Kirjoittajan arkistot:Jenni / Arkijärki

Sisältöä mainonnan ehdoilla

Julkaistu , kirjoittanut
22

Joskus ammoisina aikoina (sanotaanko vaikka noin 10-15 vuotta sitten) blogit olivat itseilmaisun kanavia. Ihmiset kirjoittivat aiheista, jotka heitä aidosti kiinnostivat, ja tekstejä lukiessa tuntui siltä, että pääsi lukemaan toisen ihmisen aitoja mielipiteitä ja näkemyksiä. Se oli minusta äärettömän kiehtovaa. Valitettavasti tällaisiin blogeihin törmää enää harvoin. Nykyisin etenkin suosituimmat blogit ovat käytännössä muuttuneet markkinointikanaviksi, joissa oman elämän oivallukset on valjastettu kaupallisiin tarkoituksiin. Ymmärrän, että bloggaajalle tämä on elinkeino, mutta lukijana ole usein pettynyt. En ole kovin kiinnostunut mainoksista, olisin enemmän kiinnostunut oikeasta elämästä.

Jos blogitekstin kärjessä on ilmoitus kaupallisesta yhteistyöstä, tiedän jo ennalta, että mitään erityisen kiinnostavaa ei ole tiedossa. Kaava on aina sama: ensin kirjoitellaan jotain näennäishenkilökohtaista ja lopussa kerrotaan, mitä pitäisi ostaa. Tarjolla on kaikenlaista lastenvaatteista, käsirasvoista ja astioista aina vakuutuksiin ja äänikirjapalveluihin. Välillä on helppo huomata, millä firmalla on kampanja käynnissä, kun samaa tuotetta tai palvelua kaupataan yhtä aikaa monessa blogissa. Lukija voi halutessaan vertailla, millaisiin oheisteksteihin tuote on eri blogeissa paketoitu.

Ehkä minua lukijana ärsyttää tässä eniten juuri tuo kaupallisuuden ja henkilökohtaisuuden epämukava liitto. Koska lukijana tiedän, että tekstit on sorvattu kaupallisen yhteistyön tähden, on selvää, että kimmoke kirjoittamiseen ei ole lähtenyt kirjoittajasta itsestään, vaan ulkopuolelta. Kirjoittaja on miettinyt, mistä kulmasta omaa elämää voisi nyt lähestyä, jotta saisi mainokseen henkilökohtaisuuden tuntua. Tämän hän on tehnyt, koska postauksesta maksetaan. Lopputulos on hyvin usein kömpelö. Jokin tuntuu aina päälleliimatulta, joko tuote tai se teksti.

En ole kategorisesti blogimarkkinointia vastaan. Esimerkiksi monet kosmetiikkablogit ovat kivoja, koska niissä markkinointi on markkinointia ja muut jutut ovat erikseen. Minusta on ihan ok, että bloggaaja on saanut joltain yritykseltä tuotteita testiin, joista hän sitten kirjoittaa oman näkemyksensä. Luen näitä juttuja kiinnostuneena ja saan niistä tietoa, jota käytän myöhemmin ostopäätösten yhteydessä. Minusta on miellyttävää, että vartalovoiteesta kertovaa juttua ei ole kuorrutettu pinnallisella pohdinnalla elämänlaadusta ja pehmeän ihon osuudesta siihen. Sen sijaan kerrotaan, että tällainen tuubi, tuoksuu tältä, sisältää näitä aineita ja maksaa tämän verran.

Kuten tiedätte, Arkijärki-blogissa on todella vähän markkinointia. Tämä on ollut tietoinen päätös. Jossain vaiheessa harkitsin blogin kaupallistamista, mutta se juna taisi mennä jo. Olen varmaan missannut mukavan kokoisen sivutienestin tällä valinnalla, mutta toisaalta minun ei missään vaiheessa ole tarvinnut miettiä, miten tuottaisin omasta elämästäni sisältöä. Olen lukenut, kuinka lifestyle-bloggaajat kokevat paineita siitä, miten kaikesta kauniista on otettava kuva, jotta sitä voisi käyttää myöhemmin. Miten jokaisen elämäntapahtuman yhteydessä on pohdittava, millaisesta näkökulmasta siitä saisi tekstin blogiin. Minulla on ollut vapaus kirjoittaa ainoastaan silloin, kun päähäni on pälkähtänyt ajatus, josta on helposti kehittynyt teksti. Saan julkaista juuri niin kökköjä kuvia kuin haluan, enkä kärsi minkäänlaisia paineita siitä, että niiden pitäisi olla kauniimpia.

Olen miettinyt viime aikoina paljon kuluttamista. Oma epätieteellinen johtopäätökseni on, että blogisisältöihin ujutettu markkinointi on lisääntynyt paljon siksi, että tässä nykyrunsaudessa todellisia tarpeita on kovin vähän. Tavaroihin ja tuotteisiin on yritettävä saada hohtoa somevaikuttajien avulla, sillä se käsirasva, aamiaiskulho, äänikirjapalvelu tai kotivakuutus on oikeasti ihan samanlainen, kuin ne kaikki muutkin vastaavat. Oletettavasti strategia toimii, koska blogimarkkinointia näkee niin paljon. Huomaan silti itsessäni vastarintaa. Jos lehdissä jätän mainossivut vähäiselle huomiolle, sama näkyy tavassani lukea blogeja. Kaupalliset yhteistyöt eivät kiinnosta, sillä en koe saavani niihin liittyvistä teksteistä mitään, joten korkeintaan silmäilen sieltä täältä, mutta usein jätän kokonaan lukematta. Sen sijaan niitä rehellisiä kosmetiikkamainoksia luen edelleen, jos tuote kiinnostaa. Pidän siitä, että näen heti mitä minulle aiotaan mainostaa.

Mitä mieltä te olette blogimarkkinoinnista? Positiivista, negatiivista, neutraalia? Kaipaako kukaan muu sellaista luettavaa, jossa ei jatkuvasti törmäisi mainoksiin?

Minkälainen joulu tästä tulee?

Julkaistu , kirjoittanut
8

Esikoinen informoi eräänä päivänä koulusta tullessaan, että hänen kaverinsa oli kertonut joulun olevan peruttu tältä vuodelta. Pohdiskelimme asiaa hetken, ja tulimme siihen tulokseen, että mitään ei ole peruttu. Joulu tulee kuten aina, mutta se voi olla tänä vuonna erilainen kuin viime vuonna. Meillä on varsin vahvat, vuosien aikana muotoutuneet jouluperinteet. Ei ihme, jos lapsi oli hieman huolissaan, mitä tästä tulee.

