Kirjoittajan arkistot:Jenni / Arkijärki

Unelmien kotityöviikko

Julkaistu , kirjoittanut
7

Tuossa kun tulin sanoneeksi, että ihminen tarvitsisi viikon lomaa ihan vain hoitaakseen kaikki kotityöt, aloin miettiä, millainen se haaveiden kotityöviikko sitten olisi. Että mitä tekisin, jos saisin yhtäkkiä kokonaisen viikon, jolloin saisin tehdä kaikki roikkuvat hommat valmiiksi eikä olisi mitään muita velvotteita. Luulen, että nauttisin tällaisesta ajasta paljonkin. En ehkä rakasta lastenvaatteiden lajittelua sinänsä, mutta olisipa mahtavaa päästä jokaisesta väliaikaisesta pinosta eroon!

Ensinnäkin nostaisin parvekkeen puutrallit ylös, lakaisisin lattian, hankkisin sinne uuden säilytyslaatikon, laittaisin uuden maton lattialle ja nostaisin osan viherkasveista parvekkeelle kesää viettämään. Realistinen arvio tämän kaiken tekemiseen olisi yksi työpäivä. Pitäisi nimittäin käydä Ikeassa.

Mistä puhun, kun puhun kasoista. (Kori on silittämistä odottavia varten.)

Sitten lajittelisin kaikki ne lastenvaatepinot, joita on kevään aikana kertynyt (esimerkki yläpuolella. Autenttinen tilanne juuri nyt). Pakkaisin liian pienet kirppikselle ja ystäville, tai lajittelisin odottamaan kuopuksen kasvua. Muutamat talvikengät ja kumpparit pitäisi puhdistaa. Lasten lokerot eteisessä sisältävät edelleen villasukkia ym väärän sesongin kampetta. Päivittäisin lokerot, ja järjestäisin sisällöt siististi. Lopuksi kuskaisin kaikki nyssäkät oikeisiin osoitteisiin. Veikkaan, että myös tähän kuluisi kaikkine kuskaamisineen toinen kokonainen työpäivä.

Kolmantena päivänä raivaisin komeron, joka on päässyt pahasti sotkuun. Järjestäisin siivoustarvikkeet, jatkojohdot, kertakäyttöastiat ja kukkaruukut kaikki siististi omille hyllyilleen. Heittäisin roinaa pois, veisin luistimet vinttiin ja muutenkin järjestäisin kaikki paikoilleen. Tähän menisi noin puoli päivää. Toisen puolen voisin käyttää siihen, että veisin kaikki omat ja puolison kierrätykseen menevät vaatteet Fidalle ja yhden kassillisen Sorttiasemalle tekstiilikierrätykseen.

Neljännen päivän käyttäisi kokonaan työhuoneen raivaamiseen. Siitä on kevään aikana tullut jälleen kerran sellainen väliaikaisten asioiden säilytyspaikka. Huone on niin pieni, että jos se ei ole jämptissä järjestyksessä, se on sotkuinen. Jos kävisin työpöydän laatikot läpi, arkistoisin paperit, järjestäisin mapit ja niin edelleen, niin tähän menee hyvinkin koko päivä.

Viidennen päivän käyttäisin kaikkien muiden rästihommien suorittamiseen. Setvisin kirjapinot ja kävisin kirjastossa, putsaisin kylpyhuoneen kaapin, mankeloisin ja silittäisin, järjestäisin lastenhuoneen kirjoituspöydän, kävisin kaikki vanhat lehdet läpi ja poistaisin turhat. Veisin vinttiin ja kellariin kaiken, mikä odottaa siirtämistä. Kävisin läpi kaikki vuoden aikana kertyneet koulu- ja harrastuspaperit, -maalaukset ja harjoitustyöt, ja säästäisin niistä vain parhaat. Kävisin kriittisellä silmällä läpi jääkaapin oveen kertyneet lappuset, ja poistaisin kaiken mahdollisen.

Mietin tätä kirjoittaessa tarkkaan, kauanko kaikkeen menisi aikaa. Yritin olla realistinen. Työpäivän pituus on 8,5h, poislukien lounas ja kahvitauko. Niihin käyttäisin varmaankin noin tunnin päivässä. Kuten tästä suunnitelmasta huomaa, itse järjestäminen ei välttämättä vie niin paljon aikaa, mutta heti kun pitää lähteä viemään tavaroita jonnekin, aikaa kuluu. Meiltä ajaa Sorttiasemalle reilut puoli tuntia, joten jos lähtee viemään sinne tavaraa, on realistinen arvio noin pari tuntia, sillä täytyy varautua jonottamaan. Arvelen, että tämä on monilla muillakin kompastuskivenä järjestämisessä. Kotona asiat sujuu, mutta tavaran toimittaminen lopullisesti jonnekin vie aikaa, etenkin jos omaa autoa ei ole käytössä.

Mutta mikä täydellinen harmonia kodissa vallitsisikaan tämän viikon jälkeen! Kaikki roikkuvat projektit olisi suoritettu, missään ei olisi yhtäkään pinoa, nyssykkää tai pussukkaa odottamassa siirtoa uuteen paikkaan. Tavarat olisivat järjestyksessä ja paikoillaan. Voin vain kuvitella, millainen zen meillä vallitsisi tämän jälkeen. Miten ihanaa olisikaan työskennellä keskeytyksettä, ja saada aikaan näin paljon. Ja miten ihanaa olisikaan tämän jälkeen nauttia siitä, ettei yksikään kotityö roiku keskeneräisenä. No, aina saa haaveilla.

Mitä teidän unelmien kotityöviikolla tapahtuisi?

Elossa ollaan

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Onpahan ollut kevät. Blogissa on ollut harvinaisen hiljaista ja eräs lukija jo alkoi huhuilla perääni, että olenko lainkaan hengissä enää. No olen, mutta täytyy sanoa että maaliskuusta kesäkuuhun on ollut varsin poikkeuksellista aikaa. Tarina kaikessa lyhykäisyydessään: rikoin polven, joka piti leikata, ja josta toipuminen on ollut todella hidasta ja hankalaa. Nyt, liki 3 kuukautta leikkauksen jälkeen jalka on edelleen kuntoutusvaiheessa. Minulla kävi huono tuuri, ja kudokset reagoivat jämähtämällä paikoilleen. Sen takia päivittäinen jumppa ja venyttely käy puolipäivätyöstä. Pystyn kävelemään, mutta jalka on edelleen kaukana normaalista.

Väitöskirjaprojekti on myös ollut erittäin kiireisessä vaiheessa, johtuen pitkälti tuosta onnettomuudesta, joka vei monta viikkoa tehoasta työaikaa keväältä. En siis ole ehtinyt kirjoittaa tänne, vaan olen kirjoittanut artikkelia ilmastonmuutoksesta ja iltapäivälehdistöstä. Kiintoisa aihe, mutta ei liity Arkijärkeen millään tavalla. Blogi on siis jäänyt syrjään, pahoitteluni! Mutta joskus täytyy priorisoida. Seuraavassa pientä päivitystä tutuista teemoista!

