Avainsana-arkisto: rutiinit

Rutiinit retuperällä

Julkaistu , kirjoittanut
7

On se kyllä niin että jotta tämä kodinhoito pyörisi jouhevasti, ihmisellä pitää olla rutiineja. Sen huomaa etenkin nyt, kun niitä ei ole pitänyt yllä. Kuten alkusyksystä kerroin, olen jättänyt kaiken ylimääräisen pois ohjelmasta ja käyttänyt saman ajan kirjoittamiseen. Ensin jaksoin ylläpitää tiski- ym. systeemeitä, mutta viimeisinä viikkoina kirjoitusurakka kävi niin intensiiviseksi, että päädyin hoitamaan vain ehdottoman minimin kotitöistä. Nyt kun kirja on taitossa, olen ruvennut taas palauttelemaan rempalle jääneitä rutiineita paikoilleen.

Tässä huomaa, että olen säätänyt omat rutiinini sellaisiksi, että arjessa tarvitsisi käyttää mahdollisimman vähän vaivaa mihinkään perusylläpitoon. Jos sitä ei ole tehnyt, menee monta päivää, ennen kuin homma pyörii taas kuin itsestään. Sitä ennen saa paiskoa töitä reilusti, koska on niin paljon kirittävää. Tämän näkee mm. pyykkikorissa, joka pursuilee jatkuvasti yli laitojen. Jos pesen normaaliin tapaan yhden koneellisen päivässä, tilanne pysyy hyvin hallinnassa. Jos jätän esimerkiksi neljä päivää väliin ja lisätään siihen vielä lakanoiden vaihto, pyykkikoneelle on jonoa (tämä on siis akuutti tilanne juuri nyt).

Niinä päivinä, jolloin jaksoin huolehtia tiskikoneen illalla päälle ja aamulla tyhjäksi, keittiö säilyi siedettävässä kunnossa, vaikkei muuta olisi tehnyt. Mutta lisätäänpä pakettiin 10 ihmisen illalliset ja laiskuutta koneen kanssa, ja tiskivuori kukistuu vasta kolme päivää juhlien jälkeen. Enkä viitsi nyt edes mennä siihen, kuinka huonolla tolalla ruokahuolto on ollut. Ruokajätettä on tullut aivan turhaan, johtuen suunnittelun ja toteutuksen puutteesta. Tuleva kirjailija on nimittäin elänyt teellä ja kekseillä, ja muu perhe miten kuten kasaan raavituilla ateroilla. Enkä todellakaan ole jaksanut kehitellä maukkauta kasvisruokia, vaikka ehkä kaupassa vielä ajattelin jotain sen suuntaista. Luojan kiitos meillä käy pari kertaa kuussa siivooja, koska sitä edellisenä iltana on joutunut järjestämään kaiken paikalleen. Muuten täällä ei enää erottaisi lattiaa lelujen ja vaatteiden alta.

Mitä tästä opimme? Rutiineista kannattaa pitää kynsin ja hampain kiinni vaikka mikä olisi. Olen nyt jälkikäteen varma, että oikeasti olisin ehtinyt tyhjentää tiskikoneen ja täyttää pyykkikoneen joka päivä, vaikka tuntuikin siltä ettei se ole mahdollista. Aivan taatusti olisin voinut tinkiä jostain muusta, vaikka sitten netissä surffailusta muutaman minuutin, ja käyttää sen noiden rutiinien ylläpitoon. Aion muuten vähitellen palata silittämisen ja mankeloimisen pariin. Ne nimittäin saavat liinavaatteet mahtumaan huomattavasti pienempään tilaan!

Viikon vinkit: viikkosiivousta, turkiksia ja kirjojen kierrätystä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Täällä taas Martat puhuvat arkijärkeä: liikaa tavaraa – sotkua – pölyä ja likaa – sisäilmaongelmia. Kun siivoaa suunnilleen kerran viikossa ei tule ongelmia, kysykää vaikka Martoilta. (YLE)

Tässä puolestaan pohdittavaa sarjassa ”mikä onkaan ekologista”: turkis vai tekoturkis. Turkistuotannossa on paljon eettisiä ongelmia, kuten melkein missä tahansa eläinten kasvatuksessa. Mutta tekoturkiksessa on sitten muita ympäristöongelmia, jotka eivät ole ihan pieniä nekään. Ilmeisesti kunnon ihminen on ilman mitään turkista, tai hankkii omansa käytettynä, olipa kyseessä sitten eläin- tai muoviperäinen vaate. (Ilta-Sanomat)

Kierrätyskeskus laati viisi kirjankierrättäjän nyrkkisääntöä. Jos kirjahyllyn tyhjennys on ajankohtaista, kurkatkaapa nämä. (hel.fi)

Vähemmän tehtäviä asioita

Julkaistu , kirjoittanut
8

Olin varsin optimistinen, kun ajattelin että viimeistelen kirjan kätevästi muiden hommien ohella. Saatuani ensimmäiset kommentit ja muokkausehdotukset kustannustoimittajaltani, olen tajunnut että ajatus oli epärealistinen. Kirjan kirjoittaminen on paljon kovempaa työtä kuin olisin osannut ennakoida. (Mutta hei, tämä on ensimmäinen kirjani! Mistäs sen olisi voinut tietää ennen kuin kokeilee.)

