Lahjat ovat hankalimpia tavaroita, kun pitäisi poistaa jotain. Lahjaksi saatu tavara ei nimittäin ole pelkkä tavara. Se on myös esimerkiksi osoitus ystävyydestä tai sukulaisuudesta. Se voi symboloida niin kiitollisuutta kuin katumustakin. Lahja kertoo aina paljon myös antajasta: aidosta halusta ilahduttaa, velvollisuuden tunteesta saajaa kohtaan tai jopa halusta vaikuttaa saajan elämään. Sitten kun käy kotiaan läpi ja haluaa raivata tarpeetonta pois, lahjaksi saadut tavarat aiheuttavat ongelmia.
Helposti tulee huono omatunto, jos haluaisi heittää lahjan pois. Se tunne tulee, vaikkei asiaa sen kummemmin edes pysähtyisi ajattelemaan – lahjojen poistaminen nyt vain ylipäätään tuntuu hirveän tylyltä ja kiittämättömältä. Sen lisäksi alkaa pohtia, mitä antajakin sanoisi, jos tietäisi, loukkaantuisi varmaan. Ja tuntuuhan se itsestäkin ikävältä, jos huolella valittua lahjaa kohdellaan piittaamattomasti.
Törmäsin äskettäin keskusteluun, jossa joku oli heittänyt lahjan roskiin, ja antaja oli sen kuultuaan loukkaantunut ja moittinut saajaa siitä, ettei ollut antanut lahjaa takaisin. Lahjan antaja olisi ottanut antamansa tavaran mieluummin takaisin itselleen, kuin kuullut sen joutuneen roskikseen. Tästä seurasi keskustelua siitä, pitäisikö kaikkia lahjoja tarjota aina takaisin antajalle, ennen kuin ne poistaa kotoaan? Vai kuuluuko se antajalle ylipäätään millään tavalla, mitä lahjalle sitten tapahtuu, kun saaja on sen ottanut vastaan?
Aloin tätä pohdiskella, ja ymmärrän kaikkia osapuolia. Kun raivaa kodistaan tarpeetonta – etenkin silloin kun haluaa eroon isosta määrästä tavaraa – ihan jokaisen kipon ja kupin kanssa ei voi pysähtyä. Ei vaan voi! Raivaaminen halvaantuu niille sijoilleen, jos jokaisen esineen kohdalla pitäisi käydä läpi myös antajan tunteet. Samoin olen periaatteessa samaa mieltä siitä, että siinä missä lahjahevosen suuhun ei ole katsomista, ei myöskään antajalla ole enää oikeuksia tavaraan sen jälkeen, kun se on vaihtanut omistajaa.
Toisaalta ajattelen kuitenkin niin, että vaikka poistaisi kodistaan lahjaksi saatuja tavaroita, sen voi tehdä hienotunteisesti ja antajaa kunnioittaen. Ei ole tarpeen mainostaa asiaa, eikä esimerkiksi kannata lisätä esinettä sellaiselle foorumille myyntiin, jossa myös antaja on jäsenenä. En myöskään oikein ymmärrä sitä, että jos paketista paljastuu jotain epämieluisaa, sanotaan heti että onpas kamala, pidä itse tuommoinen.
Sen sijaan siinä, että antajalta tiedustelee haluaisiko hän lahjan takaisin, on itua. Minusta pointti on siinä, että niin tehdään vasta siinä vaiheessa, kun lahja on muuttunut omassa kodissa tarpeettomaksi. Tämänkin voi tehdä niin, ettei se kuulosta antajasta ikävältä. Voi esimerkiksi kertoa, ettei tavaralle ole enää meillä käyttöä eikä oikein tilaa, joten on siksi ajatellut kierrättää esineen. Mutta olisiko antajalla itsellään sille käyttöä? Jos on, niin antaisin sen mielelläni, koska on kiva tietää, että esine tulee hyvään käyttöön. Olennaista on esittää asia niin, että alkuperäiselle antajalle ei tule sellaista oloa, että joko häntä tai hänen antamaansa lahjaa ei arvostettaisi.
Tällainen palauttaminen toimii parhaiten esimerkiksi lasten tavaroiden suhteen, koska ne tosiaan jäävät ajan myötä pieniksi ja tarpeettomiksi. Olen esimerkiksi itse antanut takaisin vaatteita ja joitain tarvikkeita, joita lapset ovat saaneet lahjaksi. Siinä vaiheessa kun omat ovat kasvaneet niistä ohi, on antajalla itsellään voinut olla sopivan ikäistä jälkikasvua käyttämään samoja tavaroita. Kukaan ei ole loukkaantunut, itse olen saanut tarpeettomat tavarat hyvin kierrätettyä eteenpäin ja alkuperäiselle antajalle tulee hyvä mieli, kun oma lahja ei joudu hukkaan.
Samoin tekisin näin myös silloin, kun kyse on jonkinlaisesta perintötavarasta. Mummolan ryijyillä tai pitsiliinoilla ei ehkä ole juuri omassa kodissa käyttöä, mutta joku muu sukulainen saattaa arvostaa niitä paljonkin. Tiedättehän tilanteen, missä yksi sukulainen on laittanut menemään jonkun vanhan tavaran, ja sitten joku toinen sukulainen hermostuu, koska olisi mieluusti pelastanut kapineen omaan kotiinsa. Tässä tilanteessa kannattaa kuitenkin muistaa, että kenelläkään ei ole oikeutta määrätä toista ihmistä säilyttämään mitään omasta puolestaan. Jos kukaan muukaan ei halua säilyttää perintövaasia, sen saa vapaasti viedä kirpputorille.
