Aihearkisto: Tavaroiden raivaaminen

Pitääkö kuolemaa varten siivota?

Julkaistu , kirjoittanut
16

Tiedättekö, on erikoista että tämä aihe pulpahtaa pinnalle juuri nyt. Olen nimittäin miettinyt tätä aihetta jo pitkään, varmaan yli vuoden. En kuitenkaan ole kirjoittanut, sillä minulla on  tähän asiaan todella kahtiajakoinen suhtautuminen. Olen yhtä aikaa vahvasti puolesta sekä tiukasti vastaan. Ennen kuin menen itse asiaan, haluaisin kertoa, että olen tyhjentänyt kuolinpesän. Olen myös nähnyt läheltä, kun perintöjä jaetaan; välillä sopuisammin ja välillä riitaisemmin. Kirjoitan näitä kommentteja ymmärtäen täysin, millaista on käsitellä edesmenneen läheisen maallista jäämistöä.

Lyhyenä kertauksena niille, joille aihe ei vielä ole tuttu: ruotsalainen 82-vuotias Margareta Magnusson on julkaissut kirjan nimeltä Döstädning: Ingen sorglig historia. Se julkaistaan  tammikuussa myös suomeksi, ja oikeudet on ehditty myydä ties kuinka moneen maahan. En ole vielä lukenut kirjaa, joten perustan mielipiteeni siitä lukemiini artikkeleihin. Kirjan idea on lyhykäisyydessään se, että jos jokainen siivoaa turhat romppeensa pois nurkista jo elinaikanaan, tavarat eivät jää kuoleman jälkeen muiden niskoille ja hoidettaviksi. Tämä ei ole mikään uusi ajatus. Siihen törmää jatkuvasti, kun lukee esimerkiksi konmari-aiheista facebook-ryhmää. Monet kertovat raivaavansa tavaroitaan nyt, ettei jälkipolvet joutuisi sitä tekemään.

Mitä tästä sitten pitäisi ajatella? Periaatteessa ajatus on hyvä ja huomaavainen jälkipolvia ajatellen. Kuolinpesän tyhjentäminen on usein raskasta jo pelkästään siksi, että läsnä on niin paljon tunteita. Jos perattavana on hirmuinen määrä silkkaa roinaa, urakka on entistä rankempi. Mitä isompi talo tai asunto, sitä enemmän setvittävää jää. Useimmilla meistä on varastoja, vinttejä ja kellareita, jotka jonkun täytyy joskus tyhjentää. Surun keskellä noiden tavaroiden läpikäyminen voi tuntua suorastaan rangaistukselta, varsinkin jos välit ovat olleet huonot. Silti ajattelen niin, ettei kukaan kerää tavaroita siitä silkasta ilosta, että saisi niillä kiusata lapsiaan kuoleman jälkeen. Mutta jos itsestä tuntuu siltä, että haluaa tällä tavalla valmistautua lähtöön, niin onhan se todella kauniisti ajateltu.

Mutta mitä jos asiaa katsoo toisesta suunnsta. Onko ihmisen tosiaan velvollisuus hankkiutua tavaroistaan eroon vain siksi, ettei olisi kuoleman jälkeen vaivaksi muille? Minusta tämä ajatus tuntuu todella kolkolta. Olisi kauheaa ajatella, että joku alkaisi stressata omista tavaroistaan, jottei vain minulle tulisi vaivaa. Päinvastoin toivon, että jokainen nauttisi tavaroistaan ja omaisuudestaan viimeiseen elinpäiväänsä asti. Se, että niin moni joutuu vanhempiensa tai jonkun muun läheisen jäämistön selvittämään, on minusta vain yksi asia, joka kuuluu elämään. Se voi olla vaivalloista, mutta suhtaudun tähän filosofisesti niin, että nämä ovat niitä asioita, joita emme itse pääse valitsemaan. Voihan asian nähdä myös viimeisenä palveluksena rakkaalle ihmiselle, ja se voi myös olla tärkeä osa surutyötä.

Mielipiteeni on siis tämä: kuolinsiivous on erinomainen ajatus kaikille niille, jotka suurella todennäköisyydellä eivät ole vaarassa kuolla ainakaan seuraavan 10 vuoden aikana. Jos siis olet täysissä voimissa ja aikaa sekä motivaatiota riittää, turhien tavaroiden karsiminen ja niiden vinttien ja kellareiden harventaminen on hyvä idea. Mutta rehellisesti sanottuna olen sitä mieltä, kenelläkään ei ole mitään velvollisuuttaan vähentää tavaroitaan kuolemistaan varten. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä tärkeämpää on viettää aikaa läheisten ihmisten kanssa, ja sitä vähemmän tavaroiden määrällä tai järjestyksellä on väliä. Tavarat tulevat kyllä aikanaan hoidetuksi tavalla tai toisella.

Mitä mieltä te olette? Pitääkö kuolemaa varten siivota ja raivata?

Kuinka monta kiloa pois vuodessa?

Julkaistu , kirjoittanut
32

Tämä kysymys on askarruttanut minua jo pitkään: miten on mahdollista, että jokainen suomalainen tuottaa vuodessa tutkimusten mukaan yli 10kg tekstiilijätettä? Esimerkiksi tämä YLEn artikkeli väittää, että sitä kertyisi jopa 13kg. Tämä tarkoittaa siis sitä, että vaikka  mukaan laskettaisiin vain aikuiset, meidän perheessäkin jätettä pitäisi vuodessa kertyä 26 kiloa. Se on ihan hirveän iso määrä! Enkä edes tiedä, lasketaanko tässä lapsetkin mukaan. Jos lasketaan, niin normaali nelihenkinen perhe tuottaisi vuodessa yli viisikymmentä kiloa tekstiilijätettä! Voiko tämä todella olla mahdollista?

Olen siinä vakaassa käsityksessä, että en henkilökohtaisesti todellakaan tuota vuodessa tuota määrää tekstiilijätettä. Mutta koska olen vaateostoksia seuratessani tullut karvaasti huomaamaan, että luulo ei ole sama kuin tieto, olen päättänyt selvittää tämänkin asian. Aion vuoden ajan punnita jokaisen pois heittämäni tekstiilin. Teen niistä taulukon samaan tapaan kuin olen pitänyt kirjaa vaateostoksistakin. Seurantajakso on 12kk. Sen jälkeen tehdään suuri yhteenlasku, jotta selviää, pitävätkö nuo luvut edes lähimainkaan paikkaansa.

