Sisustamisesta ja stailaamisesta

Juuri kun pääsin mainostamasta, että en harrasta sisustamista, täytyy tunnustaa että stailaamiseen olen kyllä syyllistynyt. Tämä teksti sai innoituksen, kun luin keskustelua Paikka kaikelle -ryhmässä. Sinne oli otettu kuva Avotakan 2/2017 numerosta, jossa ”lapsiperheen eteinen” näytti suorastaan ylimaalliselta. Kuvassa oli kapea lasipöytä, tyhjä lattia, seinällä peili ja pöydällä huolettomasti aseteltu käsilaukku ja pari kukkaa. Tätä juttua ei valitettavasti löytynyt netistä, muuten olisin ehdottomasti linkittänyt sen tähän.

Kuva aiheutti luonnollisesti hurjan kommenttiryöpyn. Ihmeteltiin, missä kurahousut, kumisaappaat, koulureput ja kaikki se muu tavara, joka yleensä tukkii lapsiperheen eteisen.  Osa keskustelijoista epäili leikkimielisesti, olivatko perheen lapset kentien yli nelikymppisiä. Lopulta keskustelu kääntyi siihen, että kyllä tuossakin eteisessä varmasti oikeasti tavaroita oli. Ne vain oli sijoitettu kameran taakse. Muutama ihminen kertoi siitä, kuinka sisustuslehdissä tiloja stailataan huolellisesti, vaikka ne olisivat ”oikeastikin” jo kauniita ja siistejä. Tästä päästiinkin entistä kiinnostavampaan keskusteluun siitä, millaisia illuusioita sisustuslehdet luovat, ja miten kuvat vaikuttavat lukijoihin.

Nythän on niin, että minulla on yksi kokemus kotona otettavasta lehtikuvasta. Kyseessä on tietenkin tämä Yhteishyvässä ilmestynyt juttu. Kuva on otettu meidän eteisessä ja kuten siitä voi helposti havaita, kaikkia tavaroita ei todellakaan ole siirretty kuvauksen ajaksi kameran taakse 🙂  Alunperin luulin, että kuva otetaan makuuhuoneesa, jonka olinkin sitten siivonnut ja puunannut tosi hienoksi. Mutta kun kuvaaja tuli paikalle, hän totesi saman minkä olin jo etukäteen kertonutkin, nimittäin että vaatekaappini on ehkä maailman tylsin. Niinpä kuvaan keksittiin uusi idea, ja paikaksi valikoitui eteinen. Olin saada slaagin, sillä eteisessä en ollut ehtinyt tehdä juuri mitään. Mitä nyt vähän heitellyt kenkiä pois keskilattialta.

Kuvaaja oli sitä mieltä, että eteinen oli hyvä sellaisenaan, minusta se näytti sotkuiselta. Aloitin siis Euroopan nopeimman stailauksen. Tuosta kuvasta on poistettu mm. lastenrattaat taustalta, ja takana näkyviltä alemmilta hyllyiltä on poistettu tavaraa. Ylempiin en saanut käydä käsiksi, kuvaaja oli tiukkana että ei saa näyttää liian siistiltä. No, se ohje oli melko helposti suoritettavissa. Lopputulos on siis aito – stailattu aito. Jos olisin tiennyt etukäteen, että eteisessä kuvataan, niin olisin tietenkin siistinyt ne hyllyt myös jämptiin järjestykseen, poistanut naulakosta puolet takeista ja niin edelleen. Siis stailannut niin hyvin kuin olisin osannut.

Luulen, että samalla tavalla olisi toiminut moni muukin. Tunnustan iloisesti, että jos omasta kodista näkyy vilauskin valtakunnallisessa mediassa, niin aivan varmasti yritän tehdä siitä niin edustavan kuin mahdollista. Oma arki näyttää tietenkin toiselta, mutta silloin ovenraossa ei olekaan tuhansia vieraita ihmisiä kurkistelemassa, millainen kasa hiekkaa eteisen lattialla on. Minusta on aivan luonnollista, että kun oletuksena on joutua monien vieraiden silmien alle, ihminen yrittää esittää parastaan, niin oman, kuin kodinkin ulkonäön suhteen. Onhan minulla siinä samassa kuvassa myös meikkiä, tukka on laitettu ja niin edelleen.

