Huonot saa heittää pois

Konmarissa kehotetaan käymään kaikki valokuvat läpi. Sitten niiden joukosta valitaan ne, jotka ilahduttavat, ja heitetään loput pois. Tämä ohje on mielestäni yksi menetelmän kummallisimmista ohjeista. Minulla ei ole nyt suomenkielistä versiota kirjasta käsillä, mutta englanninkielisessä kirjassa ohje kuuluu näin (vapaasti suomentaen):

”On vain yksi tapa käydä valokuvat läpi, ja kannattaa pitää mielessä, että se vie hieman aikaa. Oikea menetelmä on irrottaa kaikki valokuvat albumeista, ja tarkastella niitä yksi kerrallaan. — Valokuvien ainoa tarkoitus on näyttää tietty aika tapahtuma. Tästä syystä niitä täytyy tarkastella yksi kerrallaan. Kun teet näin, hämmästyt siitä, kuinka helppoa on erottaa ne, jotka koskettavat sydäntäsi ja ne jotka eivät.” *

Minusta tuossa ei ole järjen häivää. Valokuvat ovat valmiina siististi albumeissa. En tajua, mitä ihminen voittaa sillä, että hän irrottaa ensin kaikki kuvat, valikoi niistä osan ja liimaa tai muuten kiinnittää sitten takaisin. Ainakin minulla on yleensä tapana myös kirjoittaa albumeihin kuvien viereen missä ne on otettu, joten tarvittaisiin myös uusi albumi. Ja kuvitelkaa miten paljon tuohon menisi aikaa. Täytyy sanoa, että ainakaan minulla ei todellakaan ole aikaa tällaiseen hullutukseen.

Mutta koska kyse on Konmarista, samassa luvussa on myös järkevää asiaa. (Tämä on Konmarille tyypillistä. Välillä teksti on mahdotonta soopaa, välillä taas löytyy todella hyviä vinkkejä.) Marie kirjoittaa, miten on tyypillistä, että valokuvia löytyy vähän sieltä sun täältä. Nykyisin ehkä vähän harvemmin, koska suurin osa kuvista on digitaalisina, mutta vanhoissakin kuvissa riittä kerrostumia. Niitä on tullut vastaan papereiden joukosta, kirjojen väleistä, ja olen myös säästänyt niitä erillisiin laatikoihin sinne sun tänne. Tällaisten irtokuvien läpikäyminen Marien menetelmällä on puolestaan täysin järkevää. Hän esimerkiksi toteaa, että jos epäinspiroivasta maisemakuvasta ei enää edes muista mistä se on otettu, kuvaa on turha säilyttää.

Olen viime päivinä käynyt läpi tällaisia vanhoja irtovalokuvia. Aikomukseni on tehdä niistä albumeja, ja työ lähtikin hyvää alkuun, mutta tyssäsi sitten siihen, että liimanauha loppui. Valokuvia lajitellessa totesin, että kaikkea on turha säästää. Jostain syystä tuollaisiin paperikuviin liittyy vähän samaa turhaa kunnioitusta kuin muihinkin papereihin. Että joku on joskus ottanut juuri tämän kuvan, kehittänyt sen ja maksanut siitä, eikö se pitäisi säästää. Mutta ei tarvitse. Kaikki huonot kuvat saa heittää suoraan roskiin! (Pakko ei tietysti ole tätäkään tehdä, mutta huonoa omaatuntoa ei tarvitse kärsiä.) Minä karsin kuvista surutta pois kaikkia seuraavanlaisia: tyhmiä ilmeitä, heilahtaneita kuvia, tuplakuvia, jossa samasta tilanteesta on kaksi tai useampi lähes samanlaista kuvaa, mitäänsanomattomat maisemat sekä sellaiset ryhmäkuvat, joiden ihmisiä en tunnistanut. Jäljelle jäi kuvia, joissa oli jotain omalta kannaltani kiinnostavaa tai merkityksellistä.