Ostin leikkausta varten verkkarit, joita sitten pidinkin  monta viikkoa putkeen. Huhti- ja toukokuussa en tehnyt lainkaan vaateostoja, mutta olen kyllä surrut sitä, voinkohan enää koskaan pitää korkokenkiä. (Näin maalliset murheet minulla on…) Tässä kuussa tein kuitenkin muutaman hankinnan: sukkia ja alushousuja, sekä kesäiset pellavahousut. Varsin maltillista on siis ollut uusien vaatehankintojen osalta.

Eilen sain vihdoin kaivettua kaikki kesävaatteet esille, ja pakattua villapaidat helteiden ajaksi ylähyllylle. Samalla tein päätöksen viedä useampi vaate Fidalle. Nämä ovat sellaisia, joita olen kauan säilyttänyt sillä ajatuksella, että ehkä kuitenkin joskus vielä pidän niitä. Nyt totesin, että kaappiin on saatava tilaa, eikä säilyttämiselle ole enää perusteita. Kolme vaatteista on liian pieniä, ja olen nyt hyväksynyt sen tosiasian, etten tule enää koskaan olemaan samoissa mitoissa kuin kymmenen vuotta sitten. Yksi on kirppikseltä ostettu Max Maran mekko, joka on kyllä ihanaa materiaalia, mutta väri ei oikeasti sovi yhtään. Kyseessä on lempimerkkini, ja olen ostanut mekon ennen kuin ostolakko alkoi. Tuolloin menin tunnetusti merkki ja hinta edellä, ja tein kompromisseja esimerkiksi värin suhteen. Olen käyttänyt mekkoa pari kertaa, nyt sen on aika jatkaa matkaa.

Kotona tämä hajonnut jalka aiheutti aika paljon haasteita. Kun en pariin viikkoon kerta kaikkiaan pystynyt tekemään mitään, jäi kodinhoito muiden harteille. Kaksi keppiä haittasivat myös kovasti siinä vaiheessa, kun pääsin liikkeelle. En nimittäin pystynyt kantamaan mitään, joten sellainen normaali ”tuo tullessas, vie mennessäs” ei toiminut ollenkaan. Ratkaisuni oli antaa asian olla, vaikka ei se kyllä ihan helppoa ollut. Olen sellainen ohimennen järjestelijä, ja tottunut toisella kädellä tyrkkimään tavaroita paikoilleen, samalla kun teen jotain muuta. Nyt kun kukaan ei tehnyt sitä, kodin siisteystaso laski selvästi. Toisaalta esimerkiksi lasten omatoimisuus kasvoi monessa asiassa, kun palvelua ei kerta kaikkiaan ollut tarjolla. On silti sanottava, että olen hirveän kiitollinen siitä, että kykenen jälleen kävelemään ilman apuvälineitä ja minulla on kaksi kättä käytössä. Epäjärjestys käy hermoilleni, halusin tai en.

Fyysisistä rajoitteista ja muiden töiden priorisoinnista johtuen on paljon asioita, jotka pitäisi jossain vaiheessa tehdä, mutta koska kenenkään elämä ei ole niistä kiinni, olen jättänyt ne tekemättä. Parvekkeen rallit pitäisi nostaa ylös, lattia lakaista ja laittaa matto lattialle, mutta se on työlästä ja hankalaa. Lastenvaatteiden jokavuotinen lajittelu odottaa tekijäänsä, mutta toistaiseksi työhuoneeseen on vain kertynyt kiikkeriä pinoja erikokoisia vaatteita, jotka eivät kuitenkaan tällä hetkellä mahdu yhdenkään lapsen päälle. Haluaisin myös selvittää, voisinko itse täyttää 16 vuotta palvelleen sohvamme tyynyt uudelleen, ne ovat aivan lytyssä. Mutta jotenkin tämäkään projekti ei ole tuntunut niin kriittiseltä, kuin artikkelin työstäminen, joten sekin on vasta suunnitteluasteella. Tässä tulee tunne, että ihmisen pitäisi saada viikko vuodessa lomaa ihan vain sitä varten, että saisi kaikki kotityöt hoidettua!

Tällaisia kuulumisia siis keväältä. Katsotaan saisinko heinäkuussa tihennettyä julkaisutahtia hieman. Siinä voisitte olla avuksi: mistä toivoisitte että kirjoitan? Juttuideoita? Toivepostauksia? Laittakaahan kommenttiboksiin tulemaan!

Tavaratyö ei ole pakko, vaan valinta

Julkaistu , kirjoittanut
4

Aika usein olen nähnyt sanottavan, että jokainen tavara on sitoumus. Toipa kotiinsa mitä tahansa, se vaatii aina aikaa, vaivaa ja resursseja. Minimalistit etenkin mainitsevat usein, että heiltä vapautuu paljon sekä henkistä että fyysistä kapasiteettia, kun tavaroista huolehtimiseen menee niin vähän aikaa. Voi tehdä kaikkea kiinnostavampaa. Äskettäin samasta asiasta kirjoitti Ilana Aalto, joka tuskaili erinäisten tavaroiden takia, joita piti korjata, vaihtaa, muuttaa, setviä ja etsiä. Hän mainitsi, että tavaratyö tehdään yleensä vapaa-ajalla, eikä siitä makseta mitään. Jos maksettaisiin, omalle työlle kertyisi hintaa, niin paljon aikaa ja vaivaa menee.

Tietyllä tavalla tämä on totta, mutta samalla tämä näkökulma antaa harhaanjohtavan kuvan siitä, että nimenomaan tavaratyö olisi jotenkin poikkeuksellisen hankalaa. Nimittäin kaikki asiat vaativat aikaa ja vaivaa. Haluatko syödä terveellisesti? Varaudu silloin siihen, että tuoteselosteiden vertailuun, ruoan kotona valmistamiseen ja oikeaoppisen lautasmallin koostamiseen menee enemmän aikaa kuin siihen, että tilaa minuutissa noutoruokaa puhelimella. Tai haluatko lukea enemmän kirjoja? Kirjojen lukeminen vie jopa tunteja päivässä, eikä silloin voi tehdä mitään muuta. Puhumattakaan lapsista, niitä ei kannata oikeastaan hankkia lainkaan, jos vaivojaan laskee. Ensimmäiset 15 vuotta niistä huolehtiminen vie lähes kaikki rahat ja kaiken ajan, ja monet huolehtivat lapsistaan jollain tasolla koko loppuelämänsä. Satiirikko voisi sanoa, että ajatella mitä kaikkea ehtisimmekään, jos emme lukisi kirjoja, söisi terveellisesti saati sitten saisi lapsia.

Tämän liioittelun tarkoitus oli havainnollistaa, että tavaroiden vaatima aika ja vaiva on mielestäni tavallista elämää. Emme pysty elämään ilman tavaroita, ja rehellisyyden nimissä hyvin harva edes haluaa ruveta askeetiksi. Samalla tavalla voi tuskailla mitä tahansa muuta asiaa, joka kuitenkin on pakko tehdä. Tavaroiden määrää voi tietysti vähentää, ja se onkin hyvä tapa vähentää myös tavaratyön määrää, mutta toinen keino on muuttaa asennetta. Marie Kondolla on tässä asiassa hyvä lähtökohta: pyri siihen, että kotona on vain asioita, joista pidät. Sellaisista huolehtiminen on nimittäin paljon mukavampaa, kuin pahaa mieltä tuottavista tavaroista.