Tänä vuonna on pakko tehdä asioita eri tavoin kuin aiemmin. Meille tulee vähemmän vieraita kuin yleensä. Emme itsekään vieraile niissä paikoissa, joissa normaalisti kävisimme. En aio lähteä jouluruuhkiin ryysimään sen enempää ruokia kuin lahjojakaan. Emme myöskään matkusta minnekään, vaikka usein olemme loman aikana vierailleet pohjoisessa mummilassa. Joulusta näyttää tulevan monin tavoin karsitumpi. Mutta samalla taivaanrannassa kajastaa ajatus, olisiko tänä vuonna tiedossa myös rauhallisempi, jopa tavallista rentouttavampi joululoma?

joulu

Erilainen joulu ei hirvitä, sillä siinä on kuitenkin runsaasti samoja elementtejä kuin ennenkin. Meillä syödään hyvin, koristellaan kuusi, laitetaan lahjoja ja ostetaan joulukukka. Ihan kaikista lähimpiä nähdään tavalla tai toisella koronaturvallisuutta noudattaen. Mutta tänä jouluna aikaa vietetään erityisesti kotona. Vaikka jouluun kuuluukin tavallisesti sukuloiminen ja ystävien tapaaminen, on pakko sanoa, että myös ajatus siitä, että saan käpertyä sohvannurkkaan kera kirjan ja vihreiden kuulien, tuntuu varsin houkuttelevalta. Ei tarvitse pakata, ei stressata sitä, että jääkaappi jää tyhjäksi eikä miettiä aikatauluja. Eikä tarvitse palata kotiin, pestä pyykkiä ja purkaa laukkuja. Minusta alkaa tuntua, että tällaisessa pakollisessa vauhdin hiljentämisessä on paljon hyvää.

Kuten keväällä kirjoitin, ihmisten elämäntilanteet ovat hyvin erilaisia, eikä koronakaan vaikuta kaikilla samoin. Jos joku kokee, että joulu tosiaan on peruttu, voin hyvin ymmärtää senkin. Mutta minusta tuntuu, että juuri omalla kohdalla tällainen totaalinen rauhoittuminen on juuri sitä, mitä tarvitsen. Oikeastaan koko tämä vuosi kaikkine poikkeustilanteineen on ollut paljon kuormittavampi kuin yleensä, ja vuoteen on sattunut kaikenlaista myös omassa elämässä. Päätän siis syksyn ilomielin jonkinlaiseen retriittiin tavanomaisen juhlakauden sijasta. Jotenkin tuntuu, että rima on kaiken kaikkiaan matalammalla kuin yleensä. Taidan tänä vuonna keskittyä entistä enemmän olennaisiin asioihin, ja jätän stressaamatta kaikesta muusta. Luultavasti tulen huomaamaan, ettei eroa edes huomaa, vaikka jokainen pikku yksityiskohta ei olisikaan ihan kuin ennen.

Miltä teidän joulu näyttää? Tuleeko perinteisiin muutoksia, vai meneekö kaikki kuten ennenkin?

Kaunis mutta turha?

Julkaistu , kirjoittanut
9

Juon teetä joka päivä. Lounaan jälkeen alan valmistaa haudutettua teetä itselleni. Laitan veden kattilaan kiehumaan, ja otan esille joko kahden kupillisen haudutuspannun, tai ison valkoisen teekupin. Sitten valitsen teehyllyltä kauniin peltipurkin, jossa on mustaa, vihreää tai valkoista irtoteetä. Purkissa on sisällä pieni (ammoisina aikoina rippilahjaksi saatu) hopealusikka, ja sillä annostelen teesihtiin kaksi lusikallista teetä, kaadan kiehuvan veden päälle ja jätän juoman tekeytymään. Sillä aikaa sujautan lusikan takaisin purkkiin ja otan esiin pienen koristeellisen lasilautasen, jolle laitan teesihdin valumaan, kun tee on valmista. Haudutan samasta sihdistä yleensä kaksi kupillista, joten siksi jätän kertaalleen haudutetut teelehden odottamaan. Tämä henkilökohtainen teeseremoniani toistuu melkein joka päivä.

Keittiössä on nykyisin teehylly, jolla säilytän kaikkia teenvalmistuksessa tarvittavia asioita: teepurkkeja, sihtejä ja haudutuspannua. Kaikki on kaunista. Suosikkiteepurkkini on perinteinen japanilainen silkillä päällystetty metallirasia. Haudutuspannun sain liki 25 vuotta sitten äidiltäni tupaantuliaislahjaksi, se on kukikasta posliinia.  Teesihdit olen laittanut pienikokoiseen aaltovaasiin, joka on minusta liian pieni kukkamaljakoksi.

Olen huomannut, että oikeastaan haluan kaiken olevan kaunista, jos vain mahdollista. Kauneuden kaipuu tuntuu johtavan entistä kauemmas minimalismista. Voisihan teetä lusikoida ihan tavallisellakin lusikalla, mutta hopealusikan myötä tuntuu, että koko arki kohoaa. Aaltovaasi on saatu lahjaksi, eikä sille ole varsinaista käyttöä. Minimalisti olisi varmaan laittanut sen kiertoon jo aikaa sitten, mutta se on kaunein esine, jonka keksin sihtien säilytykseen. Siis täydellinen juuri tässä tarkoituksessa. Yhteistä näille tavaroille on se, että ne eivät ole välttämättömiä. Niiden ainoa tarkoitus on tuottaa iloa olemalla kauniita, ja sen vuoksi en missään nimessä halua niistä luopua.

Tavallaan ymmärrän, mikä sellaisen jatkuvan kodinsisustamisen taustalla on. Siinäkin varmaan havitellaan kauneutta. Mutta siinä missä sisustusharrastaja hankkii aina vain uutta, minä yritän löytää käyttöä vanhalle. Aiemmin olin vahvemmin sitä mieltä, että jos jokin esine on tarpeeton, kiertoon vain. Mutta nykyisin filsofiani on lempeämpi. Mietin ensin, keksinkö tavaralle hyvään käyttöä, ennen kuin hylkään sen. Ajattelen myös paljon luovemmin siitä, mihin esineet on tarkoitettu, kuten vaikka tuon edellä mainitun aaltovaasin kohdalla. Jos satun keksimään vanhalle kauniille esineelle hyvää käyttöä, niin että voin iloita siitä päivittäin, tulen onnelliseksi. Rippilusikoiden sijoittaminen teepurkkeihin oli neronleimaus.

