Aihearkisto: Tavaroiden raivaaminen

Tavaroihin kiintymisestä ja luopumisen vaikeudesta

Julkaistu , kirjoittanut
21

Jäin pohtimaan tuota lahjoittamista: miksi minusta on mukavampaa antaa tavaraa jollekin tietylle ihmisille kuin järjestölle? Miksi yksittäisten ihmisten järjestämät tempaukset herättävät myötätunnon paljon helpommin kuin jonkun organisaation? Tämä on kiinnostava kysymys, koska lopputulos on aivan sama: tavaraa poistuu, ja se toimitetaan jotenkin järkevään käyttöön. En näe noita esineitä enää koskaan. Miksi sillä olisi siis mitään väliä, kuka ne kerää?

Väittäisin, etten ole tämän tunteen kanssa ihan yksin. Tiedän esimerkiksi tapauksia, joissa asuntoa myydessä myydään mieluummin yksityiselle ihmiselle joka aikoo muuttaa asuntoon asumaan, kuin kiinteistösijoittajalle, joka aikoo vuokrata asunnon eteenpäin. Tai että kirppistavaroissa tutulle antaa ilmaiseksi, mutta vieraan pitäisi maksaa. Mikä logiikka siinä oikein on? Jos tavarasta kerran voi luopua ilmaiseksi, eikö pitäisi olla aivan sama, kuka on vastaanottaja? Tai jos vanhaan asuntoon ei ole enää koskaan asiaa, mitä väliä sillä on, asuuko siellä vuokralainen vai omistaja?

Johtopäätökseni on, että meillä on enemmän tunnesiteitä tavaroihin, kuin tiedostamme. Tätähän on tutkittu mm. psykologisissa testeissä. Jos ihminen on omistanut jonkun esineen, hänellä on vahva taipumus pitää ko. esinettä parempana tai arvokkaampana kuin täsmälleen samanlaista, jonka joku muu omistaa. Tämä siis riippumatta esineen todellisesta arvosta, tätä on testattu esimerkiksi kynillä. Se, että minä omistan jotain, tekee tavarasta luonnollisesti paremman, kuin muut vastaavat. Täytyyhän sen olla parempi, kun minä kerran olen kelpuuttanut sen itselleni.

Kun ajattelen niitä villahaalareita, jotka pakkasin eilen sille palelevalle vauvalle, tämä teoria palaa mieleen. En voi sanoa, että minulla olisi ollut mitään erityistä tunnesidettä niihin haalareihin. Tiettyjä vauvanvaatteita olen kyllä säästänyt tunnesyistä, mutta äitiyspakkauksen villahaalari ei herätä samanlaisia tunteita, kuin vaikkapa jonkun itse kutomat minikokoiset töppöset. Siitä huolimatta olin säästänyt haalarit, koska en ollut keksinyt niille sopivaa sijoituspaikkaa. Kirppiksellä niitä ei oikein kehtaa myydä, saahan jokainen vastaavan ilmaiseksi. Toisaalta kyseessä on rahanarvoinen vaate… olisihan se haaskausta tunkea se UFFin laatikkoon. Sitä paitsi se on meidän haalari! Sen saattaisi saada joku, joka ei edes arvostaisi sitä ollenkaan. Mutta kun tiedän haalarin menevän vauvalle, joka todella tarvitsee haalaria juuri nyt, ja jolla ei varmasti ole sellaista ennestään, lahjoittaminen muuttuu helppoakin helpommaksi.

Kaikki asianhaarat huomioonottaen tällainen ajattelu on täysin järjetöntä. Mutta samalla se kyseenalaistaa alkuperäisen väitteeni siitä, ettei muka ole mitään tunnesidettä. Jos oikeasti ei olisi, olisin hankkiutunut haalarista eroon aikoja sitten, tavalla tai toisella. Tämä on varmasti osa sitä luopumisen tuskaa, joka myös on havaittu tieteellisissä tutkimuksissa. Luopuminen on helppoa ja antaminen tuottaa iloa silloin, kun tietää omien tavaroiden saavan arvonsa mukaisen kohtelun. Jos on epäilys siitä, että tavara joutuu uuteen kotiin, jossa sitä ei arvosteta eikä siitä huolehdita, tuntuu ikävältä. Omistaminen jotenkin ulottuu henkisellä tasolla vielä sen hetken ylitse, kun tavarasta fyysisesti luopuu. Tässä on muuten vielä sellainenkin epärationaalisuus, että ilmiö koskee ensisijaisesti omia tavaroita. Toisen tavaroista on helppo sanoa, että mitäs siinä murehdit, eihän se enää sinun ole. Mutta siitäpä puuttuukin se omakohtainen kokemus ja tunne.

