Avainsana-arkisto: päätöksenteko

Laiska vai ihan vaan saamaton?

Julkaistu , kirjoittanut
8

Tämä on kertomus siitä, miten luonteenheikkoudet aiheuttavat joskus vahingossa positiivisia lopputuloksia. Ainakin, jos asiaa tarkastelee säätäväisyyden ja ekologisuuden näkökulmasta.

Joskus viime keväänä minulta kului yhdet farkut puhki. Niiden polveen tuli reikä, ja totesin vuosikausia palvelleiden housujen tulleen tiensä päähän. Kyselin teiltä täällä, mihin ne voisi fiksusti kierrättää, kun polvessa olevan kuluman lisäksi niissä ei ollut varsinaisesti mitään vikaa. Sain vinkin, että uusia vaatteita vanhoista kankaista tekevät firmat ottavat mielellään vastaan raaka-ainetta rikkinäisten vaatteiden muodossa.

Nyt on niin, että olen luonnostani todella lahjakas vitkastelija. En vain saa aikaiseksi, ennen kuin on ihan pakko. Yleensä tämä liittyy siihen, että karsastan kaikkea vaivannäköä ja hankaluutta arkipäivissä. Haluan että rutiinit virtaavat jouhevasti ja kaikki poikkeamat häiritsevät tätä sujuvuutta. Retki ennalta tuntemattomaan kierrätyskauppaan olisi tällainen ylimääräinen mutka, jonka tekeminen ei yhtään houkutellut. Koska en halunnut panna farkkuja roskikseen, laitoin ne tietenkin työhuoneen hyllylle odottamaan sitä hetkeä, kun joskus ihan oikeasti päättäisin viedä ne kierrätykseen.

Siellä ne sitten kököttivätkin seuraavat kuukaudet. Tarkemmin sanottuna puolisen vuotta. Tätä tarkoitan, kun sanon että olen tosi hyvä vitkastelemaan. Jos hommaa ei ole ihan pakko hoitaa, niin sitten en hoida sitä. Saattaa todella mennä kuukausia, tai jopa vuosia, ennen kuin tällaiset ei-niin-pakolliset tehtävät todella tulee tehtyä loppuun. Mutta sitten aloitin Koko koti kuntoon –projektin. Sen myötä olen viskannut roskiin enemmän vaatteita kuin viime vuonna yhteensä. Kun pääsin kunnolla vauhtiin, farkutkin tulivat mieleen entistä useammin. Aloin vakavasti kyseenalaistaa, saisinko ikinä vietyä niitä mihinkään, vai pitäisikö herätä todellisuuteen ja myöntää, että oikeasti ne on heitettävä roskikseen, jos koskaan haluan niistä eroon. Sitten sain ihan uuden ajatuksen.

Mitä jos korjaisin farkut, ja ottaisinkin ne takaisin käyttöön? Tämä ratkaisisi kaikki ongelmat: ei tarvitse lähteä roudaamaan niitä minnekään, ei tarvitse heittää hyvää roskiin, ja lisäksi minulla on farkkupula. Ei kai tätä tarvinnut kauempaa miettiä. Silitin liimakangasta nurjalle puolelle, jolloin reikä ei enää ole varsinaisesti reikä. Kankaasta näkyy, että polvi on ollut puhki, mutta kyllä ne jalassa voi mennä lasten kanssa puistoon tai lähikauppaan ostoksille, näyttämättä täysin kassialmalta. Tilaisuuksiin, jossa tarvitaan siistiä vaatetusta ne eivät enää kelpaa, mutta arkipäivän housupulaa ne helpottavat.

Tavallaan koko tarina naurattaa. Ihan silkkaa laiskuuttani tulin korjanneeksi vaatteen, ja pidensin samalla sen käyttöikää mahdollisesti jopa vuodella. Sitten kun toinenkin polvi menee puhki, olen päättänyt luopua niistä ja todellakin vain heittää ne roskiin. Toisaalta ihmettelen, että menipä pitkään tämänkin vaihtoehdon keksimiseen. Kolmanneksi mietin, että miten saamaton voi ihminen olla. Vain sen takia, etten millään viitsi lähteä ostamaan uusia siistejä housuja, olen valmis kulkemaan paikatuissa vaatteissa. Tässä nimittäin on se ristiriita, että olisin todella mielelläni sillä kauppareissullakin tyylikäs ja huoliteltu – mutta kun ei ole niitä sopivia ja ehjiä housuja. Tai siis on sopivia, mutta ne eivät ole ehjiä ja on ehjiä, mutta ne eivät ole sopivia.

Tätä kirjoittaessa muuten päätin, että rajansa kaikella. Tämän syksyn voin vielä kitkutella näillä viritelmillä, mutta kun alkuvuoden alennusmyynnit koittavat, on aika uudistaa vaatekaappia. Ihan todella.

Kyllä on vaikeaa päästää irti

Julkaistu , kirjoittanut
15

Konmari-menetelmä on jäänyt kummittelemaan mieleeni. Se on huomaamatta muuttanut asennoitumistani raivaamiseen. Kun aiemmin mietin, onko jostain hyötyä, ajattelen nyt entistä useammin ilahduttaako tavara minua. Kun puhutaan vaatteista, yritän usein ajatella näitä kahta asiaa yhtä aikaa, eikä se kovin hyvin onnistu.

Ideaalitilanteessa vaatekaapissa ei tietysti olisi mitään muita kuin ihania vaatteita. Jotka tietenkin olisivat kaikki myös täysin sopivia sekä käytännöllisiä. Mutta samaan aikaan niin ihania, ettei niistä kerta kaikkiaan haluaisi mistään hinnasta luopua. Todellisuus on toisenlainen, sillä tuollaista vaatekaappia ei ole varmaan kellään. (Käsi ylös jos on!) Vaikka suurin osa vaatteista olisikin tosi hyviä, aina siellä on joukossa niitä, jotka asettuvat jonnekin kohtaan välillä ihan kiva – blaah. Konmarin myötä tätä joukkoa on ruvennut katselemaan entistä kriittisemmin, mutta jostain syystä niistä on edelleen vaikea päästää irti.

