Laiska vai ihan vaan saamaton?

Tämä on kertomus siitä, miten luonteenheikkoudet aiheuttavat joskus vahingossa positiivisia lopputuloksia. Ainakin, jos asiaa tarkastelee säätäväisyyden ja ekologisuuden näkökulmasta.

Joskus viime keväänä minulta kului yhdet farkut puhki. Niiden polveen tuli reikä, ja totesin vuosikausia palvelleiden housujen tulleen tiensä päähän. Kyselin teiltä täällä, mihin ne voisi fiksusti kierrättää, kun polvessa olevan kuluman lisäksi niissä ei ollut varsinaisesti mitään vikaa. Sain vinkin, että uusia vaatteita vanhoista kankaista tekevät firmat ottavat mielellään vastaan raaka-ainetta rikkinäisten vaatteiden muodossa.

Nyt on niin, että olen luonnostani todella lahjakas vitkastelija. En vain saa aikaiseksi, ennen kuin on ihan pakko. Yleensä tämä liittyy siihen, että karsastan kaikkea vaivannäköä ja hankaluutta arkipäivissä. Haluan että rutiinit virtaavat jouhevasti ja kaikki poikkeamat häiritsevät tätä sujuvuutta. Retki ennalta tuntemattomaan kierrätyskauppaan olisi tällainen ylimääräinen mutka, jonka tekeminen ei yhtään houkutellut. Koska en halunnut panna farkkuja roskikseen, laitoin ne tietenkin työhuoneen hyllylle odottamaan sitä hetkeä, kun joskus ihan oikeasti päättäisin viedä ne kierrätykseen.

Siellä ne sitten kököttivätkin seuraavat kuukaudet. Tarkemmin sanottuna puolisen vuotta. Tätä tarkoitan, kun sanon että olen tosi hyvä vitkastelemaan. Jos hommaa ei ole ihan pakko hoitaa, niin sitten en hoida sitä. Saattaa todella mennä kuukausia, tai jopa vuosia, ennen kuin tällaiset ei-niin-pakolliset tehtävät todella tulee tehtyä loppuun. Mutta sitten aloitin Koko koti kuntoon –projektin. Sen myötä olen viskannut roskiin enemmän vaatteita kuin viime vuonna yhteensä. Kun pääsin kunnolla vauhtiin, farkutkin tulivat mieleen entistä useammin. Aloin vakavasti kyseenalaistaa, saisinko ikinä vietyä niitä mihinkään, vai pitäisikö herätä todellisuuteen ja myöntää, että oikeasti ne on heitettävä roskikseen, jos koskaan haluan niistä eroon. Sitten sain ihan uuden ajatuksen.

Mitä jos korjaisin farkut, ja ottaisinkin ne takaisin käyttöön? Tämä ratkaisisi kaikki ongelmat: ei tarvitse lähteä roudaamaan niitä minnekään, ei tarvitse heittää hyvää roskiin, ja lisäksi minulla on farkkupula. Ei kai tätä tarvinnut kauempaa miettiä. Silitin liimakangasta nurjalle puolelle, jolloin reikä ei enää ole varsinaisesti reikä. Kankaasta näkyy, että polvi on ollut puhki, mutta kyllä ne jalassa voi mennä lasten kanssa puistoon tai lähikauppaan ostoksille, näyttämättä täysin kassialmalta. Tilaisuuksiin, jossa tarvitaan siistiä vaatetusta ne eivät enää kelpaa, mutta arkipäivän housupulaa ne helpottavat.