Tavallaan näitä kaikkia yhdistää tietynlainen turhuus. Nuorempana tilanne oli toinen, kun tavaraakaan ei ollut liikoja, joten ei ollut hirveästi valinnanvaraa. Mutta meille keski-ikäisille on jo kertynyt vaikka mitä. Haluan hankkiutua tarpeettomasta eroon, mutta aloitan mieluummin rumista esineistä. Kauniit säästän viimeiseksi, ja mietin ensin pystyisinkö nauttimaan niistä jossain käytössä. Saatan säilyttää jotain tarpeetontakin, jos se on erityisen kaunista. Eihän sitä ikinä tiedä, minä päivänä päähäni pälkähtääkin jokin uusi idea, miten kauniin esineen voisi ottaa käyttöön uudella tavalla.

Säästättekö te esineitä vain ulkonäön vuoksi? Tai oletteko keksineet hauskaa ”uudiskäyttöä” vanhoille tavaroille?

Lokakuun järkevät ostokset

Julkaistu , kirjoittanut
8

Vaatekirjanpitoni kertoo, että lokakuussa ostin kaksi vaatetta. Ostin ensinnäkin harmaat sormikkaat, koska halusin nahkahanskikkaiden tilalle mukavammat tavalliset sormikkaat. Sitten ostin untuvatakin.

Jälkimmäinen ostos oli sellainen, josta olen haaveillut pidempään mutta joka ei ollut aktiivisesti haussa. Päädyin mainoksen perässä Joutsenen verkkokauppaan varastontyhjennysmyyntiin ostamaan vuodevaatteita. En aluksi edes katsonut takkeja, mutta päätin lopulta kuitenkin vilkaista. Suurin osa takeista oli väärää kokoa tai malliltaan sellaista, mitä en tarvitse. Sitten toiseksi viimeisenä tuotteena tuli vastaan takki, jollaisen hankkimista olin harkinnut jo pidempään, oikein kunnon alennuksessa, sillä takkia oli tarjolla enää yhdessä värissä ja koossa.

Kyseessä on pitkä kevytuntuvatakki, jossa on vyö ja valtava huppu. Sellainen, jonka helma ylettää hameiden ja mekkojen päälle, joka on kevyt kantaa ja pukea ja joka ei hätkähdä pientä räntäsadetta. Olen pitkään ihaillut anopin pitkää untuvatakkia, joka ylettää melkein nilkkoihin asti. Minulla on yksi pitkä villakangastakki, mutta se ei ole paras vaihtoehto loskaisille ja märille säille, koska pelkään helman kuraantuvan piloille. Sen sijaan tällainen sileä keinokuitu ei loskasta hätkähdä. Vaikka takki onkin ”kevyt” untuvaa, se vaikuttaa niin lämpimältä, että jää liian viileäksi ehkä ainoastaan kovimmilla paukkupakkasilla. Näille nykyisille talville se pärjää erinomaisesti. Joutsenen untuvatakit ovat kestäneet käyttöä erinomaisesti. Uskallan arvioida myös tälle takille pitkää ikää ja runsasta käyttöä.

Vilkaisin tämän vuoden vaatekirjanpitoa, ja vaikka nollakuukausia ei ole, niin vaatteiden kokonaismäärä on todella maltillinen. Suurin osa vuoden ostoksista on alusvaatteita ja sukkia, siis sellaisia käyttövaatteita jotka todella kuluvat käytössä loppuun. Tällaisia takin kaltaisia monivuotisia hankintoja on vain murto-osa. Kun seuraan kirjanpitoani, muiden kuin noiden kuluvien käyttövaatteiden osuus on jatkuvasti pienentynyt. Olen siis muutamassa vuodessa todella muuttanut ostotottumuksiani merkittävästi erilaisiksi kuin ennen.

Olen muuten huomannut, että vaatekaapissani olisi karsimisen varaa. Siellä on vaatteita, joita en ole pitänyt pitkiin aikoihin, ja tarkemmin katsottuna niissä on jokin hyvä syy miksi ei ole tullut pidettyä. Väärän koon ja väärän värin lisäksi on muitakin syitä: hankalasti pestävä tai silitettävä vaate, sellainen josta aina näkyy läpi, tai sellainen joka salakavalasti aina hiertää jostakin. Käyn lähinnä debattia itseni kanssa siitä, jaksanko myydä vai pitäisikö kaikki viedä suoraan Fidalle, jossa siinäkin on oma vaivansa.

Pitäisikö laskea rimaa?

Julkaistu , kirjoittanut
17

Kun kirjoitin metatyön jakamisesta, huomasin miettiväni, että monet kotityöt voi tehdä helpommin tai työläämmin. Sitten mietin, että ainakaan itselleni valinta ei ole noin yksinkertainen. On helppo sanoa (naisille), että laskekaa rimaa älkääkä yrittäkö aina sitä kympin suoritusta, niin johan alkaa metatyökin helpottaa. Mutta entä kun kyse ei olekaan vain siitä, että pyrkisi täydelliseen suoritukseen vaan siitä, että yrittää elää itselleen tärkeiden arvojen mukaan? Silloin ”laske rimaa” tarkoittaakin, että luovu arvoistasi. Ei ole reilua, eikä välttämättä edes mahdollista.

Otetaan vaikka ruoka. Olen täälläkin kirjoittanut siitä, että olen tunnistanut terveellisen ja laadukkaan ruuan olevan yksi minulle tärkeistä arvoista. Se tarkoittaa sitä, että mäkkäriin turvautuminen ei ole pelkästään epäterveellistä, vaan se tuntuu henkisesti pahalta. Tietysti käymme välillä hampurilaisella siinä missä muutkin, mutta jos elän arvojeni mukaisesti, roskaruoka on sellainen erikoisuus, jota nautitaan vain muutaman kerran vuodessa. Se ei siis ole minulle hyvä ratkaisu jokaiseen kiirehetkeen ja tyhjän ruokakaapin kriisiin. Tässä teen arvojeni mukaisen valinnan, jonka seurauksena metatyötaakkani lisääntyy. Jos valitsisin toisin, minun ei koskaan tarvitsisi stressata siitä, onko kotona terveellistä syötävää. Mutta koska terveellinen arkiruoka on minulle aika iso arvo, suunnittelen ruuat etukäteen, ja yritän pysyä suunnitelmassa parhaani mukaan.