Otetaan vaikka yhdet ruskeat (hah!) housut. Olen omistanut ne ehkä kymmenen vuotta. Olen pitänyt niitä ensin paljon, viime aikoina vähemmän. En ole kuitenkaan laittanut niitä pois, koska olen perustellut säilyttämistä perinteisillä syillä: ne ovat ihan hyvä ja siistit, ne ovat käytännölliset, ne sopivat yhden takin kanssa hyvin, olen pitänyt niitä muutaman kerran viime vuosina, niitä voi ihan hyvin pitää edelleen jossain ja tietyissä tilanteissa ne ovat ihan käytännölliset. Mielestäni em. perustelut ovat ihan hyviä. Sitten mietin, ilahduttavatko nuo housut minua edelleen. Valitettavasti vastaus on ei. Malli on vähän vanhanaikainen jo, väri ei inspiroi, ja muitakin housuja kaapista löytyy.

Tähän saakka olen säästellyt noita kohtalaisen hyvillä mielin, mutta nyt kun tunnustin itselleni, etten oikeastaan tykkää housuista enää, säästäminen on alkanut tuntua perusteettomalta. Syvällä sisimmässäni tiedän, etten tule niitä enää oikeasti pitämään. Tässä valossa on kummallista, miten vaikeaa on silti päästää irti. Nuo kaikki järkiperustelut soivat päässäni niin kovaa, että tekee hirveästi mieli uskotella itselleni, että kyllähän noille vielä käyttöä löytyy. Toisaalta tätä kirjoittaessani tajuan koko ajan kirkkaammin, että housut vievät vain tilaa kaapissa.

Ainakin minä olen niin tottunut tekemään päätöksiä järkiperusteilla, että fiilistelyyn perustuva Konmari-menetelmä tuottaa välillä vaikeuksia. On hirveän helppo sanoa toiselle, että mitäs siinä vanhassa tavarassa roikut. Mutta itsehän näköjään kärsin ihan samasta syndroomasta. Ajatustapojen muuttaminen vie aikaa. Silti alkaa yhä enemmän tuntua siltä, että Marie on oikeassa.

Äänestä tänään!

Julkaistu , kirjoittanut
16

Tämän viikon vinkki on yksinkertainen: äänestä tänään, ellet ole sitä jo tehnyt.

Äänestäminen on mielestäni paitsi kansalaisvelvollisuus, myös oikeus, kuten sana äänioikeus jo sanookin. Olen lukenut viime päivinä monta juttua siitä, kuinka joku ei äänestä. En ymmärrä alkuunkaan, miksi joku jättäisi tällaisen oikeuden käyttämättä. Ei ole ollenkaan itsestään selvää, että meillä äänioikeus on. Voitteko ajatella, että vielä sata vuotta sitten Euroopan maista valtaosassa naisilla ei ollut oikeutta äänestää? Puhumattakaan ihmisten äänioikeudesta maailmanlaajuisesti. Vapaat ja vilppiä vailla olevat vaalit eivät ole mikään universaali ilmiö. Se, että meillä sellaiset on, on mielestäni yksi tärkeimmistä syistä äänestää. Äänestäminen on oikeastaan ainoa tapa varmistaa, että niin on jatkossakin.

Olen kuullut perusteluksi äänestämättä jättämiselle, että ei löydy ehdokasta, jonka kanssa olisi 100% samaa mieltä. Nyt tulee paljastus – KUKAAN ei löydä sellaista ehdokasta. Jos haluaa 100% samanmielisen ehdokkaan, on ainoa vaihtoehto asettua itse ehdolle. Jos se taas tuntuu liian vaikealta, hankalalta tai työläältä, on syytä katsoa peiliin. Ehdokkaaksi pääseminen, saati sitten kansanedustajan työ ei ole erityisen helppoa eikä uskoakseni kovin hauskaakaan.

On myös harhaa jättää äänestämättä siksi, että ajattelee ettei eduskuntatyö koske minua. On runsaasti päätöksiä, jotka eivät suoraan koskekaan (esimerkiksi sanotaan vaikka joku kalastukseen liittyvä lakimuutos ei vaikuta minun elämääni juurikaan), mutta valtaosa kuitenkin koskee. Otetaan vaikka työ, koulutus tai ulkopolitiikka – kaikilla niillä on suoraan merkitystä omassa elämässäni. Esimerkiksi se, onko kouluissa katto ryhmäkoolle, saavatko kaupat olla auki sunnuntaisin tai mikä on veroprosenttini, liittyy olennaisesti omaan elämääni. Jos en osallistu itse aktiivisesti politiikan tekemiseen, äänestäminen on yksi niistä harvoista keinoista, joilla voin vaikuttaa.

Tähän oikeastaan kiteytyy äänestämiseen liittyvä filosofiani. Mielestäni niillä, jotka tarkoituksella jättävät äänestämättä, ei ole juuri oikeutta valittaa. Äänestämättä jättäminen tarkoittaa, että hyväksyy nykytilan sellaisena on kuin se on. On turha jättää äänestämättä siksi, ettei oma ehdokas tai puolue kuitenkaan pääsisi läpi. Vaaleissa ei ole tarkoitus taktikoida sellaista ehdokasta, joka varmuudella valitaan. Vaaleissa on tarkoitus ilmaista oma mielipide siitä, kenen haluaa omista asioistaan päättävän. Voi olla etteivät puolueet miellytä, mutta joku niistä on aina vähemmän huono kuin muut. Äänestä silloin sitä, muuten riskeeraat sen, että ne pahimmat saavat vielä enemmän ääniä.

