Konmarissa kehotetaan käymään kaikki valokuvat läpi. Sitten niiden joukosta valitaan ne, jotka ilahduttavat, ja heitetään loput pois. Tämä ohje on mielestäni yksi menetelmän kummallisimmista ohjeista. Minulla ei ole nyt suomenkielistä versiota kirjasta käsillä, mutta englanninkielisessä kirjassa ohje kuuluu näin (vapaasti suomentaen):
”On vain yksi tapa käydä valokuvat läpi, ja kannattaa pitää mielessä, että se vie hieman aikaa. Oikea menetelmä on irrottaa kaikki valokuvat albumeista, ja tarkastella niitä yksi kerrallaan. — Valokuvien ainoa tarkoitus on näyttää tietty aika tapahtuma. Tästä syystä niitä täytyy tarkastella yksi kerrallaan. Kun teet näin, hämmästyt siitä, kuinka helppoa on erottaa ne, jotka koskettavat sydäntäsi ja ne jotka eivät.” *
Minusta tuossa ei ole järjen häivää. Valokuvat ovat valmiina siististi albumeissa. En tajua, mitä ihminen voittaa sillä, että hän irrottaa ensin kaikki kuvat, valikoi niistä osan ja liimaa tai muuten kiinnittää sitten takaisin. Ainakin minulla on yleensä tapana myös kirjoittaa albumeihin kuvien viereen missä ne on otettu, joten tarvittaisiin myös uusi albumi. Ja kuvitelkaa miten paljon tuohon menisi aikaa. Täytyy sanoa, että ainakaan minulla ei todellakaan ole aikaa tällaiseen hullutukseen.
Mutta koska kyse on Konmarista, samassa luvussa on myös järkevää asiaa. (Tämä on Konmarille tyypillistä. Välillä teksti on mahdotonta soopaa, välillä taas löytyy todella hyviä vinkkejä.) Marie kirjoittaa, miten on tyypillistä, että valokuvia löytyy vähän sieltä sun täältä. Nykyisin ehkä vähän harvemmin, koska suurin osa kuvista on digitaalisina, mutta vanhoissakin kuvissa riittä kerrostumia. Niitä on tullut vastaan papereiden joukosta, kirjojen väleistä, ja olen myös säästänyt niitä erillisiin laatikoihin sinne sun tänne. Tällaisten irtokuvien läpikäyminen Marien menetelmällä on puolestaan täysin järkevää. Hän esimerkiksi toteaa, että jos epäinspiroivasta maisemakuvasta ei enää edes muista mistä se on otettu, kuvaa on turha säilyttää.
Olen viime päivinä käynyt läpi tällaisia vanhoja irtovalokuvia. Aikomukseni on tehdä niistä albumeja, ja työ lähtikin hyvää alkuun, mutta tyssäsi sitten siihen, että liimanauha loppui. Valokuvia lajitellessa totesin, että kaikkea on turha säästää. Jostain syystä tuollaisiin paperikuviin liittyy vähän samaa turhaa kunnioitusta kuin muihinkin papereihin. Että joku on joskus ottanut juuri tämän kuvan, kehittänyt sen ja maksanut siitä, eikö se pitäisi säästää. Mutta ei tarvitse. Kaikki huonot kuvat saa heittää suoraan roskiin! (Pakko ei tietysti ole tätäkään tehdä, mutta huonoa omaatuntoa ei tarvitse kärsiä.) Minä karsin kuvista surutta pois kaikkia seuraavanlaisia: tyhmiä ilmeitä, heilahtaneita kuvia, tuplakuvia, jossa samasta tilanteesta on kaksi tai useampi lähes samanlaista kuvaa, mitäänsanomattomat maisemat sekä sellaiset ryhmäkuvat, joiden ihmisiä en tunnistanut. Jäljelle jäi kuvia, joissa oli jotain omalta kannaltani kiinnostavaa tai merkityksellistä.
Valokuvien karsiminen on jollain tavalla vapauttavaa puuhaa! Siinä on samaa viehätystä kuin papereiden karsimisessa. On hyvin kepeä tunne viskata menemään kaikki epäonnistuneet otokset. Ei tarvitse enää pähkäillä mitä niille pitäisi tehdä. Pois vain! Mutta älkää hyvät ihmiset ruvetko repimään albumeitanne, ellette ole todella vakain aikomuksin liikkeellä. Muutama huono kuva kokonaisessa albumissa ei haittaa mitään. Ei niitä ole pakko katsoa. Jos tuollaiseen täydelliseen mullistukseen lähtee ymmärtämättä miten iso projekti on kyseessä, saattaa lopputulos olla tyhjä albumi ja läjä valokuvia irrallaan, joita ei kuitenkaan ole saanut heitetyksi pois.