Lahjan voi siis mielestäni palauttaa takaisin, tietyissä tilanteissa, ja antajaa kunnioittaen. Mitä mieltä te olette?
Minusta etenkin perintötavaroiden kohdalla, sikäli kun voidaan olettaa, että niillä olisi jollekulle tunnearvoa, on erittäin tärkeää kysyä alkuperäiseltä antajalta, tai mahdollisesti esimerkiksi hänen jälkeläisiltään, olisiko esineelle käyttöä, ennen kuin sen laittaa yleiseen kiertoon. Toki harkintaa on käytettävä: mummon 70-luvulla hankkima leivontakulho tuskin ketään kiinnostaa, mutta sensijaan suvun esivanhempien vuonna 1900 ensimmäiseen kotiinsa ostama piironki voisi olla hyvinkin ilahduttava sille pikkuserkulle, joka samaa suvun kantatilaa nykyään asuttaa. Mutta jos kyse on sellaisesta tavarasta, jonka jälleenmyyntiarvo mitataan sadoissa tai jopa tuhansissa euroissa, kysymys on toki hankalampi. Silloinkin suvulle voisi olla kohteliasta tarjota etuosto-oikeutta ennen kuin raahaa esineen jonnekin Hagelstamille. (Kiinteistöjen kohdalla näin toki onneksi usein menetelläänkin.)
Ajattelen kanssasi hyvin samansuuntaisesti. Olen myös huomannut, että saman sisarussarjan eri jäsenille perintötavaroilla voi olla hyvin erilainen merkitys. Yksi haluaa säästää kaiken, toisella taas ei ole mitään väliä.
Minusta pitää miettiä tarkkaan keneltä on saanut lahjan ja mikä hänen reaktionsa olisi palautukseen. Ja ennen kaikkea, miksi palauttaa eli onko kyseessä kodinraivaus, jäänyt pieneksi/tarpeettomaksi, perintötavara jne. Eli hienotunteinen selitys. Anoppini on palauttanut monta lahjaa takaisin, koska luulee, että minä olen ne valinnut. En tiedä kenen puolesta olisin surullisin.
Olen kanssasi samaa mieltä. On palauttamista ja palauttamista. Lahjan palauttaminen siksi että se ei miellytä, on minusta epäkohteliasta ja oiekastaan varsin huonoa käytöstä. Mutta jos on jotain saanut lahjaksi, käyttänyt, ja sitten aikanaan laittamassa sitä eteenpäin, voi alkuperäisellä antajalla olla intressejä tavaran suhteen. Tuolloin voi olla, että antaja nimenomaan haluaa lahjansa takaisin.
Annoin kirjasi äidilleni äitienpäivälahjaksi. Itselleni ostin e-kirjan heti sen ilmestyessä. Mielestäni kirja on aivan täydellinen äitini kaltaiselle sota-ajan lapselle, joka on säästänyt varmuuden vuoksi kaiken viimeiset 30 vuotta ja tämän takia omakotitalon vinttiäkin on laajennettu! Olen pohjustanut tätä kirjaa hänelle tammikuusta alkaen ja se tietty kipinä on suureksi hämmästyksekseni syttynyt! Niinpä tänä aamuna aloitimme erään varaston raivaamisen. Olimme sopineet, että yksi hylly tyhjennetään ja turhasta hankkiudutaan eroon. Valitsimme hyllyn, joka oli suurimmaksi osaksi minun lapsuuden ajan tavaroita: leluja, vaatteita, kirjoja, pyöräilykypäriä, synttärikortteja. Jos olisimme yrittäneet tätä vuosi sitten, äiti ei olisi antanut heittää pois edes tyystin rikkinäisiä tavaroita eikä edes lahjoittaa ehjiä eteenpäin. Tänään hän (hiukan takellellen) antoi minun heittää jopa kortit pois. Olin varma, että viimeistään siinä kohtaa tulee riita, mutta ei. Urakkamme päälle joimme kakkukahvit ja äiti siirtyi hyvin tyytyväisenä kirjasi pariin. Ja kommentoi ensimmäisten sivujen jälkeen (takkien määrä ennen ja nykyään): ”No mutta juuri näinhän se oli! Miten uskomattoman viisas kirja! Tämä kaikki on tapahtunut minulle!” Ja iltapäivällä erotessamme äiti tuumasi, että tämä oli todella hyvä äitienpäivä. Sovimme jo kesäkuulle seuraavan hyllyn raivausajankohdan. Se yksi hylly on ehkä promille koko hommasta, mutta olemme aloittaneet. Kiitos kuuluu Sinulle Jenni, kiitos blogista, kiitos kirjasta.
Tämä on ehdottomasti yksi ihanimmista palautteista, jonka olen kirjasta saanut! Kiitos sinulle tästä!
Toivottavasti äitisi saa kirjasta tsemppiä käydä pikku hiljaa muitakin hyllyjä läpi. Usein se on kyllä kaverin kanssa helpompaa ja mukavampaa kuin yksin, joten tosi hienoa että sinäkin olet siellä mukana hommissa. Kaikkea hyvää teille molemmille! 🙂