Koska tunnit eivät vuorokaudessa lisäänny enkä aio lopettaa nukkumista, täytyy priorisoida uudelleen. Tällä kuluneella viikolla tajuntaan upposi, että entisellään systeemi ei voi jatkua, muuten ei tule mistään valmista. Kun tämä oivallus syttyi, aloin aktiivisesti miettiä, mitä kaikkea voin jättää tekemättä, jotta aikaa riittää tarpeeksi myös kirjoittamiselle.

Siihen asti, kunnes kirja menee painoon (eli siis jonnekin joulukuun alkupuolelle saakka) aion joko lakata kokonaan tai ainakin vähentää merkittävästi

  • silittämistä
  • mankelointia
  • siivousta ja imurointia
  • tavaroiden raivaamista ja järjestämistä
  • kierrätystä ja roskien lajittelua
  • ruuan laittamista itse alusta asti
  • kaupassa käymistä
  • parvekkeen laittamista mihinkään kuntoon
  • kukkamultien vaihtamista
  • pyykinpesua
  • blogien lukemista, uutisten tsekkaamista, meileihin vastailua
  • monenmoisista omista laatukriteereistä huolehtimista

Eilen tyhjensin silitettävien korin. En suinkaan silittänyt niitä, vaan viikkasin vain kaappiin ryppyisinä. Jouluun saakka meillä syödään ryppyisiltä pöytäliinoilta, nukutaan ruttuisilla lakanoilla ja saunotaan karheilla laudeliinoilla. Tämä on ajatuksena melkein pöyristyttävä. Kyse ei nimittäin ole siitä, että silittäisin jonkun muun ihmisen takia, vaan nautin varmaan eniten itse sileistä vuodevaatteista ja kiiltäväksi mankeloidusta pellavasta. Mutta koska perhe pärjää hienosti vaikka tekstiilit eivät olisikaan täydellisen ojennuksessa, olen päättänyt väliaikaisesti luopua tästä rutiinista.

Päätin myös, että syksyn ajaksi täytyy laskea rimaa monen muunkin asian kohdalla. Käytän normaalisti aika paljon aikaa ja energiaa siihen, että käyn kauppahallista hakemassa tuoretta kalaa, leivon itsetehdystä taikinasta ja menen vaikka vähän kauemmas kauppaan, että saan juuri sellaisia raaka-aineita ja tuotteita joita haluan. Nyt totesin, että kukaan ei kuole, vaikka tuoretuotteiden sijasta syötäisiin muutama kuukausi enemmän pakastealtaasta. Perheemme yleinen ravitsemustilanne ei romahda, vaikka pari kuukautta syötäisiin normaalia enemmän kalapuikkoja, pakasteparsakaalia ja valmiita porkkanalettuja. Tuo itse tekemisen eetos on ollut todella vahva, mutta nyt on valittava joko onnistunut kirja tai täydellinen ruokavalio. Valitsen ensimmäisen.

Päätin myös radikaalisti, että en tänä vuonna laita parvekkeelle syyskukkia ollenkaan. Jossain vaiheessa vaan heitän kaikki kesän jäljiltä roskiin ja laitan jouluvalot tilalle. Tosin en aio stressata tästä tippaakaan. Parveke näyttää ulospäin aika räjähtäneeltä, mutta saa näyttää. Kanervat eivät valitettavasti edistä kirjan valmistumista millään tasolla. Tämä on ehkä asia, jossa eniten mietin sitä klassista ”mitä naapuritkin ajattelevat”. Täytyy siedättää itsensä ajatukselle, että saavat ajatella ihan mitä tahansa.

Tästä kaikesta seuraa se, että blogin aihepiirit tulevat varmasti kertomaan ensimmäistä kertaa enemmän siitä, mitä kaikkea EN ole viime aikoina tehnyt. Saa nähdä miten tämä sujuu, sillä nämä ovat itselleni aika isoja muutoksia, etenkin ajatusten tasolla. Suurin osa noista asioista, joita aion vähentää, on tärkeitä nimenomaan itselleni. Ei siis niin, että tekisin niitä jonkun muun takia, ja nyt stressaisin siitä, että mitähän ihmiset ajattelevat. Tuo parvekkeen ulkonäkö on ainoa poikkeus tässä. Toisaalta haluan panostaa kaiken mahdollisen energian ja huomion kirjan kirjoittamiseen, joten tämä on pakon sanelema ratkaisu. Mutta muutos ajatuksissa tuntuu melkein fyysiseltä epämukavuudelta. Ehkä tämä onkin lopulta ihan tarpeellinen harjoitus!

Onko pakko raivata?

