Viikon vinkit: Kuinka monta vaatetta, raivausohjeet ja puolipitoisten ongelma

Tässä artikkelissa mietitään ja lasketaan, kuinka monta kappaletta mitäkin tavaraa ihminen tarvitsee. Nämä laskutoimitukset ovat mielestäni aina kiehtovia. Jutussa annetaan esimerkiksi sellainen, että miten monta asua eli erilaista yhdistelmää saa tietystä määrästä vaatteita. Ongelmana tässä on, että nämä yhdistelmät ovat kuvitteellisia, ja vaikka lopputulos olisikin laskennallisesti miljoonia, niin käytännössä niin ei ole. Esimerkiksi sortseja ei voi yhdistää kovin monen eri vaatteen kanssa, ja sama koskee muitakin kausivaatteita. Todellisuudessa yhdistelmien määrä on paljon rajallisempi. Lisäksi minusta asu, jossa on samat housut, paita ja kengät mutta erilainen huivi kaulassa, ei varsinaisesti ole uusi asu, vaan ainoastaan variaatio ensimmäisestä, eikä erilainen huivi tee asusta esimerkiksi sopivaa johonkin erilaiseen tilaisuuteen. Tämä kaikki on tietenkin nipotusta – jutun ydinhän on siinä, että pärjäämme paljon vähemmällä kuin kuvittelemme. Mutta tämä osoittaa sen, miksi tietynlainen laskeminen on turhaa, ja järkevämpää on keskittyä siihen, että tavarat mahtuvat niille varattuun tilaan, olipa lukumäärä mikä tahansa. (MTV)

EDIT: Edellisen jutun luvut ovat aivan hassuja, eivätkä pidä paikkaansa. Rinnan esimerkissä vaatekokonaisuuksia tulee reilut 600, ei yli kuutta miljoonaa. Ilanaa ei ilmeisesti ole haastateltu tähän lainkaan, vaan toimittaja lainaa hänen kirjaansa.

Ammattijärjestäjä Eveliina Lindell antaa järkevät perusohjeet siihen, kuinka karsiminen ja tavaroiden hallinta saadaan alkuun. Hyvä vinkki on mm. varautua ennalta siihen, tarvitseeko esimerkiksi kanto- tai kuljetusapua, jotta tavarat saadaan todella ulos talosta. (Pirkka)

Tässä konmari-vaikutteisessa artikkelissa toimittaja on ratkaissut omien puolipitoisten vaatteidensa ongelman. Hänen suurin oivalluksensa on itse asiassa se, mitä vaatteita ei edes tarvitse pestä. Olen periaatteessa samaa mieltä, että farkkuja on turha heittää koneeseen ennen kuin ne ovat oikeasti likaiset, esim. kurassa tai muuten tahraiset. Mutta en mielelläni laita niitä takaisin kaappiinkaan putipuhtaiden joukkoon. Niissä on kuitenkin pölyä ja muuta kuonaa, joten säilytän käytettyjä farkkuja omalla tuolillaan. Tosin minulla on aktiivikäytössä vain kahdet farkut, joten tämä ei ole sikäli ongelma. Jos kierrossa olisi esimerkiksi kahdeksan paria, tilanne olisi varmasti erilainen.

Kaiken ei tarvitse olla esillä

Päätin kirjoittaa aiheesta, joka on pidemmän aikaa häirinnyt minua. Tämä ajatus tulee usein vastaan erilaisten ammattijärjestäjien kommenteissa, mutta nousee myös säännöllisesti esille facebookin Konmari-ryhmässä, jota seurailen sivusta. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kyse on siitä, pitääkö kaikki itseä ilahduttavat kuvat tai muistoesineet olla jatkuvasti esillä omassa kodissa.

Se, että säilyttää kodissaan esineitä joista aidosti tykkää, ei tietenkään ole mikään Marie Kondon omaperäinen ajatus. Hän on vain osannut paketoida tuon idean hyvin. Samasta asiasta on puhuttu varmaan yhtä kauan kuin koteja on raivattu. Sen sijaan on kiinnostava kysymys, mitä niille kaikille ihanille tavaroille sitten pitäisi tehdä. Hyvin usein törmää näkemykseen, että aarteita ei pidä hautoa kaappien perukoilla, vaan ottaa käyttöön ja nauttia niistä. Tai että jos haluaa säästää vaikka vauvan pikkuruiset vaatteet, niin nekin pitäisi sitten laittaa jollain tavalla esille, vaikka kehyksiin. Logiikka menee niin, että jos ne potkuhousut ovat vain laatikossa vintillä, ne eivät ilahduta samassa mittakaavassa, kuin jos ne olisivat seinälle ripustettuina.

