Lastenvaateprobleema

Onko lastenvaatteista järkevää maksaa paljon vai vähän? Tämä kysymys herättää tällä hetkellä keskustelua muutamissa äiti/lapsi/perhe-blogeissa, ja minusta kysymyksenasettelu on mitä mielenkiintoisin. Molemmilla koulukunnilla on kannattajansa:

  • Halpojen vaatteiden ostajat perustelevat kantaansa sillä, että lastenvaatteet ovat käyttötavaraa, joka kuitenkin likaantuu ja nuhjaantuu käytössä, joten niihin on turha satsata.
  • Kalliita vaatteita ostavat taas haluavat satsata laatuun, ulkonäköön ja siihen, että vaatteiden jälleenmyyntiarvo säilyy paremmin.

Näiden peruslähtökohtien lisäksi keskustelussa on tullut esiin myös seuraavia argumentteja:

  • Kalliistakaan vaatteesta ei voi olla varma, että se on tehty eettisesti. Ja vaikka olisi tehtykin, kuka vastaa siitä, miten kankaat on valmistettu? Eli kun ei kallistakaan voi olla varma, voi samantien ostaa halpaa. Ainakin näin olen muutamia puheenvuoroja tulkinnut.
  • Jos ostaa käytettynä kirpputorilta, saa ainakin halpaa, ja lisäksi toimii ekologisesti.

Lyhyesti sanottuna: aivan mahtavaa problematiikkaa! Tässä joutuu kuluttaja miettimään asioita monelta kantilta (jos ylipäänsä aikoo aihetta ajatella) ja sitten valitsemaan omalta kannaltaan pienintä pahaa.  Jotain on pakko ostaa joka tapauksessa, vähintään kankaita vaikka ompelisi kaiken itse.

Huomaan soveltavani lapsen vaatetuksessa jokseenkin samaa logiikka kuin omassanikin. Pyrin ostamaan vain tarpeellista, ettei vaatekaapissa ole ylimääräistä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi tällä hetkellä muksulla on tasan kolmet kengät: kumisaappaat, välikauden gore-texit ja Kuomat odottamassa pakkaskelejä. Muita ulkokenkiä ei ole, keväämmällä hankin sitten kävelykengät ja kesäksi sandaalit. Ostan aina reilua kokoa, jotta vaate pysyisi käytössä mahdollisimman pitkään. Ennen kaikkea pyrin ostamaan vaatteita, joiden laatu kestää kovaa käyttöä ja pesua. Tämä johtaa siihen, että ensinnäkin ostan vaatteita aika harvoin. Useimmiten ostan alesta, mutta ensisijaisesti ostan vain tarpeeseen.

Toiseksi en yleensä juurikaan katso hintaa. Ostan käyttötarkoitukseen sopivimman vaatteen, maksoi se mitä tahansa. Käytännössä oma kokemukseni kuitenkin kertoo, että monissa tapauksissa (ei 100% mutta hyvin usein) lisähinta korreloi laadun kanssa. Sillä saa parempaa kangasta, suorina pysyviä saumoja ja kauniimpia vaatteita. Etenkin ulkovaatteissa hinta tuntuu lisäävän vedenpitoa ja fiksuja yksityiskohtia suunnittelussa. Kun joskus olen kokeillut halpaketjujen vaatteita, huomaan että ne muuttavat muotoaan pesussa, kankaat nyppyyntyvät ja lisäksi löydän harvoin mitään, missä ei olisi muoviprinttiä keskellä – ja periaatteesta vältän kaikkia muovipainatuksia luettuani Kuluttaja-lehden tutkimuksen, jonka mukaan printeistä löytyy usein ikäviä kemikaaleja ftalaateista lähtien. Mutta kuten sanottu, en osta vaatetta hinnan perusteella, vaan käytännöllisyyden. Moni kaunis ja kallis vaate on jäänyt kauppaan siksi, että ne olisivat mielestäni käytössä älyttömiä. Lapsi ei tarvitse vaatteita, joissa ei voi leikkiä. Yletän tämän fiksaationi koskemaan jopa juhlavaatteita…

Tämä johtaa siihen, että lapsen vaatevarastossa on sekä itsetehtyjä, kirpputorilta parilla eurolla ostettuja vaatteita, hyvin kallis talvihaalari, ja kaikkea näiden väliltä. Huomaan myös, että vaatteiden ulkonäkö on minulle hyvin tärkeä ominaisuus. Vaatteiden on miellytettävä silmää, en suostu pukemaan lapsen päälle vaatteita, jotka mielestäni eivät ole nättejä.

Huomaan siis, että en kuulu oikeastaan mihinkään leiriin, koska ostan sekä kallista että halpaa, uutta ja kierrätettyä. Noudatan tiettyjä periaatteita siinä mielessä, että vältän halpaketjujen vaatteita, sillä en yksinkertaisesti usko, että sillä hinnalla olisi mahdollista ottaa eettisiä näkökulmia huomioon, ja haluan kuitenkin kuluttaa vastuullisesti. Toisaalta en osta itsellenikään niistä juuri mitään, joten miksi ostaisin lapselleni? Taidan siis edustaa tässäkin asiassa sellaista harkittua järkiperäistä keskitietä.

Vihdoin katsottu: Tavarataivas

Jos et ole vielä nähnyt Tavarataivas-dokumenttia, etkä halua tietää siitä etukäteen mitään, älä lue tätä postausta.