En tiedä, onko sellaista lehteä olemassakaan, jonka kuvat olisivat todellakin aitoja. Jos niinkin maanläheiseen julkaisuun kuin Yhteishyvä huonetta stailataan, jotta saataisiin sopivasti elämänmakuinen mutta kiva tausta (jopa kuvaaja oli sitä mieltä, että niiden rattaiden poistaminen oli hyvä idea) niin mitä sitten voi odottaa Avotakan kaltaiselta lehdeltä, jonka tarkoituskin on myydä unelmia ja ihanteita? Lasipöytä ja kukka-asetelma lapsiperheen eteisessä alkaa tuntua ihan ymmärrettävältä. Voisin vaikka vannoa, että kuvan todellisuus ei vastaa arjen todellisuutta edes Avotakan ihanissa kodeissa.

Joten tästä kaikesta seuraa kysymys: stailaatteko te kotianne koskaan?

Vikaa kuullun ymmärtämisessä

Kuuntelin tänään podcastia, jossa haastateltiin amerikkalaista kirjailijaa Jennifer Weineria. Hän lausahti hyvin mielenkiintoisen näkemyksen:

”On pakko ostaa uusia mekkoja, koska jos esiintyy puhujana jossain tilaisuudessa, niissä otetaan nykyään hirveästi valokuvia. En voi laittaa samaa mekkoa päälle uudestaan, koska ihmiset ovat jo nähneet sen, ja sitten ne luulevat että minulla on vain yksi mekko.”

Tiedän, että tämä on kulttuurisidonnainen juttu, mutta siitä huolimatta en voi ymmärtää tuota lausuntoa. Miten niin ei voi laittaa samaa mekkoa uudelleen? Mitä haittaa siitä on, jos joku näkee saman asun kahdesti? Ja onko todella niin, että jos jokin vaate nähdään ihmisen yllä useammin kuin kerran, katsojat kuvittelevat ettei esiintyjä omista muita vaatteita? Todellako – kirjailija on kuitenkin erittäin menestynyt, myös taloudellisesti. Entä mitä järkyttävää siitä seuraisi, jos joku satunnainen tyyppi sattuisi kuvittelemaan, että kirjailijalla on vain yksi mekko? En tiedä onko Jennifer Weiner koskaan pysähtynyt kysymään näitä itseltään. Sen sijaan hän tuntuu ottavan annettuna, että on kertakaikkisen katastrofaalista, jos sama asu näkyy julkisuudessa useammin kuin kerran.

En voi lakata ihmettelemästä tätä näkökantaa. En kerta kaikkiaan ymmärrä, mitä pahaa jonkin asun toistamisesta saattaisi seurata. Ilmeisesti jonkinlaista sosiaalista halveksuntaa ehkä? Jaa-a, olisikohan edes niin. Silloin tällöin näkee lehtijuttuja herttuatar Catherinesta, joka äärimmäisen julkisesta asemastaan huolimatta uskaltaa käyttää samoja vaatteita useampaan kertaan. Näitä artikkeleita julkaisevat yleensä ns. kevyemmät lehdet, eikä sävykään ole yleensä erityisen negatiivinen. Joten mitä ihmettä Weiner pelkää?

Tämä että missään ei voisi näyttäytyä samoissa vaatteissa useampaan kertaan on todella kummallinen idea. Mitä niille kertaalleen käytetyille sitten olisi tarkoitus tehdä? Myydäänkö ne heti käytön jälkeen? Jos ei, tuossa on takuuresepti ylitsepursuilevaan vaatekaappiin. Mutta ehkä tämä tosiaan on amerikkalainen juttu. Aina kun puhutaan pariisittarista, mainitaan se, miten kompaktilla vaatevarastolla he tulevat toimeen. Ranskalainen logiikka tuntuu menevän niin, että jos mekko on pukeva, sitä on syytäkin pitää monen monta kertaa, muutenhan vaate menee täydellisesti hukkaan.

Täytyy sanoa, että jos tätä asiaa tarkastelee, olen pesunkestävä pariisilainen. Muistan, kuinka yläasteella törmäsin ensimmäisen kerran ajatukseen, että joka päivä pitäisi koulussa olla eri vaatteet. Olin ällistynyt – miksi ihmeessä pitäisi? Arvaatte varmaan, että pidin ajatusta niin pähkähulluna etten edes harkinnut sen toteuttamista. Sittemmin olen mm. esiintynyt ainakin viitenä vuotena samassa juhlamekossa samoissa juhlissa ilman mitään ongelmia. Jos joku muistaa mekon edelliseltä vuodelta, mitä sitten. En jaksa uskoa, että yhden vieraan juhlamekon esiintyvyystiheys pyörisi muiden osallistujien mielessä kovin pitkään.

Oletteko törmänneet tähän ilmiöön koskaan? Olisi myös kiva kuulla ulkosuomalaisilta lukijoilta kommentteja tähän asiaan, miten asiat ovat eri puolilla maailmaa? Voiko samassa vaatteessa näyttäytyä monesti, vai onko se ehdoton ei?