Sanon nyt suoraan että karsastan tällaista ajatusta suuresti. Ajatus kehystetyistä vauvanvaatteista meidän olohuoneen seinällä on aivan absurdi! Haluan seinilleni taidetta, en 56-senttisiä bodyja. Tuolla mainitsemallani listalla joku pohti, mitä tehdä omalle ylioppilaskuvalle, pitäisikö se kehystää ja laittaa seinälle vai säästää muuten? Aika moni puhui kehystämisen puolesta, ja kun joku ehdotti että voihan sen laittaa jonnekin laatikkoon säilöön, tuli tiukkaa palautetta että ei noin! Minulla on jossain oma ylioppilaskuva tallessa, mutta siinäpä jälleen kuva jota en todellakaan halua seinälleni. (Ja tähän kohtaan muistutus siitä, että tämä kanta edustaa henkilökohtaisia mieltymyksiäni. Jokaisella on vapaus ripustaa kotiinsa juuri mitä haluaa, eikä se kuulu muille.)

Vaikka en haluakaan katsella noita muistoesineitä päivittäin, haluan siitä huolimatta ehdottomasti säästää ja säilyttää niitä. Ne ovat tärkeä osa elämänhistoriaani, ja arvelen että myöhemmin myös jälkipolvet arvostavat noita pieniä pisaroita menneisyydestä. Taidan uida  kovasti vastavirtaan, kun olen sitä mieltä että nuo ja monet muutkin muistoesineet ilahduttavat olemassaolollaan, vaikka ne ovatkin katseilta piilossa. Tieto siitä että omistan ne, tuo minulle iloa.

En siis tuomitse kenenkään valintoja sen suhteen, mitä haluaa kodissaan pitää esillä. Kritisoin vain sitä, että nykyisin tulee helposti sellainen tunne, että minkään tavaran säästäminen vain säästämisen ilosta, olisi jotenkin epähyväksyttyä. Mutta olen eri mieltä. Säästäminen voi olla perusteltua ja järkevää, eikä tavaroiden arvoa vähennä se, että ne eivät ole päivittäin esillä.

Tässäkin on sävyeroja. Jos säästää esimerkiksi kauniita astioita vuodesta toiseen ottamatta niitä koskaan esille, ja käyttää sen sijaan kolhuisia ja rumia astioita vain noita hienoja säästääkseen, voi olla ihan paikallaan kyseenalaistaa tilanne. Jos kyseessä on selvä käyttöesine, jota säästellään tyhjänpanttina, olen samaa mieltä siitä, että käyttäminen voi hyvinkin olla parempi vaihtoehto. Mutta kun kyse on yksittäisistä muistoesineistä, joita ei ole tarkoituskaan enää koskaan käyttää (vrt. nuo vauvanvaatteet), niiden säilyttäminen muuten vaan on minusta aivan ok. Minusta ei pidä väkisin etsiä tapoja laittaa muistoja seinille, jos se ei tunnu omassa kodissa luontevalta.

Mitä mieltä te olette tästä trendistä? Onko teistä muistotavaroiden säilyttäminen vaikkapa laatikossa vintillä ihan ok?

Raivaamisen järjestys, ja onko sillä väliä?

Olen viime aikoina seurannut kiivasta keskustelua siitä, missä järjestyksessä koti kannattaisi raivata. Konmarin nimeen vannovat haluavat noudattaa Marien lanseeraamaa järjestystä, ja sitten ihmiset jotka eivät ole systeemissä niin sisällä, ovat aloittaneet kuka mistäkin. Keskustelupalstoilla välillä kipinät sinkoilevat kun nämä koulukunnat törmäilevät toisiinsa.

