Paljon muttei turhaa

Sanotaanko näin alkuun, että ”paljon” on suhteellinen käsite. Puhumattakaan siitä, mikä on liikaa. Jos jokin minua ajoittain karsimis-/konmari-/ym. keskusteluissa ärsyttää on se, että hyvin usein vallalla on ajatus,  että vähemmän on parempi. Raivausyhteisöissä saa kiitosta siitä, mitä enemmän kodistaan kantaa tavaraa ulos, ja mitä vähemmällä tulee toimeen. Tai ainakin välillä tuntuu siltä. Olen itse vähän eri linjoilla, nykyisin vieläpä enenevässä määrin, ja ehkä siksi nämä palstat eivät ole aikoihin hirveästi houkutelleet.

Olen itsekin lähtenyt liikkeelle turhan karsimisesta. Joskus liki 10 vuotta sitten havahduin siihen, että meillä oli aika runsaasti tavaraa, jota en tarvinnut enkä halunnut. Sellaisen karsiminen tuntui mahtavalta. Mutta tuossa oikeastaan on koko jutun ydin. Tavara on turha, jos sitä ei tarvitse eikä halua. Mutta jos sitä joko tarvitsee, tai sen haluaa omistaa muista syistä, se on tarpeellinen. Tarpeellisen tavaran karsiminen on minusta tarpeetonta. Omien halujen kyseenalaistaminen on tietysti aiheellista, sillä jossain vaiheessa kivoistakin tavaroista tulee taakka jos niitä on liikaa, mutta on aivan ok omistaa asioita vain siksi, että tykkää niistä.

Luin jutun hollantilaisesta naisesta, joka taideprojektina valokuvasi joka ikisen tavaran kodissaan. Esineitä ja kuvia oli yhteensä 12 795. Niihin on ikuistettu jokainen yksittäinen lelu, haarukka, lääkepakkaus – joka ikinen arkipäivänen tavara, joka kodista löytyy. Sekä tietenkin ne ”aarteet”, joita on kuljetettu mukana vuodesta toiseen. Kommentoin ryhmässä, että minusta 13 000 esinettä ei ole kovin paljon, etenkin kun kyseessä on lapsiperhe. Arvelin, että meillä on pelkästään legopalikoita tuon verran, ja muutenkin tavaraa on runsaasti. En ole minimalisti, kuten hyvin tiedetään. Otin esimerkiksi astiat ja keittiötarvikkeet, joiden lukumäärän arvioin nopeasti nousevan liki tuhanteen, enkä silti omista juurikaan turhaa.

Tästä lausunnosta keskustelu lähti nopeasti sellaisille kierroksille, joissa pääpointtina oli, miten voisin astiamäärää vähentää. Perustelin astioiden tarvetta sillä, että jos pöydän ääreen istuu yli 10 ihmistä, ja heille tarjoillaan illallinen pitkän kaavan mukaan, astioita on välttämättä oltava, mutta ei auttanut. Ohjeeksi tuli mm. syödä ravintolassa (käsi sydämellä: kenelle tämä on realistinen ohje? Kaikki juhlapyhät ravintolassa? Ja kuka sen edes maksaisi?) tai vuokrata astiat (en katsonut onko halvempaa syödä ravintolassa vai vuokrata astiat kotiin, mutta astioiden vuokraaminen monta kertaa vuodessa kuulostaa todella hankalalta) Ja totta kai mainittiin myös, että jos ei kodin astiat vieraille kelpaa, jättäköön tulematta.