Projektin rajaukset ovat seuraavat: Ensinnäkin tähän lasketaan kaikki tekstiilimateriaali, jonka roskiin menee. Toisin sanoen vaatteet, liinavaatteet, matot sekä kaikki muutkin kodintekstiilit koristetyynynpäällisistä kankaisiin siivousrätteihin. Kenkiä ei lasketa mukaan, vaikka kyseessä olisi kangastossut. Tämä lähinnä siksi, että raja on vedettävä johonkin, ja kengät eivät yleisesti ottaen ole tekstiiliä. Päättelen myös, että kangastossuista tms. vuoden aikana kertyvä tekstiilin osuus olisi painosta niin pieni, että sen vaikutus kokonaismäärään jäisi joka tapauksessa hyvin pieneksi. Tarkkuuden vuoksi kengätkin voin kyllä kirjata siihen seurantaan, mutta en rupea leikkelemään pohjia irti mistään selvittääkseni tekstiilin todellista painoa.

Toinen rajaus koskee jätteen määritelmää. Määrittelen tekstiilijätteeksi kaiken sellaisen, jonka heitän kirjaimellisesti roskikseen. Toinen vaihtoehto on se, että toimitan tekstiilin esimerkiksi Reccin tai Finlaysonin keräykseen. Molemmista tekstiilit toimitetaan uusiokäyttöön, mutta niistä tehdään jotain muuta, kuin mikä tekstiilin alkuperäinen tarkoitus on ollut. Jäte on siis sellaista materiaalia, jota ei mielestäni voi käyttää enää kotona mihinkään. Sen sijaan normaalia kierrätystä ei lasketa tähän mukaan. Jos siis annan lastenvaatteita sukulaislapsille, myyn jotain kirppiksellä tai lahjoitan esimerkiksi Fidalle, nämä tekstiilit eivät mielestäni ole jätettä. Huomatkaa, että kriteerini lahjoittamiselle ovat nykyään korkeat. Kiertoon lähtee vain aidosti käyttökelpoista tekstiiliä, enkä yritä vähentää roskan määrää lahjoittamalla hyväntekeväisyyteen vaatteita, joita kukaan ei kehtaa enää panna päälleen. On tietenkin otettava huomioon, että siitä huolimatta osa noista kierrätetyistä vaatteista saattaa päätyä myöhemmin roskikseen. Yritän kuitenkin tehdä parhaani sen suhteen, että lahjoitetut tekstiilit ovat niin hyvässä kunnossa, että ne eivät päädy kaatopaikalle.

Kolmas rajoitus koskee sitä, kenen tekstiilit taulukkoon kirjataan. Päätin että merkitsen omat, lasten sekä kodin yhteiset tekstiilit, mutta kirjaan kenen vaatteesta on kyse, jotta voin vuoden lopussa tehdä henkilökohtaisen yhteenvedon. Ajattelin ensin, että teen tästä jatkoprojektin ostolakolle, mutta miksi odottaa yli kaksi kuukautta vain siksi, että silloin sattuu olemaan vuodenvaihde? Marraskuun alusta lähtien punnitsen siis tekstiilijätteet, ja teen siitä tänne raportin joka kuun taitteessa. Tätä jatkuu 12 kuukautta, jonka jälkeen etsin uusimman tiedon keskimääräisestä kotitalouksien tuottamasta tekstiilijätteen määrästä ja vertaan omaa lukemaani siihen. Punnitsemiseen käytän keittiövaakaa, jonka uskoisin olevan tarkoitukseen sopiva. Sillä voi punnita vaikka yhden sukkaparin, mutta toisaalta myös isompiakin eriä. Gramman tarkkuudella siis mennään. Jos kerran tehdään, niin tehdään kunnolla!

Tämä on sen verran työläs (ja vähän hullu) projekti, joten että epäilen, että saan punnita roskiani kaikessa rauhassa yksin… vai olisiko siellä joku, joka lähtisi mukaan? Toisaalta tekstiilijätettä voi seurata myös kirjaamalla poistot lukumäärinä, sehän tulee tässä laskettua punnituksen ohella automaattisesti, kun jokainen poisto merkitään exceliin. Koska minä punnitsen kaiken, pystyn täällä raportoimaan, paljonko yksi pyyhe tai joku muu artikkeli painaa. Näiden tietojen pohjalta pystytte tekemään varsin valistuneita arvauksia oman jätteen painosta, vaikkei vaakaa olisikaan. Eli lähteekö sittenkin kukaan muu mukaan?

Viikon vinkit: napakat lakat, helppoa energiansäästöä ja ruotsalainen kuolinsiivous

Julkaistu , kirjoittanut
8

Sairaaloissa ja hotelleissa sängyt on aina pedattu hienosti. Jos olet joskus ihmetellyt, millä teknikaalla lakanat pysyvät niin napakasti paikallaan tässä on siihen ohjeet kuvien kanssa. Testasin tekniikkaa pikaisesti yhteen kulmaan, ja kyllä – lopputulos on siisti ja pysyvä. (Etelä-Suomen Sanomat)

Energiaa voi säästää pienillä keinoilla, jotka eivät varsinaisesti hankaloita elämää. YLE listaa kuusi yksinkertaista keinoa, joilla kotona voi säästää energiaa. Ne ovat hyvin maalaisjärkisiä: ei esimerkiksi kannata lämmittää ja tuulettaa yhtä aikaa.