Luonnollisesti minullakin on vakaa näkemys asiasta. En suoraan sanottuna usko, että järjestyksellä olisi mitään väliä, etenkään psykologisesta näkökulmasta. Sen sijaan käytännöllisestä näkökulmasta katsottuna asialla on merkitystä. Jos joku kysyisi minulta, ehdottaisin esimerkiksi tällaisia asioita:

Aloita helposta kohdasta. Jos raivattavana on paljon omaisuutta, motivaatiota parantaa, kun saa nopeasti tulosta aikaiseksi. Helppo voi tarkoittaa pientä, rajattua aluetta, vaikka yhtä hyllyä, tai sitten helppoa kategoriaa, kuten vaikka omaa sukkalaatikkoa.

Aloita näkyvästä paikasta. Jos raivaa ensimmäisenä jotain sellaista, mikä on näkyvissä, tulokset motivoivat jatkamaan. Tämän takia en välttämättä suosittele aloittamaan sieltä ulkovaraston peränurkasta, vaikka esimerkiksi jotkut ammattijärjestäjät neuvovat niin tekemään. Siinä on takana logiikka, että varastoista raivataan turhat pois, jotta sinne tulisi tilaa säilyttää tarpeellisempaa tavara, kun siirrytään kodin sisätiloihin. Mutta varastosta aloittamisen riski on siinä, että ensin huhkii tuntitolkulla, ja silti mitään muutosta ei näy missään. Kodissa on yhtä sekavaa kuin ennenkin. Se jos mikä on epärohkaisevaa. Siksi minusta kannattaa aloittaa paikasta, jonka näkee päivittäin.

Viimeinen neuvo koskee ihmisiä, jotka eivät asu yksin. Aika usein muu perhe ei välttämättä ole niin innolla mukana raivausoperaatiossa. Sen takia kannattaa aloittaa sellaisesta paikasta, joka saa olla muulta perheeltä rauhassa. Tässä suhteessa omat vaatteet on hyvä aloituskohde, koska niistä voi päättää aivan itse, eikä ole todennäköistä että muut perheen jäsenet tulisivat heti sekoittamaan uuden järjestyksen. Näinkin voi tietysti käydä, mutta pienemmällä todennäköisyydellä, kuin jokin yhteiskäytössä oleva paikka.

Kas näin. Käytännöllisyys ennen kaikkea. Minusta raivaamisesta ei pidä tehdä ollenkaan vaikeaa. Sen sijaan jos siihen rupeaa, kannattaa tehdä sillä systeemillä, jonka kokee itselleen fiksuimmaksi. Erilaisista oppaista voi saada inspiraatiota, mutta mihinkään ei kannata juuttua, jos systeemi ei tunnu omasta mielestä loogiselta, ei näihin minunkaan ohjeisiin.

Kirjoitan, mutta en juuri nyt blogia

Nyt on kuulkaa hektinen vaihe menossa. Päivät vähenevät ja deadline lähestyy sellaista vauhtia, että blogi jää hetkeksi väistämättä harvemmalle päivitystahdille. Kirjoitan siis kone sauhuten joka päivä, mutta niitä tekstejä pääsette lukemaan vasta tammikuussa. Kuten alkusyksystä vannoin, en ole viime aikoina tehnyt juuri muuta. En ole silittänyt, mankeloinut enkä vältellyt eineksiä. Parvekekukat ovat saman kuin heinäkuussa, mistä voinette päätellä niiden kunnon tällä hetkellä. Lohdutan itseäni sillä, että tuollainen hylätty asumus -teemahan sopii nyt hyvin tähän halloween-aikaan.

Jos kuitenkin kaipaatte lukemista, suosittelen Hesarin tämän päiväistä artikkelia sivuilla C2-3. Jutussa näytti olevan maksumuuri, eli voi olla että jos et ole tilaaja, sitä ei pääse lukemaan. Artikkelissa kierrätyskeskuksen työntekijä yrittää herätellä ihmisiä miettimään, kuka on se ihminen, joka sinun vanhoja tavaroitasi todella haluaisi käyttää. Tämä on  erinomainen huomio! Itsekin mietin usein, että kyllä tätä joku vielä voi käyttää – mutta en ole pysähtynyt miettimään, että siis tarkalleen ottaen kuka. Jos minä en halua, niin miksi joku muu haluaisi?

