Kahdeksan kategoriaa käytettyjä vaatteita

Puuh, nyt täytyy hieman vetää henkeä. Olen kirjoittanut kirjaa kaiken vapaa-ajan viimeiset pari viikkoa ja lähetin sen eilen kustannustoimittajalleni. Sanonpa vaan, että jos olen joskus erehtynyt luulemaan, että kirjojen kirjoittaminen olisi jotenkin helppoa, niin otan sanani takaisin. Sairaan vaikeaa, jos minulta kysytään.

Nyt on kuitenkin parin päivän hengähdystauko, mikä tulee tarpeeseen. Aivoista ei hetkeen irtoa yhtään uutta ideaa, joten aion rentoutua tekemällä kaikkia niitä kotitöitä, joita olen menestyksellä lyönyt laimin viime aikoina. Olen pitänyt sanani, enkä ole silittänyt tai tehnyt mitään muutakaan ylimääräistä. Olimme viikonloppuna pois kotoa, ja näköjään sinä aikana parvekkeen viimeisetkin kukkaset ovat paleltuneet kuoliaiksi. Parvekkeen voisi nyt ottaa haltuun, mutta pienemmässä mittakaavassa kuin ennen. Jos laittaisi vaikka kolme kanervaa, eikä 15 kappaletta kuten yleensä. Ne menisivät jonnekin marraskuun alkuun asti, ja sitten voisikin jo vaihtaa havut ja jouluvalot. Meillä on muuten muoviset havuköynnökset. Erinomainen investointi pari vuotta sitten.

Täytyy sanoa, että ajatus kotitöiden tekemisestä tuntuu tällä hetkellä todella rauhoittavalta. Pyykin peseminen ja lapsen vaatelaatikoiden raivaus kuulostaa juuri sopivan epähaasteelliselta. Olen viime viikot tehnyt töitä pelkästään ajattelemalla, joten suhtaudun jopa työhuoneessa odottavaan vaaterumbaan miellyttävällä odotuksella. Työtä jossa ei tarvitse ajatella! Ihanaa vaihtelua.

Voi tosin olla, että muutaman päivän päästä avaan koneen taas enemmän kuin mielellään. Se vaaterumba on nimittäin aika mittava. Koska päätin etten tuhlaa aikaa mihinkään epäolennaiseen, olen vain heitellyt sinne yhteen kasaan vaatteita, jotka eivät nyt ole käytössä: liian pieniä, kirppikselle meneviä, rikkinäisiä, väärää kautta edustavia. Siellä on omia vaatteita, puolison vaatteita ja lastenvaatteita. Nyt pitäisi käydä ne kaikki yksi kerrallaan läpi, ja lajitella oikeisiin paikkoihin. Ei muuten käy ihan käden käänteessä. Katsokaa nyt tätä listaa, miten ne pitää lajitella:

  1. heti myyntiin menevät omat vaatteet ja kengät
  2. myöhemmin syksyllä myyntiin menevät lastenvaatteet ja kengät
  3. ensi kesänä myyntiin menevät lastenvaatteet ja kengät
  4. ensimmäiseltä lapselta toiselle säästettävät vaatteet ja kengät
  5. rikkinäiset pussilakanat Finnlaysonin keräykseen
  6. kaikki rikkinäiset korjauskelvottomat Lindexin keräykseen
  7. muut, jotka pitää toimittaa esim. kierrätyskeskukseen
  8. muutama yksittäinen vaate, jotka haluan säästää muinaismuistoiksi

Kahdeksan erilaista kategoriaa! Tämä todellinen laajuus selvisi itsellenikin tätä listaa kirjoittaessa. Lajittelun lisäksi ne täytyisi myös toimittaa oikeisiin osoitteisiin. Joskus otan vielä aikaa, paljonko kuussa menee tunteja vaatehuoltoon. Veikkaan, että käytän ainakin pari vuorokautta kuukaudessa siihen, että järjestelen säästettäviä ja kierrätettäviä ja puhtaita ja likaisia ja omia ja muiden vaatteita edestakaisin. Missä kohdassa tästä tuli tällainen työmaa?!

…Löytyykö kohtalotovereita?