Julkaistu , kirjoittanut
16

Vime viikolla joku kysyi kommenteissa, onko koskaan päästy siihen tilanteeseen, ettei olisi enää mitään raivattavaa. Erittäin hyvä kysymys! Luulen, että kysyjän ajatus oli sen suuntainen, että olenko koskaan päässyt sellaiseen tilanteeseen, ettei kodissa olisi enää mitään ylimääräistä. Mietin tuota, ja totesin että on sellaisia aikoja ollut. Mutta kyse ei ole ollut tavaroiden absoluuttisesta määrästä, eikä edes niiden määrästä suhteessa käytettävissä olevaan tilaan. Sen sijaan kyse on ollut omasta asenteesta.

Opiskeluaikana asuin todella pienessä yksiössä. Siinä oli alle 20 neliömetriä, ja joka neliö oli tehokkaassa käytössä. Minulla on yksi kirjahylly, yksi vaatekaappi, yksi laatikosto astioille, tiskikaappi ja vessassa peilikaappi. Kaikki oli täynnä. Ei ollut rauhoittavaa tyhjää hyllyä missään. Jokainen säilytystila oli täpösen täynnä, välillä siihen pisteeseen saakka että piti vähän tunkea. En silti ikinä ajatellut, että minulla olisi liikaa tavaraa. En käyttänyt kaikkea, tietenkään, sillä saa olla aikamoinen minimalisti että 100% omaisuudesta olisi aktiivisessa käytössä. En koskaan käynyt tavaroitani läpi sillä mielellä, että heitetäänpä tarpeettomat pois. Saati sitten, että olisin syventynyt pohtimaan niiden ilahduttamisindeksiä.

Jos ajattelen tuota asuntoa nykynäkökulmasta, siellä oli liikaa tavaraa. Oli vaatteita joita en käyttänyt, hyllyriveittäin kirjoja joita en lukenut, kirjoituspöydän laatikoissa sälää jota en juurikaan käyttänyt jne. Toisaalta tuolloin tuntui myös siltä, että kaikkea oli kuitenkin sopivasti. Ahtaus ei haitannut. Ei tullut sellaista tunnetta, että tavarat kaatuvat päälle ja nyt kyllä pitää raivata. Nykyisin tilaa on moninkertaisesti ja niin on tietysti tavaroitakin. Toisaalta vaatimukseni väljyydelle ovat kasvaneet. Kaipaan sitä rauhoittavan tyhjää hyllyä. Hermostun jos jossain on kasa. Vaikka tavaroiden määrä suhteessa käytettävissä olevaan tilaan on sama tai jopa parempi kuin opiskelija-aikoina, katselen ympäristöäni jatkuvasti sillä silmällä, että tuosta voisi vähentää.

Tuo raivaamisen tarve on siis hyvin pitkälti omista aivoista lähtöisin. Meillä on aivan normaali koti, jossa tavarat ovat enimmäkseen ihan kohtuudella paikoillaan. Tämä nykyinen tavaramäärä ei todellakaan ole sellainen, että se saisi jonkun vieraan ihmisen haukkomaan henkeään. Ei meillä tarvitse pujotella minnekään, eikä kaapit ole täyteen tungettuja. Useimmiten löydän nopeasti sen mitä etsin. Mutta siitä huolimatta vähennän tavaroita jatkuvasti. Elämäntilanne vaikuttaa osaltaan asiaan, sillä esim. lasten myötä on jatkuvasti jotain pieneksi jäänyttä, josta pitää hankkiutua eroon. Siitä huolimatta ajattelen, että raivaaminen ja vähentäminen on tällä hetkellä oma valinta.

Olen siis kokenut elämässäni tilanteen, jolloin ei ollut mitään raivattavaa. Kyseinen hetki ei kuitenkaan pitänyt sisällään sitä, että omaisuutta olisi ollut jotenkin täydellisen optimaalinen määrä. Raivaaminen ei vain ollut mikään prioriteetti. Nykyisin se on, mutta voisin yhtä hyvin lopettaa. Pystyisin hyvin elämään näiden tavaroiden kanssa, jotka nyt omistan. Meillä olisi silloin täydempää, elämä olisi tietyiltä osin hankalampaa, mutta elämä ilman systemaattista raivaamista olisi silti mahdollista. Viihdyn kuitenkin paremmin väljemmissä tiloissa, haluan tiedostaa mitä omistan ja kuten sanottu, en tykkää kasoista. Siksi olen valinnut tämän tasaisen vähentämisen vaihtoehdon.

Olisi kiva kuulla, millaisia ajatuksia tämä herätti? Oletteko koskaan päässeet siihen tilanteeseen, ettei mitään raivattavaa enää olisi – ja etenkin että kauanko se tilanne kesti/ tai on kestänyt? Vai oletteko enemmän samassa tilanteessa kuin minäkin, että elämä vaan tuntuu helpommalta, kun vähentää tasaiseen tahtiin?

Sotkua vai likaa?