Konmarin ongelma on se, että siinä painotetaan niin kovasti ilahduttamista. Mutta mitä jos kaiken ei tarvitsisi ilahduttaa sydänjuuria myöten? Säästetään se vähän ruma pyyhe, käytetään reikäiseksi, ja sitten kun sillä on vielä pesty lattia ja auton vanteet, heitetään roskiin hyvällä omalla tunnolla. Sen jälkeen ostetaan uusi, jos tarve vaatii. En sano, että kaikki mahdolliset ahdistavat tavarat pitäisi säästää, mutta oikeasti tätä voisi välillä miettiä enemmänkin. En ehdi tämän enempää tähän nyt paneutua, mutta sanonpa vaan, että mielenkiintoinen näkökulma! Argumentteja löytyy varmasti sekä puolesta että vastaan.

PS. Viikon vinkit ilmestyy sunnuntaina ihan normaalisti. Siihen saakka voi olla hiljaista 🙂

Sukkien taittelun taika

Sukkalaatikko oli päässyt aika kaaosmaiseen kuntoon. Alkutilanne näytti tältä:

img_0217

Kuten näkyy, laatikko on täynnä kaikenlaista. Tuossa oikeassa etukulmassa on yritys viikata sukkia riviin, Näkyy vähän huonosti, koska mustat sukat eivät erotu kovin hyvin mustasta laatikosta. Laatikko puolestaan oli askarreltu paperikassin pohjasta, ja se alkoi jo hajota. Sukkahousuja olen vain heitellyt tuohon päälle yhteen läjään. Tästä laatikosta oli vaikea löytää mitään.

15 minuuttia myöhemmin olin käynyt jokaisen sukan ja sukkahousun läpi. Erottelin parittomat, rikkinäiset ja muuten vaan kulahtaneet tai väärän kokoiset joukosta pois. Loput viikkasin sillä systeemillä, mitä täälläkin olen mainostanut moneen otteeseen. Sukkahousut käärin kasaan ihan vaan perinteisellä konmaritekniikalla. Otin avuksi tilanjakajia – toisin sanoen hedelmärasioita. Lopputulos:

img_0219

Tämä kuva on parempi ja informatiivisempi kuin tuo eka, mutta eron voi hahmottaa silti selkeästi. Tästä laatikosta näkee mitä missäkin on. Vasemmalla on paksut villa- ja bamubusukkikset. Keskellä edessä ohuemmat, edessä yli 50 denierin ja takana olevissa rasioissa on ohuet juhlasukkikset ja ohuet nilkkasukat. Edessä oikealla on kaikki nilkkasukat värin mukaan viikattuina.

Tuota viikkaamista saattaa joku irvailla, mutta olen kokenut sen todella käytännölliseksi. Sukkien taittelu siististi vie muutaman minuutin, mutta sen seurauksena ikinä ei tarvitse etsiä mitään. Jos taas tilanne on tuo mikä ylhäällä, etsimiseen kuluu lopulta ne samat minuutit. Ostan ensisijaisesti vain samanlaisia nilkkasukkia (pientä variaatiota on, mutta pääsääntöisesti ostan aina samanlaisia). Jos huomaan että sukka on mennyt puhki, säästän aina sen ehjän puolen parista. Se rullataan siististi pystyyn noiden oikeanpuoleisten purkkien väliin. Sitten kun myöhemmin sukka jälleen hajoaa, tuolta löytyy sille luultavasti uusi pari. Sama systeemi toimii, jos pesukoneeseen on eksynyt parittomia.

Paperihaaste jäi minulla kesken kriittisen aikapulan vuoksi, mutta jos haluatte helpon ja nopean koko koti kuntoon -haasteen, kääntykää sukkalaatikkonne puoleen!

Viikon vinkit: kolme näkökulmaa Konmariin

Oletteko huomanneet, että Konmari-menetelmää kritisoivissa jutuissa on sellainen yhteinen piirre, että toimittaja puhuu itsensä kanssa ristiin? Yleensä kolumnin alkupuolella todetaan, että menetelmähän on periaatteessa hyvä, eikä ihmisen pitäisikään omistaa muuta kuin iloa tuottavia tavaroita. Mutta sitten aletaan kritisoimaan sitä, että tähän päästäkseen pitäisi heittää tavaroita pois, tai mikä pahempaa – siivota! Eli tavoite kelpuutetaan, keinoja ei.  Jostain syystä se, että etenkin naiset haluavat järjestää kotiaan, tuntuu olevan monille punainen vaate. Tämä koko ilmiö on mielestäni äärettömän mielenkiintoinen.

