Uudet joululahjasäännöt

Kommenttiosastolla tuli taannoin keskustelua siitä, miten joululahjakäytännöt (ja varmaan muutkin) pitäisi päivittää meidän ajalle sopiviksi. Miten antaa lahjoja aikana, jolloin kaikilla on jo kaikkea ja sitäkin on liikaa? Lahjoihin liittyy kaikenlaisia tunteuita, eikä asia ole aivan yksinkertainen. Aloin miettiä asiaa lahjan antajan näkökulmasta. Saajallekin voisi tehdä oman etikettinsä, mutta se on oman postauksensa aihe.

1. Kunnioita saajan toiveita lahjattomuudesta. Minusta tämä on nykyaikana aivan ykkönen. Jos joku oikeasti ei halua mitään, niin älä anna mitään. Jos et kerta kaikkiaan kestä ajatusta, ettet antaisin MITÄÄN, kutsu saaja vaikka luoksesi syömään, vie hänet elokuviin tai tarjoa lounas. Tässä tilanteessa suosittelisin myös hyväntekeväisyyttä, esimerkiksi niitä kanoja kehitysmaihin tai muuta vastaavaa. Mutta älä anna hänelle tavaroita tai edes sitä suklaarasiaa, jos hän ei kerran halua mitään. Siihen on varmasti syynsä, ja jos väkisin lahjoo ihmistä joka mieluummin olisi ilman, aiheuttaa vain hämmennystä ja vaivautuneita tilanteita.

2. Kunnioita lahjatoiveita, mutta harkintaa käyttäen. Etenkään lapsille ei pidä automaattisesti ostaa kaikkea mitä he haluavat. Jos lahjatoive on mielestäsi liian kallis, älytön tai vaarallinen, aikuinen voi minusta ihan hyvin olla hankkimatta toivelahjaa. Jos taas toive on kohtuullinen (oli kyseessä sitten aikuinen tai lapsi), voi olla oikein hyvä idea toteuttaa se. Jos joku toivoo purkinavaajaa, niin siitä on hänelle luultavasti enemmän iloa kuin kynttilästä. Monet toivovat tiettyä lahjaa juuri siksi, että sellainen puuttuu. Jos lähtee kovasti sooloilemaan, voi tulla antaneeksi lahjoja joista ei olekaan iloa vaan pikemminkin vaivaa.

3. Velvollisuuslahjojen kannattaa olla katoavaa sorttia. Velvollisuuslahjoilla tarkoitan niitä lähipiirin ulkopuolisia ihmisiä, joille on tapana ollut antaa lahja pikemminkin siksi että se on kohteliasta ja tapana, ei niinkään läheisen suhteen vuoksi. Tällöin turvallisia valintoja ovat kukkaset, syötävät, juotavat sekä lahjakortit.

4. Aika on arvokkaampaa kuin tavara. Useimmilla meistä on jo kaikkea. Mutta kenelläkään ei ole liikaa ympärillään aidosti välittäviä ihmisiä. Anna yhteistä aikaa, elämyksiä ja apua. Pienten lasten vanhemmille lastenhoitoapua, vanhukselle ikkunanpesua ja niin edelleen. Kummilapsen voi toki viedä huvipuistoon, mutta yhtä hyvin sienimetsään. Aitoa läsnäoloa ei rahalla saa, siksi se on kaikkein arvokkainta.

5. Jos erityisiä toiveita ei ole, varminta on välttää tavaroita. Edellä mainitut katoavat lahjat, lahjakortit, palvelut ja elämykset ovat monella tapaa hyviä lahjoja, eivätkä ne kuormita kenenkään kotia. Sen sijaan parhaassa tapauksessa ne työllistävät jonkun (palvelut), ja useimmiten tuottavat iloa sekä saajalle että antajalle.

Mitä mieltä olette? Listaa voisi jatkaa kommenttilootassa!

Lahja vastavalmistuneelle?