Jatkoin tätä samaa ajatusta miettimällä sitä, että tällaisia ”laske rimaa” heittoja on helppo tehdä, jos ei ole pitkäkestoisesti vastuussa jostakin. Jos esimerkiksi perheen äiti on etupäässä vastuussa lasten arkiruuasta, ei ole ongelma, jos isä vie lapset satunnaisesti omalla vuorollaan pikaruokapaikkaan. Mutta jos jos pikaruoka on systemaattinen ratkaisu vuosien ajan, voi vain miettiä, millaisia terveysvaikutuksia sillä kaikella rasvan ja suolan määrällä on, kuinka paljon vuosien aikana perhe tuottaa roskaa ihan vain syömällä, ja kuinka montaa kotimaista pientuottajaa olisi voinut tukea samalla rahalla, joka nyt kannettiin amerikkalaiselle jättiyhtiölle. Yksittäinen valinta ei ole ongelma, mutta jos sama valinta tehdään kerta toisensa jälkeen vuosien ajan, vaikutukset ovat isoja.

Juuri tämä näissä helpoissa ratkaisuissa on ongelmana, ja se koskee monia muitakin asioita: kierrätystä, kulutusvalintoja, roskien lajittelua, siivousstandardeja, lastenvaaterumbaa ja vaikka mitä. Usein helppouden vastapainona vaakakupissa on sellaisia asioita, kuin esimerkiksi ympäristöarvot tai säästäväinen rahankäyttö. Jätteiden lajittelusta huolehtiminen on työläämpää kuin se, että kaikki kipataan samaan laariin ja kannetaan sekajätteiden joukkoon, mutta silloin tietää hukkaavansa vuositasolla isoja määriä uudelleenkäytettävää raaka-ainetta. Pieneksi jääneet lastenvaatteet voi tietysti heittää vaikka suoraan roskikseen, mutta yhtä hyvin ne voisi lahjoittaa hyväntekeväisyyteen tai myydä itse. Jälkimmäisissä vaihtoehdoissa on oma vaivansa ja runsaasti metatyötä, mutta ne toteuttavat myös sellaisia arvoja kuin luonnonsuojelu, heikompien auttaminen, säästäväisyys ja kierrätys.

Tai ajatelkaa huviksenne, paljonko tuotatte vuodessa vaikkapa biojätettä. Jos jokainen suomalainen lajittelisi biojätteensä, sillä tuotettaisiin valtava määrä energiaa, johon ei tarvittaisi uusiutuvia luonnonvaroja, kuten YLE juuri kertoi. Tämä jos mikä on arvokysymys. Mutta biojätekierrätyksen järjestäminen vaatii sitä kuuluisaa metatyötä. Pitää miettiä missä on biojäteastian paikka, hankkia sopivia pusseja ja sitten kiinnittää huomiota siihen, että eloperäinen aines menee oikeaan astiaan. Kun mietin, millaisia asioita biojätteen lajittelu meillä vaatii, niin onhan siinä monenlaista:

  • Säästän kaikki munakennot, koska kun kennoa repii paperipussin pohjalle, se ei vety puhki. Munakennot säilytän keräyspahvin kanssa yhdessä, ja käyn sieltä hakemassa kun laitan tyhjän biojätepussin.
  • Valitsen aina kaupassa paperipussin, jos niitä on saatavilla. En ota muovisia ”maatuvia” hedelmäpusseja, koska ne eivät oikeasti maadu. Sen sijaan otan niitä pieniä hedelmäpusseja, koska laitan varsinaisen biojätepussin sellaisen sisälle. Muovipussi lajitellaan jätehuoneessa muovinkeräykseen, ja muu sisältö biojätteisiin.
  • Säästän myös kaikki paperiset leipäpussit ym. ja taittelen ne odottamaan käyttöä.
  • Ostan myös välillä valmiita biojätepaperipusseja, koska sanomalehdestä taittelu on minusta liian työlästä. Tämä pitää muistaa tehdä, ennen kuin pussit loppuvat.
  • Yritän muistaa tyhjentää biojätteet ennen siivoojan tuloa, koska sitten hän voi pestä astian puhtaaksi.

Pieniä asioita, mutta oikeastaan kaikki kuuluvat metatyöosastoon. Ne vaativat sellaista pientä muistamista ja huomioimista, jotta itse asia, siis biojätteen lajittelu, sujuisi jouhevasti. Eikä minulle ole vaihtoehto olla lajittelematta, sillä ympäristöarvot ovat niin syvällä arvojärjestelmässäni, etten pystyisi elämään itseni kanssa, jollen tätä kaikkea vaivaa näkisi. Kun asian palauttaa tälle tasolle, on kärjistetysti kyse siitä, haluanko päästä helpolla vai haluanko pelastaa maailman.

On tietysti hyvä pysähtyä aina välillä miettimään, onko kyse omista arvoista, vai jostain pinnallisemmasta. Jos kuormittuu kotityöstä, jota suorittaa vain siksi, että äiti käski tai koska arvelee muidenkin niin toimivan, on hyvä tarkastella omaa toimintaansa kriittisesti. Mutta jos toiminnan taustalla on itselle tärkeitä asioita ja arvoja, joiden mukaan haluaa elää, luulen ettei ”riman laskeminen” ole ratkaisu. Juuri tästä syystä ärsyynnyn tuollaisista heitoista, koska niissä sivuutetaan täysin se, että yleensä ihmisillä on hyvä syy tehdä asioita tietyllä tavalla. Harvoin kukaan näkee ylimääräistä vaivaa vain siksi, että ei vaan tajuaisi tehdä asioita toisin. Arvot ovat tärkeitä, eikä niitä pidä kenenkään ulkopuolisen väheksyä.

Suunnitella vai stressata?

