Esikoiseni sai ensimmäiset pehmolelunsa jo ennen syntymäänsä. Sittemmin nalleja ja muita otuksia on kertynyt lisää. Ja lisää. Ja vielä vähän lisää. Toisen lapsen kohdalla kävi samalla tavalla – hän sai pehmoja lahjaksi heti maailmaan saavuttuaan. Molemmat lapset ovat olleet sitä sorttia, joka todella tykkää pehmoista. Niitä on saatu syntymäpäivä- ja joululahjoiksi sekä virpopalkoiksi ja tuliaisiksi. Lapset ovat ostaneet niitä itselleen ja toisilleen, saaneet kavereilta ja löytäneet kierrätyshyllystä. Niitä on tullut hampurilaisaterioiden kylkiäisinä ja arvontapalkintoina. Olen itsekin ostanut niitä useamman, ehkä matkamuistoksi tai sitten heltynyt kaupassa sitkeän lobbauksen tuloksena.
Reilun kymmenen vuoden aikana pehmoja oli kertynyt niin paljon, etteivät ne enää mahtuneet minnekään. Lastenhuoneessa oli pehmoja kestokasseittain, sen lisäksi että niitä löytyi kymmenittäin sängyistä unikavereina. Tilanne oli päätynyt tähän huomaamatta, nalle kerrallaan. Lastenhuoneen remontin yhteydessä päätin, että nyt on suuren karsinnan aika. Tässä oli vain yksi ongelma: jokaisella otuksella oli nimi ja persoona. Miten sellaisia voi karsia? Aiemmin karsimista oli kyllä yritetty muutaman kerran. Silloin lapset löysivät yleensä pari pientä pehmoa, jotka sai laittaa pois. 99% osoittautui kuitenkin liian rakkaiksi, joten tilanne ei koskaan varsinaisesti parantunut.
Nyt tein toisin. Aloitimme sillä, että kumpikin keräsi joka ikisen pehmon jonka omistivat, ja ne kerättiin omiksi kasoiksi lattialle. Kuvaavaa on, että pehmojen omistukset olivat lapsille päivänselviä, yhtäkään ”emme tiedä kumman tämä on” -otusta ei löytynyt. Sen jälkeen pehmot laskettiin. Kasojen koosta saattoi päätellä, että ihan pienestä määrästä ei ollut kyse, mutta laskeminen paljasti karun totuuden. Toisella pehmoja oli yhteensä noin 90, toisella noin 80. Meillä oli siis yhteensä reilut 170 pehmoeläintä. OMG, kuten joku teini asian ilmaisisi.
Nämä valittiin ekana.
Tällä kertaa aloitimme karsimisen eri suunnasta kuin aiemmin. Käskin lasten valita 10 kaikista rakkainta nalleaan, ja siirtää ne erilleen. Molemmat tekivät työtä käskettyä, ja aikaa tähän meni noin minuutti. Sen jälkeen he saivat valita toiset 10. Sen jälkeen vielä viisi. Operaation jälkeen molemmilla oli siis yhteenä 25 pehmoa, jotka olivat ne kaikista tärkeimmät. Määrä ei edelleenkään ollut minimalistinen, mutta tälle määrälle meillä oli järkevästi tilaa. Toisin sanoen kaikki 25 muuttivat kummankin sängynpäätyyn, eivätkä ne vaadi erillistä koppaa säilytystä varten.
Jäljelle jääneiden joukosta noukin erilleen kaikki tiput ja puput. Päätin siirtää ne pääsiäiskoristeiksi, jotka otetaan esiin kerran vuodessa. Sitten valikoitiin yhdessä pari nallea pienille serkuille annettavaksi. Sen jälkeen kerättiin kassillinen sellaisia, jotka lapset aikovat myydä kesällä kirppiksellä. Jäljelle jäi vielä kestokassillinen pehmoja, jotka – vähän noloa kyllä – muuttivat mökille. Mökki oli se helpoin ratkaisu. Siellä on leluille myös tarvetta, sekä riittävästi säilytystilaa. Lasten ei tarvinnut luopua niistä heti paikalla kokonaan, mutta kuitenkin ne saatiin pois lastenhuoneesta. Ajatukseni on, että vähitellen karsin mökillä ollessani tuota määrää vielä pienemmäksi.
Tämä operaatio paljasti tyypillisiä asioita karsimisesta, etenkin tunnepitoisten asioiden karsimisesta. Ensinnäkin minun ja lasten preferenssit eivät olleet samoja. Jokin minusta ”hieno” nalle ei lapsen mielestä ollutkaan mitenkään ihmeellinen. Toisaalta minä en mitenkään pystynyt muistamaan, mistä mikäkin oli peräisin, puhumattakaan jokaisen nimestä. Kävi kuitenkin ilmi, että kaikilla lähes 200 pehmolla oli kuitenkin oma nimi, ja jokaisen alkuperä oli täsmällisesti selvillä – keneltä saatu, milloin ja missä. Siitä huolimatta lasten oli helppo valita parhaimmasta huonoimpaan päin. Ensimmäiset 10 olivat todella helppoja, sen jälkeen pohdinta piteni.
Tästä voi vetää aikuisten tavaroihin sellaisen johtopäätöksen, että jos jotakin on liikaa, kannattaa edetä samassa järjestyksessä. Ei valitsekaan niitä, joista luopuu, vaan niitä, jotka haluaa säilyttää. Sitten käytettävissä oleva tila määrittelee sen, kuinka monta säilytettävää voi valita. Tämä tapaus havainnollisti myös, että joskus laskeminen on hyödyllistä, vaikka en olekaan laskemisen suurin fani. Laskeminen konkretisoi lapsille, että tavaroita on todella paljon. Alle kouluikäinenkin ymmärtää, että sata nallea on vähän liikaa. (Tosin kyllä se havainnollisti asian minullekin. Tiesin, että pehmoja on hirveästi, mutta olisin silti arvioinut määrän alakanttiin.)
Lopuksi totean, että niiden poistettujen perään ei ole haikailtu. Luulen että tämä johtuu ensisijaisesti siitä, että tällä kertaa valittiin vain niitä ihanimpia juttuja. Lapset eivät ole kaivanneet lisää, nyt valittu määrä tuntuu olevan juuri sopiva. Painotan, että minä tein päätöksen siitä, kuinka monta nallea sai ottaa, tällaiset päätökset ovat mielestäni parempi pitää aikuisten vastuulla, eikä neuvotella asiasta liiemmin lasten kanssa. Tästä huolimatta valittu määrä oli lapsille ok, eikä kumpikaan alkanut asiasta kiukutella. Kaiken kaikkiaan karsinta sujui ihmeen helposti ja sujuvasti. Jos jatkossa leluja on karsittava, tämä metodi on nyt hyväksi havaittu.