Tuntuu, että järjestämispiireissä ei olla viime viikolla muusta puhuttukaan, kun ruotsalaisesta kuolinsiivouksesta. Tämän seuraavan konmarin idea on siinä, että ei pitäisi jättää jälkipolville liikaa siivottavaa ja raivattavaa. Haluan lukea kirjan, ennen kuin kommentoin asiaa sen enempää, mutta sanon jo nyt, että suhtaudun tähän ehkä hieman varauksellisesti. Ajatus siitä, että ihmisen pitäisi varautua kuolemaansa tällä tavoin tuntuu minusta aika paljon vaaditulta. Haluan kuitenkin jakaa teille kaksi linkkiä, joissa asiaa on hyvin käsitelty: Helsingin Sanomien artikkelissa menetelmä ja kirjailija esiteltiin asiallisesti ja neutraalisti. Haluan myös linkata Ilana Aallon kauniiseen kirjoitukseen omasta isoäidistään, ja hänen tavastaan siivota. Palaan itse aiheeseen myöhemmin.

Onko 61 skumppalasia liikaa?

Julkaistu , kirjoittanut
14

Onko tavaroiden laskemisesta hyötyä? Onko tarpeellista tietää, kuinka monta esinettä omistaa? Jos jotain esinettä on monta kappaletta, onko silloin aihetta vähentää? Olen tätä asiaa pohdiskellut jo jonkin aikaa. Kirjoitan esineiden laskemisesta Tavarataidoissa muun muassa näin:

”Jos mikään muu ei auta, kannattaa tehdä inventaario. Se on yksi tehokkaimmista keinoista hahmottaa, kuinka paljon tavaraa oikein omistaa. Inventaario tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että asunnosta löytyvien esineiden lukumäärä lasketaan. — On eri asia arvella, että omistaa aika paljon kenkiä, kuin laskea, että niitä löytyy tarkalleen ottaen 45 paria, joista viidet ovat päivittäisessä käytössä.” (Tavarataidot, s.53-54)

Tämä pätkä on osuudesta, jossa kirjoitan tavaroiden raivaamisesta, siis siitä vaiheesta kun selvästi liian suuresta tavaramäärästä yritetään saada sopivamman kokoinen. Silloin rehellinen inventaario ja määrän konkretisoiminen itselleen voi tavallaan avata silmät sille, että joukossa on turhaakin. Kun tavaroitaan alkaa laskea, saattaa helposti hieman kauhistua. Onko minulla todella noin monta kappaletta tavaroita? Mistä ne tänne ovat kaikki ilmestyneet? Mitä ihmettä?

Mutta minusta on tärkeää, ettei minkään tavaran määrään ripustauduta ilman, että sitä tarkastellaan laajemmasta perspektiivistä. Se, mikä ulkopuoliselle voi vaikuttaa älyttömältä määrältä, voi tavaroiden omistajalle olla hyvä ja oikea. Tästä hyvä esimerkki on kynsilakat. Minä lakkaan kynsiäni harvoin. Kävin peilikaapilla laskemassa, ja löysin 9 kynsilakkaa, mukaanlukien alus- ja päällyslakan. Aluslakan korkki on juuttunut kinni, joten se pitäisi varmaan heittää roskiin. Varsinaisista värilakoista ainakin yksi on niin vanha, ettei se enää oikein toimi. Noissa jäljelle jääneissä seitsemässä pullossa on valinnanvaraa enemmän kuin tarpeeksi. Kun vastaan tulee alan harrastajia, joilla on satoja lakkapulloja, olen aina ihan ihmeissäni. Mihin joku voi tarvita niin monta? En ymmärrä miksi kukaan haluaa omistaa kymmenen melkein saman väristä kynsilakkaa, jotka hädin tuskin erottaa toisistaan? Mutta kun ajattelen näin, unohdan, että oma kynsilakkatodellisuuteni ei ole mikään universaalisti oikea määrä, jota kaikkien tulisi noudattaa.

Se kynsilakkaihminen saattaisi nimittäin avata keittiönkaappini ja saada slaagin. Sieltä löytyy näet 61 kuohuviinilasia siisteissä riveissä. 36 kappaletta Ikean halpoja laseja, 8 kappaletta puolison hankkimia hienouksia, 4 + 4 kappaletta isoäidiltä perittyjä laseja, joista toiset ovat kauniita ja toiset voi kattaa lapsille mehulaseiksi kun aikuisilla on kuohuvaa, sekä vielä 9 kappaletta laadukkaita laseja normaalikäyttöön. (Jälkimmäisiä on ollut 10 tai 12 mutta ainakin yksi on mennyt rikki.) Järjestän joka vuosi juhlia, joissa yhtä aikaa käytössä  suurin osa tuosta määrästä. Sitä paitsi lainaan noita ikealaisia auliisti, jos joku lähistöltä sattuu tarvitsemaan vähän täydennystä omia juhliaan varten. Laseille on paikka ja niitä käytetään, ei siis ole mitään syytä karsia niiden määrää. Tarkemmin sanottuna haluan ehdottomasti omistaa ne kaikki, ja itse asiassa hankkia vielä lisääkin. Arvelen, että lopullinen määrä asettuu vuosien varrella ehkä jonnekin 70 – 80 lasin paikkeille, se kuulostaisi sekä realistiselta että sopivalta.

Tästä näkee, että kaikki on suhteellista, eikä jonkun tavaran lukumäärä yksistään kerro, onko niitä liikaa vai ei. Minun on turha täältä lasieni keskeltä kritisoida, jos jollakulla on 100 kynsilakkaa, 5000 kirjaa tai kilometrikaupalla villalankoja. Jos on tunne, että tavaroita on kodissa turhan paljon, laskeminen auttaa hahmottamaan, mitä siellä on, ja mistä voisi löytyä ylimääräisiä. Mutta samalla pitää kiinnittää huomiota siihen, mikä tuo iloa elämään ja on itselle tärkeää. Jos keittiössäni olisi tungosta, oikea ratkaisu ei olisi vähentää skumppalaseja, vaikka niitä onkin kymmeniä, vaan jotain muuta, mitä tarvitsen vähemmän.

Ajattelen niin, että käytettävissä oleva säilytystila määrää, miten paljon tavaraa kokonaisuudessaan kotiin mahtuu. On sitten itsestä kiinni, miten sen tilan jakaa eri tavaramäärien kesken.

Lasketteko koskaan tavaroitanne? Onko teillä paljon jotain sellaista, mitä muilla ei ehkä ole?