Ensin kaksi esimerkkiä, jossa on juuri tämä näkökulma. Etelä-Suomen Sanomien kolumnissa toimittaja puhuu itsensä kanssa aivan ristiin, kehumalla ensin Konmaria fiksuksi ja sen jälkeen haukkumalla sitä noudattavat ihmiset. Anna Perhon kolumnissa Me Naiset -lehdessä puolestaan sekoitetaan tavaroiden karsiminen siivoamiseen, ja sitä taas ilmeisesti ihmisen ei kuuluisi tehdä, tai ei ainakaan pitäisi nauttia siitä. Konmaria sopii kritisoida, mutta vähän ärsyttää sellaiset artikkelit, joissa toimittajalla menee puurot ja vellit sekaisin.

Enemmän tolkkua on tässä artikkelissa, jossa muotibloggaaja ja Konmari-ryhmän perustaja  ottavat kantaa menetelmään. Toisaalta näissäkin näkökulmissa oli sellaisia puolia, joita vähän ihmettelin. Bloggaajan mielestä vaatteen pitäisi kestää ensin yhdellä ihmisellä, ja sen jälkeen vielä kierrätettynä jollain muulla. Minua jäi tämä askarruttamaan. Ymmärsin niin, että  bloggaaja ei haluakaan käyttää mitään vaatetta ”loppuun”, vaan luopuu vaatteesta hyvissä ajoin. Toisaalta Komari-harrastajan lausunto siitä, että samaa hametta voi pitää viikon tai kaksi, on minulle liian radikaali. Se lähestyy jo sellaista minimalismia, mikä ei kaikille sovi.

Lopuksi vielä blogivinkki Konmarista kiinnostuneelle. Tyhjä kaappi -blogi on vastikään aloittanut, mutta vaikuttaa kiinnostavalta. Sen kirjoittaja käy kotiaan läpi Konmari-tekniikalla, ja kirjoittaa prosessin etenemisestä ja oivalluksistaan.

Maritetut meikit

Eilen päätin ottaa konmarin kauniiseen käteen ja käydä läpi kaikki meikkini. Olen ostanut  uusia ja tiesin että vanhoissa on varaa vähentää. Päätin, että nytpä kokeilen vaihteeksi konmaria ihka aitoon tyyliin juuri niin kuin pitää. Jokainen tuubi ja purnukka käteen ja sitten fiilistelemään.

Totuuden nimissä kaikkia ei tarvinnut edes fiilistellä. Tiesin suoralta kädeltä, mitkä meikit varmasti halusin säilyttää, joten siirsin ne erilleen ilman välivaiheita. Sitten ne loput joutuivat konmari-henkisen tarkastelun alle. Menetelmä ei ole minulle helppo. En millään meinaa voida luottaa vain fiilikseen, vaan väistämättä alan miettiä myös käytännöllisyyttä. Jostain vanhasta kynänpätkästä ei välttämättä nouse mieleen mitään erityisiä ilonpisaroita. Siitä huolimatta mietin, että ehkäpä sille olisi käyttöä kuitenkin. Värihän on suht ok, koostumus tuntuu iästä huolimatta olevan edelleen kunnossa, ja onhan se haaskuuta heittää roskiin käyttökelpoista tavaraa…

Onneksi meikkien suhteen on voi kuitenkin puhua itselleen järkeä. Jos jokin ei tuota iloa, ei sitä ainakaan omaan naamaansa hiero. Järkevämpää on vain päästää irti. Helpotin urakkaa siten, että kokeilin kaikkia niitä meikkejä kasvoille, joiden kohtalosta olin epävarma. Vaikka se limenvihreä luomiväri edelleen vaikutti napissaan jotenkin ihan käyttökelpoiselta, omalla silmäluomella se näytti onneksi juuri niin omituiselta kuin aina ennenkin. Tarvitsin tuon muistutuksen voidakseni luopua siitä tietäen, että ratkaisu on oikea. Vihreän kaveriksi lähti kaksi kimmeltävää pinkkiä, jotka rehellisesti tarkasteltuna toivat liiankin elävästi mieleen 90-luvun. Mikä ei ole ihme, sillä sieltähän ne olivat peräisinkin. Kyllä, olen säästellyt meikkejä pian 20 vuotta.