Julkaistu , kirjoittanut
4

”Sotkuista voi olla, mutta likaa en siedä!”

Olin nipin napin parikymppinen ja asuin ensimmäistä kertaa yksin. Lausahdin tuolla tavalla aika usein. Tarkoitin sillä sitä, että vaikka tavarat olivat hujan hajan eikä asuntoa kovin usein voinut sanoa kovin siistiksi, olin silti oikein hyvä ihminen. Että elän kuin possu mutta ei täällä sentään likaista ole. Jostain syystä ”lika” oli mielestäni paljon pahempi juttu kuin sekasotku. Olin myös ihan tosissani. Ei minua sekamelska häirinnyt. Lika – mitä se sitten olikaan – häiritsi paljon enemmän, mutta todellisuudessa tuossa oli kyllä aimo annos itsepetosta mukana. Nimittäin sekasotkun seassa on tosi vaikea siivota kunnolla. Veikkaan että tuossa lausahduksessa oli hieman kaunisteltua totuutta mukana.

Näin parikymmentä vuotta myöhemmin tuo lausunto on kääntynyt melkein päälaelleen. Epäjärjestyksen sietokykyni on ohentunut murto-osaan opiskeluaikojen huolettomuudesta. Sen sijaan liansietokykyni on kasvanut merkittävästi. Lattian peittävät lelut, likaiset astiat pöydillä ja siellä täällä seilaava sälä hermostuttaa minua pidemmän päälle tosi paljon. Sen sijaan tahrainen keittiönlattia tai jonkun tahmatassun kuraama lavuaari näyttävät sieltä sormien väleistä katsottuna melkein normaaleilta. Jos minulla on kymmenen minuuttia ylimääräistä aikaa siivoamiselle, en ala kuuraamaan puurotahroja pöydän alta, vaan käytän sen palauttaen kaiken mahdollisen omalle paikalleen. Saan isomman mielenrauhan tyhjästä pöytätasosta kuin kiiltävästä lattiasta.

Olenkohan nyt jotenkin huonompi ihminen, kun meillä on usein aika siistiä, mutta erityisen puhdasta on vain silloin, kun siivoja on juuri käynyt? Mielestäni meillä on tavallinen koti,  pidän muutamaa tahraa lattialla ihan normaalina perheessä, johon kuuluu alle kouluikäisiä lapsia. Mutta en voi enää kehuskella sillä, että vaikka on vähän epäjärjestystä niin likaa ei löydy.

Tuo lian ja sotkun suhde on muutenkin mielenkiintoinen. En tiedä, miksi alunperin ajattelin, että lika on se kaikista pahin juttu. Nykyään ajattelen nimittäin vähän niin, että jos kaikkialla on hirveä sotku, silloin täytyy tavaroiden hallinnassa olla jotain vikaa. Todennäköisesti niitä on ainakin aivan liikaa. Enkä sitä paitsi ole koskaan nähnyt täydellisessä järjestyksessä olevaa kotia, joka vain olisi tosi likainen. En myöskään ole nähnyt kotia, jossa olisi hirveä kaaos mutta kaikki ovenkahvat kiiltäisivät. Sen sijaan olen nähnyt täydellisessä järjestyksessä olevia asuntoja, jotka ovat myös erittäin puhtaita, aivan päinvastaisia tapauksia sekä ihan tavallisia koteja, joissa on välillä sekä sotkua että likaa.

Miten teidän laitanne on? Kestättekö paremmin likaa vai sotkua?

Kesä tulee, häviääkö rutiinit?

Julkaistu , kirjoittanut
4

Koululaisten kesäloma on juuri alkanut. Illat ovat pitkiä ja valoisia, juhannus on nurkan takana. Minulla alkaa loma vasta muutaman viikon päästä mutta olen miettinyt, miten talven aikana kehitetyille rutiineille käy, kun loma valtaa mielen. Haluanko päästää arjesta kokonaan irti ja elellä iloisesti pellossa? Vai säilyykö struktuuri ennallaan?

Luulisin, että vastaan molempiin kyllä. Minusta olisi ihanaa päästää kaikista rutiineista irti koko kesäksi. Elellä huolettomana päivästä toiseen, syödä ravintolassa jos kotoa ei löydy puhtaita astioita ja pestä pyykkiä silloin tällöin kun on pakko. Valitettavasti tämä skenaario on vapaalippu katastrofin äärelle, jonka jälkiä korjailtaisiin sitten koko elokuu. En siis lopeta tiskaamista ja pyykkäämistä, vaikka mieli kyllä tekisi. Siivoojakin saa käydä, mikäli ei sitten itse aio lomailla juuri sillä viikolla, kun olisi meidän kodin vuoro.