Valokuvien karsiminen on jollain tavalla vapauttavaa puuhaa! Siinä on samaa viehätystä kuin papereiden karsimisessa. On hyvin kepeä tunne viskata menemään kaikki epäonnistuneet otokset. Ei tarvitse enää pähkäillä mitä niille pitäisi tehdä. Pois vain! Mutta älkää hyvät ihmiset ruvetko repimään albumeitanne, ellette ole todella vakain aikomuksin liikkeellä. Muutama huono kuva kokonaisessa albumissa ei haittaa mitään. Ei niitä ole pakko katsoa. Jos tuollaiseen täydelliseen mullistukseen lähtee ymmärtämättä miten iso projekti on kyseessä, saattaa lopputulos olla tyhjä albumi ja läjä valokuvia irrallaan, joita ei kuitenkaan ole saanut heitetyksi pois.

Sen sijaan albumienkin karsiminen voi olla paikallaan tietyissä tilanteissa. Esimerkiksi jos todella inhoaa omaa menneisyyttään, ei ole mikään pakko säilyttää valokuviakaan. Toinen erikoistilanne on perintönä tulleet albumit. Niiden suhteen tuo Konmari-menetelmä saattaisi itse asiassa olla ihan toimiva ratkaisu. Jos kyseessä on todella vanhat kuvat, säästäisin ne, mikäli suinkin on tietoa, ketä kuvissa on. Jos taas albumi on täynnä lomakuvia Korfulta vuodelta -83, joissa seikkailee täysin tuntematonta porukkaa, ei sitä tarvitse velvollisuudentunnosta säilyttää.

Millainen filosofia teillä on valokuvien suhteen?

*Lainaus on englanninkielisestä pokkarista sivulta 138.

Kaiken ei tarvitse olla esillä

Päätin kirjoittaa aiheesta, joka on pidemmän aikaa häirinnyt minua. Tämä ajatus tulee usein vastaan erilaisten ammattijärjestäjien kommenteissa, mutta nousee myös säännöllisesti esille facebookin Konmari-ryhmässä, jota seurailen sivusta. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kyse on siitä, pitääkö kaikki itseä ilahduttavat kuvat tai muistoesineet olla jatkuvasti esillä omassa kodissa.

Se, että säilyttää kodissaan esineitä joista aidosti tykkää, ei tietenkään ole mikään Marie Kondon omaperäinen ajatus. Hän on vain osannut paketoida tuon idean hyvin. Samasta asiasta on puhuttu varmaan yhtä kauan kuin koteja on raivattu. Sen sijaan on kiinnostava kysymys, mitä niille kaikille ihanille tavaroille sitten pitäisi tehdä. Hyvin usein törmää näkemykseen, että aarteita ei pidä hautoa kaappien perukoilla, vaan ottaa käyttöön ja nauttia niistä. Tai että jos haluaa säästää vaikka vauvan pikkuruiset vaatteet, niin nekin pitäisi sitten laittaa jollain tavalla esille, vaikka kehyksiin. Logiikka menee niin, että jos ne potkuhousut ovat vain laatikossa vintillä, ne eivät ilahduta samassa mittakaavassa, kuin jos ne olisivat seinälle ripustettuina.

Sanon nyt suoraan että karsastan tällaista ajatusta suuresti. Ajatus kehystetyistä vauvanvaatteista meidän olohuoneen seinällä on aivan absurdi! Haluan seinilleni taidetta, en 56-senttisiä bodyja. Tuolla mainitsemallani listalla joku pohti, mitä tehdä omalle ylioppilaskuvalle, pitäisikö se kehystää ja laittaa seinälle vai säästää muuten? Aika moni puhui kehystämisen puolesta, ja kun joku ehdotti että voihan sen laittaa jonnekin laatikkoon säilöön, tuli tiukkaa palautetta että ei noin! Minulla on jossain oma ylioppilaskuva tallessa, mutta siinäpä jälleen kuva jota en todellakaan halua seinälleni. (Ja tähän kohtaan muistutus siitä, että tämä kanta edustaa henkilökohtaisia mieltymyksiäni. Jokaisella on vapaus ripustaa kotiinsa juuri mitä haluaa, eikä se kuulu muille.)

Vaikka en haluakaan katsella noita muistoesineitä päivittäin, haluan siitä huolimatta ehdottomasti säästää ja säilyttää niitä. Ne ovat tärkeä osa elämänhistoriaani, ja arvelen että myöhemmin myös jälkipolvet arvostavat noita pieniä pisaroita menneisyydestä. Taidan uida  kovasti vastavirtaan, kun olen sitä mieltä että nuo ja monet muutkin muistoesineet ilahduttavat olemassaolollaan, vaikka ne ovatkin katseilta piilossa. Tieto siitä että omistan ne, tuo minulle iloa.