Minä äänestin tänä aamuna. Valitsin ensin puolueen (siis huonoista vaihtoehdoista se vähiten huono, ja oli kuulkaa vaikeaa valita tänä vuonna) ja sitten puolueen listalta henkilön, jonka kanssa olin minulle tärkeistä asioista riittävän samaa mieltä. Emme suinkaan ole yksimielisiä kaikesta, mutta kuten sanottu, ei siellä sellaista ehdokasta olekaan. Oma valintakriteerini on myös se, että pyrin aina äänestämään ihmistä, joka on älykkäämpi ja mielellään kokeneempi kuin minä. Tämä siksi, että en kai minä sinne ketään itseäni tyhmempää halua omia asioitani hoitamaan.

Lopetan nyt tämän tässä blogissa hieman poikkeuksellisen yhteiskunnallisen paasauksen tähän. Äänestäminen kuitenkin kuuluu arkijärjen piiriin, joten annoin itselleni luvan vaahdota tästä asiasta, koska se on mielestäni niin tärkeä. Uurnat ovat auki kahdeksaan saakka illalla. Älä anna muiden päättää puolestasi. Käy äänestämässä.

Vai kävitkö jo? Huuda kommenttiboksissa hep!

Pelottavat paperit

Julkaistu , kirjoittanut
14

Tänään klo 9.30 puhelin alkoi vilkuttaa hälytystä. Paperityöt odottivat. Lykkäsin aloittamista vain 15 minuuttia, mutta aloin sitten kiltisti käydä läpi uuden inboxini sisältöä. Sain viime viikolla raivattua tyhjäksi lokerikon, jolle olikin jo kasautunut papereita. Maksoin ja mapitin kaksi laskua, avasin yhden kuoren, joka osoittautui ilmoitukseksi vastikemaksusta sekä arkistoin yhden takuupaperin. Sen jälkeen lokero oli tyhjä. Paperityöt on tältä viikolta hoidettu! Ensimmäisen kerran perusteella menetelmä on toimiva. Tuntui ihan helpolta.

Vaikeampien päätösten edessä olen ollut viime viikolla ja viikonloppuna. Tavoitteena oli karsia vanhoja turhia papereita pois niin paljon kuin mahdollista. Kokonainen kassillinen niitä kertyikin, ja työtä voisi jatkaa (ja jatkankin) edelleen. Tajusin kuitenkin samalla, mikä hommaa hidastaa. Papereiden pois heittäminen on välillä pelottavaa.

Papereilla itselläänhän ei ole mitään arvoa, mutta niiden sisältämällä informaatiolla on. Tuon informaation hukkaaminen on se juttu, joka estää ja hidastaa karsimista. Olisipa todella mukavaa, kun vieressä istuisi joku hallintoasioiden asiantuntija, joka osaisi suoraan sanoa, tarvitaanko jotain tietoa vielä vai ei! Yksin tuntuu siltä, että vähän väliä on sormi suussa.

Olen esimerkiksi aiemmin säästellyt kaikenlaisia verotukseen liittyviä papereita vain siksi, että olen pelännyt joutuvani vaikeuksiin, jos joskus niistä pitäisikin tarkistaa jotain. Tämä siitä huolimatta, että en ole KOSKAAN joutunut veroasioissa tarkistamaan mitään jälkeenpäin. Siitä huolimatta on tuntunut turvallisemmalta ja helpommalta vain mapittaa kaikki, kuin ottaa riski että jotain sittenkin tarvitsisi. Nyt sain sentään itseni uskomaan, että niiden ohjevihkojen sisältö löytyy taatusti netistä, samoin kaikki lomakkeet voi printata uudestaan vaikka sata kertaa. Kuitit tietysti säilytän, mutta entä veroehdotukset? Olen tehnyt korjaukset sähköisesti. Tarvitsenko sitä kotiin lähetettyä paperia mihinkään?

Koska moni päätös oli vaikea, keskityin karsimaan kaikkea helpoimmasta päästä. Säästin taloyhtiön kuntotutkimusraportin, mutta heitin pois muutaman vuoden takaiset yhtiökokouspaperit. Tiedän, että ne löytyvät isännöitsijältä, jos jostain kumman syystä niitä tarvitsisi. Heitin myös pois vanhoja maksettuja laskuja – sanokaa, miksi niidenkin säilyttäminen tuntuu aina sillä hetkellä tärkeältä, vaikka tiliotteesta näkee joka tapauksessa, onko jotain maksettu vai ei? Lisäksi roskiin meni runsaasti sekalaista paperisilppua, jolla ei ollut enää merkitystä.

Mutta sitten on niitä vaikeita päätöksiä. Löysin esimerkiksi vanhan rekisteriotteen ja ostodokumentteja autosta, jonka itse olen myynyt jo aikaa sitten. Jostain syystä en uskaltanut heittää niitä pois. Mitä jos uusi ostaja tarvitsee jotain tietoa siitä, pitääkö minulla olla velvollisuus säilyttää vanhoja autoon liittyviä papereita? Myyminen sujui kaiken taiteen sääntöjen mukaan, ja oletan että jos joku dokumentti olisi puuttunut, sitä olisi minulta jo tiedusteltu. Järjellä ajatellen voisin siis heittää vastaavat paperit menemään, mutta en uskalla. Koska pelkään että joudun vaikeuksiin jos niin teen. Ei kovin rationaalista, mutta tuskinpa olen tämänkään ongelman kanssa yksin.

Papereiden pelko on hankalaa, koska se jähmettää koko raivausurakan. Kun ei uskalla heittää mitään pois, pinot eivät ohene eikä tulosta synny. En tiedä miten tätä ongelmaa voisi ratkoa ja mistä näitä asioita voisi selvittää. Koska siitä on viime kädessä kyse, en tiedä. Jos olisin varma siitä, mitä tietoa voi joskus tarvita ja mitä ei, tätä ongelmaa ei olisi. Kärsiikö kukaan muu vastaavasta ongelmasta?