Kun tiedostin yllättäen, millaisia ysärifiiliksiä nuo luomivärit väreilivät, jokin henkinen este katosi. Tajusin yhtäkkiä, että taitaa olla aika sanoa hyvästit huulikiilloille. Kokeilin niitä kaikkia, ja lopulta jätin itselleni yhden. Neljä muuta sai mennä. Ymmärsin nimittäin, että en ole enää huulikiiltoiässä. Pastelliset tahmat kuuluivat aivan eri elämänvaiheeseen. Kiiltoja hypistellessäni tulin samalla ajatelleeksi, etten ole oikeastaan koskaan tykännyt huulikiilloista, vaikka olenkin niitä käyttänyt. Inhoan sitä tunnetta, kun hius takertuu ensin huulikiiltoon ja sitten uudestaan klähmäisenä poskeen kiinni. Voi olla että se viimeinenkin poistuu kokoelmista, vaikka olikin kyllä väriltään sopiva ja pukeva.

Tämän joukon jatkoksi nakkasin vielä yhden ikivanhan puuterin sekä huulipunan sekä peitevoiteen, joiden värit olivat vääriä. Molemmat tulleet kylkiäisinä muiden meikkien mukana. Olivat houkutelleet kauniissa pakkauksessa, mutta osoittautuneet käytännössä käyttökelvottomiksi. Jälleen kerran nähdään, että ilmainen tuote on TURHA! Jos väriä ei pääse valitsemaan itse, on hyvin pieni todennäköisyys, että se on itselle sopiva.

Konmari alkaa toimia sitten, kun siihen fiilistelyyn pääsee kunnolla kiinni. Luopumisesta tulee helpompaa, kun rationaalinen puoli aivoista uskaltaa hellittää vähän. Itselleni fiilikseen luottaminen järkiperusteiden yli on aina aika vaikeaa, mutta konmari voi auttaa itse asiassa näkemään myös uusia järkiperusteita, kun antaa ensin tunnetilalle mahdollisuuden. Jos huomaa, ettei oikeasti pidä jostakin, on helppo perustella itselleen, ettei sitä tule koskaan käyttämään.

Milloin viimeksi raivasitte meikkipussit ja kosmetiikat? Löytyikö aarteita vuosikymmenten takaa, vai olenko ainoa joka hautoo muistoja teinivuosilta?

Hyvästit ysärikimallukselle

Hyvästit ysärikimallukselle

Kauneus vastaan käytännöllisyys

Lukiessani uusinta Kondoa törmään jatkuvasti siihen, että hän laittaa paljon painoarvoa kauneudelle. Niin sisustuksen kauneudelle, kuin säilytysksen kauneudellekin. Tässä on varmasti taas kulttuurilla osansa: se vähä mitä tiedän japanilaisesta kulttuurista, toisiinsa sopivien sävyjen, vuodenaikaan sopivan kattauksen ynnä muiden vastaavien yksityiskohtien arvostus on paljon suurempaa kuin vaikka meillä Suomessa. Otetaan vaikkapa kattaus: juhlissa ja erityistilaisuuksissa toki mietin, miten lautasliinat ja pöytäliina sopivat toisiinsa, mutta meillä syödään läpi vuoden samoilta valkoisilta lautasilta ja juodaan läpinäkyvistä laseista. Marie kertoo vaihtavansa sopivia syömäpuikkojen telineitä vuodenajan mukaan.

Monet säilytysvinkit perustuvat myös siihen, miltä laatikko tai kaappi näyttää, kun se avataan. Tämä on mielestäni mielenkiintoista. Minustakin on mukavaa, kun kaikki on järjestyksessä ja helposti löydettävissä. Mutta en ole koskaan tullut ajatelleeksi, että sukkalaatikon sekaan voisi sijoitella pieniä onnenamuletteja tai koriste-esineitä, joille ei ole löytynyt muuta paikkaa. Se saattaa tosin johtua myös siitä, että sukkalaatikkoni ei todellakaan ole niin väljästi pakattu, että siellä olisi tilaa millekään ylimääräiselle. Idea on tuore ja hauska, ja voisin sitä kokeillakin, jos vain tilaa olisi. En ole minimalisti, joten todennäköisesti näin ei tule koskaan käymään, mutta ehkä joku teistä on?