Onko outlet aina halvin?

Uusimmassa Kuluttaja-lehdessä oli mielenkiintoinen juttu outleteista. Sen ydinviesti oli se, että outletit eivät ole absoluuttisen halpoja, vaan todellisuudessa saman tavaran saattaa saada selvästi halvemmalla ihan vaan Prismasta. Mielenkiintoista, eikö totta?

Monilla suomalaisilla isoilla ja tunnetuilla brändeillä on outlet tai useampia eri puolilla maata. Marimekko, Iittala, Nanso, Reima, Pentik – kaikkia näitä vähän fiinimpiä merkkejä, joiden tuotteisiin liitetään usein laatumielikuvia. Eipä ole ihme, jos outletissa tai tehtaanmyymälässä tulee shoppailtua innolla, siellähän voi tehdä mitä vaan löytöjä ja tietää että tavara on hyvää. Mutta lehtijutun perusteella ei ehkä kannattaisi riehaantua.

Kuluttaja-lehden artikkeli kertoo, että halpa on suhteellinen käsite. Tuote voi olla halvempi kuin jossain lippulaivamyymälässä, mutta saman tavaran saattaa saada Prismasta vielä halvemmallakin. Mielenkiintoinen kysymys on, onko sillä väliä, mistä tuotteen ostaa? Ja mikä ratkaisee – kaikista halvin hinta vai ostokokemus kokonaisuudessaan? En tiedä teistä, mutta minun mielessäni Prismaan liittyy hyvin erilaisia mielikuvia kuin vaikka Iittalaan. Minulle ei tule mieleen lähteä huvikseen shoppailemaan Prismaan, sen sijaan Iittalan tehtaanmyymälään voin hyvin tehdä erillisen retken. Jostain syystä se tehtaanmyymälä tuntuu tarjoavan kohottavamman elämyksen kuin supermarketti.

On kuitenkin hyvä muistutus, että tehtaanmyymälä, ystävämyynti tai outlet ei itsessään takaa halvinta mahdollista hintaa. Noissa paikoissa ei oikeastaan kannata shoppailla hinnan perässä, ellei ole etukäteen selvittänyt, mikä on normaali hintataso. Ostin keväällä mekon ystävämyynnistä, mutta olin etukäteen katsonut netistä, mitä kyseisen merkin vaatteet maksavat omassa nettikaupassaan. Totesin ystävämyynnin hintojen olevan noin 50% alhaisempia, joten tein kaupat tyytyväisenä. Ylipäätään näiden em. ostopaikkojen ongelma on se, ettei vertailukohtaa ole esillä. Normaalissa alessa tuotteiden alkuperäinen hinta on selvästi esillä, jolloin ostaja kykenee arvioimaan kannattaako ostaa vai ei.

Ehkä tämän tekstin ydin on siinä, että outletit ovat hyviä paikkoja tehdä hankintoja, jos pari perusasia on kunnossa: tietää mitä haluaa ja tietää mitä se yleensä maksaisi. Sen sijaan päämäärätön fiilistely halpojen tavaroiden keskellä saattaa johtaa tarpeettomiin hankintoihin, jotka eivät itse asiassa olekaan niin halpoja. Ainakin minulle on joskus saattanyt käydä niin.

Entäpä teille? Mitä mieltä olette outleteista ja tehtaanmyymälöistä?

Vaatekirjanpito vuodelle 2016

Nykyisin tuntuu olevan muotia pitää excel-taulukkoa vaateostoksistaan. Tämä kai jollain tavalla liittyy kohtuullistamiseen, project 333:een, säästäväisyyteen ja sen sellaiseen. Seuranta-aika on vuosi, ja joulu-tammikuussa blogiin kirjoitetaan raportti siitä, miten meni. Tämä on vähän hassua mielestäni, joskin on erittäin kiinnostavaa lukea niitä raportteja. Ja nyt minullakin on sellainen taulukko.

Viime vuonna meinasin jo aloittaa, mutta kun eri tahoilta ihmiset sanoivat että mitä hullua, miksi niin tekisit, jätin sitten aloittamatta. Tänä vuonna ei aio kertoa projektista kenellekään, joten saan listata ostoksiani kaikessa rauhassa. Olen kyllä samaa mieltä siitä, että vähän hassua ja tavallaan tarpeetonta se on. Minulla ei ole taloudellista motiivia siinä mielessä, että en shoppaile yli varojeni, en ostele luottokortilla nettikaupoista yön pimeinä tunteina vaatteita joita en koskaan pidä, eikä ostaminen muutenkaan ole mikään ongelma (paitsi ehkä siinä mielessä että aliostajana voisin usein ostaa enemmänkin). Vaatekaappini ei ole ylitsepursuava. En aio asettaa itselleni budjettia, koska se ei ole tarpeen. Enkä ole mikään muotibloggaajakaan. Miksi siis vaivautua?