Tyytymisen filosofia vastaan Konmari

Julkaistu , kirjoittanut
27

On aikamoinen vaatimus, että jokaisen tavaran pitäisi ilahduttaa olemassa olollaan. Pohdin tätä kysymystä jo edellisessä postauksessa, mutta vien ajatusta vielä askelen pidemmälle.  Kun lukee Konmari-kirjaa, etenkin sitä ensimmäistä, tulee mielikuva, että menetelmä on kehitetty sellaisiin tilanteisiin, kun koti pursuu tavaraa eikä siellä enää mahdu kunnolla elämään. Tavaroita on kinoksittain, eikä niistä enää erotu, mikä on erityinen lempiesine ja mikä taas tavanomaista roinaa. Minusta tuntuu, että Konmari toimiikin parhaiten silloin, kun ihminen havahtuu yhtäkkiä tavaroidensa keskeltä, ja huomaa ettei hahmota kotinsa tiloja tai sisältöä ollenkaan. Joka paikassa on vain hirveästi kamaa, ja tunne siitä, että niistä pitää päästä eroon. Tällaisessa tilanteessa harjoitus, jossa opetellaan tunnistamaan tavaran arvoa itselleen, on hyvä ja paikallaan. Jos kaikki ympärillä olevat esineet tuntuvat olevan yhtenäistä massaa, on varmasti hyvä pysähtyä kuuntelemaan sekä itseään että omaisuuttaan, ja sitten seuloa esiin ne, mistä todella välittää.

Minun tilanteeni – samoin kuin arvelen monen lukijankin tilanteen olevan – on tyystin erilainen. Olen kehittänyt tavaroidentajua jo pitkään. Käynyt pohdintoja siitä, mitä meille mahtuu, missä tavaroita pidetään ja mitä haluan omistaa. Jos kodin tavaramäärä on valmiiksi sopiva, Konmari johtanee helposti sellaiseen epäekologiseen kuluttamiseen, mikä minusta ei ole välttämättä paras vaihtoehto. Heitetään sinänsä toimiva juttu pois ja hankitaan tilalle uusi, joka ”ilahduttaa” enemmän. Tämä on vähän monimutkainen kysymys sikäli, että tietysti minäkin kannatan sitä, että ihminen valitsisi ympärilleen vain sellaisia tavaroita, joista aidosti tykkää. Mutta pitääkö aivan kaiken todella aiheuttaa niitä vastustamattomia ilon pirskahduksia?

Ajattelen niin, että välillä voi tehdä tietoisen valinnan: tämä esine ei ole lempitavarani, mutta käytän sitä silti. Tunnistaa sen, ettei erityisemmin välitä jostakin, tai vähintään sen, että tavara ei aiheuta erityisiä mielihyvän väreitä, mutta siitä huolimatta käyttää tätä esinettä, ja kohtelee sitä hyvin. Keksin äkkiä monia hyviä syitä, miksi tällainen valinta voi olla paljon parempi, kuin siihen ilahduttavaan vaihtaminen.

  • Toimivan tavaran vaihtaminen uuteen vie yleensä rahaa. Käyttämällä vanhaa säästää rahat johonkin muuhun.
  • Toimivan esineen poistaminen tarkoittaa sitä, että sille pitää keksiä hyvä ja järkevä uusi sijoituspaikka. Roskis ei mielestäni ole vaihtoehto silloin, kun ainoa syy poistolle on se, että ei nyt oikein ilahduta.
  • Uuden, korvaavan esineen hankkiminen vaatii aina vaivannäköä.
  • Ennen kuin uutta hankkii, pitäisi tiedostaa, mikä sitten ilahduttaa. Muuten tekee pahimmillaan turhan hankinnan, joka lopulta päätyy roskiin tai kierrätykseen sekin.
  • Tavaroiden käyttäminen loppuun on ekologista.
  • Sekä lopuksi sellainen vähän filosofisempi pohdinta, että onko meille ylipäätään hyvästä noudattaa aina sitä ensimmäistä mielitekoa, vai olisiko elämässä hyvä harjoitella välillä sitä, että on tyytyväinen siihen mitä on?

Tätä viimeistä kohtaa pohdin erityisesti. Mitä jos radikaalisti alkaisimme arvostaa tavaroita sellaisina kuin ne ovat, ja nauttia siitä? Olisimme jopa kiitollisia siitä, että omistaa toimivan asian, joka palvelee tarkoitustaan? Voisiko sellaisista tavaroista, jotka eivät ensivilkaisulla tuota iloa, kuitenkin opetella tykkäämään? Tässä pitää erottaa toisistaan sellainen marttyyrimäinen kurjailu ja terve itsensä haastaminen. En minäkään tietenkään kulje tuolla kaupungilla vaatteissa, joita inhoan sydämeni pohjasta. En kehota ketään käyttämään tavaroita, jotka aiheuttavat inhonväreitä pelkällä olemassa olollaan. Sen sijaan haastan kyseenalaistamaan sen ajatuksen, pitääkö kaiken olla täydellistä, juuri nyt tai ihan pian, vai voisiko sittenkin hyvillä mielin tyytyä siihen mitä valmiiksi on?

Minusta tuntuu, että nykymaailma ajaa meitä tyydyttämään kaikenlaiset mieliteot heti paikalla. Kaiken pitäisi olla saatavilla yhdellä klikkauksella, juuri minulle räätälöitynä ja täsmälleen sellaisena kuin haluan. Väitän, että tämä tekee meistä kärsimättömiä ja tyytymättömiä myös tavaroiden suhteen. Minussa on noussut tarve vastustaa tällaista kehitystä, ja käytännössä se tapahtuu niin, että mietin kahdesti ennen kuin korvaan vanhan tavaran uudella. Koen, että olen ehkä näiden ajatusteni kanssa vähän vastavirrassa. Mitä mieltä te olette? Pitääkö tavaroiden tuottaa iloa? Onko tyytyminen ok?

Pitääkö tavaroiden ilahduttaa?