Vaatteet asetellaan Konmari-tekniikalla oikeaoppisesti tarkkaan järjestykseen. Roikkuvat vaatteet eivät saa olla sikin sokin, vaan ne kuuluu laittaa pituusjärjestykseen oikealta vasemmalle. Laatikkoon viikattujen vaatteiden oikea järjestys määräytyy värin mukaan: vaalein edessä, tummin takana, ja muut värijärjestykseen siihen keskelle. Uskon, että tällainen järjestys on todella hienon näköinen.

Mutta sitten tulee vastaan käytännön kysymyksiä. Esimerkiksi värijärjestystä on hankala ylläpitää, koska käytännössä jokainen vaate täytyy sujauttaa erikseen omalle paikalleen. Ainakaan minä en pidä t-paitoja päällä samassa järjestyksessä kuin ne olisivat hyllyssä, joten pyykistä tulee milloin mitäkin. Minusta on yksinkertaisempaa laittaa kaikki puhtaan yhdessä nipussa vaikkapa vasempaan laitaan, olipa värit miten tahansa. Samalla näen, mitä vaatetta olen viimeksi pessyt, ja minkä pitämisestä on pisin aika. (Marie ei muuten myöskään ota mitään kantaa puolipitoisten ongelmaan!)

Ihmettelen myös sitä, eikö konmarin kannattajat ikinä ole kiireessä? Vaatekaapin järjestyksen pitäminen samanlaisena kuin kirjan kuvissa vaatii jonkinlaista zen-henkistä keskittymistä. Täytyy sanoa, että minulla on välillä tilanteita, joissa vaihdan vaatteita hirveässä kiireessä, jolloin heittelen vaatteita kaappiin ihan miten sattuu. Keskittymiseni ei riitä siinä kohdassa siihen, että yrittäisin etsiä tangolta juuri oikeaa kohtaa hameelle, jota en sittenkään halunnut laittaa päälle. Laitan sen ensimmäiseen tyhjään kohtaan, eli käytännössä toiseen reunaan. Jälleen kerran minimalismilla pääsisi pitkälle. Jos noudattaa vaikka sitä 333-systeemiä, niin vaaterekillä on niin paljon tilaa, että oikea paikka löytyy helposti. Jos taas noudattaa runsaampaa systeemiä kuten minä, tilaa ei todellakaan ole.

Kun itse organisoin joko itselleni tai muille, ensimmäinen kriteeri on aina helppous. Mikä on kätevää, yksinkertaista ja vaivatonta? Mistä tavarat saa helpoimmin käsiinsä, mihin ne on helpointa palauttaa? Tavoitteena on tietenkin se, että kaikki löytyisi, mitään ei joutuisi hukkaan, ja tilat tulisivat optimaalisesti käytettyä. Kondo lähestyy asiaa vähän eri näkökulmasta. Hän ei oikeastaan lainkaan käsittele sitä, millä korkeudella tavaraa kannattaisi säilyttää, tai pohdi muutakaan helppousaspektia. Sen sijaan hän käyttää paljon aikaa sen havainnollistamiseen, miten tavarat säilytetään kauniisti ja harmonisesti.

Vaikka tässä on koulukuntaero, luulisin etteivät nämä ole täysin toisiaan poissulkevia tekijöitä. Aloin itsekin miettiä, voisiko Marien ohjeita soveltaa omissa kaapeissa. Epäilen tosin, että vaikka järjestäisin tangot ja laatikot hänen ohjeidensa mukaan, lopputulos säilyisi vain vähän aikaan. Silti, saattaahan olla että nauttisin siitä vähästäkin ajasta tosi paljon. Olenhan jo kuukausikaupalla myös viikannut nilkkasukkani – en konmaritekniikalla, vaan sillä korealaisella. Tosin siinäkin suurin hyöty on käytännöllisyys, sillä viikatut sukat vievät todella vähän tilaa rullattuihin verrattuna. Mutta jos aiemmin pidin sukkien viikkaamista täysin ajan hukkana, ehkä kauneuden tavoitteluun saattaisi oppia myös.

Organisoitteko te tavaranne kauneus etusijalla? Vai voittaako käytännöllisyys?

Viikon vinkit: miksi raivaaminen on muotia, perinteisiä raivausvinkkejä, pakasteiden säilyvyys

Jos olet kiinnostunut siitä, miksi komarit ja muut raivausideologiat ovat juuri nyt niin pinnalla, tämä Trendin artikkeli yrittää antaa siihen vastauksia. Juttu on pitkä ja polveileva, ja ajautuu välillä vähän harhateille, mutta joukossa on kiinnostavia tiedonmurusia.