Tavallaan koko tarina naurattaa. Ihan silkkaa laiskuuttani tulin korjanneeksi vaatteen, ja pidensin samalla sen käyttöikää mahdollisesti jopa vuodella. Sitten kun toinenkin polvi menee puhki, olen päättänyt luopua niistä ja todellakin vain heittää ne roskiin. Toisaalta ihmettelen, että menipä pitkään tämänkin vaihtoehdon keksimiseen. Kolmanneksi mietin, että miten saamaton voi ihminen olla. Vain sen takia, etten millään viitsi lähteä ostamaan uusia siistejä housuja, olen valmis kulkemaan paikatuissa vaatteissa. Tässä nimittäin on se ristiriita, että olisin todella mielelläni sillä kauppareissullakin tyylikäs ja huoliteltu – mutta kun ei ole niitä sopivia ja ehjiä housuja. Tai siis on sopivia, mutta ne eivät ole ehjiä ja on ehjiä, mutta ne eivät ole sopivia.

Tätä kirjoittaessa muuten päätin, että rajansa kaikella. Tämän syksyn voin vielä kitkutella näillä viritelmillä, mutta kun alkuvuoden alennusmyynnit koittavat, on aika uudistaa vaatekaappia. Ihan todella.

Viikon vinkit: netin ruokakauppa, vesipula sekä Kukkahattutäti

Sattuipa sopivasti: juuri tällä viikolla YLE uutisoi, että netin ruokakauppa on kovassa kasvussa. Syyksi kerrotaan mm. se, ettei itse ehditä kauppaan, mutta ollaan valmiita maksamaan siitä että joku muu hoitaa ruokien keräilyn. Allekirjoitan tämän täysin.

Suolaa ja hunajaa -blogissa pohditaan vedenkulutusta eri ruoka-aineiden viljelyssä tai valmistamisessa. Hiilijalanjäljen lisäksi voimme seuraavaksi ruveta ahdistumaan vesijalanjäljestä. Kukapa olisi tiennyt, että yhden mantelin viljelyyn tarvitaan neljä litraa vettä!

TUKESin Kukkahattutäti on mainio juttu! Erityisesti nuorille tytöille suunnattu sivusto jakaa tietoa arjen kemikaaleista asiallisesti mutta hauskasti. Minusta on tosi hauskaa, että TUKESin kaltainen virasto, jonka imago on pikemminkin tylsä ja väritön, lähtee mukaan someen näin raikkaalla asenteella. En tiedä uppoaako tämä kohderyhmään, mutta sivusto vaikuttaa selkokieliseltä ja asialliselta, vaikka esitystapa onkin vedetty tarkoituksella vähän överiksi.

Viikon vinkit: Karsimista, kierrätysautoja ja ympäristötekoja

Iltalehti listaa ideoita tavaroista, joista voi helposti luopua samantien. Ajatuksena kai on, että näistä voi lähteä liikkeelle jos tavaroita on liikaa eikä tiedä mistä aloittaa. Listalla on paljon kierrätykseen kelpaavia tavaroita, kuten pienelektroniikkaromua, joka pitää toimittaa oikeaan osoitteeseen, eikä heittää suoraan roskikseen.

Tähän liittyen HSY:n kierrätysautot lähtevät liikkeelle tasan kuukauden päästä. Etsi oma pysäkkisi täältä. Nyt on siis kuukausi aikaa kaivella vanhat johdot, pannut ja maalinjämät kaappien ja komeroiden periltä.

Tämä YLEn uutinen komppaa WWF:llä saatua yleislinjausta: asuminen, syöminen ja liikkuminen ovat ne asiat, joilla saa eniten luonnonsuojelua aikaan. Tämä kannattaa lukea, siinä kiteytyy moni sellainen asia, jota minäkin olen mielessäni miettinyt, mutten ole osannut sanoiksi pukea. Ylimääräisen shoppailun rajoittaminen on monesta syystä järkevää, mutta todellisten isojen vaikuttavien muutosten pitää tapahtua rakenteiden tasolla. Se ei tietenkään poista yksilönvastuuta, mutta tästä jutusta käy ilmi eri asioiden mittasuhteet. Muistuttaisin myös, että vaalit lähestyvät, eivätkä nämä asiat ole yhdentekeviä.

Miksi aina vaatteet?