Jostain syystä raha tuntuu lievittävän tätä tuskaa ainakin minulla. Kun olen myynyt jotain, tuntuu että olen saanut asianmukaisen korvauksen enkä enää vaivaa päätäni sillä, mitä sille tavaralle tapahtuu. Pienikin raha tuntuu helpottavan tunnesiteen katkaisussa. Tosin jos jälkeenpäin kuulen jotain ikävää, saattaa silti vähän kirpaista. Myin kerran yhden takin, ja sain siitä oikein hyvän korvauksen. Myöhemmin kuulin, että takki oli varastettu. Minua harmitti melkein yhtä paljon kuin jos takki olisi varastettu itseltäni. Harmituksen aihe ei ollut se, että kaverini jäi ilman takkia, vaan se että nyt en tiedä minne se takki joutui. Epäilemättä jollekin kiittämättömälle, epämiellyttävälle rosvolle. Mun takki!

Olisi kiinnostavaa kuulla, onko teillä yhtään vastaavia kokemuksia? Oletteko huomanneet, että omiin tavaroihin suhtautuu edelleen vähän kuin ne olisivat edelleen omia, vaikka ne on antanut eteenpäin? Tai helpottaako raha luopumista? Vai onko tällainen luopumisen tuska ihan vieras ilmiö?

Elämän kolme tavaravaihetta

Julkaistu , kirjoittanut
23

Kuuntelen amerikkalaisen ammattiraivaaja Lisa Woodruffin podcasteja. Lisa on päälle nelikymppinen yksityisyrittäjä Ohiosta, joka suhtautuu varsin intohimoisesti sekä organisoimiseen että yrittämiseen. (Tykkään kuunnella näitä ei-suomalaisia podcasteja, koska ne avaavat asiatiedon lisäksi mielenkiintoisen ikkunan eri kulttuureihin.) Taannoin Lisa tarjoili idean siitä, että ihmisten (tai hän puhuu oikeastaan nimenomaan naisista) elämä jakaantuu eri vaiheisiin, joihin liittyy joko tavaramäärän kasvamista tai vähentymistä.

Tiivistettynä vaiheita on Lisan havaintojen mukaan kolme:

  1. Nuorena tavaroita varta vasten hankitaan, koska koko ajan tarvitsee jotain enemmän. Ostetaan oma koti, saadaan lapsia ja itsenäistytään. Tässä vaiheessa tavarat oikeastaan vain lisääntyvät.
  2. Sitten tulee ”selviytymisjakso”, jolloin lapset ovat jo isompia mutta asuvat vielä kotona, on työelämää ja uran rakennusta, mutta usein myös lähipiirissä on apua tarvitseviä ihmisiä, joista täytyy huolehtia. Elämä on kiireistä ja stressaavaakin. Tavaroita tulee lisää, ja välillä niiden määrä aiheuttaa angstia ja epätoivoa, mutta toisaalta on niin paljon muutakin tekemistä, ettei niiden karsimiseen ehdi ja jaksa hirveästi perehtyä.
  3. Kolmas vaihe on sitten se, kun ruuhkavuodet ovat ohi, ja ihminen havahtuu siihen, miten paljon tavaraa sitä onkaan kertynyt vuosien varrella. Alkaa tiedostaa elämän rajallisuuden, ja haluaa ruveta karsimaan omaisuuttaan ja keskittyä olennaiseen.

Lisa perustaa jaottelun vuosien kokemukseensa ammattiraivaajana. Minusta tuntuu, että tuossa alussa pitäisi vielä olla yksi jakso, jolloin ollaan muutettu pois kotoa mutta ei vielä tienata kovin paljon, eikä ole lapsia. Tavaroitakaan ei ole vielä hirveästi, elellään opiskelijabudjetilla ja asutaan pienissä neliöissä. Tosin en ole näistä nykynuorista ihan varma. Silloin kun minä joskus kauan sitten muutin omilleni, melkein kaikki tavarat omassa kodissa olivat käytettyjä. Ei sinne ostettu uutena muuta paitsi haarukat ja veitset (2 kpl kumpiakin), joita ilmeisesti kellään ei ollut sillä hetkellä lahjoittaa. Mutta olen vähän ymmärtänyt, että nykynuori kurvaa Ikean pihaan ja tempaisee joko oman tai äidin luottokortin esiin. Pitääköhän tämä paikkansa vai olenko vain ennakkoluuloinen?