Siksi, että minua kiinnostaa. Oma mielikuvani on, että en ostele vaatteita juuri lainkaan. Oletan, että käytän vuodessa paljon vähemmän rahaa vaatteisiin kuin ihmiset keskimäärin. Minulla ei rehellisesti sanottua ole mitään mielikuvaa siitä, että olisin viime vuonna ostanut mitään vaatteita, paitsi pari urheiluvaatetta ja parit alusvaatteet. Järkeni kuitenkin sanoo, ettei se voi olla totta. Epäilen, että olen aika pahasti harhateillä näiden kuvitelmieni kanssa. Minua kiinnostaa selvittää, mikä on tilanne todellisuudessa.

Ja – kuinka ollakaan – kirjanpito on jo reilun kuukauden perusteella osoittanut, että olen sekä oikeassa että väärässä. Oikeassa siinä, että minulla on harhakuvitelmia. Väärässä siinä, että en muka osta paljon mitään enkä käytä yhtään rahaa. Lahjomaton kirjanpitoni nimittäin osoittaa, että olen vuoden 2016 aikana ostanut yhteensä kymmenen vaatekappaletta. Mukana on mm. korkeakorkoiset kesäsandaalit. Kymmenen vaatetta, ja nyt eletään viikolla 6! Tässä sen näkee, miten sujuvasti sitä unohtaa kaikenlaisia faktoja. Jos joku olisi kysynyt, kuinka paljon vaatteita olen tämän vuoden aikana ostanut, olisin sanonut että pari-kolme neuletta ja yhdet farkut. Kesäkengät eivät olisi sillä hetkellä käyneet muistin laitamillakaan.

Kirjanpidosta tulee mielenkiintoista ainakin itselleni. Merkitsen sinne vain vaatteen ja hinnan,  koska minua kiinnostaa eniten se, kuinka monta uutta vaatetta kaappiin vuoden aikana kertyy ja kuinka monta euroa niihin kului. Päätin samalla vaivalla pitää kirjaa siitä, kuinka paljon rahaa menee korjauksiin ja pesulaan, sekä kirjata ylös jos satun myymään jotain. Voisi ehkä olla järkevää listata myös ne vaatteet, jotka muuten vain poistuvat käytöstä ja koko kaapista. Sillä lailla saisi aika kattavan kuvan siitä, miten vaatteet liikkuvat vuoden aikana. En nyt mene vannomaan, mutta eiköhän tästä projektista kuulla täällä blogissakin pitkin vuotta.

Pidättekö te kirjaa vaatteista tai ostoksista? Onko teillä budjettia?

Mitä olisi ihana ostella?

Kävelin teekaupan ohi, ja mietin että olisipa ihana poiketa tuonne sisälle, tuoksutella erilaisia teelaatuja, jutella myyjän kanssa ja lopulta ostaa muutama pussillinen erilaisia teelaatuja. Mielikuva jatkuu niin, että sitten kirpeinä syysaamuina keittelen itselleni makoisaa teetä, katselen ikkunasta kuinka vaahteranlehdet punertuvat ja silmäilen Hesarin otsikoita.

En mennyt kappan enkä ostanut mitään. Koska meillä on useampaa teelaatua kotona jo valmiiksi, enkä edes juo teetä aamuisin, paitsi silloin tällöin. Ostosreissu olisi vain tukkinut kaapihyllyä entisestään, ja vienyt rahaa turhaan. Mutta ajatus teen ostelemisesta oli ihana.

Haikailin viime viikolla Hulluille Päiville, olisin halunnut kuljeskella siellä kaikessa rauhassa ja ostella kaikenlaista. Ei mitä tahansa, sillä esimerkiksi vaatteiden ostaminen on minusta ikävää melkein aina. Mutta tiedän että jos olisin päässyt esimerkiksi ruokaosastolle, olisin löytänyt vaikka mitä tarpeellista. Ruoan ostamisesta tulee hyvä olo, siinä on jotain niin rauhoittavaa kun täyttää ruokakaappeja ja tietää että kaikkea on.