Tuntuuko teistä muista siltä, että kun puhutaan karsimisesta, puhutaan useimmiten vaatteista? Aloin pohtia tätä eilen kun vastailin kommentteihin. Voi olla että tämä on vain oma mielikuvani, mutta jotenkin tuntuu siltä, että vaatemääriä tarkkaillaan ihan eri mittapuulla kuin muita tavaroita.

Tämä käsitys perustuu aika pitkälti blogimaailmaan sekä median luomiin mielikuviin, joten on mahdollista että se on vääristynyt, oikaiskaa jos olette eri mieltä. Olen lukenut juttuja, joissa kauhistellaan nuoria naisia, jotka shoppailevat vaatteita satamäärin. Toisaalta erilaiset vaatekaapin harvennukset ovat ihan tyypillistä sisältöä myös. Ja sitten on näitä haasteita ja projekteja, joissa on tarkoitus tulla vähällä toimeen, kuten vaikka tuo Kuningaskuluttajan vaatehaaste, P333, muutama vuosi sitten pyörinyt 6 vaatetta tai vähemmän ja taitaapa Martoillakin olla joku vastaava juuri käynnissä.

Mutta miksi juuri vaatteet on otettu silmätikuksi kun puhutaan kuluttamisen rajoittamisesta tai jopa ekologisuudesta? Monet harrastavat sisustamista ja kodin tuunausta, johon kuuluu yhtälailla uuden ostelu. Hankitaan torkkupeittoa, kynttilänjalkoja ja String-hyllyjä, mutta en ole huomannut noissa blogeissa suurta stressiä siitä, että taas tuli ostettua uutta ja mitä niille vanhoille pitäisi tehdä. Järjestetäänkö life style -blogeissa kirppareita, joissa kirjoittaja myy pois tarpeettomia sisustustauluja? En ole koskaan kuullut kenenkään tuskailevan, että tekisi mieli ostaa vielä pari Mariskoolia lisää mutta kun vanhojakin on vaikka kuinka paljon.

En kritisoi sisustusbloggaajia tai -toimittajia. Ihmettelen vain tätä ilmiötä, että vaatteista on tullut tällainen asia, jossa ihmisiä herätellään ja muistutellaan vastuullisuudesta, mutta monessa muussa asiassa aihe loistaa poissaolollaan. Kuitenkin kaikilla tavaroilla on oma ekologinen kuormansa. Yhtä hyvin voidaan kysyä, kuinka monta vaasia ihminen tarvitsee? (Vrt. kuinka monta paria kenkiä ihminen tarvitsee)

Ja jos ei puhuta ekologisuudesta, niin ihan jo pelkästään tavaroiden määrä, josta siitäkin usein puhutaan siinä sävyssä, että vähemmän on parempi. Mutta miksi tämä rajoittamiskeskustelu tuntuu usein kiertyvän juuri tyypillisesti naisten harrastusten ympärille? Kuinka moni (miehen hallitsema) autotalli pursuilee kaikenlaista, mutta oletteko ikinä nähneet lehdessä juttua, jossa annetaan 10 vinkkiä organisoituun autotalliin? Kysyn vaan.

Perusasioiden äärellä

Olin juuri äsken juttelemassa WWF:n ihmisten kanssa siitä, mitä yksittäinen ihminen voisi tehdä maapallon pelastamiseksi. Olennaisen voisi kiteyttää näin: Jos haluaa tehdä asioita oikein, kannattaa keskittyä ruokaan, asumiseen ja liikkumiseen. Noiden kolmen suhteen voi tavallinen ihminen tehdä runsaasti pieniä valintoja, jotka kaikki edesauttavat tämän pallomme hyvinvointia.

Tapaamisessa kävi myös ilmi, että käsitykseni WWF:n toiminnasta on ollut hirveän rajallinen. Olin jotenkin siinä uskossa, että järjestö paneutuu lähinnä sarvikuonojen ja tiikereiden pelastamiseen. Sitäkin tehdään, mutta todellisuudessa toimintakenttä on paljon laajempi. Tässä on paneuduttava asioihin hieman tarkemmin, mutta palaan kyllä aiheeseen siinä vaiheessa, kun näistä kaikista taudeista ja jouluhässäköistä selviämme.