Tässä kepeässä jutussa suomalainen ammattijärjestäjä Sandy Talarmo antaa vinkkejä kodin raivaamiseen. Jo otsikon väite ”kaikkea ei tarvitse järjestää kerralla” kertoo, että nyt ollaan kaukana Konmarista.

Onko pakastimessasi vielä viime vuotisia ruokia? Tai sitäkin vanhempia? Tässä Kotivinkin jutussa kerrotaan, miten erilaiset ruuat säilyvät pakastimessa.

KonMari ja kuluneen vasaran tapaus

Luen parhaillaan Marie Kondon uutta kirjaa, joka on jatkoa ”Siivouksen elämänmullistava taika” -kirjalle, joka aloitti koko konmari-hössötyksen. Tämä uusi kirja tuntuu olevan paremmin jäsennelty ja käytännönläheisempi kuin ensimmäinen osa. En ole vielä päässyt kovin pitkälle, joten japanilaisen vaatteiden taittelun syvimmät salat ovat vielä avautumatta. Sen sijaan olen jo ehtinyt pyöritellä silmiäni Kondon omintakeisen metodin suhteen.

Kondo sanoo heti alkupuolella hyvin selkeästi, että tavaraa ei saa säilyttää vain sillä perusteella, että sitä saattaa vielä tarvita. Sitten hän kertoo kaksi esimerkkiä omasta elämästään. Ensimmäisellä kerralla hän heitti menemään maljakon, jonka reunassa oli särö. Seuraavana päivänä sitä olisi tarvittu, mutta onneksi löytyi muovipullo, johon kukat saattoi tyrkätä. Pullon hän somisti kauniimmaksi päällystämällä sen kankaalla. Toisella kerralla hän heitti menemään vasaran, ja sen jälkeen käytti paistinpannua naulaamiseen.

Tähän kohtaan sopisi kulunut mutta kuvaava kommentti: Ei hyvää päivää!

Tuon maljakon voin vielä ymmärtää, tosin mielestäni yksi maljakko vaikka hiukan säröinenkin, on parempi kuin ei maljakkoa ollenkaan, etenkin jos tykkää kukista. Mutta tuo vasara? Esitän kysymyksen näin päin: mitä haittaa on siitä, että omistaa vasaran, jota ei rakasta? Kondo sanoo, että sen kahva oli hyvin kulunut. En ihan ymmärrä, miten vasaran kahvan saan kulutettua niin loppuun, että se muuttuisi käyttökelvottomaksi. Esteettinen haitta saattaa kenties olla – mutta se on kuitenkin vain vasara. Jos käyttöä on todella ollut niin paljon, että kuluminen on tosiasia, järkevä ihminen ostaa uuden vasaran, eikä ala pahoinpidellä paistinpannujaan.

Tässä on yksi KonMarin heikkouksista. Jos lähtee siitä, että kaikkien tavaroiden pitää tuottaa iloa, tapahtuu helposti tuollaisia ylilyöntejä, jotka pidemmän päälle vain vaikeuttavat elämää. Tietyissä kategorioissa, kuten vaikka vaatteissa, tuo periaate on hyvä. Mutta aivan kaiken arvioiminen pelkästään sillä kriteerillä, miten suuri ilo sielussa pirskahtelee kun esinettä kädessään pitää, on ihan höpöhöpöä. Monta kertaa riittää, että esine toimii ja tekee sen mitä pitää. Joskus on täysin perusteltua säästää arkinen ja tylsä tavara, jota kuitenkin luultavasti saattaa vielä tarvita. Etenkin jos kyse on niinkin pienestä esineestä kuin vasara, jonka säilyttäminen tuskin on ylivoimaisen hankalaa.

Luen kirjaa mielenkiinnolla eteenpäin. Se on suoraa jatkoa edelliselle osalle myös siinä mielessä, että se herättää minussa hyvin vastakkaisia tunteita. Välillä en voi uskoa silmiäni, niin hirveää hömppää Kondo kirjoittaa, ja sitten toisaalla taas nyökyttelen ja ajattelen juuri samoin kuin hänkin. Kiehtova lukukokemus. Kirjoitan kyllä lisää kunhan pääsen loppuun saakka.

Onko joku teistä jo ehtinyt lukea tämän Spark Joy -kirjan?