Tykkään myös kosmetiikan ostelusta, mikä on hassua koska käytän sitä lopulta aika vähän. Mutta etenkin halpa kosmetiikka vetoaa minuun – sampoot, hoitoaineet, suihkusaippuat, joita käytetään koko ajan. En suinkaan osta aina halvinta mitä on tarjolla, vaan juuri se, että löytää halvalla jotain yleensä vähän kalliimpaa, on ihanaa. Toisaalta aina kun haluan kokeilla jotain uutta tuotetta, odotan yleensä että saan sen reilulla alennuksella, tai ostan halvimman minkä löydän. Näin olen tehnyt esimerkiksi kuivasampoon, hiuspuuterin ja luonnonkosmetiikan kanssa. Yritän minimoida riskin, jos en tykkääkään tuotteesta. Tällä kertaa ostin 3+1 -päiviltä vihdoin sen miselliveden, jollaista olen harkinnut ostavani jo varmaan vuoden verran. Nyt oli silmämeikinpoistoaine vihdoin lopussa, ja Sokoksen tarjous oli todella halpa. Tuote on osoittautunut loistavaksi siinä tarkoituksessa jossa sitä käytän, siis poistamaan ripsiväriä ja luomiväriä.

En päässyt toteuttamaan näitä ostosteluimpulsseja, mikä oli hyvä asia sikäli, että tavaramäärämme ei paisunut sen enempää. Mutta ajatuksena ostelu tuntuu välillä houkuttelevalta, vaikka tiedänkin etten tarvitse niitä tavaroita. Oletteko koskaan huomanneet samaa? Mitä teistä olisi ihana shoppailla?

Sotku vastaan lika

Onko kotisi sotkuinen mutta puhdas? Vai onko kaikki tavarat paikallaan mutta pölypallot pyörii lattialla ja ovenkarmeissa on tahmaa? Jos pitäisi vieraalle tunnustaa jompi kumpi tilanne, kumman valitsisitte? Minulla oli nuorempana tapana vedota ensimmäiseen. Että onhan täällä kaikki huiskin haiskin, mutta ei täällä sentään likaista ole. Itsepetosta, sanon minä.

Jostain syystä likaan liittyy suurempi sosiaaminen stigma kuin epäjärjestykseen. (Myös Paikka kaikelle -blogissa on asiaa käsitelty kiinnostavasti.) Asiaan tuli uusi näkökulma, kun kuuntelin amerikkalaisen ammattiraivaajan podcastia. Hän totesi, että kun talo pannaan myyntiin, olennaisinta on saada sisälle järjestys. Ammattiraivaajan käynnin jälkeen ostajat ovat sitä mieltä, että talossa oli myös puhdasta, vaikka asia ei näin olisikaan. Samoin jos talossa on epäjärjestystä, ostajat tulkitsevat sen myös likaiseksi.

Todellisuudessa sanoisin, että on mahdollista että hyvässä järjestyksessä oleva koti on silti likainen, mutta epäjärjestyksessä oleva koti on harvoin todella puhdas. Tähän on ihan käytännöllinen syy, sillä jos tavarat ovat sekaisin, on melko vaikeaa esimerkiksi imuroida, pyyhkiä pölyjä tai pestä pintoja. Ne kaikki sekaisin olevat tavarat ovat nimittäin siinä tiellä. Sen sijaan on mahdollista pitää lattiat tyhjinä tavaroista, mutta silti jättää ne pesemättä.

Omiin kokemuksiini nojaten sanoisin, että väite siitä, että meillä on puhdasta joskin sekaista, on lähinnä selittelyä. Sillä yritetään sanoa, että en oikeasti ole hirveä homssantuu, vaan sisälläni asuu pieni martta, joka pitää kaiken puhtaana, mutta olen vain samalla niin rento tyyppi, ettei pieni epäjärjestys haittaa. Tai niin minä ainakin ajattelin. Nykyisin tiedän, että meillä on yleensä ihan ok perussiisteys, kiitos ammattilaisten jotka huolehtivat siitä. Mutta ei se estä lattiaa tahraantumasta, hiekkaa kulkeutumasta sisälle ja sormenjälkiä ilmestymästä oviin ja ikkunoihin. Enkä ole edelleenkään keksinyt, miten saisin järjestyksen pysymään päivästä toiseen.

Nimittäin esimerkiksi juuri nyt meillä on sekä sotkuista että likaista, joten siirryn tekemään noille asioille jotain. Toisin sanoen ensin raivaan ja sitten siivoan, muuten se ei oikein ole mahdollista. Sitten suunnitellaan juhannuksen ruokalistaa ja leivotaan hoitotädeille sämpylöitä. Luulenpa, että bloggaamisen tahti hieman harventuu kesä-heinäkuun ajaksi. En pidä varsinaista lomaa kirjoittamisesta, mutta voi olla että postailen vähän lyhyempiä juttuja, enkä yhtä säännöllisesti. Mikäli haluat välttää turhia visiittejä tänne, niin tilaa tekstit suoraan sähköpostiisi, se onnistuu tuossa sivupalkin yläreunasta.