Viikon vinkit: vaatelakko, kotivara ja halparuokahaaste

On kiinnostavaa lukea tätä juttua, jossa toimittaja oli lakannut ostamasta uusia vaatteita. Tämän sinänsä hienon päätöksen seuraus oli yllättävä – nimittäin maaninen kirppistely. Jutussa mainitaan myös mielenkiintoinen seikka: monille kierrätys tarkoittaa vain vanhasta eroon pääsemistä, ei tavaran hankkimista käytettynä. Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen juttu, suosittelen. (HS)

Tässä jutussa puolestaan annetaan kattavat ohjeet siitä, millainen kotivara pitäisi olla poikkeustilanteiden varalta. Tästähän on ollut keskustelua täällä blogissakin. Ruuan lisäksi pitäisi olla etenkin vettä, sekä paristoja, tulitikkuja ja muuta tärkeää. Haluaisin järjestää tämän asian kuntoon, mutta se vaatisi oman aikansa. Jää ensi vuoden puolelle. (Helsingin uutiset)

Seurasin todella kiinnostuneena syyskuun halparuokahaastetta, jossa oli tarkoitus selvitä 3,5 euron päiväbudjetilla kuukauden ajan. Tuohon hintaan piti saada aikaiseksi päivän kaikki aterian koko perheelle. Tässä jutussa haasteen alullepanijat kertovat, miten kuukausi sujui, ja miten sen toteuttaminen oli mahdollista. Tunnustan, että tuo on niin pieni summa, että äkkiseltään en ymmärrä, miten sillä nelihenkinen perhe eläisi, mutta näköjään se on aivan mahdollista. Tiukkaa suunnittelua ja tarkkaavaisuutta se kyllä vaatii. Jokin tässä haasteessa inspiroi, ja haluaisin kokeilla jotain vastaavaa. Oliko teistä kukaan mukana?

Tätä vaatteiden määrää

Huh mikä urakka. Olen tänä keväänä pyrkinyt aktiivisesti eroon vanhoista vaatteista, niin omista kuin lastenkin. Olen kantanut kassikaupalla vaatteita Fidalle. Kokeilin myös ensimmäistä kertaa sitä, että vein omia vaatteitani second hand -liikkeeseen myytäväksi. Meidän kulmille ilmestyi sellainen vähän ”fiinimpi” liike, jossa vaatteet ovat kauniisti esillä ja vaatteiden kunto erittäin hyvä.

Vein liikkeeseen kahdeksan vaatetta, joista kolme kävi kaupaksi. Hämmästyttävää oli se, että jos olisi etukäteen pitänyt arvata mitkä käyvät kaupaksi, en olisi laittanut näitä kolmea kärkeen. Mutta toisaalta olin hyvin tyytyväinen, koska kaksi kolmesta oli mielestäni vaikeasti myytäviä. Sain myös selvästi enemmän rahaa, mitä olisin itse pyytänyt kirpparilla, huolimatta siitä että minulle jäi vain 40% liikkeen myyntihinnasta. Nyt vain pitää hakea nuo vanhat vaatteet kaupasta pois. Kolme vaatetta vähemmän on parempi kuin ei mitään, mutta silti. Ärsyttävää että joudun niiden kanssa taas pelailemaan.

Varasin myyntijakson myös lastenvaatekirppikseltä, joka toimii samalla periaatteella: vaatteet viedään sinne ja liike hoitaa loput. Mutta kun pesee, silittää ja viikkaa ikeakassillisen pieniä lasten vaatteita, saa aikaa kulumaan useamman tunnin. Tietenkin vaatteet kannattaa laittaa mahdollisimman siistiin kuntoon, jotta myyntihinta olisi parempi ja vaate houkuttelevampi. Osan olin pessyt ja silittänyt jo aiemmin, mutta pitkä säilytys tekee vaatteista ummehtuneita, joten käytännössä kaikki vaatteet piti laittaa uudelleen. Nyt kassi odottaa eteisessä, että kuskaan sen liikkeeseen. En ole aiemmin vienyt kerralla näin valtavaa määrää lastenvaatteita minnekään kirppikselle. Saa nähdä tuleeko niistä mitään rahaa. Tosin toivon lähinnä vain pääseväni niistä eroon.

Näiden myyntitoimenpiteiden keskellä ihmettelen tätä vaatteiden määrää. Ihan uskomatonta, miten paljon niitä riittää siirreltäväksi edestakaisin. Eivätkä ne tähän lopu. Kun perheessä on kaksi lasta, niitä isompia vaatteita riittää säilytettäväksi pienemmälle laatikkotolkulla. Tällaisina hetkinä alkaa houkutella sellainen muutaman vaatteen kapselivarasto. Mutta sitten kun niitä muutaman kerran vuodessa vaihdetaan, niin jossainhan niiden lepäämässä olevien vaatteidenkin pitää olla, joten enpä tiedä olisiko se lopultakaan ratkaisu tähän ongelmaan.

Millaisia kokemuksia teillä on vaatteiden myymisestä second hand -liikkeissä?

Vaateraivausta

Sain eilen kuskattua vihdoin ja viimein kolme täyttä muovikassillista vanhoja vaatteita Fidalle. Sen jälkeen kun kevätsiivouksen yhteydessä kävin vaatekaapit läpi, nuo kassit ovat odottaneet työhuoneen nurkassa lopullista sijoituspaikkaa. Suurin osa vaatteista oli erinomaisessa kunnossa, joten lahjoittaminen tuntui hyvältä ratkaisulta.