Julkaistu , kirjoittanut
20

Aina kun kirjoitan jotain Konmarista, jään miettiään sitä moneksi päiväksi. Jotain erikoista tuossa ”ideologiassa” on, koska se herättää niin paljon ajatuksia. Tällä kertaa jäin pohtimaan ilahduttamista. Konmarin mukaan pitäisi säilyttää vain sellaisia tavaroita, jotka tuottavat iloa. Mitä se loppujen lopuksi tarkoittaa? Ainakin minulla menee sekaisin monta asiaa: onko jokin tavara ”hieno”, tykkäänkö siitä muuten vain tai onko se vain käytännöllinen? Näiden pohdintojen lisäksi minulla on yksi iso kysymys, jota Konmarissa ei käsittääkseni käsitellä ollenkaan. Nimittäin jaksanko nähdä vaivaa jonkun tavaran korvaamiseksi, vaikka inhoaisin nykyistä?

Tämä viimeinen on omalla kohdallani aika tärkeä juttu, joka konkretisoitui kun katselin yöpukuvalikoimaa. Ensinnäkin se ei ole suuren suuri – kaikki mahtuu pystyyn viikattuna yhteen riviin korin reunaan. Olisiko vaihtoehtoja 6-7. Mutta jos alan käydä niitä läpi sillä lailla, että todella mietin millaisen sykähdyksen sydämessä vaate saa aikaan, joukossa taitaa olla vain kolme sellaista vaatetta, joista oikeasti tykkään. Niistä yksi on käsinpestävää silkkiä, eli se ei sovellu arkikäyttöön ja toinen taas liian lämmin pidettäväksi muuten kuin kovilla pakkasilla. Jos toteuttaisin Konmaria kirjaimellisesti, jäljelle jäisi käytännössä yksi yöasu.

Ne muut ovat sellaisia, että voisin tehdä niistä lattiarättejä samantien. Mutta vaikka tiedostan, että niissä on liikaa vikoja läpäistääkseen edes kevyttä maritusta, en voi heittää niitä pois. Minulla menisi nimittäin kuukausitolkulla ennen kuin saisin ne korvattua uusilla ja ilahduttavilla. En vaan JAKSA lähteä etsimään uusia yöpaitoja, kun ne kaapissa olevat vielä pysyvät saumoistaan kasassa. Tässä mielessä oikeaoppinen konmaritus olisi mahdoton ajatus. Minun pitäisi nimittäin ensin hankkia ne korvaavat tilalle, ennen kuin voisin heittää pois. Eli käytännössä ilo siitä, ettei tarvitse vaivauta kaupoille, voittaa sen mahdollisen harmituksen siitä, että vaate ei ole hieno eikä muutenkan kovin ihana.

Toisaalta tämä käynnissä oleva ostolakko pakottaa miettimään tarkasti, mihin vaatteisiin oikein haluan investoida. Farkkuja tarvitsen kulkeakseni säädyllisesti puettuna ihmisten ilmoilla, joten täytyy tehdä valintoja: jos haluan minimoida vaateostokseni, mistä päästä jätän uudet ostamatta? Näistä vaihtoehdoista valitsen ehjät farkut ja jätän kauniit yöpaidat kauppaan. Tästä päästään siihen, mistä Konmaria usein kritisoidaan, eli epäekologisuuden puutteeseen. On sanottava, että tietyllä tavalla nautin siitä, että käytän noita kulahtaneita yöpaitoja kaikesta huolimatta, ja sillä lailla lykkään uuden ostamista. Panostus on maailman mittakaavassa pieni, mutta yksilön tasolla saan suurta tyydytystä siitä, etten osta uutta. En kuluta! Vaate ei siis tuota iloa itsessään, mutta se, että siitä huolimatta käytän sitä, tuottaa. Paradoksaalista, eikö totta? Osasikohan Marie Kondo aavistaa, millaisiin ajatusketjuihin hänen kirjansa saattaa ihmiset johtaa?

Jos kotona on hirveästi tavaraa, joka ahdistaa, ja josta ei edes oikein tiedä mikä on mitäkin, Konmari voi olla hyvä tapa päästä raivaamisen alkuun. Mutta siinä tilanteessa, kun kodin tavaramäärä on ihan hallinnassa, menetelmä ei mielestäni välttämättä ole paras mahdollinen. Nimittäin on paljon näitä muitakin näkökulmia, joita Marie ei ole ottanut huomioon. Mitä mieltä olette, marittajat ja muut?

Raivaaminen on prosessi, ei projekti

Julkaistu , kirjoittanut
18

Havahduin tänään siihen, että kesän aikana olisi hyvä tehdä perinteistä raivausta. Ei mitään Konmari-tyyppistä koko kodin läpikäymistä, vaan täsmäiskuja epätoimiviin säilytyspaikkoihin. Siinä samalla tuli mieleen, miksi Konmari ei toimi ruuhkavuosissa. Elämä muuttuu liian tiuhaan, että kertaraivaus voisi ratkaista tavaraongelmia.

Esimerkiksi tänään huomasin, että liinavaatekaapissa on edelleen korillinen pieniä lakanoita, vaikka pinnasänkykin on toimitettu eteenpäin jo aikapäiviä sitten. Olisi järkevintä tyhjentää kori ja laittaa sinne jotain sellaista, mitä päivittäin tarvitaan. Samoin huomasin keittiössä, että kahvikapseleille pitäisi löytää kunnollinen säilytyspaikka. Ne ovat nyt vuoden verran seikkailleet siellä sun täällä, ja aina jotenkin tiellä. Kuitenkin keittiössä on sivukaappi, jossa voisi säilyttää niitä ja kaikkea muutakin järkevää, jos vain raivaisin sieltä ensin tarpeettomat tavarat pois.

Molemmat yllämainitut ovat hyviä esimerkkejä siitä, että iso kertaraivaus ei oikeasti ratkaise elämän säilytyspulmia lopuksi ikää. Kertaraivaus tuo taatusti helpotusta elämään, jos kotiin on päätynyt liikaa tavaraa. Mutta minusta tuntuu, että vasta joskus myöhäisemmässä eläkeiässä saattaisi olla niin stabiili tilanne, ettei mikään vanha tavara enää muuttuisi tarpeettomaksi, tai ettei uusia tulisi tilalle. Olen sanonut ennenkin, mutta niin kauan kun kotona asuu lapsia, täydellinen maritus on lyhytaikainen ilo. Mutta vaikka kotona ei enää alaikäisiä asuisikaan, ainakin minulla kiinnostuksen kohteet ja harrastukset tuppaavat muuttumaan.