Rutiineissa on se ongelma, että välillä niiden ylläpitäminen tuntuu aika tylsältä. Jokapäiväinen tiskikoneen täyttäminen ja tyhjentäminen ei varsinaisesti tuo sitä tunnetta, että tässä on vapaa kuin taivaanlintu. Toisaalta elämässä ilman rutiineja on puolestaan se ongelma, että kaaos valtaa kodin noin kahdessa päivässä ilman niitä. Jostain syystä kaaoksen setviminen on aina hitaampaa kuin sen syntyminen. Mistähän sekin johtuu? Inhoan sitä setvimistä niin paljon, että valitsen kuitenkin päivittäiset rutiinit, vaikka miten menisi lomafiilis.

Olen siis päättänyt pitää päivät muuttumattomina tietyiltä osin, vaikka kohta ollaankin lomalla. Tiskikonerutiini on aivan välttämätön, muuten keittiö alkaa näyttää hirveältä. Nyt kun lomaa enteillen on ollut pari myöhäisempää viikonloppumenoa, olen unohtanut laittaa koneen päälle illalla. Se tunne, kun aamulla huomaa että kone on täynnä likaisia astioita, on ankea. Esimerkiksi tänään puurokulhot olivat lopussa juuri tästä syystä. Laitan näinä aamuina yleensä pikaohjelman heti päälle, jotta saisin koneen tyhjäksi ennen kuin aamupala on syöty.

Keskimäärin koneellinen pyykkiä päivässä pitää puolestaan likaiset vaatteet aisoissa. Havaintojeni mukaan kesä ei mitenkään vähennä pyykin määrää, vaikka ulkona pärjäisi kevyemmissä vaatteissa. Melkein päinvastoin, kaikki on pölyssä ja hiessä kun tullaan sisälle.

Pyykkipäivityksenä muuten todettakoon, että en ole saanut sitä Vanishia toimimaan halutulla tavalla. Ostin juuri kloritea, ja seuraavaksi vuorossa on iso valkaisuoperaatio. Palaan kyllä kertomaan miten kävi. Luulen, että lahjoitan Vanishin taloyhtiön pesutupaan, ja hankin nestemäistä Bio Luvilia tahrojen poistoa varten. Se on toiminut aiemmin yhtä hyvin kuin Vanish, mutta on nestemäisenä helpompi käyttää.

Miten teillä käy loman aikana rutiineille? Pysyykö arki ennallaan vai muuttuuko koko systeemi?

Puhelimestani ei akku lopu

Julkaistu , kirjoittanut
14

Vahvimmillaan ennakoimistaipumukseni on silloin, kun koko perhe lähtee matkalle. Mökkireissu aiheuttaa jo keskisuuret paineet, ulkomaille lähtiessä kierrokset nousevat uusille lukemille. Inhoan epämiellyttäviä yllätyksiä ja yritän varautua kaikenlaisiin odottamattomiin vaikeuksiin. Osittain tämä perustuu varovaisuuteen mutta minusta tuntuu, että jos yritän oikaista jostain kohdasta, juuri silloin joku riski muuttuu todellisuudeksi. Viimeksi, kun lähdin viikonlopuksi mökille, ajattelin poikkeuksellisesti, että ei niitä kuumelääkkeitä nyt varmaan tällä parin päivän retkellä tarvita. Siinä vaiheessa kun auto saatiin pihalle parkkiin, toinen lapsista olikin jo kuumeessa.  Arvatkaa olenko jättänyt lääkkeitä sen jälkeen kertaakaan kotiin.

Tämä ennakoiminen liittyy ensisijaisesti lapsiin, mutta minulla on taipumusta varautua kaikenlaiseen myös ollessani yksin liikkeellä. Kun lähden kotiovesta, minulla on seurasta riippuen kaikenlaista mukana. Käsilaukussa kulkee pieni pussukka, jossa on kaikkea mahdollista, mitä voi tarvita pienten haaverien ja erikoistilanteiden varalta: laastareita, käsidesiä, pumpulia, hiuslenkkejä, käsirasvaa, korvatulpat, huulipuna, tamponeja, rakkolaastari, särkylääkettä, nenäliinoja jne. Lasten jälkeen mukana on kauppareissuillakin hyvin usein mukana myös vaihtovaatteita ja jotain syötävää. Käsilaukussani kulkee siis jatkuvasti mukana pieni urbaani selviytymispakkaus, joka on mukana aina kun poistun kotiovesta.

Ehkä tästä ennakoimisesta johtuen pidemmälle matkalle lähteminen on minulle stressaavaa. Kun yrittää yhtä aikaa pakata mukaan kaiken tarpeellisen muttei mitään turhaa, alkaa aivot sauhuta. Yritän optimoida varautumisen kaikkiin tilanteisiin ja kuitenkin minimoida matkavarustuksen, ja nämä asiat ovat toisilleen vastakkaisia. Autolla matkustamisesta tykkään siksi, että mukaan voi tunkea niin paljon kuin kulkuvälineeseen mahtuu. Lentäessä joutuu väkisinkin karsimaan, koska matkalaukkujen määrä on rajallinen. Koska kaikkea ei voi ottaa mukaan, täytyy yrittää miettiä mm. vaatteiden monikäyttöisyyttä. En väitä olevani tässä ainakaan vielä mikään huippu, siitä se stressikin syntyy.