Tällaiset tavaroiden karsimisryhmät ovat tietysti vähän väärä paikka perustella, miksi haluaa omistaa pikemminkin enemmän kuin vähemmän tietynlaisia tavaroita. Kommenteista nousee silti mielestäni sellainen ajatus, että on jotenkin hölmöä omistaa enemmän tavaraa, kuin olisi aivan välttämätöntä. Tai että useamman ruokalajin illalliset ovat turhia. Jos syötäisiin vain reilusti muussia ja lihapullia ja juotaisiin vettä tai maitoa, niin helposti pärjättäisiin yhdellä lautasella ja lasilla per ruokailija. Ihmettelen sitäkin, että eivätkö ihmiset vietä aikaa yhdessä sukulaistensa ja ystäviensä kanssa? En äkkiä keksi parempaa tapaa viettää iltaa, kuin nauttia ruuasta ja hyvien ystävien seurasta pöydän ääressä keskustellen. Kehotus mennä ravintolaan on jotenkin yhtä hassu – siis kaikki juhlapyhät ravintolassa? Jos ei nauti kokkailusta, niin silloin se on loistava idea, mutta entä jos harrastaa ruoanlaittoa ja tykkää järjestää juhlia?

Onko tavara turhake, jos sitä ei käytä vähintään joka viikko?

Tiedän, että oikeasti tässä vain törmää erilaiset kulttuurit toisiinsa. En usko, että yhdellekään ranskalaiselle tai italialaiselle tarvitsee perustella hyvä ruoan tärkeyttä elämässä. Ranskassa asuva ystäväni on kertonut, että kukaan ei edes kuvittele soittavansa kaverille klo 20 illalla, koska silloin on illallisaika, eikä ihmisiä sovi häiritä. Minusta tuntuu, että Suomessa on perinteisesti arvostettu eniten sitä, että maha tulee täyteen ja kaikki muut kuten vaikkapa sosiaalinen kanssakäyminen, ruoan herkullisuus puhumattakaan kattauksen kauneudesta, ovat täysin toissijaisia, jopa turhia asioita.

Nettikeskusteluissa mielipiteet kärjistyvät herkästi, eivätkä nyanssit kovin hyvin erotu. Mutta olen huomannut, että itse jotenkin jäädyn tällaisten kommenttien edessä. Tulee herkästi sellainen olo, että mikä tahansa mikä ylittää äärimmäisen vaatimattomuuden, tulkitaan vaihtoehtoisesti joko hienosteluksi tai ymmärtämättömyydeksi, vaikka kyse ei ole kummastakaan. Kyllähän jokainen käsittää, että ihmiset eivät nauti samoista asioista, tai että taloudelliset ja muut resurssit ovat erilaisia.  Silti olisi virkistävää, jos aina ei vedettäisi esiin sitä korttia, että jotenkin vähemmällä, vaatimattomammalla tai niukemmalla tulee myös toimeen. Totta kai tulee, mutta aina ei ole pakko. Onhan meitäkin, jotka arvostavat kauneutta, vaikka se olisi epäkäytännöllistä. Tai useampaa ruokalajia, vaikka sitä varten täytyy sitten omistaa enemmän astioita. Joillekin tällaisten illallisten järjestäminen on ilo, eikä suinkaan vaivalloinen velvollisuus.

Ehkäpä tässä koko vuodatuksessa on ytimessä se, että olisi kivaa jos saisi nauttia näistä omista harrastuksistaan rauhassa, ilman että aina ilmaantuu joku ilonpilaaja kertomaan, miten hankalaa tai kallista jokin on. Noiden kommenttien rivien välistä kun tuntuu aina paistavan, että on jotenkin parempi tulla toimeen vähällä, kuin nauttia paljoudesta. Jostain syystä tämä tuntuu aina vain menevän näin päin, en muista että koskaan olisin lukenut kommenttia, jossa olisi päivitelty, että miten kukaan voi tulla toimeen niukalla varustuksella, olipa kyse vaatteista, astioista, kirjoista tai mistä tahansa muusta tavarasta. Toisin päin asiaa saa kyllä kauhistella. (Totuuden nimessä tunnustan, että itse olen useinkin ajatellut, että miten minimalistit järjestävät illallisia kavereilleen. Sitten olen tullut siihen tulokseen, että ehkäpä poroporvarilliset juhla-ateriat eivät kuulu minimalistien harrastuksiin, vaikka minulle ne ovatkin vuoden kohokohtia. Jokainen taaplaa tyylillään.)