Lastenvaatekirppikselle varattu aika lähestyy ja valmistelut sitä varten kiihtyvät. Olen seulonut erilleen kaikkea mahdollista myyntiin menevää. Niiden säilöminen erillään on vähän hankalaa, mutta menettelee vielä pari viikkoa. Kokeilin tahraisten vaatteiden valkaisemista kloritella, ja se onnistui! Laitoin n. viiteen litraan vettä ohjeen mukaan reilun desin kloritea. Mitat eivät olleet aivan täsmällisiä, mutta en usko että se haittasi. Ohjeessa sanottiin, että vaatteita liotetaan 15 minuuttia, mutta minä annoin niiden liota kaikessa rauhassa muutaman tunnnin. Koska kaikki olivat kokovalkoisia puuvillavaatteita, järkeilin ettei mitään hirveää vahinkoa pääse kuitenkaan syntymään. Kloritekäsittelyn jälkeen laitoin koko pyykkiläjän ilman huuhtelua vielä koneeseen, heitin valkaisevaa pesuainetta perään ja väänsin ohjelman 60 asteeseen. Lopputuloksena oli tahrattomia, hohtavan valkoisia vaatteita. Kyllä niitä kehtaa myydä eteenpäin.

Ainoa vaate, joka vastusti vielä tätäkin käsittelyä, oli mudassa marinoidut trikoolegginssit. Ruskeat tahrat ovat vaalentuneet merkittävästi näiden kaikkien käsittelyjen (normaalipesu, sappisaippua, Vanish-käsittely, klorite) aikana, mutta täysin puhdasta ei ole vieläkään tullut. Päätin testata vielä viimeisen keinon, laitan tahrakohdat likoamaan laimentamattomaan kloriteen. Jos kangas menee pilalle, ei haittaa, koska en olisi voinut likaisena kierrättää tai käyttää vaatetta muutenkaan.

Nyt kun noista kasseista ja nyssyköistä on päässyt eroon ja tietää että loputkin lähtevät kuukauden sisällä, on taas keveä olo. On kyllä mielenkiintoista, miten tyhjentynyt tila aiheuttaa sellaista mielihyvää. Ainoa paikka, joka täyteen pakattuna aiheuttaa samanlaista hyvää mieltä, on jääkaappi. Luulen tosin, että nämä kaksi asiaa eivät ole suoraan verrannollisia keskenään. Täysi jääkaappi tuo turvallisuuden tunteen ja hyvän fiiliksen siitä, ettei ihan pian tarvitse lähteä uudelleen kauppaa. Vapautunut lattia taas henkii mielenrauhaa. Tai näin siis minulla, joku muu kokee varmaan ihan eri tunnetiloja.

Tavaroihin kiintymisestä ja luopumisen vaikeudesta

Jäin pohtimaan tuota lahjoittamista: miksi minusta on mukavampaa antaa tavaraa jollekin tietylle ihmisille kuin järjestölle? Miksi yksittäisten ihmisten järjestämät tempaukset herättävät myötätunnon paljon helpommin kuin jonkun organisaation? Tämä on kiinnostava kysymys, koska lopputulos on aivan sama: tavaraa poistuu, ja se toimitetaan jotenkin järkevään käyttöön. En näe noita esineitä enää koskaan. Miksi sillä olisi siis mitään väliä, kuka ne kerää?

Väittäisin, etten ole tämän tunteen kanssa ihan yksin. Tiedän esimerkiksi tapauksia, joissa asuntoa myydessä myydään mieluummin yksityiselle ihmiselle joka aikoo muuttaa asuntoon asumaan, kuin kiinteistösijoittajalle, joka aikoo vuokrata asunnon eteenpäin. Tai että kirppistavaroissa tutulle antaa ilmaiseksi, mutta vieraan pitäisi maksaa. Mikä logiikka siinä oikein on? Jos tavarasta kerran voi luopua ilmaiseksi, eikö pitäisi olla aivan sama, kuka on vastaanottaja? Tai jos vanhaan asuntoon ei ole enää koskaan asiaa, mitä väliä sillä on, asuuko siellä vuokralainen vai omistaja?

Johtopäätökseni on, että meillä on enemmän tunnesiteitä tavaroihin, kuin tiedostamme. Tätähän on tutkittu mm. psykologisissa testeissä. Jos ihminen on omistanut jonkun esineen, hänellä on vahva taipumus pitää ko. esinettä parempana tai arvokkaampana kuin täsmälleen samanlaista, jonka joku muu omistaa. Tämä siis riippumatta esineen todellisesta arvosta, tätä on testattu esimerkiksi kynillä. Se, että minä omistan jotain, tekee tavarasta luonnollisesti paremman, kuin muut vastaavat. Täytyyhän sen olla parempi, kun minä kerran olen kelpuuttanut sen itselleni.