Ennen ja jälkeen juhlien

Loppuviikko ja viikonloppu oli täällä hiljaista, sillä minä järjestin juhlat noin 35 ihmiselle. Se on hauskaa mutta omalla tavallaan uuvuttavaa. Tietenkin sitä voisi ottaa vähän rennommin, mutta mihinkäs perfektionisti täplistään pääsisi.

Koska minulla nyt on päähänpinttymä siitä, että haluan että meillä jossain määrin kiiltää kun ihmiset tulevat, se tarkoittaa aikamoista siivousrupeamaa juhlia ennen. Toisaalta samalla on erinomainen tilaisuus päästä eroon kaikista pinoista ja rästihommista, joita on siihen saakka lykännyt. Vinkkini onkin, että kasojen kesyttäminen kannattaa aloittaa viimeistään viikkoa ennen. Sillä lailla ehtii paljon eikä homma käy ylivoimaiseksi.

On tiettyjä asioita, jotka mielestäni vaikuttavat eniten siisteyden mielikuvaan. Todellinen puhtaushan on sitä, että lattiat on pesty eikä pölypalloja juokse eikä likaisia tiskejä seilaa pöydillä. Mutta sitten on tällaisia vähäpätöisempiä juttuja, joista syntyy nimenomaan se mielikuva, että koti kiiltää.

  • Pese vessat, kiillota hanat ja vaihda puhtaat käsipyyhkeet
  • Tyhjennä kaikki tasot ml. ikkunalaudat, sivupöydät, tiskipöytä jne.
  • Sytytä kaikki valot, avaa verhot (paitsi jos tavoitteena romanttinen kynttiläillallinen niin sitten tietysti päinvastoin)
  • Piilota väliaikaisesti kaikki henkilökohtaiset tavarat, kuten hammasharjat, aamutohvelit ja sen sellaiset
  • Pyyhi sormenjäljet ovista ja ikkunoista
  • Tyhjennä eteinen mahdollisimman väljäksi, etenkin jos vieraita on tulossa paljon

Nämä kannattaa tehdä vasta juhlapäivän aamuna. Jos asiaa pysähtyy miettimään, nämä ovat samoja juttuja, joita tehdään ennen asuntonäyttöä! Mikä siinä lienee, että uudenrapeissa käsipyyhkeissä ja tyhjissä tasoissa on vain jotain hyvin huoliteltua. Tarkennuksena siis, että tietysti pesin lattiatkin ynnä muuta, mutta näillä luodaan se viimeinen silaus.

Nyt juhlat ovat onnistuneesti takanapäin ja taas siivotaan. Tuollainen lauma ihmisiä jättää jälkeensä muruja ja roskaa, joten imurointi on jälleen paikallaan. Sunnuntaiaamuna keräsin kaikki edellisenä päivänä laitetut pyyhkeet ja vaihdoin ne jälleen uusiin. Sen jälkeen keittiössä odotti aika huikea tiski, ja yhtä huikea määrä tyhjiä kuohuviinipulloja. Juhlat ovat kuitenkin kuin matkalta paluu. Mitä nopeammin jälkityöt hoitaa, sitä sujuvammin arki taas solahtaa raiteilleen.

Omalle paikalle

Katselin vähän väsyneenä keittiön työtasoa, joka oli jälleen kerran päällystetty ties millä. Hirveä määrä roinaa pöydällä, eikä mitään tilaa mahtua tekemään mitään. Visuaalinen efekti oli lähinnä masentava. Lykkäsin raivaamista eteenpäin ja eteenpäin kunnes lopulta oli kertakaikkiaan pakko ruveta töihin. Yksi kerrallaan aloin siirrellä tavaroita tasolta pois.

Silloin sain ahaa-elämyksen. Tajusin etten oikeastaan siivonnut, vaan palauttelin vain yksittäisiä tavaroita omille paikoilleen. Huomasin yhtäkkiä, että oikeastaan jokaisella esineellä oli oma paikka jossain, ja vieläpä varsin lähellä. Leivät leipäkoriin. Tiskit tiskikoneeseen. Karkkipaperit roskikseen. Keittiöpyyhe uunin kahvaan roikkumaan. Työ, jota olin vältellyt vaikka kuinka kauan siksi, että se vaikutti niin ikävältä ja hankalalta hommalta, osoittautuikin alle viiden minuutin pyrähdykseksi. Laitoin vain kaikki omille paikoilleen.