Toisaalta elämän varrella mukaan kertyy tavaroita, jotka ovat aikanaan olleet mukavia ja käytössä, mutta vähitellen korvautuneet jollain muulla. Mutta kuka osaa sanoa juuri sen täsmällisen hetken, jolloin vanha tavara muuttuu tarpeettomaksi? Kokemukseni mukaan tarpeettomuuden huomaa vasta siinä vaiheessa, kun tavara on ollut kaapissa käyttämättömänä pitemmän aikaa. Tämä koskee vaatteita, mutta myös niitä keittiön sivukaapin esineitä. Ellei ole äärimmäinen minimalisti, kodissa on aina sellaista tavaraa, jonka olemassaoloa ei kovin usein edes ajattele. Sellaiset tavarat näyttävät yleensä nyt erilaisilta kuin esimerkiksi vuoden päästä. Nyt niitä voi tarvita, vuoden päästä enää ei. Vaikka marittaisi kerralla koko kotinsa, siitä hetkestä, kun karsiminen saadaan päätökseen, alkaa kello raksuttaa. Niistä jäljelle jätetyistä tavaroistakin voi parissa vuodessa tulla sellaisia, ettei käyttöä enää löydy. Sen takia väitän, että Tavarataitojen näkemys siitä, että raivaaminen on prosessi eikä projekti, on paljon lähempänä totuutta kuin Marie Kondon kertamaritus.

Miten te näette asian – onko kertaraivaus mahdollinen, vai onko karsiminen pikemminkin jatkuva prosessi?

Voiko lahjan antaa takaisin?

Julkaistu , kirjoittanut
6

Lahjat ovat hankalimpia tavaroita, kun pitäisi poistaa jotain. Lahjaksi saatu tavara ei nimittäin ole pelkkä tavara. Se on myös esimerkiksi osoitus ystävyydestä tai sukulaisuudesta. Se voi symboloida niin kiitollisuutta kuin katumustakin. Lahja kertoo aina paljon myös antajasta: aidosta halusta ilahduttaa, velvollisuuden tunteesta saajaa kohtaan tai jopa halusta vaikuttaa saajan elämään. Sitten kun käy kotiaan läpi ja haluaa raivata tarpeetonta pois, lahjaksi saadut tavarat aiheuttavat ongelmia.

Helposti tulee huono omatunto, jos haluaisi heittää lahjan pois. Se tunne tulee, vaikkei asiaa sen kummemmin edes pysähtyisi ajattelemaan – lahjojen poistaminen nyt vain ylipäätään tuntuu hirveän tylyltä ja kiittämättömältä. Sen lisäksi alkaa pohtia, mitä antajakin sanoisi, jos tietäisi, loukkaantuisi varmaan. Ja tuntuuhan se itsestäkin ikävältä, jos huolella valittua lahjaa kohdellaan piittaamattomasti.

Törmäsin äskettäin keskusteluun, jossa joku oli heittänyt lahjan roskiin, ja antaja oli sen kuultuaan loukkaantunut ja moittinut saajaa siitä, ettei ollut antanut lahjaa takaisin. Lahjan antaja olisi ottanut antamansa tavaran mieluummin takaisin itselleen, kuin kuullut sen joutuneen roskikseen. Tästä seurasi keskustelua siitä, pitäisikö kaikkia lahjoja tarjota aina takaisin antajalle, ennen kuin ne poistaa kotoaan? Vai kuuluuko se antajalle ylipäätään millään tavalla, mitä lahjalle sitten tapahtuu, kun saaja on sen ottanut vastaan?

Aloin tätä pohdiskella, ja ymmärrän kaikkia osapuolia. Kun raivaa kodistaan tarpeetonta – etenkin silloin kun haluaa eroon isosta määrästä tavaraa – ihan jokaisen kipon ja kupin kanssa ei voi pysähtyä. Ei vaan voi! Raivaaminen halvaantuu niille sijoilleen, jos jokaisen esineen kohdalla pitäisi käydä läpi myös antajan tunteet. Samoin olen periaatteessa samaa mieltä siitä, että siinä missä lahjahevosen suuhun ei ole katsomista, ei myöskään antajalla ole enää oikeuksia tavaraan sen jälkeen, kun se on vaihtanut omistajaa.

Toisaalta ajattelen kuitenkin niin, että vaikka poistaisi kodistaan lahjaksi saatuja tavaroita, sen voi tehdä hienotunteisesti ja antajaa kunnioittaen. Ei ole tarpeen mainostaa asiaa, eikä esimerkiksi kannata lisätä esinettä sellaiselle foorumille myyntiin, jossa myös antaja on jäsenenä. En myöskään oikein ymmärrä sitä, että jos paketista paljastuu jotain epämieluisaa, sanotaan heti että onpas kamala, pidä itse tuommoinen.

Sen sijaan siinä, että antajalta tiedustelee haluaisiko hän lahjan takaisin, on itua. Minusta pointti on siinä, että niin tehdään vasta siinä vaiheessa, kun lahja on muuttunut omassa kodissa tarpeettomaksi. Tämänkin voi tehdä niin, ettei se kuulosta antajasta ikävältä. Voi esimerkiksi kertoa, ettei tavaralle ole enää meillä käyttöä eikä oikein tilaa, joten on siksi ajatellut kierrättää esineen. Mutta olisiko antajalla itsellään sille käyttöä? Jos on, niin antaisin sen mielelläni, koska on kiva tietää, että esine tulee hyvään käyttöön. Olennaista on esittää asia niin, että alkuperäiselle antajalle ei tule sellaista oloa, että joko häntä tai hänen antamaansa lahjaa ei arvostettaisi.