En siis tuomitse kenenkään valintoja sen suhteen, mitä haluaa kodissaan pitää esillä. Kritisoin vain sitä, että nykyisin tulee helposti sellainen tunne, että minkään tavaran säästäminen vain säästämisen ilosta, olisi jotenkin epähyväksyttyä. Mutta olen eri mieltä. Säästäminen voi olla perusteltua ja järkevää, eikä tavaroiden arvoa vähennä se, että ne eivät ole päivittäin esillä.

Tässäkin on sävyeroja. Jos säästää esimerkiksi kauniita astioita vuodesta toiseen ottamatta niitä koskaan esille, ja käyttää sen sijaan kolhuisia ja rumia astioita vain noita hienoja säästääkseen, voi olla ihan paikallaan kyseenalaistaa tilanne. Jos kyseessä on selvä käyttöesine, jota säästellään tyhjänpanttina, olen samaa mieltä siitä, että käyttäminen voi hyvinkin olla parempi vaihtoehto. Mutta kun kyse on yksittäisistä muistoesineistä, joita ei ole tarkoituskaan enää koskaan käyttää (vrt. nuo vauvanvaatteet), niiden säilyttäminen muuten vaan on minusta aivan ok. Minusta ei pidä väkisin etsiä tapoja laittaa muistoja seinille, jos se ei tunnu omassa kodissa luontevalta.

Mitä mieltä te olette tästä trendistä? Onko teistä muistotavaroiden säilyttäminen vaikkapa laatikossa vintillä ihan ok?

Viikon vinkit: tosi vanhat vaatteet, siivousaineiden kemikaalit ja onnistunut muutto

Voi olla että näitä vinkkejä harvemmin tarvitsee, mutta minusa oli kiinnostavaa lukea, miten vaate saadaan säilymään käyttökelpoisena jopa yli sata vuotta. Tyypillisesti tällainen sukupolvelta toiselle siirtyvä vaate on kastemekko. Minusta tuollainen tapa on viehättävä, ja lisäksi oikeasti hyvin järkevä. Vauva tarvitsee mekkoa yhden kerran elämässään, joten yksi vaate kyllä kestää useammat ristiäiset. Suvussani on myös säilynyt neljän sukupolven morsiuspuvut. Vanhin on vuodelta 1920, joten näistä tämän artikkelin vinkeistä todella alkaa olla hyötyä sen säilyttämisessä.

Onko siivousaineissa vaarallisia kemikaaleja? Tässä artikkelissa siihen annetaan vähän epämääräinen vastaus, jonka perusteella sanoisin että voi ollakin. Mutta jos on, siitä pitää olla merkintä. Samalla voi miettiä, mikä on vaarallista. En pidä tavallista nestemäistä pyykinepesuainetta varsinaisesti vaarallisena, mutta ei sitäkään pidä esimerkiksi juoda. Jos haluaa mennä täysin myrkyttömällä linjalla, etikka ja sooda toimivat yllättävän pitkälle. (MeNaiset)

Lopuksi äärimmäisen informatiivinen artikkeli oikeaoppisesta muuttamisesta. Nämä kaikki ohjeet ovat hyviä ja aivan taatusti helpottavat mitä tahansa muuttoa. Ainoa lisäys olisi, että jos muuttotavaroiden joukossa on piano, turvaudu pianon kuljetuksiin erikoistuneeseen firmaan. He osaavat siirtää soittimen turvallisesti ilman että se, tai kenenkään selkä hajoaa. (YLE)

Määrä ei kasvata muistoja

Pienten lasten vanhemmilla on dilemma: tietyssä iässä jälkikasvu alkaa suoltaa piirustuksia, askarteluja ja ties mitä omin käsin väsättyjä aarteita kuin liukuhihnalta. Jos lapselta kysytään, ne ovat kaikki parhaita eikä niitä saa missään nimessä hävittää. Useimmat vanhemmat haluavat myös säästää jotain, mutta mitä, paljonko ja miten? Tätä pohditaan eri puolilla internetiä tasaisin väliajoin, viimeisin lukemani tuskittelu löytyi Y Tu Mama Tambien -blogista.