Aloin miettiä, että taidan lykätä usein siivoamista siksi, että kuvittelen sen olevan sekä työläämpään että vievän enemmän aikaa kuin todellisuudessa on. Jos kodissa on perusjärjestys, tuollainen järjestely on oikeasti helppoa, koska tavarat voi tosiaan vain palauttaa sinne minne ne kuuluvat. Aloin myös filosofoida asiaa pidemmälle: sanotaan, että lika on vain materiaa väärässä paikassa. No, samalla logiikalla epäjärjestys on vain esineitä väärillä paikoilla. Jostain syystä tässä kävi vähän samanlainen keventymisilmiö, kuin sen projektiajattelun suhteen. Yhtäkkiä en enää kokenut siivoavani, vaan tein vain tarmokkaan pikajärjestelyn. Mutta lopputulos oli siisti työtaso.

Jos tätä oivallusta jalostaisi jonkinlaiseksi ohjeeksi itselleni ja muille, sanoisin että jatkossa aloita helpoista. Eli jos kyse on jostain arkipäivän epäjärjestyksestä, vie ensin paikalleen kaikki jutut, joiden paikan tiedät sen enempää asiaa pohtimatta. Todennäköisesti sotku selvittyy aika pitkälti jo sillä. Tämä ei tietenkään toimi silloin, kun pitää ruveta selvittämään jotain isompaa juttua kuten varastoa tai autotallia (joskin alkuun voi päästä niissäkin). Mutta normaalien huoneiden järjestelyssä tämä auttaa. Tavarat omille paikoilleen. Tässä muuten näette, että pyörän voi keksiä näköjään monella tavalla uudestaan 🙂

Liian kuluneet vaatteet

Taannoin tuli kommenttiosastolla keskustelua siitä, milloin vaatteet ovat liian kulahtaneet, jotta niitä voisi enää käyttää. Lupasin palata aiheeseen jossain vaiheessa, nyt sitten palaan.

Ensinnäkin merkitystä on sillä, missä vaatteita käytetään. Itse olen tarkin työvaatteista sekä juhlavaatteista. Teen työtä, jossa joudun ajoittain mm. esiintymään ja luennoimaan, ja silloin ei auta olla reikää sukkahousuissa tai tahraa puserossa. Tähän liittyy monta asiaa; on yleisön arvostamista olla asianmukaisesti pukeutunut. Toisaalta ihmiset arvioivat osaamista myös ulkonäön perusteella, joten saa olla aikamoinen guru jotta voisi surutta lompsia paikalle minkä näköisenä tahansa. On myös helpompaa keskittyä töihin, kun tietää ettei ainakaan ulkonäöstä tarvitse stressata. Niinpä työvaatteiden on oltava ehdottomasti ehjiä ja tahrattoman puhtaita eikä lainkaan kulahtaneita. Tämä koskee myös kenkiä ja käsilaukkua. Juhlavaatteissa on sama logiikka, mielestäni asianmukainen pukeutuminen kunnioittaa sekä muita vieraita että juhlaa itsessään.

Sitten on sellainen vaikea kategoria, kuin ”kulunut mutta siisti”. Näiden kanssa onkin välillä vaikeaa. Värit haalistuvat, neuleet nyppyyntyvät ja kankaat kuluvat ohuiksi käytössä. Missä menee se raja, jolloin vaate vielä kelpaa käyttöön? Siistit ja ehjät mutta haalistuneet käyvät minusta hyvin arkikäytössä kotona. Jos väristä selvästi näkee, että se ei enää ole sitä mitä alunperin, en laita vaatetta töihin tai julkisiin tilaisuuksiin. Lähikaupassa kyllä voin asioida ja puistossa käydä. Sama asia noiden muiden kohdalla.

Selviä merkkejä siitä, että vaate on tullut julkisen käyttöikänsä päähän ovat mm:

  • Paidan kaulus tai hihansuut ovat muuttunut eri väriseksi kuin muu osa vaatteesta
  • Tahrat jotka eivät lähde pesussa pois
  • Kulumisesta johtuvat reijät, myös sellainen että kangas on kulunut läpikuultavaksi (auenneet saumat voi korjata)
  • Kellertäväksi muuttunut valkoinen, harmaaksi muuttunut musta, haalistuneet printit
  • Rispaantuneet lahkeet tai hihat
  • Vaatteeseen on tarttunut ummehtunut haju, joka ei hälvene pesussa tai tuulettamalla

Monet pikkuvirheet on onneksi helppo korjata itse, kuten vaikka irronneet napit. Suutari puolestaan saa kengistä ja käsilaukuista kelvolliset, sillä esim. rikkoutuneet vetoketjut voi yleensä vaihtaa ja pohjat uusia. Eli vaatteiden käyttöikää on oikealla hoidolla ja pienillä korjauksilla mahdollista venyttää pitkäänkin.