Tällainen elämänvaiheajattelu on aika kiinnostavaa. Olen miettinyt ennenkin, että eri ikäisille ihmisille kertyy erilaisia tavaroita ja eri syistä. Mutta Lisan näkökulmasta ihmisillä on myös erilaiset resurssit hallita tavaroitaan eri elämänvaiheissa. Entä olisiko niin, että nykyisin trendikäs karsiminen ja tavaroiden rajoittaminen alkaa vähitellen läpäistä kaikki vaiheet, niin että ruuhkavuosista selvittyään ihmisillä ei ehkä olekaan niin paljon tavaraa kuin ennen?

Tunnistatteko itsenne näistä? Missä vaiheessa olette menossa?

Mitä meille mahtuu?

Julkaistu , kirjoittanut
12

Miten paljon tavaraa yhteen kotiin mukavasti mahtuu? Olen mietiskellyt, miten paljon ulkoiset rajat määräävät sitä, miten paljon tavaraa voi omistaa. Esimerkiksi oma asunto rajaa konkreettisesti sen, miten paljon voi omistaa. Jossain vaiheessa tila yksinkertaisesti täyttyy, eikä enempää mahdu. Näin äärimmäinen tilanne tulee vastaan lähinnä pakko-oireisen hamstraamisen seurauksena. Mutta sitä ennen tulee jossain vaiheessa asumismukavuuden raja; sellainen tavaramäärä, jonka jälkeen asuminen alkaa käydä hankalaksi.

Tuo piste on ihmisillä erilainen. Toiset tykkäävät siitä, että tavaroita on paljon, eikä tietty ahtaus haittaa. Toiset taas haluavat ympärilleen avaraa tilaa ja nauttivat visuaalisesta niukkuudesta. Vietin opiskeluaikana aika paljon aikaa eräässä asunnossa, joka oli sisustettu  ”perusvarustuksella”. Sänky, pöytä, kirjahylly, matto lattialla. Paljon myöhemmin vierailin siellä uudelleen, kun asukas oli vaihtunut. Asuntoa tuskin tunsi entisekseen. Se oli kauniisti sisustettu mutta tyhjää lattiapinta-alaa oli kenties 70% entisestä, ikkunalautaa ei näkynyt kukkien ja koriste-esineiden alta, ja entiset paljaat seinät oli peitetty tauluilla ja julisteilla. Samojen huoneiden fiilis oli tyystin erilainen.

Joskus tuo mukavan asumisen raja vaihtaa paikkaa vähitellen. Kun aloittaa raivaamisen, olen kuullut että käykin niin ettei enää halua palata entiseen, ahtaampaan asumiseen. Olen myös seurannut sivusta, kuinka iän myötä tavaraa kertyy ja kertyy, ja lopulta koti on täynnä erilaisia pinoja ja kasoja. Asunto voi olla ihan asuttava edelleen, mutta ei ollenkaan sellainen, miksi sen olisi varta vasten halunnut sisustaa. Tavarat ovat vain tulleet ja jääneet, ja niiden läsnäoloon on vain vähitellen totuttu.

Ajattelen niin, että jälkimmäistä tilannetta voi välttää sillä, että välillä tietoisesti ajattelee, miten paljon tavaroita ympärilleen haluaa. Hyödyllisintä on varmaan pohtia asiaa mahdollisimman käytännönläheisesti. Minä en esimerkiksi halua säilyttää lattialla mitään. Jos esineelle ei tunnu olevan muuta paikka kuin lattia, täytyy harkita uudelleen. En myöskään usko, että tarvitsisimme enempää astioita, kuin mitä nykyisin omistamme. Jos jossain vaiheessa astiat eivät tunnu mahtuvan kaappeihin, ratkaisu ei ole yrittää sulloa uutta kaappia keittiöön, vaan luopua jostain.

Oma periaatteeni on, että omaisuuden pitää mahtua omaan kotiin. Tämä on vähän hankala juttu sikäli, että ihmisillä on erilaiset mahdollisuudet asua eri kokoisissa asunnoissa. Mutta periaatteessa kuitenkin: yksiössä asuva 21-vuotias opiskelija ei vaan voi omistaa yhtä paljon tavaraa kuin omakotitalossa asuva neljän lapsen vanhempi. Ainakin toteutan tätä itse. Haluan kotona tietyn väljyyden, ja jos sitä ei ole, ratkaisuna ei ole vuokravarasto vaan karsiminen.

Oletteko huomanneet, että tavaratoleranssi vaihtelisi elämäntilanteesta toiseen? Pitääkö kaiken mahtua kotiin, vai onko muualla säilyttäminen ok?