Jatketaan eilistä lahjateemaa. Valmistujaisaika on tavaranhallinnan kannalta riskialtista aikaa. On nimittäin riskinä sekä saada että antaa jotain sellaista, mistä lopulta tulee pikemminkin taakka kuin ilo.

Yksinkertaisimmin tämän voi välttää, jos selvittää etukäteen, mitä päivänsankari toivoo lahjaksi ja noudattaa toivetta. Jos saajalla on jokin keräilykohde kuten astiasarja tai korumerkki, on lahjan valinta helppoa. Jos taas toivetta ei ole tiedossa, olisin itse varovainen astioiden ja muiden käyttöesineiden kanssa. Itse olen aikoinani saanut sekalaisia astioita, ja täytyy sanoa että niistä enää osa on käytössä, osa on kierrätetty jo kauan sitten.

Jos lahjaksi on toivottu rahaa, fiksu ylioppilas (tai miksei vaikka hääparikin) kertoo etukäteen, mihin aikoo rahaa käyttää. Joku voi kerätä matkarahastoa, toinen on muuttamassa uuteen kotiin, joku ehkä säästää ajokorttia tai muuta isoa hankintaa varten. Tällainen yksilöiminen on kohteliasta lahjojen antajia kohtaan, sillä se tekee rahalahjastakin persoonallisemman. Korttiin voi kirjoittaa toivotuksia matkalle tai onnea inssiajoon – tai mitä tahansa toiveeseen sopivaa. Joka tapauksessa antajasta tuntuu ehkä mukavammalta, kun voi ainakin ajatella, että tällä rahalla se kummityttö sitten pääsee kivaan ravintolaan syömään maailmalla matkatessaan tai että veljenpoika ostaa ensimmäiseen yksiöönsä hienon maton. Halutessaan rahalahjan voi personoida jollakin pienellä esineellä, jos pelkän rahan antaminen tuntuu ylitsepääsemättömän kalsealta. Voi vaikka ostaa matkaoppaan reissaajalle tai kauhan uuden kodin perustajalle. Jos pelkkä raha tökkii muttei oikein tiedä mitä hankkisi, lahjakortti on hyvä vaihtoehto. Niitä saa melkein mihin liikkeeseen tahansa, ja molempien osapuolten mieltymykse tulee otetuksi huomioon. Jos antaja haluaa välttämättä lahjoittaa korun, hän voi antaa lahjakortin kultasepälle, mutta saaja saa silti valita itselleen mieluisan lahjan.

Itse suhtaudun epäilevimmin erinäisiin klassikkotavaroihin, joita tähän aikaan vuodesta tyrkytetään etenkin sellaisille ostajille, jotka eivät tiedä mitä hankkisivat. Tähän sarjaan kuuluvat mm. aaltovaasit, erilaiset maailmankirjallisuuden klassikot alkaen Kalevalasta  päätyen Shakespearen koottuihin teoksiin, käytöksen kultaiset kirjat sekä Oiva Toikan linnut sun muut vuosikuutiot. Nämä ovat juuri sitä osastoa, joita sitten velvollisuudentunnosta muutetaan asunnosta toiseen eikä ikinä käytetä tai lueta. Tietenkin, jos ylioppilas on vartavasten toivonut jotain em. tavaroista, asia on eri. (Muistelen itse toivoneeni käytöskirjaa, ja sille on ollut myös käyttöä.) Mutta muuten nämä lahjat tuppaavat olemaan velvollisuuslahjoja puolin ja toisin – ostettu velvollisuudesta, säilytetään velvollisuudesta.

Edellä mainitut asiat pätevät etenkin silloin, kun lahjan saaja ei ole aivan lähipiiristä. Ymmärrän hyvin, että esimerkiksi omalle lapselle tai lapsenlapselle haluaa antaa jotain persoonallisempaa, ja se toki kaikille suotakoon. Silloin riski päätyä epätoivottuun lahjaan on muutenkin pienempi, kun kaikki tuntevat toisensa hyvin. Toisaalta uutta ei välttämättä tarvitse hankkia silloinkaan – itse olen saanut lahjaksi mm. koruja, jotka eivät välttämättä ole rahalliselta arvoltaan kovin suuria, mutta jotka vaikkapa isoäiti on aikanaan saanut vastaavassa tilanteessa lahjaksi. Näihin lahjoihin liittyvä tunnearvo onkin nimellistä arvoa paljon tärkeämpi, ja olen niitä siitä syystä kovasti arvostanut.