Sen sijaan albumienkin karsiminen voi olla paikallaan tietyissä tilanteissa. Esimerkiksi jos todella inhoaa omaa menneisyyttään, ei ole mikään pakko säilyttää valokuviakaan. Toinen erikoistilanne on perintönä tulleet albumit. Niiden suhteen tuo Konmari-menetelmä saattaisi itse asiassa olla ihan toimiva ratkaisu. Jos kyseessä on todella vanhat kuvat, säästäisin ne, mikäli suinkin on tietoa, ketä kuvissa on. Jos taas albumi on täynnä lomakuvia Korfulta vuodelta -83, joissa seikkailee täysin tuntematonta porukkaa, ei sitä tarvitse velvollisuudentunnosta säilyttää.
Millainen filosofia teillä on valokuvien suhteen?
*Lainaus on englanninkielisestä pokkarista sivulta 138.
Minä tein itse asiassa valokuvilleni juuri tuon mitä Marie ehdottaa! Tosin tein sen jo ennen kuin olin koskaan mitään ohjetta siihen kuullutkaan… Mutta siis purkasin kaikki valokuvat kansioista pois (jotain 15 kansiollista…), kävin läpi ja heitin osan pois. Poistaminen kävi sitten taas juuri noilla kriteereillä mitä sinä ehdotat. 😁
Mua ne kaiken maailman kuvat, tyyliin kolmekymmentä kuvaa lapsesta saman näköisenä samassa ikävaiheessa, ihan oikeasti rasitti. Siis jopa vaikka olivat siellä kansiossa… Ajattelin että saan ihan samat muistot kuvien kautta mieleeni myös vähemmillä kuvilla. Kuvia poistui todennäköisesti satoja. Huonot roskiin ja hyvät mutta turhat lapsille omiksi nipuiksi vauvalaatikoihin. He voi sitten säästää ne tai poistaa jos haluavat.
Laitoin kuvia lapsille, koska aiemmin mulla oli lapsille koottuja omia albumeita, mutta nyt yhdistin niistä kuvat noihin ”koko perheen albumeihin”. Siistin myös kaikki sekalaiset erinäköiset albumit päällystämällä ne erilaisilla mustapohjaisilla kankailla.
Työ oli iso, mutta kyllä se kannatti. Nyt pitäisi joskus saada aikaan teettää kymmenen vuoden digikuvat paperille… Nekin on käyty läpi ja turhat poistettu, mutta teettäminen on niin iso urakka etten ole vaan saanut toteutettua vielä. Joskus sitten…
Oho! Liimasitko ne jäljelle jääneet sitten takaisin albumeihin? Aikamoinen urakka! Mutta kun kaikki on ollut omasta halusta lähtöisin, niin eihän siinä ole mitään ongelmaa. Mutta ongelma tulee jos joku rupeaa tuollaiseen urakkaan vain siksi, että haluaa tehdä kirjan ohjeiden mukaan, siinä on mielestäni paljon riskejä. Sinun systeemisi kuulostaa kuitenkin siltä, että se toi sinulle paljon iloa!
Minusta tuo Kondon kuvaama tilanne on muutenki jotenkin epärealistinen ja vinkki sen mukaisesti mielestäni aika höhlä. Ei kai ihmisillä ole ongelmana yleensäkään siististi aikanaan kansioidut kuvat, vaan ennemminkin ne ihmeelliset pitkin laatikkoa sullotut epämääräiset läjät joissa on tuplakuvan tuplakuvia ylivalottuneista maisemakuvista. Vai olisiko joku liimaillut kansioon neljää samaa kuvaa ja heilahtaneita potretteja (eli juuri näitä joita sinä heittelit pois), kellä ne ovat muka oikeasti kansiossa?
Luulisin, että useimmiten onkin juuri näin, että ongelmana ovat ne irtokuvat. Minulle niitä oli päätynyt montaa reittiä, ja osa niistä oli selvästi sellaisia, että joku ei vain ollut saanut aikaiseksi liimata niitä aikanaan albumiin. Nyt niitä sai sitten karsia surutta. Muistelen lapsuudesta, että omalla kameralla otettuja kuvia kyllä liimattiin hartaasti, oli vähän tärähtänyt tai ei, koska ne oli itse otettuja ja maksettuja – arvokkaita siis.