Syitä olla vähentämättä

Julkaistu , kirjoittanut
13

Ponnekkaassa raivaamisen tuoksinnassa jää välillä huomiotta, että on myös hyviä syitä olla heittämättä ”turhaa” tavaraa pois. Voi olla, että kotoa löytyy paljonkin sellaista, josta periaatteessa voisi luopua – tai sitten olla luopumatta. Puhun nyt sellaisista tavaroista, joille ei välttämättä ole päivittäistä käyttöä. Niistä ylimääräisistä tuplakappaleista. Siitä kaikesta, jota ilmankin tulisi hyvin toimeen. Seuraavassa neljä hyvää syytä säästää ”tarpeeton” tavara.

Ensimmäinen sääntö: Tavaralle on oma paikka, eikä se vie tilaa miltään tärkeämmältä. Otetaan esimerkiksi kirjat. Jos kaikki kirjat mahtuvat siististi kirjahyllyyn, ei mielestäni ole mitään erityistä syytä ruveta harventamaan valikoimaa, ellei erityisesti halua. Toisin sanoen jos ”kaikella oma paikka ja kaikki paikallaan” toteutuu, voi rauhassa säilytellä ihan mitä vaan.

Toinen sääntö: Tavara ei ole tiellä, ei uhkaa pudota päähän kun kaapin ovi aukaistaan, eikä sitä tarvitse siirrellä syrjään kun hakee jotain muuta. Tämä on oikeastaan jatkoa edelliselle. Jos säilyttäminen on äärimmäisen hankalaa, alkaisin miettiä pitääkö jostain luopua. Jos taas se tavaran oma paikka ei aiheuta mitään vaivaa muiden tavaroiden käyttämiselle, kaikki on kunnossa.

Kolmas sääntö: Tavarasta tulee hyvä fiilis. Aika usein karsimisohjeissa unohdetaan se, että joskus omistaminen on tosi mukavaa. On kaikenlaisia esineitä, joita ei sinänsä tarvitse mihinkään ja joita ei ikinä käytä, mutta jotka on silti kiva omistaa. Luokittelisin esimerkiksi monet muistoesineet tähän kategoriaan. Omasta elämästä voisin ottaa esimerkiksi jälleen muutamat kirjat. Hyllystä löytyy mm. Kalevala, jota en ole lukenut (tarkoitus kyllä on). En näe mitään syytä luopua siitä, tykkään ajatuksesta että siellä se odottaa sitä hetkeä, kun vihdoin saan inspiraation tarttua kyseiseen opukseen. Kirja on tosin odotellut jo useamman vuoden, ja realistisesti en tule sitä lukemaan vielä pitkään aikaan. Ei haittaa.

Neljäs sääntö: Tavaralla on todellista käyttöarvoa. Usein kehotetaan luopumaan sellaisista tavaroista, jotka ovat kelvollisia vain yhteen käyttötarkoitukseen tai joita käytetään vain hyvin harvoin. Logiikka menee niin, että jos jotain tehdään vain kerran vuodessa tai harvemmin, sitä varten ei tarvitse omistaa erityistä esinettä. Senhän voi vaikka lainata, vuokrata tai korvata jollain muulla. Itse asiassa olen kuitenkin tästä eri mieltä, edellyttäen että ensimmäinen sääntö toteutuu. Meillä on esimerkiksi parsakattila. Se on kapea ja korkea, ja sisällä on irrotettava kori, johon parsat laitetaan. Parsa-aika on aika lyhyt, joten kattilaa käytetään kenties viisi kertaa vuodessa, enintään. On myös totta, että parsat tulisivat kypsiksi ihan tavallisessakin kattilassa. Mutta kun tuo esine nyt sattuu meillä olemaan, sille on muutaman kerran vuodessa järkevää käyttöä, eikä sen säilyttäminen ole ongelma, en näe mitään syytä luopua siitä.

Huomatkaa, että tässä listassa ei ole kohtaa ”sitä saattaa tarvita vielä”. Kyseinen perustelu nimittäin on välillä validi ja välillä taas ei. Tosin jos tuo kohta numero yksi on kunnossa, on tavallaan ihan yhdentekevää millä syyllä tavaraa pitää tallessa.

Tavaroiden taulukoinnista

Julkaistu , kirjoittanut
12

Edellisen tekstin kommenteista huomasi saman, mihin olen kiinnittänyt viime aikoina huomiota muutenkin. On syntynyt uusi tapa taulukoida ja luetteloida tavaroita, ei pelkästään vaatteita vaan kaikkea muutakin. Tämä on minusta kiinnostavaa, koska tuntuu että ilmiö on alkanut näkyä vasta viime vuosina. Tai voi tietysti olla, että ruuhkavuosiaan elävät naiset ovat aina listanneet omaisuuttaan, mutta vähän kuitenkin epäilen.