Lahjapohdintoja: opettajien muistaminen

YLEn nettisivuilla oli tänään kiintoisa juttu lahjoista, joita annetaan opettajille keväisin (ja miksei jouluisinkin). Jutussa oli monta näkökulmaa, jotka pohdituttavat sekä lahjan antajia että saajia.

Jutussa opettaja totesi, että kiusaantuu liian hienosta tai arvokkaasta lahjasta. Jos lahjasta paistaa kauas, että se on vanhempien kilpavarustelua eikä lapsesta lähtöisin, koko idea menee opettajan mielestä pieleen. Lahjojen antaminen onkin antajan näkökulmasta taiteilua sopivan arvon kanssa. Liian halpa voi nolostuttaa antajan ja ehkä saajankin, liian kallis taas voi tuntua saajasta epäkorrektilta, ja ehkä aiheuttaa epämiellyttävää vertailua muiden antajien kesken. Toisaalta halvalla hinnalla ei ole merkitystä, jos ajatus lahjan takana on vilpitön ja onnistunut. Lapsen askartelema kortti ei maksa mitään, mutta on silti arvokas siihen laitetun ajan ja vaivan vuoksi. Divarista ostettu läjä lukemista kesäksi ei sekään maksane maltaita, mutta osoittaa lahjan antajan miettineen lahjan saajaa ja hänen mieltymyksiään. Liian kallis lahja voi saajasta tuntua pikemminkin lahjonnalta kuin kiitollisuudenosoitukselta.

Kenen kuuluu lahja antaa? Sain jutusta sen kuvan, että opettajat eivät varsinaisesti odota lahjaa keltään, mutta lasten itse valitsemat tai tekemät lahjat ilahduttavat eniten. Toisaalta voin vanhempana eläytyä siihen ajatukseen, että haluaa itse osoittaa arvostavansa opettajan tekemää työtä ja siksi muistaa lahjalla. Jutussa mainittiin yhtenä vaihtoehtona yhteislahja koko luokan puolesta. Se kuulostaa minusta hyvältä ajatukselta: kaikki maksavat yhtä paljon ja summa pysyy maltillisena, voidaan toteuttaa jokin yhteinen ajatus ja parhaimmillaan opettaja saa jotain tosi kivaa, jota kukaan ei yksin olisi voinut hankkia.

Toisaalta jutussa mainittiin äiti, joka ei halunnut viedä opettajalle kukkia vaan jotain pysyvämpää muistoa lapsistaan. Siksi lahja on yleensä ollut koriste-esine. On peräti inhimillistä ajatella, että juuri omasta lapsesta olisi kiva jäädä opettajalle pysyvä muisto, mutta pahoin pelkään että tämäntyyppiset koriste-esineet päätyvät useimmiten kirpputorille tai kaapin perälle pölyttymään. Halu jättää pysyvä muisto on enemmän antajasta kuin saajasta lähtöisin, vaikka mielestäni lahjaa pitäisi aina ajatella saajasta käsin. Ehkä voisi myös kyseenalaistaa ajatuksen, miksi juuri minun lapsestani pitäisi jäädä jokin erityinen muistikuva…  Omassa lähipiirissä sattuu olemaan runsaasti opettajia, ja olen huomannut että ikimuistoisimmat oppilaat jäävät mieleen ihan muista syistä kuin kevätjuhlalahjoista. Sen sijaan useampi vaasi on kierrätetty vuosien saatossa eteenpäin.