Tätä tavarafilosofista kysymystä voisi lähestyä moneltakin kannalta. Olennaista tässä on mielestäni perspektiivi: mitä ja ketä varten piirustuksia säästetään. Itse säästän niitä siksi, että arvelen että  joskus hamassa tulevaisuudessa on hauskaa palata siihen aikaan kun lapset olivat pieniä ja fiilistellä niitä aikoja. Piirustukset havainnollistavat oivallisesti pienen lapsen kehitystä. Ensin se piirtää pelkkää sotkua, mutta vähän ajan päästä selviä ihmishahmoja. Ajattelen näitä muistoja säilytellessäni ensisijaisesti itseäni, mutta voi olla että lapsestakin on aikuisena hauskaa nähdä, millainen hän oli lapsena.

Kun tavoitteena on säilöä muistoja, laatu ratkaiseen. Tämä on fakta, joka todella kannattaa sisäistää siinä vaiheessa, kun lapsen tekeleitä alkaa arkistoida. Muutama piirustus havainnolistaa asiaa aivan yhtä tehokkaasti kuin 70 erillistä paperia. Yksittäisten muistoesineiden määrä ei lisää muistojen intensiivisyyttä tai laatua. Tämä on hyvä pitää mielessä jatkuvasti. Juuri tässä hetkessä voi tuntua siltä, että ei mitenkään pysty päättämään mistä kaikista luopuisi, joten parempi säästää kaikki. Mutta silloin on epäselkeän ajattelun vallassa, mikä onneksi menee ajan myötä ohi. Muutaman vuoden päästä on yhdentekevää, onko säilytettyjä piirroksia kymmenen vai kaksikymmentä.

Mielestäni aikuisen kannattaa myös käyttää omaa harkintaansa sen suhteen, mitä valitaan säilytettäväksi. Lapsen mielestä tarroja täyteen liimattu A4-arkki voi olla suurin aarre maailmassa, mutta itse mietin asiaa siltä kannalta, kertooko piirustus jotain lapsen kehityksestä tai ajattelusta. 30 vuoden päästä se tarra-arkki ei kerro mitään (paitsi että tarroja oli ja niitä liimailtiin), mutta omin käsin piirretty perhepotretti kuvaa sekä sitä, millaiset taidot sen ikäisellä oli, että sitä miten lapsi on maailmaa ympärillään hahmottanut.

Tältä pohjalta käytännön toteutus menee jotenkin näin: Ensin päätetään, mikä on se määrä tilaa, jonka on valmis käyttämään lapsuusmuistojen säilyttämiseen. Se voi olla laatikko, mappi, kansio tai joku muu sopiva tila. Minä olen ostanut pahvisen ”riipparin”, siis sellaisen laatikon jossa ikään kuin roikkuu yksittäisiä taskuja. Joka taskussa on vuosiluku, ja kyseisen vuoden piirrokset laitetaan siihen taskuun. Tämä on mielestäni erittäin siisti ja helppo tapa, ja yhteen laatikkoon mahtuu monen vuoden tuotokset. (Jotkut ehdottavat valokuvaamista ja kaiken heittämistä pois, mutta minusta se olisi hirveän hankalaa. Ensin pitää kuvata, sitten siirtää kuvat jonnekin, sitten nimetä ja arkistoida, sitten ottaa varmuuskopioita. Ei ei. Helpompaa on vain säästää ne parhaat työt sellaisinaan. )

Kun säilytystila on rajattu, ruvetaan karsimaan. Harva lapsi antaa heittää taidettaan roskiin, joten salaisuus on ajoituksessa. Itse teen niin, että annan piirustusten kerääntyä pinoksi lastenhuoneen pöydälle, ja sitten vähin äänin poistan sieltä papereita säännöllisin väliajoin, yleensä muutaman kerrallaan. Kertaakaan ei ole käynyt niin, että muksu olisi äkkiä alkanut kaivata jotain vanhaa työtään, sillä innostuksen kohteita tulee jatkuvasti uusia. Kun jokin oikein hieno teos syntyy, se yleensä pannaan näytille jääkaapin oveen. Siellä ei kuitenkaan ole kuin kaksi tai kolme kerrallaan, joten näyttely vaihtuu aika ajoin. Hienoimmat siirretään säilytyslaatikkoon. Niitä vähemmän keskittyneesti huitaistuja syheröitä laitan paperikeräykseen tasaiseen tahtiin. Toistaiseksi tämä systeemi on toiminut erittäin hyvin. Isompien lasten kanssa voi varmasti myös jo neuvotella järkevästi, ja he voivat itsekin osallistua päätöksentekoon.