Kertokaapa, oletteko törmänneet samaan ilmiöön? Mistä se kumpuaa? Ja onko jossain vertaisryhmää ihmisille, jotka nauttivat runsaista tavaroistaan, eivätkä silti omista mitään turhaa?

Lakki ja lautaset?

Ensi viikonloppuna vietetään jälleen lakkiaisia ja monenlaisia valmistujaisjuhlia. Häälahjaksi astioita annetaan usein, mutta vieläkö lautanen on kelvollinen lahja lakkiasissa? Omassa nuoruudessani 90-luvulla astiat olivat ihan normaali lahja varsinkin vähän isommissa juhlissa. Kummilapsille kerättiin hopealusikoita yksi kerrallaan vauvasta saakka. Tiedän myös kavereita, jotka saivat astioita jo rippilahjaksi.

Varsinaisesti astioiden saaminen liittyi kuitenkin ylioppilasjuhliin ja valmistujaisiin. Lautaset, tee- ja kahvikupit asetteineen ja joskus myös hienommat salaattikulhot tai kakkulautaset olivat ainakin minun nuoruudessani ihan normaaleja lahjoja. Itse en saanut koskaan lautasia, mutta kylläkin hopeisen kakkulapion ja juustohöylän. Molemmat taisivat tulla nimenomaan ylioppilaslahjaksi.

Aloin miettiä, onko aika ajanut tästä käytännöstä ohi, vai vieläkö nuoria muistetaan hienommilla astioilla juhlapäivinä? Tiedän lähipiiristä yhden nuoren naisen, joka on kerännyt itse valitsemaansa astiasarjaa jo lukioajoista, ja hänelle olen itsekin ostanut niitä astioita, joita olen tiennyt hänen toivovan. Hän on kuitenkin ainoa. Kummilapsille ei ole lusikoita ostettu, eikä varhaisteinille tunnu luontevalta antaa mitään kartiolaseja. Mistä sitä edes tietää, millainen design vastaanottajaa miellyttäisi?

Tämän teekannun olen saanut äidiltäni lahjaksi noin 20 vuotta sitten. Käytän sitä viikoittain edelleen.

Pohdinkin tässä muutamia asioita: annetaanko astioita edelleen, tai toivovatko nuoret niitä lahjaksi? Entä annetaanko niitä sekä tytöille että pojille? Puoliso toi meidän huusholliin mukanaan omat kummilusikkansa, ja minä omani (tietenkin eri sarjaa…), mutta entäpä juuri lautaset tai mukit? Annetaanko niitä yhtä usein pojille kuin tytöille, vai ovatko astiat nimenomaan tyttöjen lahja?

Mietiskelen myös sellaista, että näinköhän tavaroista eroonhankkiutumisen trendi ja kaikenlaiset konmaritukset näkyvät myös lahjoissa. Ovatko nykynuoret niin liikkuvaisia, että lahjaksi toivotaan mieluummin jotain muuta? Jos meinaa esimerkiksi muuttaa ulkomaille, astiasarja ei ole se kätevin lahja, sen ymmärrän hyvin. Minä taas olen ehdottomasti halunnut itse valita kaikki astiasarjat, jotka meillä on käytössä. Aikoinaan sain lahjaksi pari lautasta ja kulhoa, jotka kuitenkin olivat sellaista sarjaa, että karsin ne lopulta pois. Ei tullut mieleenkään ruveta keräämään sellaista sarjaa, jonka joku muu oli valinnut puolestani.

Oletteko te saaneet tai antaneet astioita lahjaksi?

Kuinka monta lautasta, kuinka monta lakanaa?