Tällainen palauttaminen toimii parhaiten esimerkiksi lasten tavaroiden suhteen, koska ne tosiaan jäävät ajan myötä pieniksi ja tarpeettomiksi. Olen esimerkiksi itse antanut takaisin vaatteita ja joitain tarvikkeita, joita lapset ovat saaneet lahjaksi. Siinä vaiheessa kun omat ovat kasvaneet niistä ohi, on antajalla itsellään voinut olla sopivan ikäistä jälkikasvua käyttämään samoja tavaroita. Kukaan ei ole loukkaantunut, itse olen saanut tarpeettomat tavarat hyvin kierrätettyä eteenpäin ja alkuperäiselle antajalle tulee hyvä mieli, kun oma lahja ei joudu hukkaan.

Samoin tekisin näin myös silloin, kun kyse on jonkinlaisesta perintötavarasta. Mummolan ryijyillä tai pitsiliinoilla ei ehkä ole juuri omassa kodissa käyttöä, mutta joku muu sukulainen saattaa arvostaa niitä paljonkin. Tiedättehän tilanteen, missä yksi sukulainen on laittanut menemään jonkun vanhan tavaran, ja sitten joku toinen sukulainen hermostuu, koska olisi mieluusti pelastanut kapineen omaan kotiinsa. Tässä tilanteessa kannattaa kuitenkin muistaa, että kenelläkään ei ole oikeutta määrätä toista ihmistä säilyttämään mitään omasta puolestaan. Jos kukaan muukaan ei halua säilyttää perintövaasia, sen saa vapaasti viedä kirpputorille.

Lahjan voi siis mielestäni palauttaa takaisin, tietyissä tilanteissa, ja antajaa kunnioittaen. Mitä mieltä te olette?

Joskus kaduttaa, mutta sellaista se on

Julkaistu , kirjoittanut
26

Varmaan jokainen, joka on koskaan todella raivannut mitään, tietää sen tunteen: mitä jos kuitenkin tarvitsen tätä joskus? Minä ainakin tiedän. Se on se fiilis joka tulee väistämättä aina jossain vaiheessa raivausurakkaa vastaan. Komerosta tai laatikosta löytää jotain, mille ei ole ollut käyttöä vuosiin. Mutta tavara on ehjä ja toimiva, eli sen paikka ei ole roskiksessakaan. Sitten siinä alkaa aprikoida, kannattaisiko sitä kuitenkaan laittaa kierrätykseenkään. Entä, jos tuleekin vastaan tilanne, jolloin tavaraa tarvittaisiin? Silloin harmittaisi ihan älyttömästi, että toimiva kapine oli toimitettu pois.

Minulle käy näin esimerkiksi vaatteiden kanssa. En ole pitänyt jotain t-paitaa tai hametta vuosikausiin, mutta en laita sitä poiskaan. Onhan kyseessä kiva ja käyttökelpoinen vaate. Jos siitä luovun, keksin taatusti seuraavalla viikolla asun, johon juuri se hame olisi sopinut. Tai entäpä erilaiset askartelutarvikkeet? Pussillinen kangastilkkuja tuntuu roskalta, eikä niille ole tilaa. Mutta mitä jos lapsi keksii heti huomenna ruveta koristelemaan purkkeja kangaspaloilla? Jos nämä heitän, askartelut jäävät tekemättä ja pettymys valtaa pienen mielen.

Kuuntelin erästä kodinraivauskirjaa äskettäin, ja siellä käsiteltiin tätä samaa asiaa. Kirjoittajalla oli vain tähän ongelmaan täydellinen ratkaisu: joskus harmittaa, voi voi. Vaikka minäkin olen kirjoittanut kirjan raivaamisesta, tämä ratkaisu tuntui aivan mahtavalta, tuoreelta ja järkevältä. Minä olen tottunut järkeilemään asian loppuun saakka, ja pyrin välillä perustelemaan itselleni viimeiseen saakka, miksi en koskaan tulisi kaipaamaan raivattua tavaraa uudelleen. Mutta asian voi ajatella toisinkin. Joskus tosiaan heittää pois sellaista, minkä poistamista katuu myöhemmin. Se on normaalia. Se ei ole vaarallista. Sitä sattuu kaikille. Siitä pääsee yli.

Muistelen edelleen sitä yhtä vauvan leikkimaton alkuperäistä säilytyspussia, jonka heitin jossain raivaamishöyryssä roskiin. Tajusin vasta myöhemmin, että heittäminen oli typerää, sillä leikkimatto on todella hankalan muotoinen esine säilytellä. Mutta arvatkaa mitä – puuttuvasta pussista huolimatta onnistuin säilyttämään tuonkin tavaran kohtuullisen järkevästi yhdeltä lapselta toiselle, ja vielä myymään sen eteenpäin naapurille. Samoin olen joskus haikaillut pois lahjoitettujen keittiötavaroiden perään. Olisihan ne voinut myydäkin, ja saada ehkä hyvän hinnan. Todellisuudessa näillä asioilla ei kuitenkaan mitään merkitystä. Säilytyspussi olisi saattanut olla kätevä, mutta sinne meni, voi voi. Olisihan ne haarukat voinut myydäkin, mutta enpä saanut aikaiseksi, joten voi voi. Poistin jotain ja kaduin sitä myöhemmin, mutta selvisin silti.

Tämän tajuaminen on helpottavaa. Vaikka jotain joskus kaipaisikin, harvoin kyseessä on niin ihmeellinen tavara, että sen korvaaminen olisi aivan mahdotonta. Jos hallussasi on sata vuotta vanhoja valokuvia, niitä ei ehkä kannata ensimmäisenä olla lykkäämässä jätepaperin sekaan. Mutta kun kyse on sellaisesta arkipäivän sälästä, jota saa kaupasta uutta, on turha jäädyttää raivausprojektia vain siksi, että pelkää tarvitsevansa jotain myöhemmin. Hyvin usein käy niin, että uutta tarvetta ei koskaan tule. Sille on nimittäin hyvä syy, miksi jokin on ollut ilman käyttöä vuosikaudet. Esine on oikeasti tarpeeton.