Oma lapsi ei ole vielä kouluiässä, mutta erinäisiä kerhotätejä ja päiväkodin työntekijöitä on tietysti muistettu. Olen noudattanut omia ohjeitani, ja pitäytynyt suklaassa ja kukkakimpuissa. Viime keväänä kirjoitin korttiin lorun, jonka lapsi oli kerhossa opettanut muille, sillä se sattui olemaan hoitajillekin uusi. Siinä tuli vähän persoonallista otetta mukana. En missään nimessä halua kuormittaa ketään kynttilöillä, lasitavaralla tai vastaavilla. Kukat ilahduttavat aikansa ja sen jälkeen ne voi heittää hyvällä omallatunnolla roskiin. Kerhotädin ei tarvitse muistaa lastani sen jälkeen, kun kerhotie on päättynyt.

Palautus 20 vuoden taakse

Joskus tavaroita ei voi myydä, kierrättää saati heittää roskiin, vaan ne pitää palauttaa takaisin menneisyyteen. Joskus teini-ikäisenä seurustelin pojan kanssa, jonka äiti antoi minulle paljon lahjoja. Yksi niistä oli villapaita, jonka hän oli itse saanut alle parikymppisenä omalta äidiltään tai mummoltaan – en enää pysty muistamaan keneltä. Neule oli paksua villaa, siinä oli monimutkainen kirjoneulekuvio ja se oli mielestäni silloin kauan sitten hyvin hieno. Arvostin myös sitä, että sain lahjan jolla oli antajalleen paljon tunnearvoa.

Teinisuhteet eivät tunnetusti ole kovin pitkäikäisiä, ja kun erottiin neule jäi minulle. Olisi pitänyt palauttaa se jo silloin, mutta en varmaan muistanut tuolloin koko asiaa. Niinpä tuo hieno villapaita on uskollisesti kulkenut mukanani vuosikaudet, muutosta ja asunnosta toiseen. Kertaakaan sitä ei ole pidetty, mutta en ole voinut heittää sitä poiskaan. Lähinnä siksi, että en kokenut olevani villapaidan ”oikea” omistaja, ja koska tiesin sen tunnearvon, joka sillä alkuperäiselle omistajalleen oli ollut. Yhteydet exään ja hänen perheeseensä katosivat nopeasti täysin, enkä myöhemmin tiennyt mihin paidan olisi edes voinut palauttaa.

Siitä lähtien, kun tavaroiden karsiminen muuttui tietoiseksi projektiksi, paita on kummitellut mielessäni. Lopulta vähän yllättäen sain selville tuon taannoisen anoppikokelaan osoitteen. Nyt sain vihdoin postitettua villapaidan takaisin oikealle omistajalleen. Pistin mukaan lyhyen kirjeen, jossa selitin miksi lähetän paidan takaisin. Toivon, ettei paketin saaja pahastu tai loukkaannu, vaan ymmärtää miksi näin teen. Mielestäni tuollaiset perintöaarteet eivät kuulu vieraille. Ehkä lahjan antajalla on jo lapsenlapsia tai muita läheisiä, joille paita kuuluu paljon enemmän kuin minulle.

Tuntuu vähän hassulta lähettää postia vuosikymmenten taakse, mutta mitäpä sitä ei tekisi päästäkseen turhasta eroon. Ainakaan paita ei enää vie tilaa omassa kaapissani, eikä minun tarvitse säilyttää sitä enää velvollisuudentunnosta. Tämä oli samalla yksi laiskuusviikon tehtävä, yksi asia pois päiväjärjestyksestä.

Viikon vinkit: Tavarataivas, joulusiivous ja turhia lahjoja

Tarkkasilmäinen lukija vinkkasi jo aiemmin kommenteissa: TV1 esittää Tavarataivas-dokumentin 23.12. klo 21, ja vielä uudelleen 28.12. Olen hyvin iloinen, koska en vieläkään ole onnistunut näkemään tätä aiemmin. Tarkat esitystiedot tässä. Palaan aiheeseen kun olen katsonut dokumentin. Tästä linkistä pääsee katsomaan lyhyen haastattelun dokumentin tekijästä. Haastattelija on jotenkin ärsyttävä, mutta haastateltava puhuu kiinnostavia.