Ja sitten kritiikkiä Kondolle

Julkaistu , kirjoittanut
24

Marie Kondon kirja on ehdottomasti mielenkiintoisin raivausopas, jonka olen koskaan lukenut. Se poikkeaa totutusta niin paljon, että suosittelen siihen tutustumista jo ihan siksi, että on virkistävää lukea välillä omaperäisiä ajatuksia, vaikka olisikin eri mieltä. Minä olin hänen kanssaan aika monesta jutusta eri mieltä.

Ensimmäinen ja tärkein ongelma on, että Marie ei kerro mitään siitä, mitä poistetuille tavaroille tapahtuu. Tähän ovat muutkin kiinnittäneet huomiota, eikä syyttä. Läpi kirjan puhutaan vain siitä, miten valtavia määriä tavaraa ihmisten asunnoista on karsittu, muttei sanaakaan siitä, mihin ne tavarat tarkalleen ottaen joutuivat. Käytetty termi on roskapussi, mutta menivätkö kaikki tavarat todella roskiin? Vai onko Japanissa jokin toimiva kierrätyssysteemi, joka toimitti esineet jatkokäyttöön jonnekin? Voi olla, että kierrätys on niin ilmiselvää, ettei Marie tule sitä enemmän avanneeksi. Mutta mikäli ne tavarat todella menivät roskikseen, olen pöyristynyt.

Tämän takia kirjan ratkaisu – raivaa kaikki yhdellä kertaa ja sillä siisti – tuntuu petollisen helpolta. Jos omatuntosi sallii sinun todella heittää kaiken vain roskikseen, niin sitten se voi toimia. Mutta oikeasti raivaamisen vaikein osio on se, miten siitä karsitusta tavarasta hankkiudutaan vastuullisesti eroon. Lahjoittaminen, myyminen ja kierrätyskeskukseen ja sortti-asemille kuskaaminen on työlästä ja aikaavievää. Vaikka luopuisi kerralla puolesta vaatekaapin sisällöstä, menee vähimmilläänkin monta päivää, ennen kuin vaatteet on oikeasti toimitettu ulos asunnosta. Todennäköisempää on, että siihen menee monta kuukautta. Tästä on itselläni kokemusta. (Tässä olisi muuten konsultille käyttöä. Voisin maksaa siitä, että joku hoitaisi tämän vaiheen puolestani. Tätä bisnesideaa saa vapaasti käyttää.)

Kirjan lähtökohtana on ihmisen elämänlaadun parantaminen, ja siihen ei sovi stressi tai syyllisyys. Ehkä siksi tavarasta kehotetaan luopumaan kevein mielin. Ymmärrän hyvän tarkoituksen, mutta en sitä, että jos jotain poisheitettyä joskus kaipaa, kehotetaan vain ostamaan uusi. Tämä kirja ei ohjaa kohti kestävää kulutusta. Siinä ei oteta juurikaan kantaa siihen, mikä kaiken alkusyy on: olemme ostaneet liikaa. Tosin Marie väittää, että kun kotinsa on kerran saanut täydelliseen järjestykseen, sinne ei enää päädy ikäviä ja turhia esineitä. Se on mielestäni ns. katteeton lupaus. En usko tällaisiin yhdessä yössä tapahtuviin elämänmuutoksiin.

Tässäpä onkin toinen kritiikin kohde: yhdellä kerralla raivaaminen on minusta älytön idea. Se toimii, jos raivaajalla on keskeytyksetöntä aikaa, rautainen itsekuri ja vieressä ammattilainen, joka huolehtii siitä ettei homma jää kesken. Meille tavallisille ihmisille menetelmä povaa suurta epäonnistumista. Jos Kondon ohjeiden mukaisesti tyhjentäisin koko kirjahyllyni keskelle lattiaa ja alkaisin sitten yksi kerrallaan päättää mitä jokaiselle kirjalle tapahtuu, voin jo nyt kertoa, että kirjoja olisi lattialla vielä ensi viikollakin. Sitä paitsi tässä on ongelma. Ihminen tekee huonompia päätöksiä väsyneenä ja nälkäisenä, tämä on tieteellisesti todistettu. Joten voisinko luottaa siihen, että valitisisin oikein vielä kolmen tunnin päästä? En. Joten en suosittele. Lisäksi satojen päätösten tekeminen peräjälkeen on oikeasti uuvuttavaa. Hylly tai pari kerrallaan on mielestäni parempi systeemi, sanoipa Marie mitä tahansa.

Kolmas kritiikki kohdistuu siihen, että Marie Kondo olettaa oman filosofiansa toimivan kaikkien ihmisten kanssa kaikissa tilanteissa samalla tavalla. Lisäksi hän olettaa tämän kaltaisen siivoamisen olevan ratkaisu aivan kaikkiin elämän ongelmiin. Ylimääräisestä roinasta luopuminen on mahtava idea, mutta väitän, ettei se sentään automaattisesti johda painonpudotukseen, uramenestykseen ja yleisesti zeniläiseen olotilaan, kuten Marie väittää. Hän on kaikesta päätellen itse niin erikoinen persoona, että juuri tavarat ja siivoaminen on se juttu, joka hänellä vaikuttaa kaikkeen. Muten kuten kaikki yhden asian ihmiset, Marie tuppaa olemaan aika sokea elämäntilanteiden kirjolle. Toisaalta tämä kapeakatseisuus on yksi niistä asioista, jotka tekevät kirjasta niin kiehtovan. Marie Kondo uskoo vakaasti, että tekemällä juuri niin kuin hän käskee, kaikkien ihmisten elämä paranee kertaheitolla, ja loppuiäksi. Tuollainen vankkumattomuus on tavallaan ihailtavaa, joskin samalla myös hiukan pöljää.

Lupaan, että jossain vaiheessa alan taas kirjoittaa muustakin. Mutta varoitan, että aion vielä kirjoittaa niistä asioista, joista kirjassa pidin. Jos Kondo kyllästyttää, palatkaa blogin pariin taas ensi viikolla. Ymmärrän teitä oikein hyvin.