Mietin tätä usein, sillä minulla on taipumusta ”hankaliin” tavaroihin. Sellaisiin, jotka täytyy puhdistaa käsin, säilyttää huolellisesti ja varoa käytössä. Tavaroihin, jotka vaativat erilaisia hoitotoimenpiteitä säännöllisesti; silittämistä, öljyämistä, pesettämistä ja niin edelleen. Mutta rakastan näitä tavaroitani. Niistä huolehtiminen ei tunnu työltä. Se on vaihtokauppa; kaunis pöytäliina ilahduttaa silmää, tuntuu miellyttävältä, sopii sisustukseen ja jopa vähentää kaikua huoneesta, ja saadakseni kaiken tämän joudun säännöllisesti pesemään ja silittämään sen. Mutta se on vaihtokauppa, jonka teen mielelläni. Pidän enemmän kankaisesta liinasta kuin muovisesta, vaikka muovinen vaatii vain murto-osan siitä työstä, minkä kankainen liina vaatii. Mutta muoviliina näytti joka päivä kompromissilta ja rumalta, kangasliina hyräyttää sieluani aina, kun vilkaisen siihen suuntaan. Eikö tämän tunteen takia kannatakin nähdä vähän vaivaa? Toki kyse on arvoista myös. Kun lapset olivat vielä soseiässä, arvostin muoviliinan käytännöllisyyttä enemmän kuin kangasliinan kauneutta. Mutta nyt kun nuoriso syö itsenäisesti haarukalla ja veitsellä, nautin täysin siemauksin siitä, että olen voinut palata kankaisten pariin.

Rakastan pöytäliinojani!

Häärättyään koko kuukauden erilaisten tavaratöiden parissa, hoidettuaan erilaisiin tavaratoimituksiin liittyviä reklamaatioita, siivottuaan ja järjestettyään ahkerasti, Ilana Aalto kirjoittaa, että ”Huomasin ärtyväni ja stressaantuvani, kun ajattelin tavaroiden palvelemiseen kuluvia tunteja.” Mutta emmehän me palvele tavaroita, vaan tavarat palvelevat meitä. Me päätämme, tarvitseeko jokin tavaratyö tehdä, sillä pakkohan ei ole. Ei ole välttämätöntä pyyhkiä pölyjä, vaihtaa rikkinäistä lamppua tai tehdä paljon muutakaan. Siksi ei voi syyttää tavaroita, vaan ensisijaisesti itseämme. Näitä asioita  – siis tätä tavaratyötä – tehdään siksi, että kotimme olisi viihtyisämpi tai elämä helpompaa ja mukavampaa. Onko se sitten huono asia?

Luulisin, että iso osa tavaratyöstä palautuu lopulta sosiaalisiin normeihin. Puhtaat vaatteet, pölytön hylly tai kunnollinen valaistus eteisessä ovat asioita, joita pidetään yhteiskunnassamme sosiaalisesti toivottavina. Olisi mahdollista myös pestä vaatteita harvemmin, jättää pölyt pyyhkimättä ja sinnitellä pimeässä eteisessä, mutta niistä voisi seurata sosiaalisia sanktioita, tai ainakin sanktioiden pelkoa omassa mielessä. Ehkä seuraavan kerran tavaratyötä tuskaillessa voisi kyseenalaistaa sitä, tekeekö työtä itseään vai sosiaalisia normeja varten, vaikka niiden erottaminen toisistaan voikin olla välillä vaikeaa. Esimerkiksi minä pesen pyykkiä mielelläni, koska nautin puhtaista vaatteista, ja ihan mielelläni sulaudun siihen normiin, jota vaatteiden siisteyden osalta yhteiskunta minulta odottaa. Sen sijaan ne vaatteet itsessään eivät vaadi minulta mitään.

Mutta voin tehdä paljastuksen. En juuri koskaan pyyhi pölyjä. En pyyhkinyt niitä silloin, kun asuin opiskelijayksiössä, enkä pyyhi vieläkään. Siivooja pyyhkii ne pari kertaa kuussa, mutta suoraan sanottuna en varmaan huomaisi, jos hän jättäisi jonkin kerran väliin. Alan huomata pölyt vasta siinä vaiheessa, kun kerros lähestyy senttiä, ja silloinkin yleensä vain huitelen vähän pölynimurilla sinne päin. Koska tavaratyönkin suhteen voi tehdä valintoja, kaikkea ei ole pakko tehdä, varsinkaan jos se tuntuu turhalta. Pölyjen pyyhkimisen aate ei ole koskaan resonoinut minulle, mutta niitä pöytäliinoja silitän mielelläni, koska tavaratyö on aina oma valinta.

Kirja-arvostelu: Viimeinen vuosi

Julkaistu , kirjoittanut
4

Laura Pörstin Viimeinen vuosi – muistiinpanoja muutamista vaatekaapeista on kiinnostava kirja. Se kertoo nimen perusteella vaatteista, mutta tosiasiassa kirja on paljon syvällisempi.  Vaatteiden avulla aukeaa ikkunoita suomalaiseen yhteiskuntaan, ihmisten mieliin ja identiteettiin. Vaatteitakin enemmän kirja käsittelee minusta ulkopuolisuutta: Elämistä toisessa maassa ilman paikallisia kontakteja, siitä miten lähisukulainenkin voi tuntua edustavan jotain aivan vierasta kulttuuria, ulkopuolisuutta erilaisista sosiaalisista ryhmistä. Epävarmuuden tunteita sen suhteen, onko pukeutunut oikein, ja miten omia vaatevalintoja tulkitaan. En osaa oikein luokitella, mihin genreen kirja kuuluu. Se ei ole fiktiota, mutta se ei ole puhdas tietokirjakaan. Se muistuttaa elämänkertaa, mutta kertoo alle kahden vuoden mittaisesta ajanjaksosta.

Kirjassa on kaksi osaa. Ensimmäinen kertoo siitä, kuinka kolmekymppinen kirjailija ajaa monta sataa kilometriä hoitamaan kuolevaa isoäitiään. Isoäiti on fyysisesti hyvin huonossa kunnossa, mutta henkisesti vielä terävä. Ongelmaksi muodostuu se, ettei lapsenlapsen ja isoäidin välille tunnu syntyvän henkistä yhteyttä. Heidän historiansa, maailmankuvansa ja arvomaailmansa ovat liian kaukana toisistaan, eikä kumpikaan ymmärrä toista. Kirjailija haluaisi selvittää, millainen ihminen isoäiti todella on, mutta isoäiti ei osaa puhua tunteistaan. Lopulta aito kontakti löytyy vanhojen vaatteiden kautta.