Kun ajattelen niitä villahaalareita, jotka pakkasin eilen sille palelevalle vauvalle, tämä teoria palaa mieleen. En voi sanoa, että minulla olisi ollut mitään erityistä tunnesidettä niihin haalareihin. Tiettyjä vauvanvaatteita olen kyllä säästänyt tunnesyistä, mutta äitiyspakkauksen villahaalari ei herätä samanlaisia tunteita, kuin vaikkapa jonkun itse kutomat minikokoiset töppöset. Siitä huolimatta olin säästänyt haalarit, koska en ollut keksinyt niille sopivaa sijoituspaikkaa. Kirppiksellä niitä ei oikein kehtaa myydä, saahan jokainen vastaavan ilmaiseksi. Toisaalta kyseessä on rahanarvoinen vaate… olisihan se haaskausta tunkea se UFFin laatikkoon. Sitä paitsi se on meidän haalari! Sen saattaisi saada joku, joka ei edes arvostaisi sitä ollenkaan. Mutta kun tiedän haalarin menevän vauvalle, joka todella tarvitsee haalaria juuri nyt, ja jolla ei varmasti ole sellaista ennestään, lahjoittaminen muuttuu helppoakin helpommaksi.

Kaikki asianhaarat huomioonottaen tällainen ajattelu on täysin järjetöntä. Mutta samalla se kyseenalaistaa alkuperäisen väitteeni siitä, ettei muka ole mitään tunnesidettä. Jos oikeasti ei olisi, olisin hankkiutunut haalarista eroon aikoja sitten, tavalla tai toisella. Tämä on varmasti osa sitä luopumisen tuskaa, joka myös on havaittu tieteellisissä tutkimuksissa. Luopuminen on helppoa ja antaminen tuottaa iloa silloin, kun tietää omien tavaroiden saavan arvonsa mukaisen kohtelun. Jos on epäilys siitä, että tavara joutuu uuteen kotiin, jossa sitä ei arvosteta eikä siitä huolehdita, tuntuu ikävältä. Omistaminen jotenkin ulottuu henkisellä tasolla vielä sen hetken ylitse, kun tavarasta fyysisesti luopuu. Tässä on muuten vielä sellainenkin epärationaalisuus, että ilmiö koskee ensisijaisesti omia tavaroita. Toisen tavaroista on helppo sanoa, että mitäs siinä murehdit, eihän se enää sinun ole. Mutta siitäpä puuttuukin se omakohtainen kokemus ja tunne.

Jostain syystä raha tuntuu lievittävän tätä tuskaa ainakin minulla. Kun olen myynyt jotain, tuntuu että olen saanut asianmukaisen korvauksen enkä enää vaivaa päätäni sillä, mitä sille tavaralle tapahtuu. Pienikin raha tuntuu helpottavan tunnesiteen katkaisussa. Tosin jos jälkeenpäin kuulen jotain ikävää, saattaa silti vähän kirpaista. Myin kerran yhden takin, ja sain siitä oikein hyvän korvauksen. Myöhemmin kuulin, että takki oli varastettu. Minua harmitti melkein yhtä paljon kuin jos takki olisi varastettu itseltäni. Harmituksen aihe ei ollut se, että kaverini jäi ilman takkia, vaan se että nyt en tiedä minne se takki joutui. Epäilemättä jollekin kiittämättömälle, epämiellyttävälle rosvolle. Mun takki!

Olisi kiinnostavaa kuulla, onko teillä yhtään vastaavia kokemuksia? Oletteko huomanneet, että omiin tavaroihin suhtautuu edelleen vähän kuin ne olisivat edelleen omia, vaikka ne on antanut eteenpäin? Tai helpottaako raha luopumista? Vai onko tällainen luopumisen tuska ihan vieras ilmiö?

Kevyempi olo

Ryntäilin eilen kaupungilla kuin hysteerinen orava, mutta lopputuloksena on, että nyt meillä on todellakin enemmän tilaa. (Ja kulutin varmaan siinä ohessa 500 kaloria, kannattaa ottaa liian tiukka aikataulu niin johan alkaa hiki virrata…) Ensin palautin lampun jonka ostimme viikko sitten, mutta jonka kiinnittäminen kattoon osoittautui valitettavasti mahdottomaksi. Tämä on tärkeä juttu, koska jos tuollaisia palautusjuttuja ei hoida heti, niillä on taipumus jääädä kokonaan hoitamatta. Nyt saatiin iso laatikko pois pyörimästä, ja vielä rahat takaisin tilille.

Sitten palautin remontista yli jääneen tapettirullan. Jälleen pieni tavara sinänsä, mutta juuri tällaisista pikkujutuista se työhuoneen kaaos on saanut alkunsa. Sitäpaitsi tästäkin sai rahaa takaisin lahjakortin muodossa. Se mahtuu lompakkoon, ja sillä voi ostaa vaikka jonkun joululahjan. Tapettirulla ei mahdu minnekään eikä yhdellä rullalla tee mitään.