Järjestelmällisyys maan perii

Julkaistu , kirjoittanut
13

Kommenteissa kysyttiin raivaustekniikoista joita käytän. Tärkeimmän niistä voi kertoa yhdellä sanalla: järjestelmällisyys. Kokemukseni mukaan tehottominta raivaamista tai siivoamista on poukkoilu.

Minulla ei taatusti ole minkäänlaista keskittymishäiriötä. En ole virikkeille yliherkkä, en myöskään kiinnostavaan asiaan ylikeskittyvä, enkä oikeastaan yhtään hajamielinenkään. Siitä huolimatta raivaamisesta tai siivouksesta tulee herkästi poukkoilevaa, jollen vähän keskity asiaan. Siis toisin sanoen jollen harjoita tässäkin asiassa tietoista läsnäoloa. Poukkoilu tarkoittaa sitä, että on esimerkiksi siivoamassa olohuonetta, mutta kesken kaiken tuleekin mieleen käydä täyttämässä tiskikone. Sitten palaa takaisin olohuoneeseen, kunnes silmiin sattuu eteisen epäjärjestyksessä olevat kengät, jolloin selkä kääntyy työn alla olevalle olohuoneelle ja huomio keskittyy eteisen järjestämiseen. Toisin sanoen tehdään vähän yhtä ja toista, kaikenlaista järkevää ja tarpeellista, mutta kaikkea sekaisin.

Kokemukseni mukaan poukkoilu huonontaa työn laatua ja hidastaa etenemistä. Aina kun huomio kääntyy muualle pääasiasta, varsinainen työ keskeytyy. Sitten kun palaa sen ääreen takaisin,  ei enää muista täsmälleen missä kohdassa oli menossa, ja jotain jää helposti hoitamatta. Kun poukkoilee liikaa ympäriinsä, tulee sellainen olo että on tuntitolkulla tehnyt vaikka mitä muttei ole saanut mitään aikaiseksi. Itse asiassa tämä tarkoittaa, että monia paikkoja on kohennettu vähäsen, mutta mitään juttua ei ole viety loppuun saakka. Siksi näyttää ja tuntuu siltä ettei mitään ole tapahtunut.

Kun keskityn järjestelmällisyyteen, saan nopeammin ja enemmän aikaiseksi. Käytännössä tekniikka tarkoittaa, että joudun vastustamaan monia impulsseja, joita kesken raivaus- tai siivousurakan pulpahtelee mieleen. Valitsen koko ajan aktiivisesti myös sitä, mitä EN rupea sillä hetkellä tekemään. Järjestelmällisyydessä auttaa myös systemaattinen eteneminen laidasta toiseen, niin pienessä kuin suuressakin mittakaavassa. Kun siivoan olohuonetta, en puutu keittiön sotkuihin ennen kuin olen edennyt takaseinältä lähtien keittiön ovelle asti. Raivaamisessa järjestelmällisyys tarkoittaa, että otetaan käsittelyyn rajattu alue, kuten hylly tai laatikko, ja sitten käydään se läpi systemaattisesti niin, että jokainen tavara tulee käsitellyksi. Tavaroita karsiessa se tarkoittaa myös sitä, että pakotan itseni tekemään päätöksen joka ikisen tavaran kohdalla: pidänkö sen vai en, ja missä on tavaran oikea paikka. Eli en siis hypi vaikeiden tavaroiden yli.

Tämä on tekniikka, joka toimii parhaiten tietyissä tilanteissa. Siivouksessa järjestelmällisyys on parhaimmillaan silloin, kun kyseessä on perustellisempi siivous. Esimerkiksi jos olen järjestämässä juhlia, tämä on se systeemi jolla siivoan. Teen yhden huoneen kokonaan valmiiksi, ja siirryn vasta sitten eteenpäin. Näin varmistan sen, että yksityiskohtiin tulee kiinnitettyä huomiota, enkä jätä vahingossa jotain huomiotta.

Kun taas on kyse tavaroiden raivaamisesta, tämä toimii silloin, kun kyseessä on tila joka on jotenkin tuttu, eikä aivan karmeassa kunnossa. En lähtisi tällä menetelmällä tyhjentämään varastoa, joka on ollut koskematta vuosikausia. Riskinä nimittäin on, että silloin juuttuu paikoilleen heti ensimmäisen hyllyn kohdalla, eikä työ etene lainkaan. Mutta kun on kyseessä eteisen sälälaatikko jonka haluaa vihdoin saada kuntoon, tämä on erittäin hyvä menetelmä.

Järjestelmällisyys on asia, jonka periaatteessa olen tiennyt aina, mutta vasta ihan viime aikoina olen todella tiedostanut mitä se tarkoittaa. Tekniikan soveltaminen vaatii ainakin minulta hieman itsekuria, sillä jos en keskity, alan helposti kuitenkin vähän poukkoilla. En paljon (koska muistan aina palata siihen mitä olin tekemässä) mutta sen verran että työ ei ole tehokkainta mahdollista. Ei sen aina tietysti tarvitse ollakaan, mutta silloin kun jotain pitää oikein saada aikaiseksi, tämä on mun systeemi.

Määrä ei kasvata muistoja

Julkaistu , kirjoittanut
18

Pienten lasten vanhemmilla on dilemma: tietyssä iässä jälkikasvu alkaa suoltaa piirustuksia, askarteluja ja ties mitä omin käsin väsättyjä aarteita kuin liukuhihnalta. Jos lapselta kysytään, ne ovat kaikki parhaita eikä niitä saa missään nimessä hävittää. Useimmat vanhemmat haluavat myös säästää jotain, mutta mitä, paljonko ja miten? Tätä pohditaan eri puolilla internetiä tasaisin väliajoin, viimeisin lukemani tuskittelu löytyi Y Tu Mama Tambien -blogista.