Taulukoinnin motiivit voi jakaa muutamaan eri luokkaan. Yksi on rahankäyttö; oman kuluttamisen hillitseminen, budjetin noudattaminen tai säästäminen. Toinen on erilaiset tavaran vähentämisen projektit: luovutaan tietyssä ajassa tietystä määrästä esineitä, havainnollistetaan itselle erilaisia minimalismiprojekteja tai halutaan ylipäätään pitää kirjaa kodin tavaravirroista. Kolmas lienee se, mihin oma vaatetaulukkoni menee, eli silkka uteliaisuus.

Olen miettinyt, mitä tarkoitusta nämä taulukot palvelevat. En missään nimessä kritisoi ilmiötä, olenhan itsekin liittynyt laskijoiden joukkoon. Mutta miksi tämä on keksitty juuri nyt? Mikä tässä ajassa on sellaista, että tavaroiden laskeminen ja listaaminen on ruvennut tuntumaan tärkeältä? Miksi esimerkiksi minulle oli vielä kymmenen vuotta sitten herttaisen yhdentekevää, montako paria kenkiä omistin, mutta nyt tiedän ihan täsmälleen, että luku pyörii siinä 40 kieppeillä. Sen lisäksi tuo luku herättää minussa kaikenlaisia tunteita.

Väistämättä tulee mieleen, että tavaroiden paljous on yksi syy, mikä listaamiseen innoittaa. Jos omistaa yhdet talvikengät, yhdet kävelykengät, yhdet juhlakengät, sandaalit ja kumisaappaat ei ole mitään tarvetta laskea niiden lukumäärää. Mutta jos pelkästään juhlakenkiä on tuplamäärä, sandaaleja on monet erilaiset ja lenkkareitakin sekä uudet että vanhat, niin kirjanpito tuntuu paljon tärkeämmältä. (Pitäisiköhän tässä kohdassa tunnustaa, että minulla on kahdet kumisaappaat? Pitkävartiset ja varrettomat.) Kun tavaroita on paljon, syntyy tarve hallita niitä. Pysyä jotenkin kärryillä kaikesta mitä omistaa. Saman asian kääntöpuoli on poistettujen laskeminen, se havainnollistaa konkreettisesti miten paljon vähemmän tavaraa on aiempaan verrattuna.

Sitten aloin pohtia, onko tavaroita listattu koskaan aiemmin samalla tarmolla. Tulin ajatelleeksi, että ”ennen vanhaan”, siis vaikkapa pari sataa vuotta sitten vastaavaa kirjanpitoa harrastettiin rikkaissa perheissä. Tosin siitä ei ollut vastuussa tavaroiden omistajat, vaan heidän palveluskuntansa, jonka tehtävänä oli huolehtia omaisuudesta. Taloudenhoitajat, pehtoorit ynnä muut listasivat vaatteita, talouskapineita, eläimiä, ruokaa ja ties mitä. Säilyneet listat ovat tarjonneet äärimmäisen kiintoisaa materiaalia historiantutkimukselle. Mutta nuo listat ovat peräisin talouksista, joissa tavaraa oli niin paljon, että kirjanpito oli tarpeen. Rahvas omisti suunnilleen päällään olevat vaatteet, eikä niitä tarvinnut kirjata minnekään.

Tästä voisi vetää sellaisen johtopäätöksen, että elintaso on kohonnut niin, että tavallistenkin ihmisten on mielekästä laskea tavaroitaan, ei vain hyvin rikkaiden. Tällä kertaa joudumme vaan tekemään sen itse. Taikka sitten suuret tavaramäärät menevät yli ymmärryksen, ja niihin on saatava tolkkua kirjanpidolla. Vai onko kyse siitä, että kun tavaroita on niin paljon ettei niitä enää pysty luettelemaan ulkomuistista suoralta kädeltä, listaaminen tekee tavallaan näkymättömän konkreettiseksi? Tämän kaiken minä omistan, tätä kaikkea hallitsen. Vai onko kyse vain tiedonhankinnasta, jossa talouteen saapuvien ja sieltä poistuvien tavaroiden laskeminen auttaa hahmottamaan, mitä kaikkea sitä oikein omistaakaan.

Mitä mieltä te olette? Miksi näitä listoja tehdään? Miksi juuri nyt? Kertokaa kantanne, kuulisin mielelläni uusia näkökulmia!