Näiden jälkeen rynnistin toiselle puolelle kaupunkia, jossa minulla oli treffit nettikirppisostajan kanssa. Sain käsistäni tarpeettoman hoitolaukun tykötarpeineen, ja pari kymppiä rahaa lompakkoon. Viimeiseksi vein kaksi muovikassillista vaatetta sekä muutamia kirjoja Fidalle. Siellä ystävällinen ihminen otti kaikki vastaan, ei edes halunnut tarkistaa, mitä olin tuomassa. Kaikki vaatteet olivat kyllä käyttökelpoisia, puhtaita, ehjiä ja silitettyjä. Hyvällä omallatunnolla saatoin ne lahjoittaa. Kävin vielä kotimatkalla katsomassa erästä lastenvaatekirppistä, jonne aion viedä alkuvuodesta tavaraa.

Kotiin päästyäni kannoin vielä vintille pari laatikollista kirppisvaatteita odottamaan myyntihetkeä. En tykkää säilöä vintille myyntiä odottavia juttuja, koska pelkään niiden unohtuvan sinne. Päättelin kuitenkin, että koska ennen ensi vuotta niille ei tule tapahtumaan yhtään mitään (mukana on mm. paljon kesävaatteita), on fiksumpaa siirtää ne vintille, kuin säilytellä tilan tukkona työhuoneessa.

Nyt on jotenkin todella kevyt olo! Iso määrä tavaraa on kaikonnut kodistamme, ja se näkyy konkreettisena tilana lattioilla ja hyllyillä. Tätä roudaamista välttelee viimeiseen asti, koska se tuntuu niin työläältä. Sitten siihen rupeaa, ja se todella on juuri niin rasittavaa kuin etukäteen kuvitteli. Mutta etukäteen ei osaa kuvitella sitä keveyden tunnetta, mikä kaikesta on palkintona. Yritän pitää tämän jatkossa mielessä, kun seuraavan kerran ei ”jaksaisi” lähteä viemään tavaroita minnekään.

Koko koti kuntoon: vedetään henkeä

Kuten viime viikon päivitystahdista kenties arvasitte, tässä on ollut jotenkin vetämätön olo viime aikoina. Päätin etten puske tätä kodinraivausprojektia nyt väkisin eteenpäin, vaan käytän tämän viikon siihen että viimeistelen noita edellisiä loppuun. En siis koskenutkaan kirjahyllyyn viime viikolla, enkä kyllä mihinkään muuhunkaan raivaushommaan. Jotta hyvin edistynyt projekti ei kokisi täyttä mahalaskua ennen maaliviivaa, täytyy pitää pieni hengähdystauko.

Tässä on vähän muitakin juttuja kasaantunut. Paperityöt erityisesti odottavat. Laskuja maksettavana ja papereita arkistoitavana. Vakuutusyhtiön kanssa pitäisi asioida ja soittaa muutama puhelu. En tunne olevani kovin energisessä mielentilassa, mutta toisaalta tiedän, että asioiden hoitamisesta saa lisää energiaa. On vain se aloittamisen vaikeus.

Kirpputorimyynnistä puhuessani ihmettelin, miksi joku kelpaa ilmaiseksi mutta ei parilla eurolla. Valistuneet lukijat ehdottivat, että syy on siinä että ostajalla tai pikemminkin ottajalla on oma voitto mielessä. Tiedättekö mitä, olen todella ollut niin naivi, että tämä ei ole pälkähtänyt päähäni! Vaikka täysin loogista, sallittua ja markkinatalouden periaatteita noudattavaa toimintaahan se on. Ei vain ole tullut mieleenkään, että joku näkisi näissä vanhoissa purnukoissa myyntipotentiaalia, vaikka käyttöpotentiaalia niissä olisikin. Oma näkökulmani on ollut se, että jos ottaa jotain ilmaiseksi mutta ei ole valmis ottamaan samaa tavaraa pientä rahaa vastaan, on kyseessä esine, jota ei oikeasti tarvitse, ja joka muuttuu välittömästi roinaksi uudessakin kodissa. Siitä syystä olen tuota ilmiötä ihmetellyt.

Mutta ehkä se ei ole niin kaukaa haettua sittenkään. Olenhan esimerkiksi Danan podcasteja kuunnellessa oppinut, miten hän luiskahti tuohon ajattelutapaan niin syvälle, että lopulta heillä oli kokonainen huone täynnä vanhoja, kirppiksiltä ostettuja tavaroita, jotka Danan oli tarkoitus myydä isolla voitolla netissä. Joskus kuvio toimi, mutta läheskään aina ei, ja suurin ongelma oli se, ettei Danalla ollut todellista käsitystä esineiden arvosta. Joskus se 50 senttiä maksanut kapine ei todellakaan ollut sen arvokkaampi. Sitten niitä tavaroita alkoi kertyä ja kertyä ja lopulta käsissä olikin oikea ongelma.