MTV3 jakelee viimeisiä vinkkejä järkevään joulusiivoukseen. Omat ehdotukseni: keskity olennaiseen, siivoa kunnon aineilla ja välineillä, älä kasaa itsellesi turhia paineita.

Älä anna turhaa lahjaa! Joulun jälkeen epäonnistuneita lahjoja päätyy avaamattomina erilaisiin kierrätyspisteisiin. Asiantuntijan mielestä syynä on se, että ostetaan vain jotain eikä oikeasti ajatella lahjan saajan makua tai tarpeita. En voisi olla enempää samaa mieltä hänen kanssaan. Hirveää rahan ja ajan hukkaa. Jos ei keksi mitään, ehdotan lahjoitusta hyväntekeväisyyteen lahjansaajan puolesta, tai sitten vanhaa kunnon lahjakorttia esim. tavarataloon, josta jokainen voi itse hankkia mieluisan tavaran. Ihmisillä on käsittämätön idea, että lahja ei ole kunnon lahja, jos se ei ole paketissa. Lapset vielä ymmärtää, mutta kuka aikuinen voisi pahastua siitä, että joku on lahjoittanut rahaa vaikkapa uudelle lastensairaalalle tai SPR:n kriisirahastoon sen sijaan, että olisi sijoittanut sen pönäkkään koristekynttilään, jota ei ikinä polteta? Maailma on materiaa täynnä, eikä meistä monikaan tarvitse sitä yhtään enempää.

 

Viikon vinkit: vähemmän stressiä

Linkkivinkkejä on kertynyt hurjat määrät odottamaan julkaisua tämän hiljaiselon aikana. Tällä kertaa jouluteemalla: miten vähentää (joulu)stressiä.

Etelä-Suomen Sanomat kirjoittaa ytimekkäästi 10 vinkkiä, joilla joulustressiä voi vähentää. Mitään mullistavaa ei täältä löydy, mutta ihan järkeviä juttuja kuitenkin.

MTV3-sivuilla taas vinkataan, miten aattoillan lahjapapaerihässäkän voi välttää. Tosin on todettava, että ekologisuus vaatii tässäkin vaivannäköä, mikä ehkä on ristiriidassa stressin välttämisen kanssa…

Harvinaisen kattavassa jutussa käydään läpi erilaisia tapoja, joilla lasten lelumäärää voi hillitä ja hallita.  Jutussa keskitytään etupäässä säilytysratkaisuihin, mutta vinkit ovat mielestäni järkeviä. Itse tosin vannon tässäkin asiassa säännöllisen karsimisen nimeen. (MTV3)

 

Rikki ja roskiin

Viikonloppuna tapahtuneen ruuanlaittoepisodin seuraksena eräs pannunalusista tuli tiensä päähän. Lyhyesti sanottuna se ensin kärähti, ja sitten vettyi. Lopputulos oli musta ja haiseva. Alkuperäinen materiaali oli jonkinlaista tervattua (?) punosta, joka ei tällaista käsittelyä kestänyt.

Puoliso kysyi, mitä aluselle tehdään. Vastasin enempiä miettimättä, että pannaan roskiin. Hän halusi vielä tietää, mistä alunen oli peräisin. Arvelin sen olevan lahja yli kymmenen vuoden takaa. ”Saako tämän oikeasti pistää roskikseen?” kysyi hämmästynyt puoliso. Sanoin että saa.

Jäin miettimään, että ehkä jossain aiemmassa elämässä olisin saattanut säästää alusen, ja yrittänyt saada siitä vielä kelvollista. Se ei olisi kuitenkaan onnistunut, ja niinpä alunen olisi jäänyt kaappiin pyörimään, eikä sitä olisi koskaan käytetty. Yritin hakea sitä säästämisen fiilistä, ja tunnustelin vähän aikaa, miltä tuntuisi säästää esine sen sijaan että heittäisin sen vain kylmästi roskiin. Tällä kertaa kuitenkin totesin, että tavaroilla on oma käyttöikänsä. Tämän esineen elinkaari loppui nyt, ja sillä siisti. Alusia riittää, eikä haisevalla lahjalla ole mitään tekoa.