Julkaistu , kirjoittanut
14

Tulin syyslomalla testanneeksi, mitä tapahtuu jos jätän ruokasuunnittelun tekemättä, ja yritän vain improvisoida. Ja huonosti käy!  Jostain käsittämättömästä syystä valitsin niin, etten tehnyt ateriasuunnitelmaa, en tilannut ostoksia kaupasta, enkä sen takia voinut edes antaa puolisolle sen kummempia ohjeita, kun hän lähti viikonloppuna ruokakauppaan. Lopputulos on helppo arvata: stressasin joka päivä, monesti kaksi kertaa päivässä siitä, mitä seuraavaksi syödään.

Yhdet hampurilaisetkin syötiin lomalla.

Edessä oleva loma aiheutti sellaisen illuusion, että ehtiihän sitä, ja ei kai sitä nyt heti ekana tarvitse aloittaa suunnittelua, nythän on tarkoitus ottaa rennosti. Mutta minun olisi pitänyt kertoa itselleni, että yhdellä kerralla mietityt ateriat aiheuttaa huomattavasti vähemmän päänsärkyä kuin se, että yrittää improvisoida koko viikon. Etenkin, kun ruokia pitää tehdä kahdesti päivässä, koska nuorisoa ei ruokita kaupungin toimesta. Pelastukseni oli pakastin, josta sulatin kaikenlaisia jämäruokia. Söimme myös tosi monta kertaa sushia, jonka lähetti toi ovelle (kätevää mutta kamalan kallista) sekä niitä eineksiä, joita en oikeastaan haluaisi syödä ollenkaan. Pitkin viikkoa manailin omaa typeryyttäni.

Olen hahmottanut, että tuo suunnittelu on oikeastaan sen valitsemista, haluanko stressata vai ei. Jos suunnittelen ja tilaan ruuat, joudun miettimimään yhden kerran ajatuksella, mitä laitetaan ja tarvitaan. Se ei edelleenkään käy käden käänteessä, vaikka olenkin kehittynyt nopeammaksi kuin alussa. Nyt saan varsinaisen ruokalistan aika nopeasti kasaan, mutta ruokatilauksen tekemiseen menee aikaa, sillä en koskaan saa sitä kerralla tehtyä. Kuljen ympäri keittiötä, auon kaappeja ja yritän selvittää, mitä kaikkea meiltä puuttuu. Vedenpitävä kauppalistasysteemi nimittäin puuttuu edelleen. Mutta arvioin, että kokonaisuudessaan tähän kaikkeen menee ehkä tunti, ja voin tehdä sen kaikessa rauhassa. Sen sijaan ilman suunnittelua ja tilausta minulla menee joka päivä vähintään puoli tuntia sen pähkäilyyn, mitä meillä on, mitä voisi tehdä, pitääkö käydä kaupassa vai voisiko vielä kitkutella kotivaralla, ja välillä sinne kauppaan tosiaan pitää myös mennä. Tähän liittyy yleensä se, että joko lapsilla tai minulla on jo nälkä, tai tieto siitä, että kohta pitäisi olla jo sitä ruokaa, että ehditään jonnekin. Siitä tulee viidessä päivässä yhteensä monta tuntia epämiellyttäviä tuntemuksia.

Näin ollen neuvon nyt itseäni: älä luovu rutiineista lomalla, jos se suinkin on mahdollista! Periaatteessa tiesin kyllä, että kannattaisi suunnitella, mutta jotenkin en jaksanut. Nyt on sitten testattu kokonainen viikko, millaista se olikaan silloin, kun en vielä ollut näin järjestelmällinen. Viikosta oppineena otin taas sunnuntaina kynän käteen, ja kirjailin tämän viikon suunnitelman. Ruokatilaus tuli maanantaina, ja nyt on jälleen levollinen mieli. Suunnitelman nerokkuus tuli myös todistettua eilen. Ensinnäkin ruokapöytään ilmestyi myös lapsen kaveri, ja lisäksi nassikat ilmoittivat että olivat jo lounaaksi syöneet jauhelihakeittoa, mitä olin suunnitellut tarjoavani illalliseksi. Mutta ei hätää, vaihdoin vain lennossa keskiviikon aterian tiistaiksi, ja tarjolla olikin uunilohta ja paistettuja perunoita. Kaikki olivat tyytyväisiä, eikä muutos aiheuttanut pienintäkään paniikkia. Näin tämä parhaimmillaan menee.

Miten kotityöt jaetaan?

Julkaistu , kirjoittanut
12

Tätä ruokasuunnittelua pohtiessani olen miettinyt, millä tavalla kotityöt olisi järkevintä jakaa. Ja nyt en puhu kotitöiden määrästä, vaan laadusta. Nimittäin olen tässä huomannut, että jakaminen ei ole aina lainkaan yksinkertaista. Jotkut työt on helppo jakaa, mutta toiset ei.

Olen tullut siihen tulokseen, että erityisesti metatyötä on vaikea jakaa. Metatyöllä tarkoitan tässä sellaista näkymätöntä ajatustyötä joka vaaditaan, että jokin toimenpide saadaan suoritettua. Se voi olla suunnittelua, resurssien kartoittamista, kalenterin tarkistamista, kodin varastojen tuntemista tai neuvottelua muiden ihmisten kanssa. Mitä enemmän metatyötä jokin kotityö vaatii, sitä hankalammaksi sen jakaminen muuttuu. Silloin ei riitä, että kaikki asiat ovat yhden ihmisen päässä, vaan kahden ihmisen pitäisi olla sekä tietoinen näistä kaikista asioista, ja sen lisäksi heidän pitäisi jakaa tietoa keskenään ja neuvotella työnjaosta.

On kotitöitä, joiden tekeminen ei vaadi suurta aivokapasiteettia. Nämä työt ovat suorituksia, jotka on hoidettava säännöllisesti, ja joiden tekeminen ei vaadi sen kummempaa suunnittelua. Esimerkiksi roskat täytyy viedä ulos ja tiskit laittaa tiskikoneeseen säännöllisesti. Monet siivoukseen liittyvät asiat ovat vähän samankaltaisia. Vessat on pestävä ja pihat haravoitava. Mutta sitten on paljon monimutkaisempia asioita, kuten ruoanlaitto, kaupassa käyminen tai esimerkiksi lastenvaatteiden organisointi. Samoin monet kodin talouteen liittyvät asiat vaativat pikemminkin aivotyötä pöydän ääressä, kuin fyysistä tekemistä.