Kuinka monta tavaraa on tarpeeksi? Kysymys koskee useimmiten vaatteita tai kodintavaroita, mutta keskityn tässä postauksessa nimenomaan jälkimmäisiin. Tähän tiedusteluun törmää aika usein. Pohditaan, että jos perheessä on x määrä henkilöitä, kuinka monta pyyhettä, lakanaa, lautasta, kulhoa tai kuppia taloudessa tarvitaan. Minusta vastauksia on aina yhtä kiehtovaa lukea. Ihmisten käsitykset siitä, mikä on sopivasti, eroavat toisistaan runsaasti. Samoin perustelut voivat olla hyvin erilaisia.

Minusta on mahdotonta kenenkään ulkopuolisen sanoa, kuinka monta kappaletta on oikea määrä. Perheiden tavat ja elämäntilanteet ovat niin erilaisia, että jonkinlaisen standardin hakeminen tuntuu vaikealta. Sen sijaan minullakin on näkemys siitä, miten kukin voi oman sopivan määränsä löytää. Itse asiassa vaihtoehtoja on ainakin kaksi.

Tila päättää määrän. Asuntojen säilytystilat vaihtelevat. Pieneen mahtuu vähemmän kuin suureen. Kaappitilaa voi hyvin käyttää sopivan määrän perusteena. Esimerkiksi keittiön kaappeihin mahtuva määrä astioita on kyseiseen keittiöön sopiva. Tätä tekniikkaa voi soveltaa myös niin päin, että päättää itse, kuinka paljon haluaa jollekin tavaramäärälle uhrata tilaa. Esimerkiksi minä olen päättänyt, että meille sopivamäärä kirjoja on se, mikä mahtuu kiinteään kirjahyllyyn. Koska tällä hetkellä kaikki ei sinne mahdu, täytyy kirjoja vähentää.

Toinen lähestymistapa on arvioida, kuinka monta kappaletta voi olla yhtä aikaa käytössä. Astioiden suhteen tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, kuinka monta ihmistä voi olettaa ruokailevan yhtä aikaa. Sen perusteella voi laskea, kuinka monta lautasta enimmillään tarvitaan. Itse kyllä lisäisin tähän vielä vähän ekstraa, sillä on hyvin epäkäytännöllistä jos kaikki on yhtä aikaa likaisena. Sama koskee esimerkiksi vuodevaatteita. Kuinka monta henkilöä kodissa voi yhtä aikaa nukkua? Sitten lasketaan heille kaikille yksi setti vuodevaatteita ja tuplataan tämä määrä, jotta kaikille riittää liinavaatteet myös silloin, kun ensimmäiset ovat pyykissä.

Minä kuulun siihen koulukuntaan, jonka mielestä vara ei venettä kaada. Jos tilat antavat myöten, pari varakappaletta ei koskaan ole pahitteeksi. Ylipäätään olen taipuvaisempi noudattamaan ensimmäistä kuin jälkimmäistä tapaa. Tavaraa mahtuu se mikä mahtuu, ja sillä tullaan toimeen. Jos käytettävissä oleva tila on aivan naurettavan pieni, tästä voi tietenkin poiketa, mutta yleisesti ottaen luulisin tämän toimivan hyvin. Kaapit ja laatikot kannattaa täyttää sopivasti: äärimmilleen tunkeminen tekee tavaroiden käyttämisestä vaikeaa, mutta tyhjästä tilasta ei ole yhtään sen enempää hyötyä. Jos tilaa on, pari varakappaletta tuo mukavasti sellaisen tunteen, että pahan päivän varallekin on varauduttu.