Toisessa osassa Pörsti muuttaa puolisonsa kanssa Pariisiin. Siellä hän tarkkailee paikallisia, heidän vaatteitaan ja sitä, mitä ne kertovat ranskalaisuudesta ja heistä ihmisinä. Kulttuurierot konkretisoituvat villasukkiin: suomalainen kutoo sukkaa vaikka unissaan, mutta itsetehty sukkapari on ranskalaiselle eksoottista. Mutta ostaisiko suomalainen käsityönä valmistetun, kalliin kenkäparin? Ulkopuolisuus on Pariisissakin läsnä, mutta eri tavalla. Kirjailija tuntuu kuitenkin pääsevän lähemmäs elegantteja pariisilaisia, kuin riuskoja kaprihousunaisia Etelä-Pohjanmaalla.

Viimeinen vuosi on monitasoinen, se onnistuu luontevasti kattamaan laajan kirjon aiheita, mutta sujuvasti toisiinsa nivoen. Minua kiehtoi se, miten tunnistin itseni pikemminkin niistä ihmisistä, joiden suhteen kirjoittaja tunsi ulkopuolisuutta. Jos en olisi näin kaupunkilainen, voisin hyvin olla topakka crocseihin pukeutuva emäntä ja kunnanyhdistyksen kantava voima. Tunsin sympatiaa isoäitiä kohtaan, joka näki ympärillään ratkaisuja, eikä juuri tuntunut problematisoivan elämäänsä. Toisaalta tunnistin myös vaatteisiin liittyvää ulkopuolisuutta. Muistan, kuinka tulin 16-vuotiaana pieneltä paikkakunnalta Helsinkiin lukioon, ja olin järkyttynyt siitä, miten hienosti ihmiset kaupungilla pukeutuivat. Tunsin oloni kömpelöksi maalaisserkuksi.

Lämmin suosistus siis tälle kirjalle, joka tarjoaa monenlaista ajattelemisen aihetta. Alaotsikko kertoo, että kyseessä on muistiinpanoja muutamista vaatekappaleista, mutta mielestäni kirjassa kerrotaan paljon muustakin. Laura onnistuu sanoittamaan sekä itselleni todella tuttuja tunteita, että tutustuttamaan täysin uudenlaisiin ajatuksiin. Onko joku muu jo ehtinyt lukea tämän? Mitä piditte?

Sinä olet vastuussa lahjoitusten laadusta

Julkaistu , kirjoittanut
11

Jälleen kerran kirjoitan vaatekeräyksistä. MOT-ohjelma uutisoi raflaavasti, kuinka suomalaisten hyväntekeväisyyteen lahjoittamat vaatteet päätyvätkin kehitysmaihin, ja siellä   luultavasti jonnekin katuojaan. Muistan, kuinka tämä juttu sai alkunsa. Eri keräyslaatikoihin vietiin vaatteita, joihin oli piilotettu GPS-paikannin. Nyt sitten lopulta selvisi, mihin vaatteet päätyivät.

Tämä juttu hermostutti minua jo alkuvaiheessa, ja hermostuttaa edelleen. Ongelman ydin ei ole se, että järjestöt eivät toimikaan siten, kuin sanovat toimivansa. Ei edes se, että nämä vaatteet päätyivät väärään paikkaan. Isoin ongelma on se, että esimerkkivaatteet olivat hirveää roskaa, jota ei olisi koskaan pitänyt laittaa yhteenkään keräyslaatikkoon!! Tämä ohjelma antaa aivan väärän kuvan ihmisille. Juuri sellaisia vaatteita, mitä MOT oli käyttänyt, ei missään nimessä pidä viedä hyväntekeväisyyteen. Se on systeemin tietoista väärinkäyttöä.

Roskan paikka ei ole hyväntekeväisyydessä. Roskan paikka on ROSKIKSESSA. En tiedä millaisesta ratakiskosta tämä pitäisi toimittajillekin vääntää, että asia tulisi selväksi. Mutta yritetään vielä kerran: Jos sinun lahjoittamasi rikkinäinen tai tahrainen vaate päätyy saastuttamaan kehitysmaassa virtaavaa jokea, se on sinun oma vikasi! En tiedä miten tämän voisi selkeämmin sanoa. Jos emme lahjoita roskaa, emme ole myöskään osa tätä ongelmaa.

Nämä ovat roskaa.

Mietin, missä vaiheessa meille syntyi sellainen käsitys, että hyväntekeväisyyteen voi lahjoittaa mitä vain, ja että siellä sitten ”joku” seuloo rikkinäiset ja rähjäiset joukosta pois. Vai oliko meillä ajatus siitä, että joku superköyhä jossain saattaisi itkeä ilosta saadessaan anorakin, jonka vetoketju ei toimi? Vai olivatko katukuvaan ilmestyneet järjestöjen keräyslaatikot vain liian houkutteleva tapa ratkaista vaatepaljouden ja roskavuorien aiheuttama ahdistus? Nakataan kaikki vaikeat vaatekappaleet sinne, kyllä ne sieltä jonnekin hyvään tarkoitukseen päätyvät. Ikävä yllätys, kun eivät päädykään.

Hyväntekeväisyysjärjestöjen tarkoitus on myydä hyväkuntoisia vaatteita, saadakseen rahaa hyväntekeväisyyskohteelleen. Järjestöjen tarkoitus EI ole lajitella meidän myyntikelvottomia vaatteitamme. Se on meidän oma tehtävämme. Tiedän, että ihmisillä on hirveän erilaisia käsityksiä siitä, mikä on käyttökelpoista ja mikä ei. Sanotaan se nyt vielä kerran: mikä tahansa vika tekee vaatteesta lahjoituskelvottoman. (Poikkeuksena aito vintage, siinä ei pikkuviat haittaa.) Jos et ole varma, mieti miksi luovut. Jos syy on siinä, että vaate on esimerkiksi väärää kokoa, väriä joka ei pue sinua tai yhteensopimaton tyylisi kanssa, sille hyvinkin löytyy uusi käyttäjä. Mutta jos luovut vaatteesta siksi, että se ei enää täytä omia laatuvaatimuksiasi (nyppyjä? nukkaa? kulahtanut? paha haju? koirankarvoja? armottoman epämuodikas?) pitäisi hälytyskellojen soida. Sellaista ei pidä lahjoittaa minnekään. Jos haluat tarkistaa, tarkat ohjeet ja kriteerit lahjoituksille löytyvät tästä postauksesta.

Järjestöillä pitäisi tietysti olla systeemi, joka takaa sen ettei jätettä päädy vääriin paikkoihin, mutta oikeasti vastuu on meillä kuluttajilla. Meidän pitää kestää se, että kukaan muukaan ei halua meidän huonoja vaatteitamme, vaan että niiden paikka on roskiksessa, tai mahdollisuuksien mukaan kunnan jätehuollon järjestämässä tekstiilikeräyksessä. H&M:n tai jonkun muun kaupallisen ketjun tekstiilikeräys ei ole yhtään sen luotettavampi paikka kuin joku UFFikaan. Esim. H&M:n prosessi ei ole läpinäkyvä, eikä kuluttaja voi olla varma minne vaatteet päätyvät. Sen sijaan luotan  siihen, että esim. kunnallisesta tekstiilikeräyksestä ei päädy materiaalia kehitysmaiden riesoiksi. Yrityspuolelta luotan vain Finlaysonin keräyksiin.