Otetaan vaikka kaupassa käyminen: periaatteessa yksinkertaista, mutta käytännössä se vaatii aina jonkin verran suunnittelua ja valmistautumista. Pitää muistaa, mitä ruokia kotona jo on ja mitä puuttuu. Pitää miettiä, mitä ruokia haluttaisiin syödä seuraavaksi. Mahdollisesti on otettava huomioon myös perheenjäsenten mieltymykset ja allergiat, mahdollisesti eri kauppojen tarjoukset ja bonuspisteet, sekä mietittävä, milloin kauppaan ehtii. Kaiken tämän voi tietysti jättää huomiotta, mutta sillä on hintansa: ruokahävikki, ylimääräinen rahanmeno, suunnittelemattomuudesta johtuva stressi, ja aikaakin kuluu usein enemmän.

Olen pohtinut tätä etenkin nyt, kun olen vihdoin löytänyt systeemin, jolla ruokasuunnittelu ja  kauppatilaukset pelaavat niin hyvin, ettei minun tarvitse sitten viikolla enää käyttää liiemmin aikaa arkiruokien pohtimiseen. Tämä on vapauttanut hurjasti kapasiteettia kaikkeen muuhun, mutta samalla olen huomannut, että emme voi puolison kanssa jakaa tätä työtä. Minusta ei olisi järkevää tehdä ruokasuunnittelu yhdessä, sillä vain minä laitan ruokaa arkisin, eikä puolisolla ole siihen osaa eikä arpaa. Mutta jos vain minä tiedän, mitä ruokia viikon ruokalistalla on, ei puoliso voi tehdä ostoksia puolestani. Yksityiskohtaisen kauppalistan kirjoittaminen ei puolestaan vähentäisi minun työtaakkaani mitenkään, sillä samalla vaivalla nakuttelen tavarat suoraan nettikaupan tilaukseen. Työn jakaminen tasa-arvon nimissä olisi tässä tapauksessa hölmöläisen hommaa, sillä se vain lisäisi molempien työtaakkaa.

Minusta tuntuu, että tämä on hyvä esimerkki siitä, miten kotitöiden jakaminen ei ole ihan niin yksinkertaista, kuin miltä päältäpäin näyttää. Olen ruvennut ajattelemaan, että sen sijaan, että listattaisiin kaikki työt excel-taulukkoon ja sitten jaettaisiin niitä sieltä sulle-mulle -periaatteella, on järkevämpää jakaa kokonaisuuksia. Toki ajattelen myös niin, että vaikka toisella olisikin päävastuu jostakin kokonaisuudesta, on järkevää, että perusasiat ovat molempien tiedossa, ihan jo siltä varalta että jotain odottamatonta sattuisi. Mutta jos kotityöt jaetaan tällaisina isompina kokonaisuuksia, se minimoi tuplana tehtävän metatyön.

Vaaranpaikka onkin siinä, että kokonaisuuksia ylipäätään jaetaan, ja että jako on yhdessä sovittu. Suomessa tyypilliset pitkät äitiyslomat nimittäin johtavat helposti siihen, että juuri äiti ottaa vastuulleen monta tällaista kokonaisuutta, koska niiden ajattelemiseen on enemmän aikaa. Jos on lapsen kanssa kotona, lankeaa vaatehuolto aika luontevasti juuri sille vanhemmalle, joka eniten lapsen vaatteita muutenkin käsittelee. Silloin tulee sitä arjen hiljaista tietoa siitä, minkä kokoiset kengät ja vaatteet ovat nyt käytössä, mikä koko menee muutaman kuukauden päästä, mikä on ulkovaatetilanne ja kuinka monta paria arkipöksyjä kaapista löytyy. Useimmiten lapsen kanssa kotona on äiti, ja hänen hartioilleen kasaantuu vähitellen kaikki muutkin asiat. Kun äiti jossain vaiheessa palaa töihin, näitä kotitöitä ei jaeta uudelleen. Mielestäni ehdotettu 6+6+6 -malli voisi hyvin olla ratkaisu tähän, olettaen että isä todella jäisi lapsen kanssa keskenään ja äiti menisi takaisin töihin. Ja samalla vastuu näistä metatöistä siirtyisi automaattisesti isälle. (Mallissa olisi siis molemmille vanhemmille 6kk korvamerkittyä vanhempainvapaata, sekä 6kk sellaista aikaa, jonka jakamisesta vanhemmat voisivat päättää itse.)

Vaikka en pidäkään järkevänä, että kaksi ihmistä tekisi samaa metatyötä, on asiaan yksi tärkeä poikkeus. Kodin talouteen liittyvät asiat pitäisi mielestäni tasa-arvoisessa suhteessa olla aina yhtä paljon molempien tiedossa ja hallussa. Minusta kummankin puolison on tiedettävä, mikä on asuntolainan marginaali, paljonko velkaa on ja millaisella korolla vaikkapa autolaina on otettu. Viime kädessä on yhdentekevää, kumman päässä on tieto siitä, milloin koulun syysloma alkaa tai milloin ilmastointilaitteen suodatin pitää vaihtaa. Sen sijaan perheen taloustilanteen ymmärtäminen on olennaista molemmille, sillä rahaan liittyy aina valtaa. Perheissä ja pysyvissä parisuhteissa se pitäisi siksi mielestäni jakaa aina tasapuolisesti. Tämä on aihe, josta voisin räntätä pidempäänkin, mutta jääköön myöhemmäksi.

Oikeastaan ajatukseni voisi kai tiivistää näin: kotityöt on mielestäni mielekkäämpää jakaa tarkoituksenmukaisesti kuin absoluuttisesti tasan, paitsi silloin kun on kyseessä kodin talous. Silloin metatyökin pitää jakaa absoluuttisesti tasan.

Mitä mieltä te olette?

Yllättävää kasvua

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Hankin reilu vuosi sitten lasisia palloja, joihin istutin viherkasveja. Pallot ripustin ikkunan eteen. Yhteen laitoin pienen anopinkielen alun, toiseen rönsyliljan ja kolmanteen ripsaaliksen.

lasiamppeli

Ostin amppelin ja multaa. Kasvi ja kiinnitysnauha löytyi omasta takaa.