Tätä ei siis pidä tulkita niin, että kehottaisin heittämään pois ja sitten ostamaan uutta tilalle. Sen sijaan kehotan rauhallisin mielin luopumaan sellaisesta, jota ei oikeasti tarvitse. Jos vastaan tulisi yllättäen aivan poikkeuksellinen tilanne, korvaavan tavaran luultavasti löytää joko lainaamalla, vuokraamalla tai ostamalla. Siis JOS sellainen tilanne nyt edes tulisi vastaan. Jos kaappisi ovat tukossa, koska säilytät kaikkea varmuuden vuoksi, kokeile tätä lähestymistapaa. Tyhjän tilan saaminen kaappeihin vaatii pientä riskinottoa. Voi olla että myöhemmin kaduttaa, mutta sellaista se on.

Oletteko te joskus katuneet raivattuja tavaroita?

Huonot saa heittää pois

Julkaistu , kirjoittanut
4

Konmarissa kehotetaan käymään kaikki valokuvat läpi. Sitten niiden joukosta valitaan ne, jotka ilahduttavat, ja heitetään loput pois. Tämä ohje on mielestäni yksi menetelmän kummallisimmista ohjeista. Minulla ei ole nyt suomenkielistä versiota kirjasta käsillä, mutta englanninkielisessä kirjassa ohje kuuluu näin (vapaasti suomentaen):

”On vain yksi tapa käydä valokuvat läpi, ja kannattaa pitää mielessä, että se vie hieman aikaa. Oikea menetelmä on irrottaa kaikki valokuvat albumeista, ja tarkastella niitä yksi kerrallaan. — Valokuvien ainoa tarkoitus on näyttää tietty aika tapahtuma. Tästä syystä niitä täytyy tarkastella yksi kerrallaan. Kun teet näin, hämmästyt siitä, kuinka helppoa on erottaa ne, jotka koskettavat sydäntäsi ja ne jotka eivät.” *

Minusta tuossa ei ole järjen häivää. Valokuvat ovat valmiina siististi albumeissa. En tajua, mitä ihminen voittaa sillä, että hän irrottaa ensin kaikki kuvat, valikoi niistä osan ja liimaa tai muuten kiinnittää sitten takaisin. Ainakin minulla on yleensä tapana myös kirjoittaa albumeihin kuvien viereen missä ne on otettu, joten tarvittaisiin myös uusi albumi. Ja kuvitelkaa miten paljon tuohon menisi aikaa. Täytyy sanoa, että ainakaan minulla ei todellakaan ole aikaa tällaiseen hullutukseen.

Mutta koska kyse on Konmarista, samassa luvussa on myös järkevää asiaa. (Tämä on Konmarille tyypillistä. Välillä teksti on mahdotonta soopaa, välillä taas löytyy todella hyviä vinkkejä.) Marie kirjoittaa, miten on tyypillistä, että valokuvia löytyy vähän sieltä sun täältä. Nykyisin ehkä vähän harvemmin, koska suurin osa kuvista on digitaalisina, mutta vanhoissakin kuvissa riittä kerrostumia. Niitä on tullut vastaan papereiden joukosta, kirjojen väleistä, ja olen myös säästänyt niitä erillisiin laatikoihin sinne sun tänne. Tällaisten irtokuvien läpikäyminen Marien menetelmällä on puolestaan täysin järkevää. Hän esimerkiksi toteaa, että jos epäinspiroivasta maisemakuvasta ei enää edes muista mistä se on otettu, kuvaa on turha säilyttää.

Olen viime päivinä käynyt läpi tällaisia vanhoja irtovalokuvia. Aikomukseni on tehdä niistä albumeja, ja työ lähtikin hyvää alkuun, mutta tyssäsi sitten siihen, että liimanauha loppui. Valokuvia lajitellessa totesin, että kaikkea on turha säästää. Jostain syystä tuollaisiin paperikuviin liittyy vähän samaa turhaa kunnioitusta kuin muihinkin papereihin. Että joku on joskus ottanut juuri tämän kuvan, kehittänyt sen ja maksanut siitä, eikö se pitäisi säästää. Mutta ei tarvitse. Kaikki huonot kuvat saa heittää suoraan roskiin! (Pakko ei tietysti ole tätäkään tehdä, mutta huonoa omaatuntoa ei tarvitse kärsiä.) Minä karsin kuvista surutta pois kaikkia seuraavanlaisia: tyhmiä ilmeitä, heilahtaneita kuvia, tuplakuvia, jossa samasta tilanteesta on kaksi tai useampi lähes samanlaista kuvaa, mitäänsanomattomat maisemat sekä sellaiset ryhmäkuvat, joiden ihmisiä en tunnistanut. Jäljelle jäi kuvia, joissa oli jotain omalta kannaltani kiinnostavaa tai merkityksellistä.

Valokuvien karsiminen on jollain tavalla vapauttavaa puuhaa! Siinä on samaa viehätystä kuin papereiden karsimisessa. On hyvin kepeä tunne viskata menemään kaikki epäonnistuneet otokset. Ei tarvitse enää pähkäillä mitä niille pitäisi tehdä. Pois vain! Mutta älkää hyvät ihmiset ruvetko repimään albumeitanne, ellette ole todella vakain aikomuksin liikkeellä. Muutama huono kuva kokonaisessa albumissa ei haittaa mitään. Ei niitä ole pakko katsoa. Jos tuollaiseen täydelliseen mullistukseen lähtee ymmärtämättä miten iso projekti on kyseessä, saattaa lopputulos olla tyhjä albumi ja läjä valokuvia irrallaan, joita ei kuitenkaan ole saanut heitetyksi pois.

Sen sijaan albumienkin karsiminen voi olla paikallaan tietyissä tilanteissa. Esimerkiksi jos todella inhoaa omaa menneisyyttään, ei ole mikään pakko säilyttää valokuviakaan. Toinen erikoistilanne on perintönä tulleet albumit. Niiden suhteen tuo Konmari-menetelmä saattaisi itse asiassa olla ihan toimiva ratkaisu. Jos kyseessä on todella vanhat kuvat, säästäisin ne, mikäli suinkin on tietoa, ketä kuvissa on. Jos taas albumi on täynnä lomakuvia Korfulta vuodelta -83, joissa seikkailee täysin tuntematonta porukkaa, ei sitä tarvitse velvollisuudentunnosta säilyttää.

Millainen filosofia teillä on valokuvien suhteen?

*Lainaus on englanninkielisestä pokkarista sivulta 138.