Tuo rahan ja lahjoittamisen suhde ei ole ihan suoraviivainen. Esimerkiksi ystävälle on ihan valmis lahjoittamaan tavaroita, joista kuitenkin kirpputorilla pyytäisi hintaa. Toisaalta ystävätkään eivät aina halua ottaa tavaroita ilmaiseksi, vaan vaativat että saavat maksaa edes jonkun nimellisen korvauksen. Sitten on tavaroita, jotka näköjään menevät ilmaisena kuin kuumille kiville, vaikka ei uskoisi. Tänään mitä todennäköisimmin pääsen eroon luomiväripaletista, vaikka sitä on käytetty. En itse uskaltaisi ottaa käytettyä kosmetiikkaa vastaan vieraalta ihmiseltä, tutulta olen kyllä ottanut (kun tunnen ihmisen ja tiedän ettei hänellä esimerkiksi ole ollut silmätulehdusta). Tiedän itse, että tuo luomiväri on täysin kunnossa, mutta hämmästelen tuntemattomien ihmisten luottamusta minuun. Tajuan tätä kirjoittaessani että tuo kuulostaa siltä, kuin minulla olisi jotain synkkää salattavaa, mikä ei onneksi pidä paikkaansa… olen vain itse näköjään paljon epäluuloisempi.

Sateisen harmaa viikko

Syystä tai toisesta tällä viikolla ei ole juurikaan ollut inspiraatiota kirjoittaa. Niinpä teen tähän nyt tällaisen yleispostauksen ilman sen kummempaa agendaa.

Päätin tänä vuonna luopua kanervista ja muista oikeista kukkasista parvekkeella, ja ostin niiden tilalle K-raudasta muovista havuköynnöstä. Se näytti paketissa hiukan ankealta, mutta avattuna, pörhennettynä ja parvekkeen kaiteelle aseteltuna yllättävän kivalta. Ledivalot näyttivät sen päällä hauskoilta, mutta nyt huomasin että puolet lampuista ei pala. Jossain on johto poikki, enkä onnistunut löytämään oikeaa kohtaa. Se harmittaa, täytyy ehkä käydä ostamassa uudet valot. Jostain muuten näin jonkun hyvien tapojen asiantuntijan toppuuttelevan, etteivät ihmiset ihan vielä laittaisi jouluvaloja. Ehkä jonkun valaistun joulupukin kanssa voisi vielä hiukan viivytellä, mutta tässä pimeydessä saa mielestäni jokainen ripustella talonsa ympärille niin paljon lisävaloja kuin sielu sietää.

Olen viime viikkoina saanut jostain yllättävää energiaa tavaroiden myymistä varten. Niitä on myös käynyt kaupaksi. Olen myynyt mm. kengät ja lastentarvikkeita. Hinnat ovat olleet parista eurosta muutamaan, mutta pikkuhiljaa näistä pienistä summista kertyy kymppejä. Jotta pysyisin laskuissa, tein taulukon johon merkkasin sekä myydyt että kirpparilta ostetut tavarat. Toisaiseksi olen plussalla. Tuo taulukko on itse asiassa aika kiva tapa dokumentoida sekä rahantuloa että tavaravirtaa.

Olen myös lahjoittanut tavaraa. Työhuoneessa odottaa eri ihmisille luvattuja vaatteita, ja eräskin vanha lamppu löytää joululomalla tiensä vastikään omilleen muuttaneen sukulaistytön luokse. Kirpparilla myydessä olen huomannut ilmaisen houkutuksen. Näköjään ilmaisuus on sitä houkuttelevampaa, mitä isompi esine on kyseessä. Toisaalta en aina oikein ymmärrä ihmisten logiikkaa. Joku haluaa tupperware-purkin, jos se on ilmainen, mutta ei jos se maksaa euron? Hintajousto on joskus todella herkkää. En oikein itse keksi, millaisen tavaran huolisin vain ilmaiseksi, mutta en eurolla. Tuollaisen tavaran pitäisi olla siis käytännössä tarpeeton, koska tarpeellisesta olisin tietysti valmis maksamaan. Tämä ajatus siitä, että haluaa jotain vain ilmaiseksi mutta ei muuten, hiukan hämää minua. Mutta nettikirppiksellä tämä näyttää olevan ihan normaalia.

Voi olla että pidän tauon Koko koti kuntoon -projektissa ensi viikolla, jotta saan kirittyä kaikki käynnissä olevat hommat kiinni. Katsotaan miten tehokas olen nyt viikonloppuna.