Vanhoista vaatteista on vaikea päästä eroon. Se on fakta, jonka kanssa täytyy opetella elämään. Kirppikset eivät vedä, koska kaikilla on sama ongelma. Meillä on liikaa vaatteita, ja hankimme niitä jatkuvasti lisää. Kaapit tulevat täyteen, ja sitten täytyy karsia. Innostumme kapselipuvustoista ja 333-projekteista, ja sitten karsitaan lisää, ja tietysti hankitaan myös uutta, jotta tiukasti kuratoidusta puvustosta tulisi täydellinen. Tai sitten ostamme ostamisen ilosta, vain koska se on niin halpaa ja helppoa. Tiedän omasta kokemuksesta.

Perimmäinen ratkaisu ongelmaan on ostaa merkittävästi vähemmän vaatetta kuin aiemmin, ja ostaa käytettyä aina kuin mahdollista. Silloin ei tule ylimääräistä kierrätettävääkään. Olen huomannut tämän käytännössä itse. Kun viime vuosina olen ostanut hyvin harkiten, ei kaapista enää lähde ulospäin läheskään niin paljon kuin ennen. Se johtuu siitä, että virheostosten määrä on pudonnut. Kun en osta enää ”ihan kivoja” vaatteita, en myöskään kyllästy niihin. Koska ostan laadukkaampia vaatteita kuin aiemmin, ne kestävät pitkään hyvinä, ja ne tekstiilit jotka poistan, menevät suoraan roskikseen (alusvaatteet, sukat).

Ole siis osa ratkaisua. Älä lahjoita huonokuntoista tekstiiliä minnekään. Osta vain harkiten ja mahdollisimman laadukasta. Jos aihe kiinnostaa, ota Outi Pyyn blogi ja instagram seurantaan, hän jakaa väsymättä ajantasaista tietoa tekstiilien kierrätyksestä. Tai kuuntele vaikka meidän yhteinen podcast parin vuoden takaa! Jos pohdit, mistä tunnistaa laadukkaan vaatteen, lue Rinna Saramäen Hyvänmielen vaatekaappi, jossa paneudutaan laadun ja tyylin lisäksi myös vaatetuotannon ongelmiin, ja kuuntele Rinnan haastattelu täältä.

Hyvän keittiön ominaisuudet

Julkaistu , kirjoittanut
6

Kaverini on suunnittelemassa täydellistä keittiöremonttia, ja teki hauskan kysymyksen: mihin valintoihini olen nykyisessä keittiössä tyytyväinen, tai mitä suosittelisin? Asia jäi pyörimään mieleeni, koska olen alkanut salaa haaveilla keittiöremontista itsekin. Olemme asuneet tässä nykyisessä asunnossa yli 10 vuotta. Keittiö on yhtä vanha. Se ostettiin Puustellista, ja suunnittelussa käytettiin ammattilaista apuna. Kymmenessä vuodessa käytön jäljet kuitenkin näkyvät niin pinnoilla kuin tasoillakin. Myös tuolloin tehdyistä ratkaisuista osa on osoittautunut hyviksi, osa taas epäkäytännöllisiksi. Aloinkin miettiä, mitä tekisin nyt toisin?

Keittiössä on tiettyjä juttuja, joista tykkään edelleen. Melkein kaikkien käyttöastioiden paikat ovat kädenojennuksen päästä tiskikoneesta, mikä on mielestäni olennaista. Samoin pidän kovasti vetolaatikoista alakaappien tilalla. Ne parantavat käytettävyyttä merkittävästi. Induktioliesi on mielestäni tosi hyvä, samoin valitsisin edelleen yhtä ison tiskialtaan sekä hanan, jonka pään saa vedettyä ulos ravintolakeittiöiden tyyliin. Se helpottaa etenkin isojen astioiden tiskaamista kovasti. Yleisesti ottaen pidän myös keittiöön valitsemistani neutraaleista väreistä (valkoinen, harmaa, tammi) ja lattian huolettomasta laminaatista, vaikka muualla kodissa onkin parketti.

Kymmenessä vuodessa on kuitenkin huomannut monta asiaa, jotka nyt tekisin toisin. Tässä tärkeimmät:

  • Yläkaapistojen asennus alemmaksi
  • Oviin ja laatikoihin vetimet
  • Kaapistot kattoon asti
  • Lisää tilaa kattiloille, vielä enemmän laskutilaa

Eniten minua rassaa se, että meidän yläkaapit ovat liian korkealla. Haluaisin ne selvästi alemmas. En enää muista, miksi ne asennettiin siihen korkeuteen kuin ne asennettiin, mutta nyt korjaisin asian. Meillä on pomppusalvat ovissa, ja laatikoissa on sormille kourut. Jos nyt valitsisin, en ottaisi pomppusalpoja enää. Kahvaton ovirivi näyttää tyylikkäältä ja eleettömältä, mutta oven pinta ei kestä kymmentä vuotta jatkuvaa kosketusta. Kourujen tilalle ottaisin myös kahvat, sillä kourut keräävät kaikenlaista tahmaa ja likaa, ja niiden putsaaminen on hankalaa.

Säilytystilan taas maksimoisin. Viimeksi kuuntelin liikaa suunnittelijan visiota, nyt viittaisin kintaalla visuaalisuudelle ja maksimoisin käytännöllisyyden. Kenties avokeittiö näyttää ”ilmavammalta”, kun katonrajassa on tyhjää tilaa, mutta onhan sen nyt hirveän epäkäytännöllistä. Jos minulla olisi kaappitilaa kattoon saakka, saisin piiloon kaiken sen tavaran, jonka nyt olen nostanut yläkaappien päälle, ja lisäksi ne säästyisivät siltä rasvamömmöltä. Minulla on paljon astioita, joita käytetään harvoin mutta joista en aio luopua, kuten vaikkapa ne sata viinilasia. Niitä kaikkia tarvitaan, kunhan korona hellittää, mutta olisi kiva että niille olisi kaapissa paikka.

Miettisin myös tarkemmin, millaisia astioita minulla on ja kuinka paljon, ja miettisin säilytystilat siitä lähtökohdasta. Yrittäisin saada entistä enemmän laskutilaa etenkin lieden ympärille, sillä sitä tarvitaan ruoanlaitossa. Olen lukenut, että ravintolakeittiöissä jokaisella kokilla on noin puolen metrin pätkä ”omaa tilaa”, jossa työt tehdään. En ole keittiössä niin pro, että pärjäisin tuolla määrällä. On kaikenlaisia asioita, joita haluan pitää jatkuvasti pöytätasolla, kuten hedelmät, öljyt ja muutamat kodinkoneet, ja näiden lisäksi pitäisi olla vielä tasoa käytettäväksi ruoanlaittoa varten.

