Konmari-menetelmä on jäänyt kummittelemaan mieleeni. Se on huomaamatta muuttanut asennoitumistani raivaamiseen. Kun aiemmin mietin, onko jostain hyötyä, ajattelen nyt entistä useammin ilahduttaako tavara minua. Kun puhutaan vaatteista, yritän usein ajatella näitä kahta asiaa yhtä aikaa, eikä se kovin hyvin onnistu.
Ideaalitilanteessa vaatekaapissa ei tietysti olisi mitään muita kuin ihania vaatteita. Jotka tietenkin olisivat kaikki myös täysin sopivia sekä käytännöllisiä. Mutta samaan aikaan niin ihania, ettei niistä kerta kaikkiaan haluaisi mistään hinnasta luopua. Todellisuus on toisenlainen, sillä tuollaista vaatekaappia ei ole varmaan kellään. (Käsi ylös jos on!) Vaikka suurin osa vaatteista olisikin tosi hyviä, aina siellä on joukossa niitä, jotka asettuvat jonnekin kohtaan välillä ihan kiva – blaah. Konmarin myötä tätä joukkoa on ruvennut katselemaan entistä kriittisemmin, mutta jostain syystä niistä on edelleen vaikea päästää irti.
Otetaan vaikka yhdet ruskeat (hah!) housut. Olen omistanut ne ehkä kymmenen vuotta. Olen pitänyt niitä ensin paljon, viime aikoina vähemmän. En ole kuitenkaan laittanut niitä pois, koska olen perustellut säilyttämistä perinteisillä syillä: ne ovat ihan hyvä ja siistit, ne ovat käytännölliset, ne sopivat yhden takin kanssa hyvin, olen pitänyt niitä muutaman kerran viime vuosina, niitä voi ihan hyvin pitää edelleen jossain ja tietyissä tilanteissa ne ovat ihan käytännölliset. Mielestäni em. perustelut ovat ihan hyviä. Sitten mietin, ilahduttavatko nuo housut minua edelleen. Valitettavasti vastaus on ei. Malli on vähän vanhanaikainen jo, väri ei inspiroi, ja muitakin housuja kaapista löytyy.
Tähän saakka olen säästellyt noita kohtalaisen hyvillä mielin, mutta nyt kun tunnustin itselleni, etten oikeastaan tykkää housuista enää, säästäminen on alkanut tuntua perusteettomalta. Syvällä sisimmässäni tiedän, etten tule niitä enää oikeasti pitämään. Tässä valossa on kummallista, miten vaikeaa on silti päästää irti. Nuo kaikki järkiperustelut soivat päässäni niin kovaa, että tekee hirveästi mieli uskotella itselleni, että kyllähän noille vielä käyttöä löytyy. Toisaalta tätä kirjoittaessani tajuan koko ajan kirkkaammin, että housut vievät vain tilaa kaapissa.
Ainakin minä olen niin tottunut tekemään päätöksiä järkiperusteilla, että fiilistelyyn perustuva Konmari-menetelmä tuottaa välillä vaikeuksia. On hirveän helppo sanoa toiselle, että mitäs siinä vanhassa tavarassa roikut. Mutta itsehän näköjään kärsin ihan samasta syndroomasta. Ajatustapojen muuttaminen vie aikaa. Silti alkaa yhä enemmän tuntua siltä, että Marie on oikeassa.
Tykkään kovasti, kun kirjoittelet Konmari-menetelmästä. Löysin koko käsitteen juuri sinun ansiosta. Olen reippaasti eri mieltä monestakin kohdasta Konmarin kanssa, mutta tämä ilon tuottaminen toimi meillä loistavana periaatteena, kun mietimme, mitä romaaneja jätämme kirjahyllyymme. Nyt tunnen iloa katsellessani kirjahyllyämme enkä enää paineita siitä, että tuokin kirja pitäisi lukea. Tämä on ollut niin mukava muutos olohuoneessamme, että taidanpa yrittää samaa menetelmää vaatekaappini suhteen (joka siis on täynnä ihan hyviä vaatteita, joita tulee pidettyä jostain syystä toosi harvoin…) Kiitos hyvistä ja monipuolisista kirjoituksistasi!
Minäkin olen ollut erimieltä, mutta mitä enemmän asiaa pohdin, sitä lähemmäksi Kondoa ajatukseni siirtyvät… Samasta asiastahan moni muukin ammattiraivaaja puhuu, mutta Marie Kondo on jotenkin osannut esittää asian niin, että se on kolahtanut ihan uudella tavalla.
Kiva jos olet löytänyt täältä mukavaa luettavaa!
Kyllä mää tykkään kaikista mun vaatteista… <3
Oon huomannu saman, vaikka en oo kondoillu. Ennen aattelin, että on hyvä tyytyä vähempään ja osata nauttia tilanteesta ja asioista, joita jo omistaa, mutta nyt huomaan miettiväni, nautinko esineistä. En oo vielä perustanu päätöksiä tolle tunteelle kylläkään, mutta huomaan mieleeni hiipineen tuon uuden näkökulman.
Konmarin tapaan fiilistely ei sovi kaikkialle. Imurin olemassaolo ei todellakaan ilahduta minua. Silti en voi heittää sitä poiskaan.