Noilla edellä mainituilla perusteilla tavaroiden säästely johtaa vain tarpeettomien roinien kasoihin. Tämä pieni episodi havainnollisti sitä, että päätöksenteko ratkaisee. Kun päätin heittää pilalle menneen tavaran samantien eroon, se ei missään vaiheessa ehtinyt muuttua roinaksi.

Viikon vinkit 32/2013: kierrätyssivusto ja kepeää kesälukemista

Löysin kätevän linkin, joka helpottaa kierrätystä: http://www.kierratys.info/index.php Sivuston avulla on helppo etsiä lähimmät kierrätyspisteet. Sivuilta löytyy myös hyvää tietoa eri jätelajeista ja niiden kierrätyksestä. Tuolta voi mm. tarkistaa mihin jätteeseen mikäkin pitää laittaa. Testailin hakua vähän, ja kannattaa laittaa hakuehtoihin tarpeeksi laaja etäisyys lähtöpisteestä, jotta kaikki kierrätyspaikat varmasti löytyvät. Tämä voisi olla kätevä esimerkiksi jos mökiltä pitäisi viedä jätettä pois, eikä tiedä missä lähin kierrätyspaikka sijaitsee.

Iltasanomat on tällä viikolla tarjoillut kepeitä ja lyhyitä juttuja, jotka sivuavat Arkijärjen aihepiiriä. Tässä jutussa muistutetaan putsaamaan erilaisia asioita, joita ei usein tule ajatelleeksi pöpöpesänä. Tunnustan, etten ole koskaan pessyt luottokorttiani, enkä ole tullut ajatelleeksi, että siihen olisi aihetta…

Tämä toinen artikkeli antaa vinkkejä tupaantuliaislahjaksi ainaisen leivän ja suolan sijasta. Osassa ideoista on ihan järkeä, mutta kannattaa ottaa huomioon, onko kyseessä ensimmäiseen omaan asuntoonsa muuttava opiskelija vai äskettäin asuntoa vaihtanut perhe. Tarpeet nimittäin vaihtelevat. Opiskelija saattaa ilahtua siivoustarvikkeista, mutta pidempään omillaan olleilla niitä löytyy riittävästi omasta takaa. En myöskään varauksetta veisi viherkasvia, ainakaan kysymättä ensin. Niistä voi tulla taakka, jos ei satu olemaan viherpeukalo. Leikkokukat ovat parempia, koska ne kuolevat pois omia aikojaan.

Karkkia kaverille

Juttelin äskettäin ystäväni kanssa, joka kertoi seuraavan tapauksen: hän oli menossa tapaamaan erästä kaveriaan. Matkalla hän poikkesi kauppaan ostaakseen itselleen välipalan ja kaverilleen jonkun pienen viemisen. Hän valitsi itselleen terveellisen smoothien ja kaverille suklaapatukoita. Ystäväni tarkoitus oli mitä parhain. Hän ei suinkaan halunnut salakavalasti lihottaa omaa kaveriaan samalla kun itse hörppi terveellistä pirtelöä. Hän vain halusi ilahduttaa viemällä jotain hyvää, vaikka valitsikin itselleen terveellisemmän vaihtoehdon. Käytännössä ystäväni hairahtui ajatusharhaan, joka tutkimusten mukaan vaivaa ihmisiä varsin laajasti.

Törmäsin äskettäin Psychology Today:n nettisivuilla mielenkiintoiseen tutkimukseen, jonka mukaan ystäväni toimi varsin ennakoitavalla tavalla. Mitä tulee ruokaan ja etenkin herkkuihin, arvioimme näköjään omia ja muiden ihmisten valintakriteereitä täysin eri periaatteilla. Kun valitsemme itsellemme ruokia, puntaroimme lukuisia toisilleen vastakkaisia vaihtoehtoja: otanko terveellisen vai herkullisen vaihtoehdon? Panostanko painonhallintaan pitkällä tähtäimellä vai palkitsenko itseni karkilla rankan työpäivän jälkeen? Mutta kun kyse on muista ihmisistä, oletamme heidän laittavan nautinnon automaattisesti etusijalle. Siksi viemme hyvällä omallatunnolla tuliaisiksi ison suklaalevyn, vaikka emme välttämättä ostaisi sellaista itsellemme. Uskomme nimittäin, että muut voivat syödä mitä vain ilman sen kummempia tunnontuskia tai sisäisiä konflikteja.