7 syytä, miksi ihmiset kierrättävät karmeaa tavaraa

Olen viime aikoina pohdiskellut, miksi kierrätykseen ja hyväntekeväisyyteen heitetään selkeästi käyttökelvotonta tavaraa. Taannoin Ilana Aalto kirjoitti Paikka kaikelle -blogissaan, miten karmeaa tavaraa hyväntekeväisyyslahjoituksista löytyy. Eilen luin Rinnan blogista kokemuksia siitä, mitä tapahtuu kun penkoo kierrätyskeskuksen vaatelaareja. Molempien kokemus oli, että ihmiset ”lahjoittavat” likaisia, rikkinäisiä ja suorastaan ällöttäviä vaatteita. Siis ei pelkästään sellaisia, että lapsen housunpunteista ei ole ruohotahrat kokonaan pesussa lähteneet, vaan pinttyneitä kalsareita ja liasta koppuraisia vaatteita, joissa voi olla vaikka kuivunutta oksennusta.

Miksi? Mikä saa ihmisen kuskaamaan pilalle menneen vaatteen vielä johonkin kierrätyslaatikkoon, sen sijaan että laittaisi sen roskikseen? En usko että kyse on yksittäistapauksista. Sen sijaan epäilen, että syitä näin älyttömään käytökseen on useita. (Jatkakaa listaa kommenteissa, mikäli tulee lisää mieleen.)

  1. Tiedon puute yhdistettynä laiskuuteen: Ei olla ihan varmoja voiko jotain lahjoittaa, mutta ei jakseta ottaa selvää, joten viedään nyt kuitenkin.
  2. Piittaamattomuus: Ihan sama onko tuote kunnossa, haluan siitä eroon. Tämä on hyvin lähellä ensimmäistä kohtaa.
  3. Sinisilmäisyys, naivius ja itsepetos: Itse en jaksa tätä reikää paikata ja nappia ommella, mutta aivan varmasti jostain löytyy joku reipas ihminen, joka jaksaa sen tehdä! Kyllä jossain on joku maanjäristyksen uhri, joka kyynel silmässä ottaa vastaan nämä kulahtaneet salihousut vuodelta -91, koska sillä raukalla ei ole muutakaan!
  4. Pula-ajan mentaliteetti: Kalsarit ovat keltaiset, mutta ehjät! Eli ei voi laittaa roskiin.
  5. Päätöksenteon välttely: En tiedä mitä tälle pitäisi tehdä, mutta ne ihmiset siellä kierrätyskeskuksessa varmaan tietävät joten he saavat päättää.
  6. Raha: Maksoin tästä paljon ja nyt se on pilalla, mutta en voi laittaa roskiin. Tuntuu vähemmän pahalta laittaa kierrätykseen, en ainakaan heitä rahaa roskikseen.
  7. Jätteen tuottamisen välttely: En laita tätä roskiin, laitan kierrätykseen, silloin joku voi vielä käyttää enkä tuota tähän maailmaan enempää roskaa.

Kun tuota listaa katsoo, suurin osa liittyy joko haluttomuuteen ottaa vastuuta omien vaatteiden loppusijoituksesta, tai sitten helppouden tavoitteluun. Eli lyhyesti sanottuna vaatteista yritetään päästä eroon mahdollisimman vähällä vaivalla ja aivotyöllä. Näitä syitä perustellaan halulla tehdä hyvää ja toimia ekologisesti. Osittain toimintaa voi perustella myös omiin vaatteisiin liittyvillä tunnesiteillä, niiden todellista kuntoa ei joko nähdä realistisesti, tai sitten oman vaatteen heittäminen roskikseen tuntuu liian pahalta, joten se dumpataan kierrätyslaatikkoon.

Olen syyllistynyt moniin em. syihin itsekin, ja kipannut kierrätykseen vaatekappaleita, joista ei varmaan ollut kenellekään iloa. Viime aikoina olen havahtunut siihen, että jos vaate on minulle liian huonokuntoinen, on erittäin suuri todennäköisyys sille, ettei kukaan muukaan halua sitä. Voitaisiinko tehdä yhteinen päätös, ettei enää dumpata vaatteita kierrätykseen? Jos vaate on käyttökelvoton, laitetaan ne ITSE suoraselkäisesti roskikseen. Säästetään vapaaehtoisten ja kierrätyskeskuksissa työskentelevien työtä ja vaivaa, ja säästetään ne turhat logistiikkakulut ja -saasteet, jotka syntyvät kun vaatteita kuljetellaan tarpeettomasti paikasta toiseen.

Tai jos ei kertakaikkiaan kärsi pistää tekstiilejä roskiin, etsitään joku taho, joka repii ne matonkuteiksi tai hyödyntää uudelleen. Viime viikon vinkeissä Outi Pyy peräänkuulutti vanhoja kankaita, jotka voivat ovat haluttua materiaalia. Mutta jos haluaa vaatteensa sellaiseen käyttöön, Fidan laatikko on väärä osoite. Voi olla myös paikallaan varmistaa lahjoituksen saajalta, millaiset vaatteet kelpaavat. Voisin kuvitella, että ehjä ja hyväkuntoinen lasten ulkovaate voisi vielä tulla käyttöön, vaikka pepussa olisi vähän kulumaa. Taikka jos joku aikoo tehdä farkuista käsilaukun, ei haittaa vaikka niissä olisi polvet puhki.