Tätä tavarafilosofista kysymystä voisi lähestyä moneltakin kannalta. Olennaista tässä on mielestäni perspektiivi: mitä ja ketä varten piirustuksia säästetään. Itse säästän niitä siksi, että arvelen että  joskus hamassa tulevaisuudessa on hauskaa palata siihen aikaan kun lapset olivat pieniä ja fiilistellä niitä aikoja. Piirustukset havainnollistavat oivallisesti pienen lapsen kehitystä. Ensin se piirtää pelkkää sotkua, mutta vähän ajan päästä selviä ihmishahmoja. Ajattelen näitä muistoja säilytellessäni ensisijaisesti itseäni, mutta voi olla että lapsestakin on aikuisena hauskaa nähdä, millainen hän oli lapsena.

Kun tavoitteena on säilöä muistoja, laatu ratkaiseen. Tämä on fakta, joka todella kannattaa sisäistää siinä vaiheessa, kun lapsen tekeleitä alkaa arkistoida. Muutama piirustus havainnolistaa asiaa aivan yhtä tehokkaasti kuin 70 erillistä paperia. Yksittäisten muistoesineiden määrä ei lisää muistojen intensiivisyyttä tai laatua. Tämä on hyvä pitää mielessä jatkuvasti. Juuri tässä hetkessä voi tuntua siltä, että ei mitenkään pysty päättämään mistä kaikista luopuisi, joten parempi säästää kaikki. Mutta silloin on epäselkeän ajattelun vallassa, mikä onneksi menee ajan myötä ohi. Muutaman vuoden päästä on yhdentekevää, onko säilytettyjä piirroksia kymmenen vai kaksikymmentä.

Mielestäni aikuisen kannattaa myös käyttää omaa harkintaansa sen suhteen, mitä valitaan säilytettäväksi. Lapsen mielestä tarroja täyteen liimattu A4-arkki voi olla suurin aarre maailmassa, mutta itse mietin asiaa siltä kannalta, kertooko piirustus jotain lapsen kehityksestä tai ajattelusta. 30 vuoden päästä se tarra-arkki ei kerro mitään (paitsi että tarroja oli ja niitä liimailtiin), mutta omin käsin piirretty perhepotretti kuvaa sekä sitä, millaiset taidot sen ikäisellä oli, että sitä miten lapsi on maailmaa ympärillään hahmottanut.

Tältä pohjalta käytännön toteutus menee jotenkin näin: Ensin päätetään, mikä on se määrä tilaa, jonka on valmis käyttämään lapsuusmuistojen säilyttämiseen. Se voi olla laatikko, mappi, kansio tai joku muu sopiva tila. Minä olen ostanut pahvisen ”riipparin”, siis sellaisen laatikon jossa ikään kuin roikkuu yksittäisiä taskuja. Joka taskussa on vuosiluku, ja kyseisen vuoden piirrokset laitetaan siihen taskuun. Tämä on mielestäni erittäin siisti ja helppo tapa, ja yhteen laatikkoon mahtuu monen vuoden tuotokset. (Jotkut ehdottavat valokuvaamista ja kaiken heittämistä pois, mutta minusta se olisi hirveän hankalaa. Ensin pitää kuvata, sitten siirtää kuvat jonnekin, sitten nimetä ja arkistoida, sitten ottaa varmuuskopioita. Ei ei. Helpompaa on vain säästää ne parhaat työt sellaisinaan. )

Kun säilytystila on rajattu, ruvetaan karsimaan. Harva lapsi antaa heittää taidettaan roskiin, joten salaisuus on ajoituksessa. Itse teen niin, että annan piirustusten kerääntyä pinoksi lastenhuoneen pöydälle, ja sitten vähin äänin poistan sieltä papereita säännöllisin väliajoin, yleensä muutaman kerrallaan. Kertaakaan ei ole käynyt niin, että muksu olisi äkkiä alkanut kaivata jotain vanhaa työtään, sillä innostuksen kohteita tulee jatkuvasti uusia. Kun jokin oikein hieno teos syntyy, se yleensä pannaan näytille jääkaapin oveen. Siellä ei kuitenkaan ole kuin kaksi tai kolme kerrallaan, joten näyttely vaihtuu aika ajoin. Hienoimmat siirretään säilytyslaatikkoon. Niitä vähemmän keskittyneesti huitaistuja syheröitä laitan paperikeräykseen tasaiseen tahtiin. Toistaiseksi tämä systeemi on toiminut erittäin hyvin. Isompien lasten kanssa voi varmasti myös jo neuvotella järkevästi, ja he voivat itsekin osallistua päätöksentekoon.

Säästettävien teosten taakse kirjaan vähintään vuosiluvun, mutta yritän laittaa myös pienen kuvauksen mistä on kyse. Niitä ei nimittäin muista puolen vuoden päästä millään. Jos tarkoitus on säästää muistoja, selventävät tekstit parantavat kokemusta varmasti.

Tällä menetelmällä kotimme taidekysymys on toistaiseksi pysynyt hallinnassa. Tiedän, että monet pohtivat tätä samaa, joten olisi kiva kuulla millaisia muita systeemeitä olette kehittäneet.

Länsimaisen ihmisen tuska

Julkaistu , kirjoittanut
18

Roskiin heittämisen taito ei kommenteista päätelle ole helppoa kaikille muillekaan. Eihän meistä kukaan varta vasten halua tuottaa lisää jätettä maapallolle. Maapallon uhkakuvia tulee joka tuutista – ilmasto lämpenee, meret täyttyvät muovista ja tuntuu että suorastaan hukumme roskiin. Silloin on helpottavaa ajatella, että kaikki meidän vanhat tavarat kierrätetään, eivätkä ne suinkaan päädy kaatopaikalle.

Valitettavasti tämä ei ole totta. Kuten samaisessa postauksessa todettiin, kaikkea ei voi kierrättää. Se tarkoittaa toisin sanoen sitä, että jokainen meistä tuottaa jätettä. Päivittäin. Vuodessa sitä kertyy kilotolkulla. Jos tämän asian tiedostaa tarpeeksi syvällisesti, alkaa ahdistaa. Niinpä sitä alkaa miettiä, miten jätettä voisi vähentää. Tässä kohdassa mukaan tulee yleensä se kierrätys.