Omassa kodissaan voi kukin pitää mitä lystää. Esimerkiksi minulla on käytössä velourverkkarit, jotka ovat sekä kulahtaneet että valkoisissa maalitahroissa. Aion luopua niistä jossain vaiheessa, toistaiseksi kuitenkin pidän niitä kotioloissa tyytyväisenä. En tosin lähtisi roskiskatosta kauemmaksi kotoa ne päälläni. Samoin löytyy pari vanhaa neuletta, jotka ovat kelvollisia mökille mutta näyttävät turhan räjähtäneiltä kaupungilla pidettäväksi.

Oikeasti tietysti jokainen saa kaupungillakin pitää juuri niin kulahtaneita vaatteita kuin haluaa. Itse asiassa tarkemmin ajatellen ainoastaan puhtaus on sellainen juttu, jossa mielestäni kanssaihmisilläkin on sanottavansa – likaiset vaatteet ovat aika ällöttäviä kenen päällä tahansa. Mutta mitäpä se minulle kuuluu, jos joku kulkee tuolla reikäisissä housuissa tai kantaa repsahtanutta laukkua. Vaikka saatan kyllä muodostaa muista pukeutumisen perusteella jonkin mielikuvan. Esimerkiksi rikkinäisissä vaatteissa kulkevaa saattaisin pitää joko outona, piittaamattomana tai osaamattomana. Mutta kun omaa mielipidettäni kysyttiin, niin tässä se on. Olen sen verran alistunut yhteiskunnan normeihin, että toivon ettei kukaan luokittele minua vaatteideni perusteella miksikään noista yllämainituista.

Projektia pukkaa

Olen huomannut, että kesäloma aiheuttaa vähän saman ilmiön kuin joulu: maailma pitäisi saada valmiiksi. Tai ainakin oma huusholli. Ero on siinä että jouluaatto on se deadline, mutta kesällä odotukset kohdistuvat lomaan. Että nyt pitäisi tehdä kun kerrankin on aikaa. No joo. Ehkä ei ole pakko kuitenkaan.

Totta silti on, että olen bongannut useampia projekteja, joiden haluaisin etenevän kesän aikana. Vaatteiden kierrätys on yksi ikuisuusprojekti. Ikuisuus tarkoittaa tässä sitä, että homma ei lopu ikinä vaan on jatkuvasti ajankohtainen. Sain tänään vietyä yhden kassillisen vaatteita kierrätykseen ja viime viikolla heitin yhdet loppuun kävellyt kengät roskiin. Setvittävää on edelleen mutta pääsinpä ainakin yhdestä kassista eroon. Lääkekaapin raivaus tuotti toisen pussillisen poistuvaa tavaraa. Vuoden aikana oli kertynyt erinäisiä reseptilääkkeitä, joiden jämät toimitin apteekkiin. Mukana meni pari käsikauppavoidetta, joiden parasta ennen päiväys löytyi vuodelta 2007.

Nyt olen tiedostanut, että komero on aivan järkyttävässä epäjärjestyksessä. Meillä on sellainen perinteinen komero, jonka lattiapinta on noin neliön, seinällä on hyllyt ja katossa tanko. Komero on tupaten täynnä, ja kuten sanottu, kaaoksessa. Näin ei ole suinkaan aina, mutta tilanne on tässä vuoden aikana päässyt käsistä, kun olen sairastellut ym. enkä ole jaksanut pitää järjestystä yllä. Tämä komero on ihan pakko jossain vaiheessa raivata, sillä sieltä ei pian löydä enää yhtään mitään. Kyse on enemmänkin organisoimisesta kuin karsimisesta, mutta tehtävä se on ennemmin tai myöhemmin.

Näiden lisäksi ehdottomalla to do -listalla on jääkaapin sulatus ja pesu. Tämä on siis oikeasti pakko tehdä loman aikana, en kestä niitä tahroja enää yhtään pidempään. Samaan syssyyn voisi pestä myös pakastimen, jotta se olisi syksyä varten valmiina. Huomasin muuten, että sama ohjelma oli myös viime kesänä.

Sitten on kaikenlaista pienempää projektia, yksittäisiä laatikoita siivottavana ja hyllyjä järjestettävänä siellä ja täällä. Kun tässä listaan ja luettelen, alkaa hieman tuskastuttaa, mutta onneksi muistan aina välillä, että kukaan muu ei käske tekemään näitä juuri nyt paitsi minä itse. Omia juttuja ei onneksi ole pakko ottaa vakavasti. Kyllä minä meinaan nuo tehdä, mutta kaikkea ei sentään tarvitse saada kesälomalla valmiiksi.