Tältä näytti anopinkieli istutusviheessa. Tämä alku oli ollut ruukussa pitkään, eikä se ollut kasvanut tuota suuremmaksi ainakaan vuoteen. Olikin yllätys, kun kävi ilmi että tässä vähäisessä mullassa ja tuon lasipallon sisällä kasvi innostui moninkertaistamaan kokonsa vuoden aikana. Minun oli lopulta otettava se kokonaan pois ja siirrettävä tavalliseen ruukkuun, sillä juuripaakku kellahti nurin, kun multaa ei enää riittänyt pitämään juurakkoa pystyssä. Tässä kuva kasvista 12 kuukauden jälkeen:

Nuo pisimmät lehdet ovat yli 30cm pitkiä. Yksi lehdistä oli katkennut, koska se ei mahtunut kasvamaan tuolla pallon sisällä. Olin ihmeissäni, että anopinkieli viihtyi juuri tällaisessa ahtaassa ja hankalassa kasvuympäristössä niin hyvin, että se kirjaimellisesti kasvoi ulos pallosta. Tosin samaa voi sanoa kahdesta muustakin. Ripsalis on samalla tavalla tuplannut tai triplannut kokonsa, mutta se on toisaalta kaktusten sukulainen, joten oletin että se pärjää vähän niukemmassakin mullassa.  Rönsyliljan lehdet tuskin mahtuvat enää pallon sisälle. Mutta vaikka näyttää että lehdet ovat solmussa, sekin kukoistaa. Väri ei tässä kuvassa toistu kunnolla, mutta nuo lehdet ovat todella kirkkaat ja elinvoimaiset.

Ahdasta on, mutta ei haittaa.

Olen ollut tähän hankintaan todella tyytyväinen. En olisi ikinä arvannut, miten hyvin kaikki kasvit näissä viihtyvät. Kastelun kanssa pitää olla tarkkana, jottei kastele samalla sohvaa, mutta muuta vaikeutta näistä ei olekaan. En ole edes juurikaan näitä lannoittanut, vaikka multaa on noin vähän. Ilmeisesti tuonne pallon sisälle muodostuu jonkinlainen vähän kasvihuonetta vastaava olosuhde, joka saa kaiken kukoistamaan. En voi sanoa varsinaisesti harrastavani viherkasveja, mutta tykkään niistä, ja niitä pitää kodissa aina olla, muuten ei tunnu kotoiselta. Erityisesti kerään kasveja sellaisille ikkunoille, joissa on vastassa naapuritalon seinää, tämä on tapa tuoda luontoa kaupunkimaiseman keskelle.

Onko teistä viherkasvit välttämättömiä vai turhakkeita?

Syyskuussa ostin painonnostokengät

Julkaistu , kirjoittanut
9

Vaateraportti syyskuulta kertoo, että nyt olisi tullut nollakuukausi, ellen olisi ostanut näitä:

Aloitin viime talvena painonnoston. Siis sellaisen perinteisen painonnoston, jossa on tanko, painoja ja vain kaksi liikettä: tempaus ja työntö, ja jossa ainoana tavoitteena on nostaa ilmaan mahdollisimman paljon rautaa. Kuulostaa simppeliltä, mutta käytännössä laji on todella vaativa. Ehdin harjoitella keväällä pari kuukautta, kunnes korona pakotti kotiin. Elokuun alusta aloitin uudelleen, ja nyt en aio lopettaa, ellei laki kirjaimellisesti estä.

Tämä on sillä lailla yksinkertainen harrastus, että minun ei tarvitse muuta kuin mennä salille, ja kaikki tarvittava on siellä. Tavalliset jumppavaatteet riittävät, eikä niidenkään tarvitse olla mitään ihmeellistä. Ainoa tarpeellinen henkilökohtainen väline, joka lajissa tarvitaan, on nämä kengät. Treenasin monta kuukautta ihan tavallisilla lenkkareilla, mutta viimeisen kuukauden ajan valmentajat huomauttelivat toistuvasti, että kunnon kengät parantaisivat suoritusta.

Painonnostokengässä on hyvin jäykkä ja aivan tasainen pohja. Tavallisessa lenkkarissa on yleensä kaikenlaisia vaimennuksia, tukia ja muotoiluja, jotka voivat olla hyviä esimerkiksi juoksuharrastuksessa, mutta painonnostossa ne tekevät kengän pohjasta huteran. Epäsovelias kenkä haittaa tekniikkaa, mistä taas saattaa seurata jopa vammoja, jos esimerkiksi menettää tasapainon väärällä hetkellä. Nyt syyskuussa ostin vihdoin nämä painonnostoon suunnitellut kengät, ja täytyy sanoa että valmentajat kyllä tiesivät, mistä puhuivat. Nostaminen tuntuu nämä jalassa paljon paremmalta.

Voidaan siis keskustella, että onko tässä kyseessä varsinaisesti vaate vai urheiluväline, sillä näitä kenkiä pidetään jalassa vain treenisalilla. Näillä ei kävellä ulkona, ne vaihdetaan jalkaan vasta pukuhuoneessa. Toisaalta koska olen päättänyt kirjata ylös aivan kaikki vaatteeksi luokiteltavat asiat, kirjaan nämäkin. En kuitenkaan laske näitä sillä lailla vaatteeksi kuin muita ostoksia, sillä näitä ei toden totta suunnitella osaksi mitään asua.

Hinta oli kallis, 109€. Mutta näiden kuuluu kestää ainakin sen viisi vuotta aktiivista käyttöä, joten täytyy vain hyväksyä osaksi harrastuksen hintaa. Toisaalta tämä harrastus on tuonut elämääni odottamattoman määrän iloa, ja tuntuu että vihdoin kaikkien vuosien jälkeen olen onnistunut löytämään liikuntamuodon, josta voin aidosti sanoa tykkääväni. Liikunta ei nimittäin ole oikein ollut ns. ”minun juttuni”, sen harrastaminen on ollut pikemminkin velvollisuus kuin sellainen asia, jota ihan aidosti olisin halunnut tehdä. Paitsi tämä painonnosto. Tämä on mahtavaa! Suosittelen jokaiselle, jolle tilaisuus tarjoutuu.

No niin: onko tämä nyt sitten vaate? Ja toisekseen, miten teidän kuukausi meni?