Ruoka, asuminen, liikkuminen. Ei kuulosta kovin vaikealta.

Loppuun pidetty

Viime tammikuussa ikivanha kylpytakkini hajosi. Pidin sitä rikkinäisenäkin aika pitkään, kunnes sain lahjaksi uuden. Siirryin käyttämään sitä, mutta en heittänyt vanhaa pois. Täällä blogissakin ehdotettiin erilaisia korjaustapoja, joilla takin ikää olisi ehkä voinut vielä pidentää, mutta fakta oli että kangas oli jo niin haperoa, ettei korjaaminen olisi kannattanut. Takki olisi vain vähän ajan päästä hajonnut jostain muusta kohdasta.

En kuitenkaan heittänyt sitä pois senkään jälkeen, kun uusi oli jo saatu. Siis olihan se edelleen ihan hyvä takki, paitsi että kangas oli aika pahasti repeytynyt… En pysty selittämään tuota säilyttelyä millään järkisyyllä, en vain kerta kaikkiaan saanut aikaiseksi. Eli koska nyt eletään joulukuuta, voidaan laskea että rikkinäinen takki roikkui kylppärin naulassa noin vuoden tarpeettomana. (Joskus muuten blogeja lukiessa saa sen kuvan, että kirjoittaja on supertehokas ja toteuttaa aina kaikki suunnitelmansa välittömästi ynnä muuta. Olkoon tämä esimerkkinä jälleen siitä, että näin ei ole omalla kohdallani.)

Vähän aikaa sitten aloin kuitenkin käyttää sitä lattialla pehmikkeenä ja suojana, jolla kuopus pötkötteli  kylppärissä sillä aikaa kun kävin suihkussa tai pesin hampaita. Tämä uusi käyttötapa sai jotenkin ajatukset taas raiteilleen, ja tajusin vihdoin mitä takin jäänteille pitäisi tehdä. Niinpä heitin sen viimeisen kerran koneeseen, ja kuivumisen jälkeen revin koko homman räteiksi. Kangas oli jo niin heikkoa, että paksun froteen repiminen oli ihan helppoa. Kangas on silti edelleen erittäin imukykyistä, ja sain tuosta vanhasta vaatteesta noin kymmenkunta erikokoista riepua. Niitä on hyvä käyttää kaikenlaiseen kuivaamiseen ja siivoamiseen. Nuo ovat sellaisia kangaskappaleita, ettei niitä tarvitse varoa ja ne voi heittää roskikseen käytön jälkeen. Eli täydellisiä esimerkiksi parvekkeen, auton tai vastaavien putsauksessa.

Tässä tuli myös äärettömän hyvä mieli, sillä mitään käyttökelpoista ei tarvinnut heittää roskiin! Elämän pieniä iloja, mutta tuntuu oikeasti hyvältä että pystyy käyttämään jonkun tavaran niin loppuun, ettei siitä jää enää mitään käyttökelpoista jäljelle.

Länsimaisen ihmisen tuska

Roskiin heittämisen taito ei kommenteista päätelle ole helppoa kaikille muillekaan. Eihän meistä kukaan varta vasten halua tuottaa lisää jätettä maapallolle. Maapallon uhkakuvia tulee joka tuutista – ilmasto lämpenee, meret täyttyvät muovista ja tuntuu että suorastaan hukumme roskiin. Silloin on helpottavaa ajatella, että kaikki meidän vanhat tavarat kierrätetään, eivätkä ne suinkaan päädy kaatopaikalle.

Valitettavasti tämä ei ole totta. Kuten samaisessa postauksessa todettiin, kaikkea ei voi kierrättää. Se tarkoittaa toisin sanoen sitä, että jokainen meistä tuottaa jätettä. Päivittäin. Vuodessa sitä kertyy kilotolkulla. Jos tämän asian tiedostaa tarpeeksi syvällisesti, alkaa ahdistaa. Niinpä sitä alkaa miettiä, miten jätettä voisi vähentää. Tässä kohdassa mukaan tulee yleensä se kierrätys.