Lopuksi vahtisin sekä suunnittelijaa että remontin tekijöitä kuin haukka. Viimeksi luotin liikaa, ja niinpä suunnittelijalta oli jäänyt pari pikkujuttua huomaamatta, jotka kuitenkin vaikuttivat keittiön toteutukseen niin, ettei siitä lopulta tullut ihan kaikkia yksityiskohtia myöten sellainen kuin oltiin ajateltu. Sama kävi tekijöiden kanssa, ja jouduin riitelemään keittiöfirman kanssa siitä, mitä tehdään jos työn jälki ei olekaan priimaa. On ärsyttävää, että ammattilaisiin ei voi aina luottaa sataprosenttisesti, mutta olen kantapään kautta oppinut, että vain tuttuihin tekijöihin voi. Jos tekijänä on tuntemattomia, on parempi kytätä työmaalla päivittäin, ja vahtia että kaikki menee kerralla oikein.

Yhtä asiaa en ole osannut ratkaista: mikä olisi paras tapa säilyttää kuivaruokatarpeet? Olen kokeillut kaikkea: perinteisiä hyllyjä, korkeaa apteekinkaappia sekä ulosvedettäviä matalia laatikoita. Mikään näistä ei mielestäni ole kauhean hyvä ratkaisu. Hyllyjen uumeniin katoaa vaikka mitä. Apteekinkaappi puolestaan on minusta hankala käsitellä, ja ylempiä hyllyjä on vaikea käyttää. Nykyisin minulla on ulosvedettävät laatikot, mikä on tähänastisista ratkaisuista toimivin, mutta koen että kaappiin jää hukkatilaa. Kertokaa siis, mikä teidän mielestänne on paras ratkaisu? Millä systeemillä tavarat ovat helposti saatavilla, ja tila tehokkaassa käytössä?

Tätä kaipaan nyt

Julkaistu , kirjoittanut
2

Sosiaalinen eristäytyminen saa kaipaamaan monia asioita. Juuri nyt kaipaan eniten pitkiä illallisia ystävien kanssa. Yhdessä syöminen on parhaita asioita, mitä tiedän. On ihanaa suunnitella menu illalle, on ihanaa kattaa kauniisti, on ihanaa istua yhdessä saman pöydän ääressä.

Pitkä illallinen on kokonaisvaltainen kokemus. Hauskaa se on ravintolassakin, missä tietysti on etuna se, että kenenkään ei tarvitse laittaa ruokaa eikä tiskata. Mutta kotona keskustelu on usein parempaa, fiilis on epämuodollisempi, eikä tarvitse maksaa laskua jälkeenpäin. Siinä, että ihmiset istuvat saman pöydän ympärille syömään, on jotain maagista. Yhdessä syöminen ja ruuan jakaminen on erilaista kuin muu yhdessä oleminen. Viini tekee rennoksi ja puheliaaksi, eikä kenelläkään ole kiire. Parhaita ovat sellaiset illat, jotka alkavat aikaisin ja loppuvat myöhään. Illan aikana ehditään syödä monta ruokalajia, käsitellä päivän polttavat kysymykset ja parantaa maailmaa, ja lopuksi kaikki ovat kylläisiä ja tyytyväisiä.

Koronan tuoma suurin muutos sosiaalisessa elämässämme on tämä yhdessä syömisen puute. Meidän keittiö on suunniteltu siten, että vieraat ja isäntäväki voi seurustella yhdessä, vaikka jälkimmäiset puuhaisivat samalla keittiössä. Koska tällaiset illalliset ovat minulle niin tärkeitä, minimalismi ei koskaan tulisi kysymykseen. Jos haluaa ruokkia 10 ihmistä useamman ruoka- ja juomalajin voimin, tarvitaan kymmenittäin lautasia, laseja, aterimia ja tarjoiluastioita. Minusta mitä tahansa voi juhlistaa ruoalla ja juomalla – merkkipäiviä, saavutuksia, kansallisia juhlapyhiä ja ihan vain sitä, että ollaan elossa. Tärkeintä on kuitenkin yhteys muihin ihmisiin; keskustelut, joita pöydän ympärillä käydään. Hyvä ruoka, parempi mieli sanoo sananlasku, niin juuri se on. Kenenpä olotila ei paranisi hyvän illallisen ääressä?

Vietimme edellisen kerran tällaista iltaa ystävien kesken uutena vuotena. Sitä edelsi molempien perheiden omaehtoinen karanteeni ja varovaisuus. Ennen koronaa meillä kävi ruokavieraita monta kertaa kuussa, ja isojakin illallisia oli useammat vuodessa. Jokaisella on omat juttunsa, joita näissä erikoisissa olosuhteissa kaipaa, minulle se on yhdessä syöminen. Olen varovasti alkanut haaveilla juhannuksessa yhdessä sukulaisten kanssa, ruuan ääressä tietenkin. Silloin olisi rokotteen toinenkin annos ehditty antaa kaikille riskiryhmäläisille, ja voisimme ehkä juhlia keskikesää kohtuullisen vapaasti. Kunpa se onnistuisi!

Mitä te kaipaatte eniten koronaa edeltävältä ajalta

Uusi polvi, uudet vaatteet

Julkaistu , kirjoittanut
6

Minulle kävi hiihtolomalla niin paha lasketteluonnettomuus, että vasen polveni meni aivan mäsäksi. Tarkalleen ottaen eturistiside katkesi ja sivusidekin repeytyi melkein poikki, ja kaikenlaista pienempää vammaa lisäksi. Tästä ei pelkällä levolla toivuttu, joten polvi leikattiin reilu viikko sitten. Sairaanhoitaja kertoi etukäteen, että kannattaa tulla sairaalaan väljissä housuissa, koska jalka tulee olemaan aluksi paketissa nilkasta reiteen saakka. Mitkään tavalliset farkut eivät mahtuisi päälle.

Tämä olikin erinomainen syy hankkia kunnon college-housut. Minulla ei ole ollut siistejä ja ehjiä kotiverkkareita aikoihin, joten päätin ostaa sellaiset, joita voisin pitää sitten siinä tarkoituksessa myöhemmin. Uniqlon nettikaupasta löytyikin hyvät; mustat, väljät ja yksinkertaiset kotihousut. Kokemukseni mukaan Uniqlon koot ovat pikemminkin niukat kuin väljät, joten otin L-kokoiset. Sitten harrastin terapiashoppailua, ja klikkasin koriin vielä mustan väljän neulemekonkin. En tiedä, voiko ihmisellä olla liikaa neulemekkoja, minulla ei toistaiseksi ainakaan ole. Yllätyin kuitenkin siitä, että vaatteet osoittautuivat tällä kertaa kokoaan vastaaviksi. Housut olivat niin isot, että vyötäröä piti kääntää kierros alaspäin, ja mekko osoittautui toimivimmaksi vyön kanssa.

Tällä mennään.

