ikkunoihin. Enkä ole edelleenkään keksinyt, miten saisin järjestyksen pysymään päivästä toiseen.

Nimittäin esimerkiksi juuri nyt meillä on sekä sotkuista että likaista, joten siirryn tekemään noille asioille jotain. Toisin sanoen ensin raivaan ja sitten siivoan, muuten se ei oikein ole mahdollista. Sitten suunnitellaan juhannuksen ruokalistaa ja leivotaan hoitotädeille sämpylöitä. Luulenpa, että bloggaamisen tahti hieman harventuu kesä-heinäkuun ajaksi. En pidä varsinaista lomaa kirjoittamisesta, mutta voi olla että postailen vähän lyhyempiä juttuja, enkä yhtä säännöllisesti. Mikäli haluat välttää turhia visiittejä tänne, niin tilaa tekstit suoraan sähköpostiisi, se onnistuu tuossa sivupalkin yläreunasta.

Ennen ja jälkeen juhlien

Loppuviikko ja viikonloppu oli täällä hiljaista, sillä minä järjestin juhlat noin 35 ihmiselle. Se on hauskaa mutta omalla tavallaan uuvuttavaa. Tietenkin sitä voisi ottaa vähän rennommin, mutta mihinkäs perfektionisti täplistään pääsisi.

Koska minulla nyt on päähänpinttymä siitä, että haluan että meillä jossain määrin kiiltää kun ihmiset tulevat, se tarkoittaa aikamoista siivousrupeamaa juhlia ennen. Toisaalta samalla on erinomainen tilaisuus päästä eroon kaikista pinoista ja rästihommista, joita on siihen saakka lykännyt. Vinkkini onkin, että kasojen kesyttäminen kannattaa aloittaa viimeistään viikkoa ennen. Sillä lailla ehtii paljon eikä homma käy ylivoimaiseksi.

On tiettyjä asioita, jotka mielestäni vaikuttavat eniten siisteyden mielikuvaan. Todellinen puhtaushan on sitä, että lattiat on pesty eikä pölypalloja juokse eikä likaisia tiskejä seilaa pöydillä. Mutta sitten on tällaisia vähäpätöisempiä juttuja, joista syntyy nimenomaan se mielikuva, että koti kiiltää.

  • Pese vessat, kiillota hanat ja vaihda puhtaat käsipyyhkeet
  • Tyhjennä kaikki tasot ml. ikkunalaudat, sivupöydät, tiskipöytä jne.
  • Sytytä kaikki valot, avaa verhot (paitsi jos tavoitteena romanttinen kynttiläillallinen niin sitten tietysti päinvastoin)
  • Piilota väliaikaisesti kaikki henkilökohtaiset tavarat, kuten hammasharjat, aamutohvelit ja sen sellaiset
  • Pyyhi sormenjäljet ovista ja ikkunoista
  • Tyhjennä eteinen mahdollisimman väljäksi, etenkin jos vieraita on tulossa paljon

Nämä kannattaa tehdä vasta juhlapäivän aamuna. Jos asiaa pysähtyy miettimään, nämä ovat samoja juttuja, joita tehdään ennen asuntonäyttöä! Mikä siinä lienee, että uudenrapeissa käsipyyhkeissä ja tyhjissä tasoissa on vain jotain hyvin huoliteltua. Tarkennuksena siis, että tietysti pesin lattiatkin ynnä muuta, mutta näillä luodaan se viimeinen silaus.

Nyt juhlat ovat onnistuneesti takanapäin ja taas siivotaan. Tuollainen lauma ihmisiä jättää jälkeensä muruja ja roskaa, joten imurointi on jälleen paikallaan. Sunnuntaiaamuna keräsin kaikki edellisenä päivänä laitetut pyyhkeet ja vaihdoin ne jälleen uusiin. Sen jälkeen keittiössä odotti aika huikea tiski, ja yhtä huikea määrä tyhjiä kuohuviinipulloja. Juhlat ovat kuitenkin kuin matkalta paluu. Mitä nopeammin jälkityöt hoitaa, sitä sujuvammin arki taas solahtaa raiteilleen.