Minulla on lievä taipumus henkilökohtaiseen viherpesuun. Kuvittelen mieluusti olevani vähän ekompi kuin oikeasti olenkaan. Siihen on pitkälti syynä juuri nämä maailman uhkakuvat. En haluaisi olla omalta osaltani tuottamassa yhtään enempää jätettä. Jätteen määrää voi myös oikeasti vähentää, sillä vaihtoehtoja on. Voi ostaa käytettyä, vähentää pakkausjätettä, valita täyttöpakkauksia ja korjata vanhaa sen sijaan että ostaisi uutta.

Tässä vain on se ongelma, että aina voi tehdä vähän paremmin ja enemmän. Ei olisi pakko käyttää talouspaperia, kun voisi käyttää rättejä. Ei olisi pakko ostaa pesuaineita, kun nekin voisi tehdä itse soodasta ja ties mistä. On todistettavasti olemassa ihmisiä, jotka kykenevät elämään tuottamatta ollenkaan roskia. Se on periaatteessa mahdollista. Mutta mitä enemmän asiaa pohtii, sitä enemmän alkaa ahdistaa, sillä aina  löytyy jokin asia, jossa omaa suoritusta voisi vielä parantaa. Ja jos rehellisiä ollaan, ei minusta ole omien pesuaineiden keittelijäksi.

Niinpä jäljelle jää tämä: minä tuotan jätettä. Tämä on fakta, jonka voi vain hyväksyä. Sillä kuten olen sanonut ennenkin, minulle linkolalainen korven keskellä omavaraistaloudessa asustelu ei ole vaihtoehto. Eikä se ole kovin monelle muullekaan. Siksi meidän on vain hyväksyttävä oma osuutemme jätteiden tuottajina, ja keksittävä miten sen tuskan kanssa voi elää.

Olen tätä pohtinut viime aikoina paljon. Ja tähän tulokseen olen tullut: yksi ihminen ei voi pelastaa koko maapalloa. Vaikka minä ja perheeni alkaisimme elää niin, ettemme tuottaisi lainkaan jätettä, isommassa mittakaavassa sillä ei olisi mitään merkitystä. Yksi ihminen voi tehdä äärimmäisiä valintoja, mutta globaalista näkökulmasta ne ovat yhtä tyhjän kanssa. Sen sijaan massoilla on merkitystä. Jos esimerkiksi kaikki suomalaiset lakkaisivat käyttämästä pieniä hedelmäpusseja, sillä olisi enemmän merkitystä kuin sillä, että minä alkaisin kompostoida kaikki biojätteeni parvekkeella. Niin idealistiselta kuin se kuulostaakin, maailmaa muuttaa valtioiden tasolla tehdyt päätökset ja lait, jotka saavat (tai siis pakottavat) massat tekemään parempia valintoja ja ohjaavat teollisuuden toimimaan ekologisemmin.

Niinpä filosofiani on tämä: hyväksyn sen, että tuotan jätettä. Se ahdistaa aina välillä, mutta hyväksyn sen osana elämääni, sillä en ole valmis tekemään valintoja jotka johtaisivat täydelliseen jätteettömyyteen. Tämän faktan tuottama tuska on se hinta, jonka valinnoistani maksan. Mutta se ei tarkoita sitä, että voisin elellä kuin pellossa. Koen että velvollisuuteni on vähentää roskien määrää ja tehdä niin ekologisia valintoja kuin mahdollista – mutta umpisolmuun asti tästä ei ole syytä ahdistua. Teen sen, mikä mielestäni on oikein ja kohtuullista, ja odotan että muutkin tekevät osansa. Siinä samalla pyrin vaikuttamaan myös isommassa mittakaavassa, jotta maailma menisi parempaan suuntaan. Käytännössä se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että lähettelen palautetta ja kyselyitä yrityksille ja äänestän sellaisia ihmisiä, joiden arvomaailma vastaa omaani. Yritän myös välttää niitä muovipusseja. Tällä tavalla pystyn elämään niin, etten muserru syyllisyyden alle ajatellessani sitä jätemäärää, jonka väistämättä elinaikanani tuotan.

Olisi mielenkiintoista kuulla, mitä te muut tästä ajattelette.

Roskiin heittämisen taito

Julkaistu , kirjoittanut
30

Kaikkea ei voi kierrättää. Tämä on epämiellyttävä fakta, jonka kanssa olen viime ajat opetellut elämään. Nykyisin on mahdollista kierrättää esimerkiksi melkein kaikkien ruokien pakkaukset. On myös mahdollista lahjoittaa ja myydä kaikenlaista käytettyä tavaraa. Tästä on seurannut se, että tuntuu siltä että aivan kaikki pitää kierrättää. Jos ei kierrätä, on huono ihminen. Tai tuhoaa maapallon. Tai jotain.

Tiettyyn rajaan asti tämä pitääkin paikkansa. Mutta sitten on se rajanveto – milloin jokin tavara tai vaate on niin rikki tai loppuun pidetty, ettei sitä ole enää järkevää laittaa kierrätykseen? En nimittäin halua syyllistyä dumppaamiseen, eli siihen että työnnetään kierrätyslaatikkoon kamaa, joka ei ole enää kelvollista käytettäväksi. En halua hankkia mitään viherpisteitä sellaisella näennäiskierrätyksellä.

Etenkin vaatteiden kohdalla on ollut pakko opetella tunnistamaan se raja, jonka jälkeen vaate ei enää kelpaa kierrätykseen. Sukat ovat tässä suhteessa kiitollisia. Kun nilkkasukan kantapää menee puhki, pesen sen vielä kerran. Sitten sillä kiillotetaan kengät tai puhdistetaan jotain erittäin likaista, ja sen jälkeen sukka pannaan energiajätteen sekaan. Siinä vaiheessa voi hyvällä omalla tunnolla todeta, että sukka on täysin palvellut. Ei tule yhtään huono omatunto.