En olisi nyt niin kriittinen vaatteiden suhteen. Tsekkasin edellisessä muutossa pakkaamia vaatteita, ja kyllä – sieltä löytyi kun löytyikin asiallinen mutta mukava ja vähän erilainen maksihame keväiselle matkalle – ja yhdet kengät, joiden käytettävyyden olin jättänyt huomioimatta. Tämä toimii, jos 10 vuotta sitten ostetut vaatteet menevät päälle. Olin ajatellut, että tuo hame on liian jotain, mutta oikean puseron kanssa se on ihana.
Eikä uuden muuton ja työhön liittyvien muutosten johdosta todellakaan ole aikaa etsiä saatia ommella sitä oikeaa vaatetta ko. reissulle. Yleensä kun en lomamatkaile tähän aikaan vuodesta, eikä lomamatkaan päde ihan samat pakkaus/vaatesäännöt kuin pidemmille ulkomaankeikoille.
Itse vasta Marien kirjan lukeneena olen myös alkanut miettimään tavaroiden kohdalla ilahduttavatko ne minua. Vastikään kävin vaatteita läpi tuon ajatuksen kanssa, ja aika monta vaatetta sai lähteä uuteen kotiin. Aina ei ole ollut helppoa päätöksenteko, helposti sortuu vanhaan tapaan perustella vaatteen säästämistä ’kun tämä on hyvässä kunnossa’ tai ’ehkä tälle löytyy käyttöä’. Pitää vain yrittää olla keksimättä syitä säilyttää esineitä, jotka eivät tuota iloa ja antaa ne eteenpäin muiden käyttöön, jotka niistä iloitsevat.
Kyllä minä tykkään kaikista vaatteistani. Paitsi en mitenkään rakasta urheiluvaatteita, mutta kun ne ajavat asiansa eikä niitä tarvii muuten nähdä kuin urheilun hetkellä, niin nekin menee. Hanki vain tarpeeseen, säilytä rakkaudesta on minun mottoni (ihania vaatteitahan maailmasta löytyy elämän ja kodin tukkeeksi ihan liikaakin).
Sä oletkin vaatehallinnan ammattilainen 🙂 Tarpeeseen nämäkin housut on hankittu, mutta tarpeet muuttuu. Joten en rakasta niitä enää. Kiertoon lähtevät.
Tarpeet muuttuvat ja se on ihan OK. Jos housut on alunperin tullut hankittua hyvät, niin eiköhän niistä ole vielä iloa jollekulle.
Mun haaste ovat iteommellut vaatteet. Niistä luopuminen on hankalaa koska 1) niissä on pala omaa sielua mukana ja 2) jou 10 vuotta sitten ompelemani juttu ei ehkä täytä nykyisiä laatukriteereitäni, ja häpeän laittaa vinkurasaumaisia teoksiani kierrätykseen. Mutta jos kangas on hyvää, niin ei viitsisi räteiksikään leikellä.
Pitäisitkö housuistasi, jos värjäisit ne vaikka mustiksi?
(Kierrätykseen viedään vaatteita jo ongelmaksi asti.)
Enpä usko. Tiedostan hyvin, että vaatekierrätys on Suomessa ongelmallista, mutta kieltäydyn kantamasta huonoa omaatuntoa jokaisesta vaatteesta josta luovun. 10 vuotta on ihan hyvä käyttöikä. Suurempi ongelma on minusta ne vaatteet, jotka ostetaan yhtä tai kahta kertaa varten, ja jotka ovat sen jälkeen niin huonossa kunnossa ettei nille löydy uutta ottajaa. Nämä ovat hyvät housut henkilölle, joka on aavistuksen minua hoikempi ja pitää ruskeasta 🙂
Tuttavalla oli juuttunut mittakannuun tupperwaren raastaja eikä se irronnut millään. Mittakannu oli vanha, nokka jo hiukan rikki. Me kaverit sanoimme, että ei muutakuin kopautat kannun rikki, niin homma on hoidettu. Mutta näin, että tuttavan oli hyvin vaikea päästää irti kelpo kannusta, joka hänen silmissään oli varmaan se edelleen kunnon kannu. Kuten nuo sinun housusi.
Näitä kelpo kannuja ja housuja on tosi vaikea erottaa omassa kaapissa. Siis sitä,että ne voisi jo nakata menemään.
Hyvä tarina, kiitos 🙂 Tuohon tilanteeseen voin hyvin eläytyä. Tuossa täytyy miettiä, kumpi on tärkeämpi. Jos mitään ei tee niin kumpikin on käyttökelvoton.
Mitä vähemmän omistan, sitä enemmän vähäinen omaisuuteni minua ilahduttaa!
Esimerkki: omistan kaksi takkia. Toinen on toppatakki joka on käytössä talvella, toinen takki on käytössä keväästä syksyyn. En mistään hinnasta luopuisi takeistani, sillä ne takaavat sen, että voin ulkoilla eri sääolosuhteissa mukavasti.
Jos omistaisin vaikkapa viisi takkia, varmasti jokin niistä olisi epämieluisempi kuin toinen. Kokisin, että jokin niistä ikäänkuin ilahduttaisi minua vähemmän kuin jokin toinen.
Ehkäpä pohdintasi kertoo siis vain siitä, että housusi ovat ”ylimääräiset”, eli käytännössä turhat sinulle.
Olet täsmälleen oikeassa. Housut ovat käytännössä turhat, en todennäköisesti tule niitä pitämään kuin äärimmäisen harvoin. Joten kiertoon lähtevät.