Minulla on lievä taipumus henkilökohtaiseen viherpesuun. Kuvittelen mieluusti olevani vähän ekompi kuin oikeasti olenkaan. Siihen on pitkälti syynä juuri nämä maailman uhkakuvat. En haluaisi olla omalta osaltani tuottamassa yhtään enempää jätettä. Jätteen määrää voi myös oikeasti vähentää, sillä vaihtoehtoja on. Voi ostaa käytettyä, vähentää pakkausjätettä, valita täyttöpakkauksia ja korjata vanhaa sen sijaan että ostaisi uutta.

Tässä vain on se ongelma, että aina voi tehdä vähän paremmin ja enemmän. Ei olisi pakko käyttää talouspaperia, kun voisi käyttää rättejä. Ei olisi pakko ostaa pesuaineita, kun nekin voisi tehdä itse soodasta ja ties mistä. On todistettavasti olemassa ihmisiä, jotka kykenevät elämään tuottamatta ollenkaan roskia. Se on periaatteessa mahdollista. Mutta mitä enemmän asiaa pohtii, sitä enemmän alkaa ahdistaa, sillä aina  löytyy jokin asia, jossa omaa suoritusta voisi vielä parantaa. Ja jos rehellisiä ollaan, ei minusta ole omien pesuaineiden keittelijäksi.

Niinpä jäljelle jää tämä: minä tuotan jätettä. Tämä on fakta, jonka voi vain hyväksyä. Sillä kuten olen sanonut ennenkin, minulle linkolalainen korven keskellä omavaraistaloudessa asustelu ei ole vaihtoehto. Eikä se ole kovin monelle muullekaan. Siksi meidän on vain hyväksyttävä oma osuutemme jätteiden tuottajina, ja keksittävä miten sen tuskan kanssa voi elää.

Olen tätä pohtinut viime aikoina paljon. Ja tähän tulokseen olen tullut: yksi ihminen ei voi pelastaa koko maapalloa. Vaikka minä ja perheeni alkaisimme elää niin, ettemme tuottaisi lainkaan jätettä, isommassa mittakaavassa sillä ei olisi mitään merkitystä. Yksi ihminen voi tehdä äärimmäisiä valintoja, mutta globaalista näkökulmasta ne ovat yhtä tyhjän kanssa. Sen sijaan massoilla on merkitystä. Jos esimerkiksi kaikki suomalaiset lakkaisivat käyttämästä pieniä hedelmäpusseja, sillä olisi enemmän merkitystä kuin sillä, että minä alkaisin kompostoida kaikki biojätteeni parvekkeella. Niin idealistiselta kuin se kuulostaakin, maailmaa muuttaa valtioiden tasolla tehdyt päätökset ja lait, jotka saavat (tai siis pakottavat) massat tekemään parempia valintoja ja ohjaavat teollisuuden toimimaan ekologisemmin.

Niinpä filosofiani on tämä: hyväksyn sen, että tuotan jätettä. Se ahdistaa aina välillä, mutta hyväksyn sen osana elämääni, sillä en ole valmis tekemään valintoja jotka johtaisivat täydelliseen jätteettömyyteen. Tämän faktan tuottama tuska on se hinta, jonka valinnoistani maksan. Mutta se ei tarkoita sitä, että voisin elellä kuin pellossa. Koen että velvollisuuteni on vähentää roskien määrää ja tehdä niin ekologisia valintoja kuin mahdollista – mutta umpisolmuun asti tästä ei ole syytä ahdistua. Teen sen, mikä mielestäni on oikein ja kohtuullista, ja odotan että muutkin tekevät osansa. Siinä samalla pyrin vaikuttamaan myös isommassa mittakaavassa, jotta maailma menisi parempaan suuntaan. Käytännössä se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että lähettelen palautetta ja kyselyitä yrityksille ja äänestän sellaisia ihmisiä, joiden arvomaailma vastaa omaani. Yritän myös välttää niitä muovipusseja. Tällä tavalla pystyn elämään niin, etten muserru syyllisyyden alle ajatellessani sitä jätemäärää, jonka väistämättä elinaikanani tuotan.