Mutta entäpä sitten ne rajatapaukset? Hetki sitten minulla oli käsissä pieneksi jäämässä oleva lasten välikausihaalari, joka oli palvellut jo kahdella lapsella. Sen jalkalenksut olivat hukassa, samoin huppu. Polvet hyvin kuluneet ja siellä täällä maalitahroja. Vedenpitävyys olematon. Mitä sellaiselle pitäisi tehdä? Teoriassahan joku voisi sitä vielä pitää (jos ei välitä puuttuvista osista ja pysyvistä tahroista.) Mietin miten toimia ja päädyin lopulta laittamaan haalarin roskikseen. Se tuntui tavallaan pahalta, mutta samaan aikaan tiedostin, että ratkaisu oli oikea. Olisin voinut kaupitella sitä kirppiksellä euron hintaan, mutta euron korvaus ei mielestäni vastaa sitä vaivaa, mikä haalarin säilyttelystä myymisen vaivasta olisi syntynyt. Toisaalta en jaksa uskoa, että kukaan ilahtuisi tahraisesta, kulahtaneesta vaatteesta, vaikka ilmaiseksi saisikin. Kun parempiakin on tarjolla varsin edulliseen hintaan.

En vieläkään ole oikein sinut roskikseen heittämisen kanssa, vaikka ymmärränkin sen välillä olevan ainoa oikea tapa hankkiutua vanhoista vaatteista eroon. Danan juttuja kuunnellessa olen oppinut, että Amerikassa monet kierräytspaikat ottavat myös likaisia ja rikkinäisiä vaatteita vastaan, sillä ne myydään sitten paaleina eteenpäin räsyjen ja mattojen tekijöille. En tiedä onko tällaista toimintaa Suomessa edes olemassa? Jos olisi, se ratkaisisi ainakin omalta osaltani yhden isoimmista kierrätykseen liittyvistä ongelmista.

Joudun siis saman dilemman eteen jokaisen riittävästi kuluneen vaatteen kohdalla. Joka kerran on erikseen mietittävä, onko vaate riittävän kulunut roskikseen, vai olisiko mahdollisesti jossain joku, joka sitä vielä haluaisi käyttää. Yritän kuitenkin olla realisti. Jos en itse ostaisi sitä käytettynä, yritän muistaa että tuskin silloin kukaan muukaan ostaisi. Yritän myös eläytyä keräysvaatteiden saajien tilanteeseen. Hyödyttääkö vaate jotakuta, vai onko se oikeasti muuttunut tarpeettomaksi.

Olisi kiva kuulla, kärsiikö joku muukin tästä roskiin heittämisen tuskasta.

Kaappeihin kadonneet tavarat

Julkaistu , kirjoittanut
6

Meillä on aika kätevä keittiövaaka. Sillä voi punnita kaikenlaista pientä, ja etenkin ruoka-aineita silloin kun tehdään jotain vähän vaativampaa gourmet-ruokaa. Tällä hetkellä vaaka on tungettu yhteen keittiön kaappiin, jossa se majailee samalla hyllyllä tuikkukuppien, kakkukynttilöiden, puukon, maalarinteipin ja tussien kanssa. (Älkää kysykö järjestyksestä. Se on osittain ihan looginen.) Olennaista tässä keittiökapineessa on se, että sitä ei ole otettu ulos kaapista varmaan pariin vuoteen. Koska siitä on patterit loppu.

Säilyttelen siis kaapissa tavaraa, joka voisi olla tarpeellinen mutta joka ei ole, koska en ole viitsinyt vaihtaa pattereita. Toisaalta en näköjään hirveästi kuitenkaan tarvitse sitä, koska hyvin on pärjätty nämä pari vuotta ilmankin. Tämä edustaa juuri sitä aivotonta omistamista, jota vastaan haluan taistella. Tavoitteenani siis on, että osaisin luetella kaikki omistamani esineet, koska olen ne itse tietoisesti valinnut. Toinen tavoite on, ettei meiltä löytyisi tuollaisia tavaroita, joiden olemassaolo on täysin yhdentekevä.

Valitettavasti keittiövaaka ei ole ainoa tavara, joka makaa tarpeettomana tilaa viemässä. Äkkiseltään tulee mieleen pari muutakin juttua, joista olisi aiheellista hankkiutua eroon. Tällä hetkellä keittiönpöydällä töröttää vanha cd-soitin ja kaksi pientä kaiutinta. Soitin meni rikki, mutta kaiuttimet toimivat. Mitä niille pitäisi tehdä? Kyse on yli 15 vuotta vanhasta soittimesta, joka ei ole niin hyvälaatuinen että sitä kannattaisi ruveta korjailemaan. Pistänkö SER-keräykseen koko roskan, vai onko olemassa jokin muu yhtä hyvä ratkaisu? Ennen joulua noiden on poistuttava pöydältä, enkä suostu tunkemaan niitä mihinkään varastoon vain siksi etten tiedä mitä tehdä.

Olen tätä kirjoittaessani muuten tajunnut, ettei kyse ole oikeastaan noista tavaroista. Kyse on päätöksenteosta ja yleisestä vitkastelusta. Kauanko menee aikaa pattereiden vaihtoon? Miten vaikeaa olisi pakata levysoitin kassiin odottamaan sitä hetkeä, kun seuraavan kerran menen liikkeeseen, jossa pientä elektroniikkajätettä otetaan vastaan? Ilman pattereita keittiövaaka on roinaa, toimivana se on hyödyke. Voin muuttaa asian muutamassa minuutissa. Ja sen sijaan, että alkaisin tässä nyt analysoida, miksi ihmeessä en ole tehnyt sitä aiemmin, lopetan nyt kirjoittamisen ja menen vaihtamaan ne patterit. Sitten minulla on yksi tarpeeton tavara vähemmän, mutta mitään ei ole tarvinnut heittää pois.