Kun heräsin leikkauksesta, havaitsin että jalka tosiaan oli paketissa nilkasta nivusiin saakka,  mutta sen lisäksi jalan ympärillä oli jämerä saranatuki. Se on sellainen metallista ja muovista tehty härveli, joka kiinnitetään viidellä remmillä, ja joka ylettyy puolesta reidestä puoleen sääreen asti. Polven kohdalla on sarana, joten sen kanssa voi (joskus tulevaisuudessa) kävellä. Tämän laitteen tarkoitus on varmistaa, ettei polvi vahingossakaan taivu väärään suuntaan kun lähden liikkeelle. Tätä ei hoitaja ollut maininnut etukäteen, ja yhtäkkiä liian isot housut muuttuivat täsmälleen sopiviksi. Yhtään pienempiin ei tukisysteemi olisi mahtunutkaan. Terapiamekko puolestaan osoittautui täydelliseksi kotivaatteeksi. Verkkareiden riisuminen ja pukeminen on nimittäin tämän jalan kanssa todella hankalaa, joten olen käyttänyt etupäässä väljiä mekkoja. Tykkään siitä, että helma ylettyy polveen asti, joten L-koko oli sittenkin oikea.

Nämä maaliskuun vaateostokset osoittautuivat siis erinomaisen tarpeellisiksi ja hyviksi. Niillä on runsaasti käyttöä senkin jälkeen, kun jalka joskus paranee. Saranatukea on kuitenkin käytettävä ainakin huhtikuun loppuun asti, joten siihen saakka nuo verkkarit ovat ainoat housut, jotka voin laittaa jalkaan jos lähden ulos. Periaatteessa tuen voisi ehkä pukea myös sukkahousujen päälle, jos satun saamaan sellaiset joskus jalkaan. Toistaiseksi en ole viitsinyt edes yrittää. Täytyy sanoa, että leikkauksesta toipuminen on ollut paljon hitaampaa ja hankalampaa kuin olisin kuvitellut. Mutta vasta nyt, melkein kaksi viikkoa operaation jälkeen, alkaa olla sellainen olo, että jaksan esimerkiksi kirjoittaa. Kaikki on kotona hidasta ja hankalaa, sillä en voi keppien kanssa kantaa mitään, enkä pysty seisomaan tai edes istumaan kovin pitkiä aikoja. Suihkuun pääseminen vaatii aikuisen avustajan ja odotan sitä, että voisin yöllä kääntää kylkeä. Vaatii aktiivista uskoa, että tästä on vielä tulossa normaali ja entistä vastaava jalka, mutta näin minulle on vakuutettu kaikkien asiantuntijoiden tahoilta. Joten sitä odotellessa.

Kotitöiden loppumattomuudesta

Julkaistu , kirjoittanut
2

Minulla on se tiskikonerutiini, jossa illalla täytetään tiskikone, käynnistetään, ja aamulla ensimmäiseksi tyhjennetään. Sitten tyhjään koneeseen ladotaan likaisia astioita pitkin päivää, kunnes illalla taas käynnistetään. Teen tämän joka aamu, ja olen tehnyt jo monen vuoden ajan. Joskus aamuisin mietin, että miksi olen taas tyhjentämässä tätä tiskikonetta.

Siihen kiteytyy kotitöiden ja etenkin siistin kodin salaisuus sekä ongelma. Siisteys pysyy vain jatkuvalla työllä, päivästä toiseen toistuvilla rutiineilla ja ylipäätään sillä, että tekee samaa asiaa aina vain uudestaan ja uudestaan. Se tuntuu välillä puuduttavalta, tylsältä ja ankealta. Tekee mieli kapinoida, jättää tiskit tyhjentämättä, mennä vain sohvalle lukemaan ja antaa olla. Joskus luen kysymyksiä esimerkiksi nettipalstoilta, miten saisi järjestyksen pysymään, tai miksi toisten kodit näyttävät aina siisteiltä. Silloin mietin hiljaa mielessäni, että toistamalla näitä puuduttavia rutiineja päivästä toiseen.

Miele tiskikone

Tätä systeemiä aluksi ihmettelin uudessa tiskikoneessa. Osoittautui erittäin toimivaksi.

Mietin tänään, että valtaosa arjen hyvistä asioista tulee tavallaan tylsyyden kautta. Kuten eräs kaverini asian ilmaisi, terveellisyyden kannalta on aivan sama, mitä syö joulun ja uuden vuoden välissä. Sen sijaa se, mitä syö uuden vuoden ja joulun välissä ratkaisee pelin. Sama koskee kotia. Se, mitä toistaa päivästä toiseen valtaosan ajasta, ratkaisee sen, miten sujuvasti arki rullaa ja miltä koti näyttää. Se, mikä tässä minua välillä turhauttaa, on tämän työn loputtomuus. Jos haluan siistin kodin, tätä työtä on pakko tehdä jatkuvasti, ikinä ei tule valmista. Tai oikeastaan, joka päivä tulee valmista. Mutta valmis kestää vain yhden päivän.

Omalta osaltani olen hyväksynyt tämän asian. Tyhjennän sitä konetta päivästä toiseen, välillä asiaa sen kummemmin ajattelematta, välillä jopa työstä, tai pikemminkin lopputuloksesta nauttien. Pidän siitä, kun aamulla tiskipöytä on tyhjä ja avara. Siitä tulee sellainen tunne, että voin rauhassa ruveta tekemään töitä, sillä keittiössä ei ole mikään kesken. Varmaan samasta syystä petaan, tyhjennän ruokapöydän ja kerään tavarat paikoilleen heti aamusta, jotta saisin päivällä olla rauhassa näiltä asioilta. Mutta välillä tulee suorastaan lapsellinen kiukku siitä, että miksei tämä pysyisi itsestään kunnossa. Miksi tämä kaikki pitää tehdä joka päivä…! 

Tietysti kyse on myös siitä, millaisessa ympäristössä viihtyy. Tiedän ihmisiä, joita likaiset astiat eivät liiemmin häiritse, petaamattomasta sängystä puhumattakaan. He eivät yksinkertaisesti huomaa tavarakasoja pöydillä, joten kasat eivät mitenkään häiritse heidän mielenrauhaansa. Minun ongelmani lienee siinä, että tulkitsen epäjärjestyksen keskeneräisyydeksi, ja olen vähän huono sietämään sellaista. Tykkään asioista, jotka ovat valmiita ja täydellisiä. En pysty muuttumaan boheemimmaksi, vaikka välillä haluaisin.

Mutta koska tiedän, että nautinto siististä kodista on suurempi, kuin ajoittainen harmitus siitä, että taas pitää tyhjentää tiskikone, tyhjennän sen kuitenkin melkein joka aamu. Niinä aamuina, kun huomaan että olen illalla unohtanut käynnistää koneen, minua harmittaa myös. Systeemi menee nimittäin sekaisin, mistä seuraa kaikenlaista epäjärjestystä kerrannaisvaikutuksena, enkä pidä siitäkään. Olen ratkaissut ongelman niin, että silloin kun oikein työlästyttää, keskityn päämäärään. Yritän ajatella niin, että tämä työ on valmis, sitten kun se on valmis, enkä ajattele sitä että teen sen huomenna uudestaan. Keskityn vain käsillä olevaan hetkeen ja siitä seuraavaan palkintoon, ja sillä lailla työ ei tunnu niin työläältä. Jos erehdyn miettimään, kuinka monta tuhatta kertaa elämässäni teen saman asian uudestaan, turhautuminen vain pahenee. Kotityöt ovat niitä harvoja asioita, joissa ei oikeastaan kannata ajatella suuria kokonaisuuksia, vaan nimenomaan pieniä. Järjestys syntyy tavara kerrallaan.