Viikon vinkit: tavaran vähentäminen, puuvillan kierrätys ja vaarallinen säilöntäaine

Julkaistu , kirjoittanut
4

Tykkään Ilana Aallon Paikka kaikelle -blogista, koska tekstit eivät rajoitu pelkkään organisoimiseen tai vähentämiseen, vaan teemoja pohditaan pintaa syvemmältä. Tässä YLEn artikkelissa Ilana puhuu fiksuja mm. tavaran vähentämisestä ja tulevaisuuden pelosta.

Tämä toinen erittäin kiinnostava juttu kertoo VTT:n hankkeesta, jossa puuvillavaatteista tehdään uutta kuitua teollisuudelle. Uuden menetelmän pitäisi olla huomattavasti puuvillan kasvatusta ympäristöystävällisempää, ja lisäksi tuottaa miellyttävää, käyttökelpoista tekstiilikuitua. Tämä on sellaista tekstiilikierrätystä, jonka perään olen täällä blogissakin huudellut! (YLE)

Viikon ikävä uutinen liittyy kosmetiikkaan. Tanskassa huomattiin, että monissa kosmetiikkatuotteissa käytetään edelleen säilöntäainetta, jonka epäillään aiheuttavan syöpää, ja joka on ollut jo vuoden ajan kielletty EU:ssa. Siitä huolimatta ainetta löytyy monista meilläkin myytävistä tuotteista, joista valtaosa on L’orealin valmistamia. En huomannut, kirjoittiko HS tai YLE aiheesta, mutta ainakin Hufvustadsbladetissa oli juttu aiheesta (ruotsiksi). Tarkempaa selkoa aiheesta tekee Noora Kemikaalicocktail-blogissa. Suomen virallinen kannanotto löytyy TUKESin tiedotteesta. Tilanteen voisi summata niin, että PHMB on mahdollisesti syöpää aiheuttava aine, ja TUKESin tulkinnan mukaan sitä sisältävien tuotteiden myynti on Suomessa laitonta. Ymmärtääkseni aivan täyttä varmuutta asiasta ei kuitenkaan ole.

Henkilökohtaisesti tämä koskettaa minua, sillä tuosta kosmetiikkalistasta löytyi muutama tuote, jotka löytyvät minunkin kaapistani. Käytännössä se tarkoittaa myös sitä, että joudun etsimään korvaavan tuotteen misellivedelle, josta olen tykännyt tosi paljon. Varsin kiukuttavaa, että mahtava tuote osoittautuukin yllättäen syöpävaaralliseksi. En tunne kosmetiikan kemiaa joten voi olla että olen väärässä, mutta maallikko ihmettelee, eikö muka säilöntäainetta voisi korvata jollain vähän vaarattomammalla? Jälleen hyvä syy kääntyä luonnonkosmetiikan puoleen.

Joulunjälkeistä raivaamista

Julkaistu , kirjoittanut
6

Ennen joulua on tapana siivota, ja sitten yhdessä illassa olohuoneeseen, keittiöön ja vähän muuallekin laskeutuu kauhea kaaos. Jääkaappi pursuilee epämääräisiä jämiä, joita tungetaan sitten sikin sokin toistensa päälle. Pöydillä on tiskiä, koska jouluruokia varten tarvitaan niitä erikoisastioita, joita ei voi laittaa tiskikoneeseen. Olohuoneessa leijailee lahjapapereita, pakettikortteja ja nauhoja, siellä tällä on erilaisten esineiden tyhjiä pakkauksia. Kaikkialla on lahjoja, joita ei vielä ole laitettu paikoilleen. Tästä ei voi syyttää lapsia, sillä leogjen lisäksi pöydillä seikkailee huiveja, hanskoja, uusia kirjoja ja vaikka mitä. Joka paikassa on neulasia ja piparinmuruja. Tämä vain todistaa, että sekä ennen että jälkeen juhlien on pakko siivota.

Jouluaattoon tuo ihana sekamelska jotenkin sopii, ja joulupäivänä sitä vielä sietää, mutta viimeistään Tapanina ainakin minua alkaa ärsyttää. Olen yrittänyt taltuttaa kaaosta systemaattisella raivaamisella. Jääkaapista on päättäväisesti syöty pois aaton juhlaruokien rippeitä. Tämän päivän tavoitteena on poistaa olohuoneesta kaikki tavarat, jotka eivät kuulu sinne. Kannattaa aloittaa helpoimmasta päästä. Ota tyhjä paperikassi, ja mätä sinne kaikki käärepaperit ja kiikuta roskikseen. Siis roskiin, ei paperikeräykseen. Mutta paperikassi pysyy auki on hyvän muotoinen, joten suosittelen siksi sitä tähän hommaan.