Säästettävien teosten taakse kirjaan vähintään vuosiluvun, mutta yritän laittaa myös pienen kuvauksen mistä on kyse. Niitä ei nimittäin muista puolen vuoden päästä millään. Jos tarkoitus on säästää muistoja, selventävät tekstit parantavat kokemusta varmasti.

Tällä menetelmällä kotimme taidekysymys on toistaiseksi pysynyt hallinnassa. Tiedän, että monet pohtivat tätä samaa, joten olisi kiva kuulla millaisia muita systeemeitä olette kehittäneet.

Menneisyyttä vaalimassa

Sain viikonloppuna äidiltäni pahvilaatikon, joka sisälsi niin sanottuja muinaismuistoja. Se sisälsi jo kauan sitten edesmenneen ukkini tavaroita. Ukki oli joskus 1950-luvulla kohtuullisen menestynyt kilpaurheilija, ja vuosien läpi oli säästynyt laatikollinen muistoja: lehtileikkeitä urheiluvuosilta, valokuvia eri vuosikymmeniltä ja kaikenlaisia dokumentteja menneiltä ajoilta.

Saamani laatikko ei ollut suuren suuri, selvästi kopiopaperilaatikkoa pienempi. Siksi otin sen mukisematta vastaan. Jos tarjolla olisi ollut kolme muuttolaatikollista ja kasa pukupusseja, vastaanotto olisi voinut olla nihkeämpi. Yksi pienehkö laatikko vie kuitenkin niin vähän tilaa (ja koska meillä myös on sille sopiva paikka), että säilytän menneisyyttä ihan mielelläni.

Muistotavaroiden säilyttäminen voi olla herkkä aihe. Monet raivausohjeet neuvovat, että vanhat tavarat ja perinnöt pitää aika kylmästi eliminoida tilaa viemästä. Toisaalta on monia ihmisiä, joiden on todella vaikea luopua mistään, mihin vähänkään liittyy tunnepitoisia muistoja. Itse olen – yllätyt yllätys – jälleen kohtuuden kannalla.

Minusta menneisyyttä on ihan hyväkin säilyttää. Minä kuulun niihin ihmisiin, jotka haluavat tuntea juurensa, ja haluan opettaa myös lapseni tuntemaan mistä hän on kotoisin, ketä sukuun on kuulunut ja mitä he ovat tehneet. Siksi on kiva, että sellaisistakin sukulaisista, jotka ovat kuolleet jo kauan ennen kuin lapseni on edes syntynyt, on olemassa jotain konkreettista. Mutta rajansa kaikella. Ei ole tarpeellista säilyttää kaikkea.

Jos miettii, mitä sitten säästäisi ja mitä laittaisi pois, voi kokeilla vaikka näitä keinoja: En itse säilytä sellaisia esineitä, joihin liittyy ikäviä muistoja. Jos kelpuutan kotiini jonkun tavaran, sen pitää tuottaa hyvää mieltä. Toinen hyvä karsimisen keino on poistaa tuplakappaleet. Yhdet pienet töppöset tuovat ihan samalla tavalla muistoja mieleen kuin kolmet pienet töppöset. Säästä hienoin, tai se johon liittyy tärkeimpiä muistoja. Mitä rajallisemmat säilytystilat ovat, sitä tärkeämpää on etukäteen määritellä, kuinka paljon haluaa antaa menneisyydelle tilaa, kirjaimellisesti. Onko se yksi hylly, yksi kaappi tai yksi matkalaukku? Kun päättää etukäteen paljonko tilaa on käytettävissä, rajaa samalla sen kuinka paljon muistoja voi mahduttaa.