Olisi mielenkiintoista kuulla, mitä te muut tästä ajattelette.

Onko tavara likaa vai läskiä?

Kaikki alkoi HS:n kolumnista, jossa toimittaja Roosa Murto kritisoi voimakkaasti nykyistä kirpputorikulttuuria. Sen jälkeen luin Hallittu hysteria -blogista erinomaisen vastineen kyseiselle kirjoitukselle. Sittemmin keskusteluun ovat liittyneet ainakin Pitsikirjan Rinna sekä  Saara Ehdoton ehkä -blogista. Olen itse pohtinut tuota alkuperäistä tekstiä sekä näitä vastauksia koko viikon. Seuraavaksi oma puheenvuoroni.

Hesarin toimittaja hyökkäsi ensisijaisesti sellaista vastuutonta kuluttamista kohtaan, joka muistuttaa jonkinlaista tavarabulimiaa; ensin ostellaan hurjia määriä kaikenlaista tavaraa, jotka sitten pikapuoliin sylkäistään kirpputorille, jotta kaappeihin tulisi taas tilaa uudelle. Teistä en mene takuuseen mutta ainakin minusta on päivän selvää, ettei tuollainen ole fiksua, kestävää tai kannustettavaa toimintaa. Kolumnissa on kuitenkin yksi iso ongelma, ja se on siinä, että Roosa Murto kohtelee kaikenlaista raivaamista yhtenä ja samana. On aivan eri asia tyrkätä kirppikselle edellisellä viikolla tehtyjä virhehankintoja, kuin raivata asuntoaan vuosien tavarakerrostumista tavoitteena yksinkertaisempi elämä, selkeämpi koti ja tietoisempi omistaminen.

Ajatelkaa vaikka reippaasti ylipainoista ihmistä, joka päättää lopulta ruveta laihikselle ja opetella terveemmät elämäntavat. Olisiko fiksua sanoa hänelle, että laihduttaminen on vähintäänkin arveluttavaa, koska silloinhan kaikki ylimääräiset syödyt kalorit menevät ihan hukkaan? Tai että elä nyt sitten niiden läskiesi kanssa, koska olet ne itse hankkinutkin? Esimerkki on kärjistetty, mutta vähän tällaisen kuvan kolumnista sai, läskien tilalla vain tavarat. Vastustan kertakäyttökulutusta, mutta en pidä siitä että tavaroiden raivaamisesta kirjoitetaan noin syyllistävään sävyyn. Murto peräänkuuluttaa tavaroiden arvostamista. Minulle turhista luopuminen on juuri sitä – haluan todellakin arvostaa jokaista esinettä jonka omistan. Jos emme arvostaisi raivaamiamme tavaroita ollenkaan, nehän olisi yksinkertaisinta laittaa suoraan roskiin. Kirppismyyntihän on pikemminkin työlästä kuin helppoa. Kyllä se kertoo minusta tavaran arvostuksesta.

Kolumni osui ehkä vähän tahattomasti yhteen aikamme dilemmaan: Tavarat ovat pahasta – tavarat ovat välttämättömiä. Tämä kiteytyy esimerkiksi lastenvaatteissa, joista joku noissa linkkaamissani teksteissä kirjoittikin. Kasvava lapsi tarvitsee jatkuvasti uutta, mutta vaatteet ovat käytössä vain vähän aikaa. Välttämättömyys muuttuu ongelmaksi pahimmillaan muutamassa kuukaudessa. Ja muutenkin. Elämäntilanteet muuttuvat ja tarpeet vaihtuvat. Olisi upeaa, jos voisimme pullahtaa lapsuudenkodista maailmalle mukana matkalaukullinen vaatteita, joita pidettäisiin siihen saakka kunnes kangas on kulunut puhki. Valitettavasti  tämä skenaario oli relevantti viimeksi noin sata vuotta sitten.