Sitten on tietenkin matkaohjelma. Ennakoin aina, millaisia matkoja tullaan liikkumaan jalan (oikeanlaiset kengät), mikä on tyypillinen säätila (oikeanlaiset vaatteet), mihin ko. paikassa saattaa sairastua (oikeanlaiset lääkkeet), mitä siellä tyypillisesti syödään (kiva tietää muuten vaan), mistä siellä saa apua jos jotain sattuu, mitkä ovat kulttuurin tyypilliset erikoispiirteet. Suunnittelen reittejä, mietin etukäteen missä syödään, mitä nähtävyyksiä olisi kiva käydä katsomassa, mitä paikkoja kannattaa varoa ja mitä kaikki maksaa. En ikimaailmassa lähtisi reissuun ilman vakuutusta. Ajatus siitä, että vain pölähtäisi keskelle kaupunkia ilman mitään ennakkovarautumista tuntuu ihan hullulta. Ei pelkästään siksi, että mitä vain voi tapahtua, vaan ensisijaisesti siksi, että mitä kaikkea menettääkään, jos ei ole yhtään etukäteen selvittänyt asioita.

Ehkä tärkeimmän ennakoimisen voi kuitenkin kiteyttää näin: puhelimestani ei ikinä ole akku loppu. Lataan puhelinta jatkuvasti ja vähääkään pidemmälle reissulle otan laturin mukaan. Siis jos lähden vaikka kyläilemään koko päiväksi, en jätä laturia kotiin. Autossa on myös vakiovarusteena laturi. Jos alkaa näyttää siltä, että reissu venyy, laitan puhelimeen virransäästön päälle riippumatta siitä, paljonko akkua on jäljellä. Kun lähtee keskellä yötä viemään lasta sairaalaan, on itselleen kiitollinen siitä, että puhelimen akku on täynnä. Puhelin on nykyään sellainen välttämättömyys, että en ota sen kanssa pienintäkään riskiä.

Tästä tuli pitkä teksti, vaikka tuntuu etten ehtinyt kuin raapaista pintaa, mutta ennakoiminen ei olekaan mikään pikkujuttu. Mitä paremmin ennakoin, sitä vähemmän stressaan ja sen mukavampaa on – sekä minulla että muilla.  Lasten kanssa ennakoiminen on tärkeää, koska kun elämän monet epämukavuudet (väsymys, nälkä, jano, kuumuus, kylmyys jne.) on etukäteen eliminoitu, pysyy rauha maassa ja hyvä fiilis, ja jälleen kaikilla on kivempaa. Haluan helppoa elämää, en improvisointia erikoistilanteissa.

Löytyykö lukijoista samanlaisia kaikkeen varautujia? Vai oletko ennemminkin iloinen improvisoija? Vai jotain siltä väliltä?

 

Ruuasta ja ennakoinnista

Julkaistu , kirjoittanut
8

Arjen helppous perustuu ennakointiin. Tämä on näitä Elämän Suuria Totuuksia, jotka kenties toisille ovat itsestäänselvyyksiä alusta asti, mutta jotka toisten pitää opetella kantapään kautta. Asetun itse jonnekin puoliväliin. Olen luonnostani suunnittelija ja varautuja, mutta etenkin lasten myötä ennakointi on noussut arvoon arvaamattomaan. Siinä sivussa olen havainnut, että se kyllä jeesaa melkein kaikessa.

Tähän alkuu pitää tosin todeta, että sellainen itsestään soljuva arki ei välttämättä ole kaikilla ykkösprioriteettina. Minulla se kuitenkin on. Inhoan sydämeni pohjasta kaikenlaista säätöä, sekoilua, ja etenkin sellaista harmittelua, että olisinpa eilen tehnyt asian X, niin nyt ei olisi mitään ongelmaa. Näitä edellämainittuja inhokkeja voi parhaiten torjua ennakoinnilla. Ennakointi on sitä, että mietitään etukäteen, mikä voi aiheuttaa ongelmia, ja sitten puututaan niihin syihin ennen kuin ongelma on edes näköpiirissä. Kun tämä onnistuu, voi surffata tyynesti monien karikoiden ohi, ja jos yllättävä tilanne tulee vastaan, siitäkin selvitään ilman stressiä.

Meidän perheen ruokahuolto esimerkiksi pelaa kaikkein parhaiten, kun olen ennakoinut tarpeeksi. Kiinnitän edelleen huomiota ruokahävikin vähentämiseen, ja mielestäni tilanne on kohentunut talven aikana. Tämä johtuu etupäässä ennakoinnista. Katson sinne jääkaappiin joka aamu, ja panen merkille pilaantumisvaarassa olevat ruuat. Ennakoin myös siten, että pidän jääkaapin järjestyksessä, jolloin hahmotan mitä siellä on.