Mutta muuten mietitään ihan oikeasti, ennen kuin ”kierrätetään” yhtään mitään. Onko vaate ehjä? Ehjä tarkoittaa ehjää, ei melkein ehjää. Siis ei reikiä, rikkinäisiä vetoketjuja, purkautuneita saumoja tai helmoja eikä lyttääntyneitä kenkiä, joiden korot ovat vinossa. Onko se puhdas? Kierrätettävät vaatteet pitää pestä ensin. Mutta jos kankaassa on pinttynyttä likaa, joka ei lähde pesukoneessa, se ei ole puhdas. Jos siinä on tahra tai paidan niska on jo keltainen, älä kierrätä. Onko se muuten siisti? Ei nyppyjä, ei kulahtanut, ei virahtanut, ei haalistunut, ei kutistunut. Jos vaate läpäisee nämä kysymykset, sen voi kierrättää ja siitä voi vielä olla iloa jollekin. Jos ei, sen paikka ei ole kierrätyskeskuksessa tai hyväntekeväisyyslaatikossa.

Vaikein juttu

Tässä viime aikaisessa karsimisinnossani on käynyt hyvin selväksi, mikä siinä on hankalinta. Pystyn poistamaan kamaa kaapeista, lahjoitan omistani mielelläni muille, pystyn jopa laittamaan roskiin. Mutta kun pitäisi saada tavarat myyntiin, homma hyytyy täysin.

En tiedä miksi tuon askeleen ottaminen on niin vaikeaa. Ehkä siinä on liikaa vaiheita. Pitäisi ottaa kuva, ladata se oikealle sivulle, sitten odotella että ottaako joku yhteyttä jne. Tai varata pöytä, hinnoitella, kuskata ja vahtia. Olen kyllä välillä tässä onnistunut, mutta lähinnä silloin kun on ollut ihan pakko. Esimerkiksi että pitää päästä isosta ruokapöydästä eroon, jotta uusi saadaan paikalleen – silloin oli motivaatio kohdallaan, koska kahdenruokapöydän loukku ei houkutellut.

Mutta vaatteita ja muuta pientä tavaraa voi ihan helposti säilytellä jossain nurkassa, eikä se haittaa arkea. Ehkä siksi sellainen pakko puuttuu, ja myyminen jää tekemättä. Olin ihan onnessani, kun bongasin lastentarvikekeräyksen turvapaikanhakijaperheille. Keräsin kassin ylimääräisiä leluja ynnä muuta, ja lahjoitin ne ilomielin pois. Olin ajatellut myydä sen pinnasängynpehmusteen ja ylimääräisen vaunukopan, mutta kun joku pyysi niitä ilmaiseksi,  olin vain tyytyväinen ettei tarvinnut nähdä myymisen vaivaa. Samoin annan (tai silloin tällöin myyn) enemmän kuin mielelläni vääränkokoisia vaatteita kavereille, lastenvaatteita tarvitseville ja niin edelleen. Olennaista on siinä helppous, että ei tarvitse tehdä juuri mitään.

Olen myös todella miettinyt, kannattaako jotain vaatetta säilyttää myymistä tai kierrätystä varten, vai onko sen paikka roskiksessa. Olen saanut itseni ymmärtämään, että kestotahrainen H&M:n body ei tule menemään kaupaksi, eikä sitä kukaan halua lahjoittaakaan, joten teen fiksummin kuin laitan sen suoraan roskiin, enkä ensin kuskaa sitä johonkin keräyslaatikkoon. Noissa tapauksissa kierrätyslaatikko on eräänlaista itsepetosta, tai vähintäänkin päätöksenteon ulkoistamista jollekin muulle.

Olen siis saanut tavaraa lopullisesti ulos ovesta enemmän kuin pitkiin aikoihin. Mutta on vielä koko joukko tavaraa, joka mielestäni pitäisi myydä. Jotenkin ajattelen, että olisi tuhlausta antaa ilmaiseksi, vaikka logiikka ei olekaan aukoton. Nimittäin jos esim. joku kaveri suoraan pyytäisi, antaisin pois. Mutta en haluaisi antaa ”kasvottomasti” – tässä  näkyy epärationaalinen tunneside tavaroihin, joita en enää käytä. Niinpä uskottelen itselleni, että myyn ne. Enkä vain saa millään aikaiseksi. Olen useamman viikon puhunut itselleni, että nyt on ryhdistäydyttävä. Saa nähdä milloin puhe tehoaa.  Haluan niistä tavaroista eroon, mutta en näköjään riittävästi, koska mitään ei tapahdu. Auttakaa, ei tästä yksin tule mitään.