Tavara on tosiaan vähän kuin läskiä. Siinä vaiheessa kun joku on aloittanut laihiksen, on aivan turhaa ruveta moittimaan edes itseään siitä, että on joskus syönyt liikaa. Tärkeämpää on keskittyä opettelemaan uusia, terveempiä elämäntapoja. Jos yhtäkkiä havahtuu siihen että tavaroita on liikaa, kyllä niistä saa hankkiutua eroon vaikka kirppareilla. Kunhan samalla opettelee hankkimaan uutta tiedostamalla paremmin, mitä on tekemässä. Valitsee kestävää ja mahdollisuuksien mukaan eettistä. Miettii jo ostovaiheessa millainen tavaran elinkaari on, ja miten siitä voi päästä eroon. Harkitsee, onko kyseessä todellinen tarve vai täyttääkö ostaminen jotain muuta tarvetta kuin tavaran puutetta.

Minusta se, että väki hamstraa ja dumppaa pois kilokaupalla tavaraa, ei ole upeaa. Se on piittaamatonta ja typerää.”, Murto kirjoittaa. Olen tästä ihan samaa mieltä. Hamstraamisessa ei ole mitään järkeä. Mutta mielestäni on silti ihan oikein opettaa lapsille tavaranhallintataitoja, eikä siitä Ikean kassista täynnä kirppistavaraa pidä kantaa huonoa omaatuntoa. Voi olla, että Murto ei ole itse vielä ollut siinä tilanteessa, että kotiin on kertynyt ylimääräistä. Mutta mitä vanhempi ihminen, sitä todennäköisemmin nurkista löytyy yhtä jos toista tarpeetonta. Ei ole rikos havitella ympärilleen lisää tilaa luopumalla tarpeettomasta. 

Viikon vinkit: tavara tekee onnelliseksi ja mainettaan parempi pasta

Tutkimuksen mukaan tavaran ostaminen lisää onnellisuutta – noin puoleksi tunniksi. Väittäisin tutkimuksen kuitenkin olevan väärässä, sillä hyvistä  ostoksista voi kyllä olla onnellinen vuosikausia. Esimerkiksi suurin osa lattioillamme olevista matoista on sellaisia, joiden olemassaolosta nautin päivittäin. Ne on ostettu harkiten ja siksi ovatkin onnistuneita ostoksia. Linkin uutisessa on myös yleistä raivaamiseen liittyvää asiaa. (YLE)

Mielenkiintoinen uutinen, jossa vertaillaan ruoan terveys- ja ympäristövaikutuksia. Pasta ei olekaan pahasta! (Hyvä uutinen esimerkiksi minulle.) Kerrotaan myös, että suurin osa ei mieti kaupassa valitsemiensa tuotteiden ilmastovaikutuksia. Täytyy myöntää, etten minäkään sitä kovin usein pohdi. Ruoan valinta on ihan tarpeeksi haastavaa muidenkin parametrien osalta. (YLE)

Kumpikaan uutinen ei ole aivan tuore, mutta niissä on mielestäni kiintoisaa asiaa, joka ei ole mitenkään vanhentunutta. Näitä kiinnostavia linkkejä tulee vastaan vähän väliä, enkä ehdi linkittää niitä välttämättä juuri sillä viikolla kun ne ovat vastaan tulleet. Viikon vinkit kokoaa siis yhteen kaikenlaista mielestäni kiinnostavaa, mutta ei mitenkään reaaliajassa. Tämä siis tiedoksi, mikäli joku uusi lukija ihmettelee, miksi kirjoitan jo menneistä uutisista.