Kehitettävää olisi siinä, että jossain olisi jatkuvasti päivittyvä kauppalista. Se olisi hyvää ennakointia, mutta jostain syystä en ole saanut aikaiseksi. Seurauksista kärsin itse, kun unohdan kauppareissulla jonkin olennaisen jutun. Yritin keksiä tähän esimerkkiä, eikä tullut mieleen yksittäistä tavaraa. Sen sijaan minulla on vahva tunne siitä, että jotain unohtui, mutta en vaan muista mikä se oli… eli kannattaisi varmaan aloittaa sellainen kauppalista.

Edessä häämöttävät pyhät vaativat aina ennen paljonkin ennakointia, mutta nyt aukioloaikojen vapauduttua elämä on helpottunut sen osalta. Täytyy sanoa, että kuluttajan näkökulmasta on ihan mahtavaa, kun tietää että joku kauppa on joka päivä auki. Yritän myös oppia sitä, että silloin kun tilaa ruokaa kotiinkuljetuksella, kannattaa ennakoida, ja tilata kaikkea paljon. Kaikki tulee kuitenkin syötyä, ja korkeintaan käy niin että seuraava tilauskerta siirtyy vähän pidemmälle. Jostain syystä tätä on ollut hankala omaksua.

Monettako kertaa valittelen, että sitä ruokasuunnittelua pitäisi taas ruveta harrastamaan? Nyt minulla on yksi syy lisää, kun erään perheenjäsenen vatsavaivoja on alettu selvitellä. Jos minulla olisi ruokalistat kirjoitettuna, seuranta olisi varsin helppoa. Olisikohan tässä motivaatiota riittävästi? Jos vaikka pääsiäislomalla ryhdistäydyn ja kirjoitan loppukevään listat valmiiksi. Tämä jos mikä helpottaisi arkea ja auttaisi monen asian ennakoinnissa, on vain se ryhtymisen vaiva eli suomeksi sanottuna saamattomuus esteenä.

Minulla on ennakoinnista muutakin sanottavaa, mutta säästän sen ensi viikolle. Ennakointi on nimittäin etenkin lasten kanssa ja matkustaessa todella tärkeää – ainakin minulle. Harrastatteko te ennakoimista? Missä asioissa ennakointi kannattaa?

Katse jääkaappiin

Julkaistu , kirjoittanut
4

Olen lähes koko tammikuun onnistunut vähentämään ruokahävikkiä. Olen tästä todella iloinen ja tyytyväinen. Suurin syy on katse kaappiin -rutiini, jonka olen ottanut käyttöön. Se tarkoittaa sitä, että joka aamu joskus aamupalan jälkeen avaan jääkaapin, ja tarkastelen sen sisältöä ajatuksen kanssa. Tämän yksinkertaisen toimenpiteen tarkoitus on pysyä täysin tietoisena siitä, mitä ruokia meillä on ja mitä puuttuu. Erityistä huomiota kiinnitän niihin ruokiin, jotka ovat menossa vanhaksi. Jos huomaan jotain, joka pitäisi syödä pois, mietin samassa yhteydessä milloin se syödään ja missä muodossa.

Tämä päivittäinen tuokio on todella vähentänyt ruokahävikkiä. Voi olla että muisti pettää koska en ole kirjoittanut ylös mitään, mutta yleisvaikutelma on, ettei tammikuun aikana ole juuri tullut hävikkiä. Muistan vain pari tapausta, joissa hävikki olisi täysin ollut estettävissä: puoli deslilitraa ruokakermaa ehti pilaantua käytön puutteessa, ja kolme tai neljä punajuurta olivat saaneet pintaansa hometta. Sen sijaan muita kasviksia ei ole tarvinnut heittää pois. Myöskään ruoantähteitä ei ole ehtinyt mennä pilalle.

Arvelin aluksi, että noin kuukauden jälkeen varmaan alkaa riittää, että silloin tällöin vilkaisee jääkaappiin. Ei se siltä kuitenkaan ainakaan vielä vaikuta. Päinvastoin, tämä kerran päivässä keskittyminen tuntuu auttavan ruokasuunnittelua muutenkin. Parasta olisi, jos saisin vaikka kuukauden ruokalistan etukäteen suunniteltua, mutta en ole vielä jaksanut istua alas sitä kirjoittamaan. Jatkan siis tällä uudella systeemillä, se näyttää toimivan oikein hyvin.

Meillä on muuten lanseerattu kasvisruokapäivä. Se on perjantai. Ainakin kerran viikossa teen siis jotain kasvisruokaa. Kalaa syömme muutenkin varmaan enemmän kuin ihmiset keskimäärin, mutta päätin painottaa sitäkin entisestään. Toisin sanoen otin tietoisesti agendalle tehdä kalaruokaa ainakin kerran, mutta mielellään useampia kertoja viikossa.