Tähän loppuun on vielä lainattava Morsiamen kirjaa vuodelta 1944. Kirjassa listataan säntillisesti, paljonko perheessä tarvitaan liinavaatteita: kuusi paria lakanoita isäntäväelle, neljä paria palvelijoille, tusina liinaisia ja puolitusinaa pumpulisia tyynynliinoja, tusina keittiöpyyhkeitä, tusina kasvopyyhkeitä, kuusi kylpypyyhettä ja niin edelleen. Mutta kuulkaahan, mitä kirjassa kerrotaan tämän listan jälkeen:

”Jos todellakin umpimähkään, luettelon mukaan, ostatte ilman tarkempaa suunnittelua, niin neuvoisimme jättämään sen ainakin toistaiseksi tekemättä ja hankkimaan esineitä aina sen mukaan kuin kukin niistä on tuiki tarpeellinen. Jos taas säästätte vaivojanne ja aiotte päästä niin vähillä kuluilla kuin suinkin, niin sekin on erehdys. Aikaa myöten väsytte ja kyllästytte kokonaan sen tapaiseen kitsasteluun ja vaivaloiseen taloudenpitoon. Parasta on järkevän suunnittelun mukaan tarpeen tullen ostaa kunnollisia kapineita.”

Voisiko tätä enää paremmin sanoa! Jotkut asiat eivät näköjään muutu 70 vuodessa mihinkään.

Miten te olette ratkaisseet optimaalisen määrän tavaroita?

Tarjotin, vuoka ja mitä näitä nyt on

Minun on pitänyt pitkään esitellä erästä luovaa ratkaisua keittiössä. Säilytän moninaisia pulloja lieden vieressä: öljyjä, etikoita, suolaa, soijaa jne. Olen vuosien varrella kokeillut monia tapoja järjestää pullot siististi. Aluksi kokeilin korkealaitaista koria. Se oli yleisvaikutelmalta siisti, mutta pullot eivät pysyneet kunnolla pystyssä. Sen jälkeen käytössä oli vuosikausia iso pyöreä tarjotin. Tarjotin näytti tosi hienolta, samoin kaikki pullot sen päällä. Mutta jossain vaiheessa pyöreä muoto alkoi käydä hankalaksi, tuntui että laskutilaa menee sen takia hukkaan. Viimeinen tikki oli, kun puoliso hankki pienen kahvikoneen, jolle piti raivata paikka.

En halunnut laittaa öljyjä ja etikoita suoraan pöytätasolle. Pelkäsin että ne tekevät renkaita puupintaan, ja tosiaalta ”irrallaan” oleskelevat esineet näyttävät aina hiukan epäsiisteiltä. Tarjottimella kaikki näyttää hallitulta ja suunnitellulta. Valitettavasti sopivaa tarjotinta ei kotoa löytynyt. Sen sijaan löytyi matala uunivuoka.

img_0561

Olen kerran saanut vuoan kylkiäisenä. Se on jotain Arabian sarjaa, ehkä Kokoa tai 24h:ta tai Teemaa. Matala laita on mielestäni ollut epäkäytännöllinen. Olen muistaakseni kerran tehnyt jälkiruokaa tässä vuoassa. Muuten se on ollut kaapissa ja lähinnä tiellä, mutta en ole heittänyt poiskaan – lähes käyttämätön vuoka pinon alimmaisena ei ole vienyt niin paljon tilaa, että olisi kannattanut ruveta näkemään vaivaa sen poistamiseksi.

Tarjottimen puutteessa vuoka sai uuden elämän. Nyt se palvelee pullojen alustana ja pärjää hommassa mielestäni aivan kelvollisesti. Luulisin, ettei satunnainen ohikulkija edes tajua, että kyseessä on uunivuoka eikä tarjotin. Tuo aiemmin yhdentekevä astia on ruvennut ilahduttamaan minua! Mitenkäs kunnon marittajat suhtautuvat tähän? Jos olisin ottanut vuoan laatikosta ja kysellyt itseltäni, ilahduttaako se minua, olisin vastannut ei. Sitten se olisi pitänyt sääntöjen mukaan poistaa. Mutta nyt sama astia on muuttunut jos ei suorastaan korvaamattomaksi, niin ainakin tosi käteväksi. Ei missään nimessä poistettavaksi.

Onko joku muu ”väärinkäyttänyt” astioitaan yhtä menestyksellä?