Sen jälkeen otetaan esine kerrallaan käteen, ja päätetään mihin se kuuluu. Kirjat hyllyyn, vaatteet kaappiin ja niin edelleen. Jos ei tiedä mihin laittaisi, niin pitää päättää. Jos ei päätä, esine jää seilaamaan jonkun pöydän päälle, josta sitä siirrellään päivittäin jonkun muun tason päälle. Tämä ei lisää siisteyttä, koska koti näyttää siistiltä vasta sitten, kun sekalaiset tavarat poistetaan pinnoilta. Jos joulunpyhinä on jättänyt normaalit arkirutiinit tekemättä, nyt on oikea hetki palata normaaliin. Itselläni loma jatkuu, mutta pyykkiä on pakko pestä siitä huolimatta. Tiskikonerutiinista en ole päästänyt irti missään vaiheessa, se on niin iso osa toimivaa keittiötä ja stressitöntä elämää. Ja on meillä imuroitukin jo kertaalleen, ja tänään imuroidaan uudestaan, kun lattia paljastuu lahjojen ja papereiden alta.

Onko teillä joulunjälkeinen raivaus jo lähtenyt käyntiin?

Ensin lähtee McDonalds

Julkaistu , kirjoittanut
11

Olen raivannut lastenhuonetta, ja onnistunut poistamaan sieltä runsaasti muovikrääsää. Siis käytännössä sitä roinaa, mitä esimerkiksi hampurilaispaikoissa tyrkytetään lapsille. Ne ovat suuria aarteita noin tunnin, ja sen jälkeen unohtuvat. Kiero äiti voi sitten käydä heittelemässä roskiin unohdettua krääsää. Samoin olen karsinut jälleen niitä värityskirjoja ja askarteluvihkoja, jotka tuntuvat lisääntyvät yön aikana itsestään. Jonkin verran on siis poistettu suoranaista roskaa. Nyt pitäisi vielä käydä ”liian pienet” lelut läpi, esimerkiksi liian helppoja palapelejä on useita, ja ennustan joulupukin tuovan niitä lisää ensi viikolla.

Tämän lastenhuoneen tyhjennyksen myötä tämä projekti tulee päätökseen. Olen tyytyväinen että tulin tähän ruvenneeksi, koska syksyn aikana tuli kuntoon monta juttua, jotka ovat roikkuneet kuukausitolkulla. Kirjahylly on nyt paljon parempi kuin aiemmin. Työhuone on suorastaan hieno, laatikkopinot lattialta ovat kadonneet ja muutenkin huone on viihtyisämpi. Olen saanut paljon tarpeetonta tavaraa kodista ulos, ja monet sellaiset pienet sotkut on tullut siivottua projektin aikana.

Kiitos teille kaikille, jotka raivasitte myös tai olitte vain hengessä mukana! Oli kiva lukea teidän kaikkien kommentteja, sain niistä hyvää vertaistukea ja ideoitakin. Se, että projekti on nyt saatu päätökseen, ei missään nimessä tarkoita sitä että raivaus olisi nyt tullut valmiiksi. Tavaroiden vähentäminen on jatkuva prosessi, joka välillä on tehokkaampaa, välillä rauhallisempaa. Se tarkoittaa sitä, että vaikka tällainen aktiivinen raivaaminen nyt ainakin hetkeksi jää, aivan varmasti tulee jatkuvasti vastaan sellaista, mistä täytyy luopua.

Koko koti kuntoon: lastenhuoneen raivaus

Julkaistu , kirjoittanut
11

Nyt näyttää siltä, että tämä on viimeinen pätkä tätä haastetta! Olen säästänyt lastenhuoneen tarkoituksella viimeiseksi. Joulu lähestyy ja se tarkoittaa sitä, että pian paketeista paljastuu taas uusia leluja ja muuta rompetta. Tätä varten lastenhuoneisiin on järkevää tehdä tilaa jo ennalta. Siksi painopiste on tällä kertaa nimenomaan karsimisessa.