Pieni muutos toimintatavoissa voi aiheuttaa ison vaikutuksen. Näinkin yksinkertainen asia, kuin jääkaapin tarkastelu kerran päivässä voi vähentää ruokajätettä merkittävästi. Yhdessä sovittu kasvisruokapäivä on hyvä askel kohti kasvispainotteisempaa ruokavaliota. Minulla toimii tällainen askel kerrallaan -asenne. Iso kertarysäys jää yleensä lyhytaikaiseksi, mutta näin pienet uudistukset ovat paremmin hallittavissa. Ajattelen niin, että kun yksi kasvispäivä on vakiintunut sellaiseksi rutiiniksi, ettei kukaan perjantaina edes odota saavansa jotain muuta, kasvisruan lisääminen arkimenuhun muuttuu entistä helpommaksi. Tällä lailla perheen ravitsemustottumuksetkin liukuvat toivottavasti entistä lähemmäs yleisiä suosituksia.

Paaston aika muuten lähestyy! Ajattelin tänä vuonna taas toteuttaa jonkunlaisen paaston. Harkitsen jopa sokerilakkoa, tai jotain muuta tervellistä ruokaan liittyvää paastoa. En ole vielä päättänyt, mutta kenties tällä kertaa jotain hyvinkin perinteistä.

Minä tykkään maanantaista

Julkaistu , kirjoittanut
8

Maanantai on mahtava päivä. Siinä on samaa taikaa kuin vuoden alussa, mutta maanantai tulee joka viikko, joten siitä pääsee nauttimaan useammin. Juuri tänään tarvitsen erityisesti elämääni maanantaita, ja siksi aion ottaa tästä päivästä kaiken irti. Olen nimittäin siinä erikoisessa tilanteessa, että rutiinit ovat ihan hukassa. Sehän on minulle aivan poikkeuksellista. Selityskin on valmiina.

Viime vuoden joulukuu oli tiivis. Kuun alussa oli yksi iso juttu, joka vaati monenlaista panostusta. Sen takia jouluvalmistelut pääsivät käyntiin tavallista myöhemmin. Kun päästiin joululomaan asti, teki tosiaan mieli vaihtaa hetkeksi vapaalle, ja kun siihen vielä lisätään sukulointia ja sairaita lapsia, oltiinkin jo todella kaukana normiarjesta. Loma (tai siis ”loma”) oli pitkä, ja siitä hyvin lyhyen ajan päästä oli vuorossa oma matkani. Sitten palattuani sairastuin itse, joten tässä on menty jo yli kuukausi erilaisissa poikkeusoloissa. Aivoni ovat selvästi elastiset, koska olen niin täydellisesti sopeutunut tähän rutiinittomaan elämään.

Siinä on vain se huono puoli, että arkielämä tökkii. Normaalisti arkipäivät etenevät kuin hyvin hoidettu liukuhihna. Joku voi pitää tylsänä, minulle se on vapauttavaa. Mutta nyt kun takeltelen rutiineissa, joudun jatkuvasti soveltamaan, kiirehtimään ja kehittelemään kaikenlaisia epämääräisiä viritelmiä. Pitää miettiä, olenko muistanut hoitaa asioita, onko puhdasta vaatetta, ollaanko siellä missä pitääkin oikeaan aikaan, enkä halua miettiä sellaisia. Haluan että tuollaiset jutut hoituvat kuin itsestään. Olen myös huolehtinut itsestäni huonosti – syönyt epämääräisesti, unohtanut liikunnan jne., ja se kaikki näkyy ulospäin ja tuntuu omassa olossa.

On siis ryhtiliikkeen aika, eikä sellaiselle ole juuri parempaa päivää kuin maanantai. Olen jo aloittanut: pyykkikone pyörii. Tiskikone on tyhjennetty ja se on puolitäynnä likaisia, kuten tähän aikaan päivästä kuuluukin. Eilisen illallisen jäljiltä pohjaan palanut pata likoaa tiskialtaassa. Olen tsekannut jääkaapin ja laittanut lounaaksi sellaisia ruokia, jotka olivat seuraavana pilaantumassa, sekä suunnitellut miten käytän loput iltaruokaan. Olen muistanut ottaa omat vitamiinini. Tämä viimeinen liittyy sellaiseen asiaan, että jos en erikseen kiinnitä huomiota, minulta jää d-vitamiinit ottamatta, hiukset pesemättä ja kantapäät rasvaamatta. En tosiaan ole kovin hyvä huolehtimaan omasta hyvinvoinnistani, se on yleensä listan viimeisenä. Tähänkin yritän saada vähän muutosta aikaiseksi.

Seuraavaksi listalla on

  • kaikkien paperien setviminen
  • laskujen maksaminen
  • vakuutusasioiden hoitaminen

Kuinka inhoankaan noita kaikkia. Mutta ne on nyt hoidettava, muuten räpistely jatkuu. Taannoin lanseeraamani inbox-systeemi, jonka piti hallita kaikki paperini, ei muuten enää toimi. Täytyy miettiä miten saisin paperit taas haltuun. Siis kaikkihan on järjestettävissä, jos vain keksii oikean systeemin!

Onko teidän lukijoiden joukossa maanantai-ihmisiä?