Yli 170 nallea

Julkaistu , kirjoittanut
21

Esikoiseni sai ensimmäiset pehmolelunsa jo ennen syntymäänsä. Sittemmin nalleja ja muita otuksia on kertynyt lisää. Ja lisää. Ja vielä vähän lisää. Toisen lapsen kohdalla kävi samalla tavalla – hän sai pehmoja lahjaksi heti maailmaan saavuttuaan. Molemmat lapset ovat olleet sitä sorttia, joka todella tykkää pehmoista. Niitä on saatu syntymäpäivä- ja joululahjoiksi sekä virpopalkoiksi ja tuliaisiksi. Lapset ovat ostaneet niitä itselleen ja toisilleen, saaneet kavereilta ja löytäneet kierrätyshyllystä. Niitä on tullut hampurilaisaterioiden kylkiäisinä ja arvontapalkintoina. Olen itsekin ostanut niitä useamman, ehkä matkamuistoksi tai sitten heltynyt kaupassa sitkeän lobbauksen tuloksena.

Reilun kymmenen vuoden aikana pehmoja oli kertynyt niin paljon, etteivät ne enää mahtuneet minnekään. Lastenhuoneessa oli pehmoja kestokasseittain, sen lisäksi että niitä löytyi kymmenittäin sängyistä unikavereina. Tilanne oli päätynyt tähän huomaamatta, nalle kerrallaan. Lastenhuoneen remontin yhteydessä päätin, että nyt on suuren karsinnan aika. Tässä oli vain yksi ongelma: jokaisella otuksella oli nimi ja persoona. Miten sellaisia voi karsia? Aiemmin karsimista oli kyllä yritetty muutaman kerran. Silloin lapset löysivät yleensä pari pientä pehmoa, jotka sai laittaa pois. 99% osoittautui kuitenkin liian rakkaiksi, joten tilanne ei koskaan varsinaisesti parantunut.

Nyt tein toisin. Aloitimme sillä, että kumpikin keräsi joka ikisen pehmon jonka omistivat, ja ne kerättiin omiksi kasoiksi lattialle. Kuvaavaa on, että pehmojen omistukset olivat lapsille päivänselviä, yhtäkään ”emme tiedä kumman tämä on” -otusta ei löytynyt. Sen jälkeen pehmot laskettiin. Kasojen koosta saattoi päätellä, että ihan pienestä määrästä ei ollut kyse, mutta laskeminen paljasti karun totuuden. Toisella pehmoja oli yhteensä noin 90, toisella noin 80. Meillä oli siis yhteensä reilut 170 pehmoeläintä. OMG, kuten joku teini asian ilmaisisi.

Nämä valittiin ekana.

Tällä kertaa aloitimme karsimisen eri suunnasta kuin aiemmin. Käskin lasten valita 10 kaikista rakkainta nalleaan, ja siirtää ne erilleen. Molemmat tekivät työtä käskettyä, ja aikaa tähän meni noin minuutti. Sen jälkeen he saivat valita toiset 10. Sen jälkeen vielä viisi. Operaation jälkeen molemmilla oli siis yhteenä 25 pehmoa, jotka olivat ne kaikista tärkeimmät. Määrä ei edelleenkään ollut minimalistinen, mutta tälle määrälle meillä oli järkevästi tilaa. Toisin sanoen kaikki 25 muuttivat kummankin sängynpäätyyn, eivätkä ne vaadi erillistä koppaa säilytystä varten.

Jäljelle jääneiden joukosta noukin erilleen kaikki tiput ja puput. Päätin siirtää ne pääsiäiskoristeiksi, jotka otetaan esiin kerran vuodessa. Sitten valikoitiin yhdessä pari nallea pienille serkuille annettavaksi. Sen jälkeen kerättiin kassillinen sellaisia, jotka lapset aikovat myydä kesällä kirppiksellä. Jäljelle jäi vielä kestokassillinen pehmoja, jotka – vähän noloa kyllä – muuttivat mökille. Mökki oli se helpoin ratkaisu. Siellä on leluille myös tarvetta, sekä riittävästi säilytystilaa. Lasten ei tarvinnut luopua niistä heti paikalla kokonaan, mutta kuitenkin ne saatiin pois lastenhuoneesta. Ajatukseni on, että vähitellen karsin mökillä ollessani tuota määrää vielä pienemmäksi.

Tämä operaatio paljasti tyypillisiä asioita karsimisesta, etenkin tunnepitoisten asioiden karsimisesta. Ensinnäkin minun ja lasten preferenssit eivät olleet samoja. Jokin minusta ”hieno” nalle ei lapsen mielestä ollutkaan mitenkään ihmeellinen. Toisaalta minä en mitenkään pystynyt muistamaan, mistä mikäkin oli peräisin, puhumattakaan jokaisen nimestä. Kävi kuitenkin ilmi, että kaikilla lähes 200 pehmolla oli kuitenkin oma nimi, ja jokaisen alkuperä oli täsmällisesti selvillä – keneltä saatu, milloin ja missä. Siitä huolimatta lasten oli helppo valita parhaimmasta huonoimpaan päin. Ensimmäiset 10 olivat todella helppoja, sen jälkeen pohdinta piteni.

Tästä voi vetää aikuisten tavaroihin sellaisen johtopäätöksen, että jos jotakin on liikaa, kannattaa edetä samassa järjestyksessä. Ei valitsekaan niitä, joista luopuu, vaan niitä, jotka haluaa säilyttää. Sitten käytettävissä oleva tila määrittelee sen, kuinka monta säilytettävää voi valita. Tämä tapaus havainnollisti myös, että joskus laskeminen on hyödyllistä, vaikka en olekaan laskemisen suurin fani. Laskeminen konkretisoi lapsille, että tavaroita on todella paljon. Alle kouluikäinenkin ymmärtää, että sata nallea on vähän liikaa. (Tosin kyllä se havainnollisti asian minullekin. Tiesin, että pehmoja on hirveästi, mutta olisin silti arvioinut määrän alakanttiin.)

Lopuksi totean, että niiden poistettujen perään ei ole haikailtu. Luulen että tämä johtuu ensisijaisesti siitä, että tällä kertaa valittiin vain niitä ihanimpia juttuja. Lapset eivät ole kaivanneet lisää, nyt valittu määrä tuntuu olevan juuri sopiva. Painotan, että minä tein päätöksen siitä, kuinka monta nallea sai ottaa, tällaiset päätökset ovat mielestäni parempi pitää aikuisten vastuulla, eikä neuvotella asiasta liiemmin lasten kanssa. Tästä huolimatta valittu määrä oli lapsille ok, eikä kumpikaan alkanut asiasta kiukutella. Kaiken kaikkiaan karsinta sujui ihmeen helposti ja sujuvasti. Jos jatkossa leluja on karsittava, tämä metodi on nyt hyväksi havaittu.