Olen myös sitä mieltä, että jokaisella on oikeus itse päättää, mitä tavaroita säilyttää. Toisin sanoen kenelläkään muulla ei ole oikeutta määrätä, että jotain tiettyä tavaraa ei saa heittää pois. Tämä koskee esimerkiksi perinnönjakoja, mutta myös raivausprojekteja yleensä. Jos joku sanoo, että Elma-tädin ryijyä ei saa heittää pois, sanojan tehtävänä on ottaa ryijy omiin hoteisiinsa, olettaen ettei kukaan muu sitä halua.

Aarteet: etsintä ja säilytys

Vaikka olenkin sitä mieltä, että kaikesta turhasta voi luopua, ei kaikkea silti ole tarvis heittää pois. Kaikilla meillä on tavaroita, jotka eivät varsinaisesti ole tarpeellisia, mutta joita ei raatsi laittaa menemään. Sanon niitä aarteiksi. Ne ovat tavaroita, johin liittyy vahva tunnelataus, jotka muistuttavat jostain mukavasta tai jotka ovat muuten vaan rakkaita.

Mistä aarteet tunnistaa? Ainakin siitä, että niitä kohtelee hyvin. Joskus aarteita säilytetään muistoksi seuraaville sukupolville. Joskus taas aarteet ovat esillä, jotta muutkin voisivat niitä ihailla (esim. kokoelmat). Usein ne ovat esillä vain omaksi iloksi (esim. matkamuistot). Aarteisiin liittyy pelkästään hyviä fiiliksiä. Jos asunto uhkaisi jäädä tuhotulvan alle, aarteet olisivat pelastettavien tavaroiden joukossa. Jos joku tavara on tungettu vintin viimeiseen nurkkaan, epäilen vahvasti että se on Todellinen Aarre. Filosofiani mukaan tärkeät esineet saavat arvonsa mukaisen kohtelun. Jos altistaa jonkin ”aarteen” tuhoutumiselle, kannattaa kyseenalaistaa sen todellinen arvo. Onko kyse sittenkin roinasta, jota säilytetään vanhasta muistista?

On aiheellista harkita, kuinka monta samankaltaista tavaraa muodostavat aarteen. Ymmärrän hyvin, että esim. lastenvaatteita tai piirroksia on mukava säilyttää muistona vauva-ajoista, mutta onko tarpeellista säilyttää jokaikistä sukkaa ja bodya? Toimiva  vaihtoehto on valita joukosta ne söpöimmät ja tärkeimmät, ja laittaa loput kierrätykseen. Sama koskee kokoelmia. Jos kokoelma tuntuu paisuvan yli äyräidensä, voisi harkita haluaako jokaista esinettä pitää esillä yhtä aikaa, vai laittaisiko esille vain hienoimmat ja harvinaisimmat yksilöt, ja sitten asianmukaiseen säilytykseen ne loput.

Kukaan ulkopuolinen ei voi määritellä, mitkä esineet kuuluvat aarteisiin ja mitkä eivät. Usein aarteiden rahallinen arvo on hyvin pieni. Esimerkiksi isoäidilläni on tallessa hänen oman äitinsä hääpuku. Sillä on tuskin mitään rahallista arvoa, mutta minusta on hienoa, että se on säilynyt liki sata vuotta, ja että sitä saavat tulevatkin sukupolvet ihailla. Joku toinen vaalii vinyylilevyjen kokelmaansa, kolmas rakastaa ruotsinlaivalta ostettua posliininorsua. On aivan sama, mistä esineestä on kyse – olennaista on, että se on omistajalleen tärkeä.

Aarteiden idea on siinä, että ne haluaa pitää hyvässä tallessa, ehjänä ja puhtaana. Siksi säilytysratkaisun täytyy olla tarkoituksenmukainen. Jos kyse on vaatteista, huolehdi siitä etteivät ne homehdu tai joudu koiden syömiksi. Suojaa papereita haalistumiselta, kosteudelta sekä lämpötilanvaihteluilta, jotka voivat koitua tuhoisiksi. Jos kyse on vanhoista tallenteista, kuten kaitafilmeistä ja VHS-kaseteista, ne kannattaa siirrättää digitaaliseen muotoon. Sama koskee vanhoja valokuvia.