Olen aloittanut (jälleen) liikuntaharrastuksen, enkä pysty sanomaan monettako kertaa elämässäni. Olen aloittanut aina vain uudestaan ja uudestaan, mutta ikinä motivaationi ei ole ollut niin suuri, että liikunnasta olisi muodostunut pysyvä tapa. Tulin äskettäib vastahakoisella lenkillä ajatelleeksi, että moni varmasti ajattelee raivaamisesta ja järjestämisestä samalla tavalla. Pitäisi, mutta kun ei yhtään huvittaisi. Jos on luonnostaan jostain asiasta innostunut, on hirveän helppo sanoa toiselle, että älä siinä nyrpistele vaan rupea hommiin, tämähän on mahtavaa! Mutta ei se välttämättä toisesta ihmisestä ole. Minä en pysty eläytymään siihen, miten ihana olo liikunnasta voi tulla, koska sellaista kokemusta ei vain ole. Samalla tavalla minun on turha hehkuttaa epämotivoituneelle raivaajalle, miten hienoa on, kun kaikki paperit ovat järjestyksessä. Ilman sisäistä motivaatiota mikä tahansa homma tuntuu ikävältä, vaikka samaan aikaan ymmärtäisikin, että esimerkiksi liikunta tai siivoaminen olisi hyväksi.
Tässä podcastissa pohdin siis sitä, mitä yhteistä tai eroa liikunnalla ja raivaamisella on, ja voiko asiaan vihkiytynyt oikeasti auttaa sellaista ihmistä, jolta innostus puuttuu. Podcastin kesto on 15:34.
Podcastin voi kuunnella suoraan tästä alta, taikka tilata esimerkiksi puhelimeensa iTunesintai Acastin kautta. Kaikki aiemmat podcast-jaksot löytyvät täältä.
Podcast: Play in new window | Download
Subscribe: RSS
Kiitokset vain Jenni hyvin oivalletusta rinnastksesta liikunta / kodinjärjestys. Minä tunnistaudun edelliseksi pikemminkin kuin jälkimmäiseksi tyypiksi. Mutta liikuntakaan ei ole himoliikuntaa, vaan liikkumista luonnossa kameran ja/tai sauvojen kansa omassa tahdissa vaikka muutamia tunteja – ja saan suurta nautintoa siitä, että se on mahdollista ihan kodin ääreltä lähtien. Mutta melkein joka kerta ulkoillessani ihmettelen ja päivittelen sitä, miksi ihmeessä en käy lenkillä joka päivä, kun tämä on niin ihanaa. Nuo hyvät asiat ja terveyshyödyt tulevat siellä ohessa ihan huomaamatta ja ilman päämäärätietoista hakemistakin.
MInulla hyvät tarkoitukset ja mielihalut kompastuvat tai jämähtävät usein siihen, että minusta puuttuu starttinappula, jolla käynnistää ihana toiminta tai myöskään vastahakoisempi toiminta. Ulos lähteminen venyy ja vanuu monista muista todellisista tai näennäisistä syistä johtuen – ja myöskin siivoamisen aloitus lykkääntyy ihan samasta syystä. Kyllä minä tiedän että siivotussa ja järjestyksessä olevassa kodissa on paljon ihanampi asua kuin epäjärjestyksessä olevassa. Ja olen valtavan onnellinen, jos olen saanut ponnistettua edes jonkun pienen raivausprojektin alusta loppuun.
Mutta se käynnistyminen vaatii jotain energiatason nostamista ja jonkun kynnyksen ylitystä (starttienergiaa) toteutuakseen. Eikä se ole pelkästään tahtomiskysymys, koska kyllä minä TAHDON! Ja haukun ja moitin itseäni, kun en saa lähtemistä tai aloitusta itsestäni irti. Hyvät palkinnotkin ovat tiedossa: Hyvä olo luonnossa liikumisesta ja mielen ilo siivotusta kodista. Mutta ei ole kivaa etsiä adrenaliinia itselleen suuttumisesta. Voisiko löytyä jotain positiivista?
Pitäisi ehkä ruveta etsimään toista akkua, josta saisi sen starttienergian. Voisikohan se olla esimerkiksi Elviksen nuoruusajan kunnon rokkikappaleiden kuunteleminen? Sehän yleensä saa minulla jalat heilumaan ja kädet vispaamaan, niin että tietää itsellään olevan jopa käyttämättömiä lihaksia kropassa. Ehkä tällainen starttiapu voisi tehota. Silloin tällöin käytän Elviksen musaa 15 minuutin salamasiivousmusiikkina! Toimisikohan se myös lenkillelähtösignaalina?