Ajatusmallissa on kuitenkin vääristymä – toiset ihmiset kärsivät nimittäin samoista ristiriidoista kuin me itsekin. Asiaa ei auta se, että joku antaa houkuttelevan herkun lahjaksi – oikeastaan päinvastoin. Sen lisäksi että sen syömisestä tulee huono omatunto, myös syömättä jättämisestä tulee huono omatunto. Minulle on käynyt joskus niinkin, sama vieras joka on tuonut jotain herkkuja tuliaisiksi, kieltäytyy itse syömästä niitä kahvipöydässä. Aika nurinkurista!

Olen edelleen sitä mieltä, että syötävät ja juotavat ovat oikein hyviä lahjavaihtoehtoja. Mutta artikkelin luettuani harkitsen varmasti jatkossa vielä tarkemmin, mitä vien. Hyvä idea on viedä jotain sellaista, mitä itsekin haluaisi saada. Minä en tosin herkuista yleensä kieltäydy, mutta laatu korvaa määrän. Ja jos haluaa pelata varman päälle, aina voi viedä tuoreita kukkia.

Alkuperäinen englanninkielinen artikkeli löytyy täältä.

Paljous on pahasta

Näin pääsiäisen jälkimainingeissa sadattelen itsekseni sitä neropattia, joka keksi suklaamunan. Kyseessähän on (yleensä aika huonolaatuinen) karkki, joka on kääritty metalliin ja jonka sisällä on tarpeeton muovikrääsä. Kokonaisuus on tietysti lasten ja isovanhempien mielestä vastustamaton. Ja mitä siitä seuraa? Suklaaseen addiktoitunut napero, foliosilppua lattialla ja runsaasti tarpeettomia muovileluja, jotka päätyvät ensimmäisen viikon sisällä roskiin.

Älkää käsittäkö väärin. Muutama suklaamuna kerran vuodessa ei ole mikään katastrofi. Ongelma syntyy silloin, kun pääsiäinen tuntuu jatkuvan vielä monta viikkoa palmusunnuntain jälkeenkin. Sama pätee mihin tahansa hauskuuteen – vähän on tarpeeksi. Mitä enemmän jotain erityistä on tarjolla, sitä vähemmän erityiseksi se muuttuu. Olen kuullut hurjia tarinoita perheistä, joissa lahjoja on niin paljon, etteivät lapset jaksa edes avata kaikkia. Sama koskee varmaan kaikkia muitakin lahjoja. Inflaatio iskee todella nopeasti.

Eikä ilmiö ole vieras aikuisillekaan. Jos jotain ostosta varten on säästänyt, tehnyt suunnitelmia ja harkinnut ostamista pitkään, tavara pysyy erityislaatuisena pidempään. Mutta kuvittele, että olet juuri hankkinut vaikkapa upouuden älypuhelimen. Sitten saisit kuulla, että olet voittanut arpajaisissa kolme samanlaista lisää. Ensimmäisen puhelimen erityisyys haihtuu nopeasti siinä kolmen vastaavan rinnalla. Eikä kukaan ehdi käyttää neljää puhelinta, vaikka ne olisivat miten hienoja. Sama koskee lasten lahjoja, ja varmaan myös aikuistenkin.

Olen siis sitä (tylsää) koulukuntaa, jonka mielestä kohtuus kannattaa kaikessa. Ja jos vetää överiksi missä tahansa lajissa, kerran kymmenessä vuodessa riittää. Olen jatkuvasti väittänyt, että en kannata äärimmäistä karsimista missään. Mutta ehkä minussa sittenkin asuu pieni minimalisti?