Ruokasuunnittelu, joka pelasti arkeni

Julkaistu , kirjoittanut
2

Syksyn alussa mietin vakavasti, miten saisin arjen ruokahuollon pyörimään järkevämmin. Kuten Arkijärkeä pidempään seuranneet tietävät, olen tehnyt erilaisia ateriasuunnitelmia pitkin matkaa, vaihtelevalla menestyksellä. Nyt minusta tuntuu siltä, että vihdoinkin olen keksinyt systeemin, josta pystyn pitämään kiinni, ja joka säästää aikaa ja vaivaa.

Suunnittelun kivijalka

Kaiken pohjana on elokuussa tekemäni kolmen viikon ruokalistat. Tein nuo listat kerrankin järkevästi: en yrittänytkään keksiä hienoja tai mielenkiintoisia ruokia kolmeksi viikoksi, vaan kysyin lapsilta, mistä arkiruuista he tykkäävät eniten. Sitten mietin, mitä ruokia tykkään tehdä, ja millaisia ruokia on helppo ja nopea laittaa. Sitten tein näistä kaikista viiden päivän ruokalistan, ja vielä toisen ja kolmannenkin, koska siihen asti ruokalajeja riitti. Näiden lisäksi tein muistilistan muista ruuista, joita osaan ja jaksan tehdä, sekä mietin miten vaihtelua voisi saada. Esimerkiksi kirjoitin muistiin, että lihapullat voi tehdä välillä myös broilerin jauhelihasta.

Pystyviikattua pastaa.

Nyt olen jo reilun kuukauden ajan tehnyt niin, että sunnuntaina katson muistikirjasta noita listoja, ja alan suunnitella tulevan viikon arkiruokia. Muistikirja on todella tärkeä osa tätä kokonaisuutta. Aivoni nimittäin tilttaavat välittömästi, kun pitäisi suunnitella aterioita, joten lista on täysin välttämätön. Sitten katson kalenteria, ja mietin, millainen viikko on tulossa. Minä päivinä tarvitaan tukevampaa ruokaa, mille päivälle sopisi keitto? Vähintään yhdelle päivälle suunnittelen kalaa. Koska sunnuntaina muistan vielä, mitä edellisellä viikolla on syöty, saan viikkoihin vaihtelua. En siis pyöritä noita kolmen malliviikon ruokalistoja ihan sinällään, vaan muokkaan niitä tarpeen mukaan.

Kun viikon ateriat on päätetty, teen seuraavaksi kauppalistan. Tilaan ruuat joko suoraan kotiin, tai käyn noutamassa valmiiksi keräillyt ruuat haluamastani kaupasta. Ruokalista helpottaa kauppatilauksen tekemistä, koska voin katsoa suoraan reseptistä, mitä pitää ostaa. Samaan tilaukseen tulee tietysti myös aamu- ja välipalat sekä muut kodin tarvikkeet. Ruokatilaus tulee yleensä maanantaina, joten viikon ruokatarpeet ovat heti alkuviikosta valmiina.

Kiistattomat hyödyt

Tämä systeemi on suorastaan pelastanut arkeni tänä syksynä! Tarve käydä lähikaupasta täydentämässä jääkaappia on tipahtanut lähes nollaan. Olen nyt oppinut tilaamaan tarpeeksi maitoa ja viiliä, eikä niitä tarvitse enää jatkuvasti käydä hakemassa lisää. Nyrkkisääntönäni on, että mieluummin vähän liikaa kuin liian vähän, sillä syödyksi se kaikki tulee. Päivästäni on poistunut iso lohkare stressiä ihan sillä, ettei minun tarvitse joka päivä miettiä, mitä tänään syötäisiin. Katson aamulla kalenterista, mikä on päivän ruokalaji, ja sitten valmistan sen. Välillä on tullut päiviä, jolloin suunnitelma ei olekaan toteutunut, mutta se ei haittaa. Pelkästään suunnitelman olemassaolo helpottaa valtavasti. Jos joskus ruokaa onkin jäänyt sen verran, että siitä syö kaksi päivää, olen vain hypännyt yhden päivän yli. Jos on tullut fiilis laittaa sittenkin jotain muuta, sekään ei haittaa.

Arkiruokamme on monipuolistunut, nyt kun ylipäätään muistan, että pastan sijasta voi tehdä lohkoperunoita, muussia tai risottoa. Kun sanon että aivoni jumittavat tässä asiassa, en liioittele tippaakaan. Pienessä kiireessä en kerta kaikkiaan muista, mitä kaikkia ruokia edes olisi olemassa.  Mutta kattava lunttilista auttaa kummasti. Koska en ole laittanut sille muita kuin realisitisia vaihtoehtoja, huteja ei juuri tule. Eineksiin ei ole tarvinnut turvautua, kun tiedän ennalta, mitä ruokaa laitetaan ja kauanko siihen menee.

Onnistumisen salaisuus

Onnistumisen salaisuus on siinä, että olen laskenut kunnianhimon tasoa suunnittelun osalta merkittävästi. Aiemmin yritin keksiä aina vain uutta, kokeilla erilaisia ruokia ja raaka-aineita. Mutta nyt en ole yrittänyt tavoitella kuuta taivaalta, vaan päinvastoin pyrkinyt mahdollisimman helppoon ja yksinkertaiseen. Arkisin on olennaisinta, että ruoka on kohtuullisen terveellistä ja täyttävää, viikonloppuisin voi sitten kokeilla erikoisempia juttuja. Suunnittelu on nyt sellaisella ”riittävän hyvä” -tasolla, jonka kanssa voin elää. Toisin sanoen syömme arkisin kotiruokaa, mutta se on simppeliä. Esimerkiksi tein äskettäin kalakeiton itse tuoreesta kalasta, mutta käytin siihen valmiiksi pilkottuja pakastevihanneksia.

Toinen tärkeä oivallus on, että suunnittelen aterioita tarkemmin vain viideksi päiväksi eteenpäin. Olen aiemmin yrittänyt miettiä listoja liian pitkälle, ja silloin systeemi on alttiimpi muutoksille ja odottamattomille tapahtumille, ja toisaalta kahden viikon tavarat eivät mahdu edes jääkaappiin. Yhden viikon ruuat sen sijaan voi tilata kerralla, eikä aterioiden pohtimiseen mene puolta päivää.

En ole vielä päässyt siihen saakka, että sunnuntaisin laittaisin ruokia valmiiksi, mutta jo pelkästään tämä suunnittelu on helpottanut arkea suunnattomasti. Mahdollisesti tulevaisuudessa alan tehdä myös ennakkoon ruokia.