Itse ajattelin käydä seuraavat tavararyhmät läpi:

  • Kirjat (kerätään hyllystä pois vauvakirjat ja muut sellaiset joita ei koskaan lueta)
  • Lelut (kaikki leikkimättömät, rikkinäiset ja ilmiselvä krääsä)
  • Vaatteet (päällisin puolin katsotaan läpi, ja poistetaan selvästi liian pienet)
  • Askartelutarvikkeet yms. (Poistetaan täyteen väritetyt kirjat ja lehdet, joissa on kaikki tehtävät tehty, karsitaan kaikki epämääräinen sälä)

Yritän todella saada tavaramäärää vähemmäksi. Osa menee suoraan roskiin, osa taas laitetaan talteen ja osan laitan pois väliaikaisesti. Ne voi sitten puolen vuoden päästä ottaa taas esiin ”uusina” leluina. Olisi ihanaa, jos lelujen määrä pysyisi aisoissa, mutta olen vähän luovuttanut. Niitä tulee lisää, vaikkei itse hankkisi ainuttakaan.

Luulen, että alan tehdä lelujen kanssa samoin kuin lastenvaatteiden. Kun isompi on kasvanut liian isoksi leikkimään niillä, kerään ne johonkin talteen odottamaan sitä, että pienempi tulee tarpeeksi isoksi. Sitten otan ne jälleen esiin. Muuten lelujen määrä meinaa ryöstäytyä käsistä, kun niitä on yhtäaikaa esillä tavallaan monta vuosikertaa.

Arvelen, etten ole tämän haasteen parissa yksin. Kuka lähtee mukaan? Ja millä tavalla olette saaneet lelujen määrän (ja samalla lastenhuoneen järjestyksen) pysymään hallinnassa?

Kevyempi olo

Julkaistu , kirjoittanut
8

Ryntäilin eilen kaupungilla kuin hysteerinen orava, mutta lopputuloksena on, että nyt meillä on todellakin enemmän tilaa. (Ja kulutin varmaan siinä ohessa 500 kaloria, kannattaa ottaa liian tiukka aikataulu niin johan alkaa hiki virrata…) Ensin palautin lampun jonka ostimme viikko sitten, mutta jonka kiinnittäminen kattoon osoittautui valitettavasti mahdottomaksi. Tämä on tärkeä juttu, koska jos tuollaisia palautusjuttuja ei hoida heti, niillä on taipumus jääädä kokonaan hoitamatta. Nyt saatiin iso laatikko pois pyörimästä, ja vielä rahat takaisin tilille.

Sitten palautin remontista yli jääneen tapettirullan. Jälleen pieni tavara sinänsä, mutta juuri tällaisista pikkujutuista se työhuoneen kaaos on saanut alkunsa. Sitäpaitsi tästäkin sai rahaa takaisin lahjakortin muodossa. Se mahtuu lompakkoon, ja sillä voi ostaa vaikka jonkun joululahjan. Tapettirulla ei mahdu minnekään eikä yhdellä rullalla tee mitään.

Näiden jälkeen rynnistin toiselle puolelle kaupunkia, jossa minulla oli treffit nettikirppisostajan kanssa. Sain käsistäni tarpeettoman hoitolaukun tykötarpeineen, ja pari kymppiä rahaa lompakkoon. Viimeiseksi vein kaksi muovikassillista vaatetta sekä muutamia kirjoja Fidalle. Siellä ystävällinen ihminen otti kaikki vastaan, ei edes halunnut tarkistaa, mitä olin tuomassa. Kaikki vaatteet olivat kyllä käyttökelpoisia, puhtaita, ehjiä ja silitettyjä. Hyvällä omallatunnolla saatoin ne lahjoittaa. Kävin vielä kotimatkalla katsomassa erästä lastenvaatekirppistä, jonne aion viedä alkuvuodesta tavaraa.

Kotiin päästyäni kannoin vielä vintille pari laatikollista kirppisvaatteita odottamaan myyntihetkeä. En tykkää säilöä vintille myyntiä odottavia juttuja, koska pelkään niiden unohtuvan sinne. Päättelin kuitenkin, että koska ennen ensi vuotta niille ei tule tapahtumaan yhtään mitään (mukana on mm. paljon kesävaatteita), on fiksumpaa siirtää ne vintille, kuin säilytellä tilan tukkona työhuoneessa.

Nyt on jotenkin todella kevyt olo! Iso määrä tavaraa on kaikonnut kodistamme, ja se näkyy konkreettisena tilana lattioilla ja hyllyillä. Tätä roudaamista välttelee viimeiseen asti, koska se tuntuu niin työläältä. Sitten siihen rupeaa, ja se todella on juuri niin rasittavaa kuin etukäteen kuvitteli. Mutta etukäteen ei osaa kuvitella sitä keveyden tunnetta, mikä kaikesta on palkintona. Yritän pitää tämän jatkossa mielessä, kun seuraavan kerran ei ”jaksaisi” lähteä viemään tavaroita minnekään.