 

Paaston päätös

Seitsemän viikon paastorupeama on nyt päättynyt, ja on aika tehdä yhteenvetoa siitä, miten eri teemat onnistuivat. Jokaisella viikolla oli oma teema: tavaroiden raivaaminen, säästäväisyys, roskapaasto, ekoviikko, kasvisruoka, laiskuusviikko ja nettipaasto. Osa onnistui paremmin, osa huonommin.

Parhaiten meni kasvisruokaviikko, se onnistui suorastaan yli odotusten. En lipsunut kertaakaan, ruoka oli hyvää, ja opin tekemään uusia arkiruokia. Myös roskapaasto ja tavaroiden karsiminen onnistuivat ihan hyvin. Kumpikaan ei varsinaisen teemaviikon aikana mennyt ihan putkeen, mutta koska jatkoin kumpaakin kokeilua myös seuraavien viikkojen ajan, sain aikaan oikeita muutoksia. Kodissa alettiin kerätä metallijätettä systemaattisesti ja lopulta onnistuin välttämään muovikassejakin. Tavaroita raivastin kymmenittäin, julkaisen täyden listan omassa postauksessaan.

Muut viikot eivät olleet samanlaisia menestyksiä. Säästäväisyysviikolla kiinnitin huomiota rahankäyttöön, mutta mitään erityisiä tilaisuuksia säästämiseen ei tullut. Ekoviikon suurin oivallus oli, että taloyhtiön hallituksessa vaikutan paljon enemmän kun sammuttelemalla valoja kotoa, vaikka ainahan sitäkin voi tehdä. Laiskuusviikolla sain aika paljon lopulta aikaiseksi, vaikka sairausloma hankaloittikin alkuperäisiä suunnitelmita.

Nettipaasto ei lopulta onnistunut kovin hyvin. Olen näköjään todella kiinni netissä, ja etenkin tietyissä uutissivuissa ja blogeissa. Alunperin haaveilin siitä, että todella olisin rajoittanut päivittäisen nettiajan noin puoleen tuntiin, mutta eipä siitä tullut juuri mitään. Jälleen kävi niin, että harhauduin surffailemaan kun en kiinnittänyt asiaan huomiota, ja sitten kun tajusin mitä olen tekemässä, oli vaikea lopettaa. Parhaiten pidin kiinni siitä, etten selannut nettiä enää nukkumaanmentyä, ja pidin tauon iltapäivälehtien sivuista. Kiinnitin myös huomiota erityisesti siihen, etten räplännyt puhelinta silloin kun muita ihmisiä oli läsnä. Se oli oikeastaan tarkoituskin, sillä itseänikin ärsyttää, jos keskustelukumppani ei ole läsnä vaan netissä. Voi olla, että viimeisellä viikolla puhtikin vähän hiipui, enkä jaksanut enää oikein tsempata.

Yhteenvetona paasto oli kuitenkin hyödyllinen harjoitus. Viikkojen aikana tuli tosi monta havaintoa siitä, että tietoisuus omasta tekemisestä ja olemisesta on aivan olennaista, jos haluaa ruveta tekemään asioita toisin. Suurin osa elämästä tuntuu menevän täysin automaattiohjauksella ilman ajatuksen häivääkään, mutta läsnäolo hetkessä auttaa tekemään fiksumpia valintoja. Läsnäolo vain ei ole aina helppoa, sillä se vaatii keskittymistä. Viikko on liian lyhyt aika omaksua uutta, mutta kolmessa viikossa alkaa jo tapahtua. Parhaiten onnistuikin ne kokeilut, joita oli helppo jatkaa teemaviikon päätyttyä. Paasto ei siis missään nimessä mennyt hukkaan!

Tavaroiden karsiminen jatkuu kuten ennenkin. Muovipusseista pyrin jatkossakin eroon entistä tietoisemmin. Arkiruoka muuttui kasvisviikon seurauksena kasvispainotteisemmaksi, kun uudet ruokalajit jäivät listalle itsestään. Netistä en pysty luopumaan, mutta haluan edelleen haastaa itseäni sen käytön suhteen järkevämmäksi.