Tavarataivas osoittautui varsin erilaiseksi, kuin olin etukäteen kuvitellut. Huomaan, että olin automaattisesti arvellut sen käsittelevän tavaran vähentämistä samoista lähtökohdista kuin itsekin teen. Kuvittelin etukäteen, että dokumentin päähenkilö olisi halunnut arvioida suhdettaan materiaan, pohtia mitä tavarat hänelle merkitsevät ja tarkastella minimalismia elämäntapana. Heti alussa kävi ilmi, että olin aivan väärässä.

Tiivistettynä Tavarataivas menee näin: nuori mies on vailla tyttöystävää, tuntee olonsa tyhjäksi ja huomaa omistavansa paljon tavaraa. Kanavoidakseen epämääräistä pahaa oloaan johonkin, mies päättää kärrätä koko omaisuutensa varastoon, josta noutaa yhden esineen päivässä takaisin. Kokeilu kestää vuoden, jonka aikana ei saa ostaa uutta. Tavoitteena on selvittää, mikä muu hänet tekisi onnelliseksi, kun tavarat on viety pois. Ulkopuolisen silmin näyttää selvältä, että tavarasta luopuminen on vain keino, joka sattuu pälkähtämään päähän. Yhtä toimivaa olisi luultavasti ollut muuttaa vuodeksi ulkomaille, ruveta vegaaniksi tai tehdä joku muu iso muutos. Ongelmien alkusyy ei nimittäin suinkaan ole liiassa tavarassa, vaan epäonnisessa rakkauselämässä.

Olipa syyt projektin takana mitkä tahansa, Luukkasen kokeilu on omalla tavallaan mielenkiintoinen. Nopeasti käy ilmi, että ihan ilman tavaraa ei toimeen tule, mutta toisaalta varsin pienellä määrällä pärjää jo ihmeen hyvin. Itse hän toteaa, että sadalla tavaralla voi elää normaalia elämää, 200 tavaraa mahdollistaa jo hyvin miellyttävän elämän. Tämä siis koskee yksin asuvaa kaupunkilaista.

Taannoin linkkasin Vaatetaivas- nimiseen blogiin, jossa nuori nainen teki vaatteilleen saman liikkeen kuin Luukkainen kaikille tavaroilleen. Blogista välittyvät kokemukset tuntuvat hyvin samanlaisilta kuin dokumentissa. Aluksi hekumoidaan sellaisilla luksuksilla, kuin puhtaat sukat tai alushousut, mutta hyvin pian uusien vaatteiden tarve tulee täyteen, eikä pian edes kaipaa enempää. Vaatetaivas-blogi on hiljentynyt siinä määrin, että epäilen blogin pitäjän joko luopuneen projektista, tai sitten se on vain muuttunut merkityksettömäksi, kun vähemmälläkin pärjää. Tässä lienee dokumentin tarjoama suurin anti: niin kauan kun kaikkea on, ihminen kuvittelee tarvitsevansa. Sitten kun on pakko tarkasti valita mitä omistaa, huomaa pian että todellisuudessa tarvitsee varsin vähän.

Kritiikkiä annan siitä, että varsinainen pohdinta jää dokumentissa hyvin kevyelle tasolle. Enemmän tuskaillaan sitä, miten pääsisi treffeille kivan tytön kanssa, kuin sitä, miten omaisuus, omistaminen, materialismi, kuluttaminen, tottumukset ja tavat vaikuttavat ihmisten elämään. Ihmettelen myös Luukkasen uusavuttomuutta. Kun pyörä varastetaan, uutta pitää hakea Kouvolasta saakka. Eikö muka yhden kaupunkilaishipsterin kaveripiiristä löydy pyörää lainaksi yhtä iltaa varten (treffeillä piti näet pyöräillä)? Tai kun tyttöystävän jääkaappi hajoaa, se aiheuttaa aivan kohtuutonta draamaa. En jaksa uskoa, että tavallinen opiskelija ei pystyisi mistään hankkimaan halvalla käytettyä jääkaappia, tai kaapimaan uutta tarjousjääkaappia varten vaadittavaa paria sataa euroa kasaan. Jos kyse olisi täysin köyhyysrajalla elävistä ihmisistä niin sitten ehkä, mutta mikään ei viittaa äärimmäiseen köyhyyteen.

Kokonaisuudessaan Tavarataivas-dokumentti ei lopulta ollut kovin hyvä. Petyin lähinnä siihen, miten pinnalliseksi asian käsittely jäi. Ihmettelin myös pieniä epäloogisuuksia: jos jääkaappi on viety varastoon, miksi asuntoon on jätetty kattolamput ja kylpyhuoneen peili? Suuri osa elokuvasta koostuu siitä, että päähenkilö kököttää tyhjässä asunnossa ja kiroilee elämäntuskaansa. Mielenkiintoista? Ei kovin pitkään. Ajoittain tavarattomuus ja avuttomuus tarjoavat varsin hauskoja pätkiä, mutta mitään kovin kuolematonta tai syvällistä ei elokuvassa kuule. Järkevin kommentti tulee yhden kaverin suusta, joka äärimmäisen lahjakkaasti tiivistää, miten hieno keksintö pussilakana on. Tosin Luukkanen ei usko häntä. Ja miksei katsojalle kerrota, mitä niille varastoon jääneille tavaroille lopulta tapahtui? Palasivatko ne takaisin kotiin, vai toimitettiinko ne johonkin eteenpäin?

Parasta elokuvassa on Timo Lassyn musiikki – se on laadukasta alusta loppuun.

Kuulisin mielelläni millaisia ajatuksia elokuva on herättänyt muissa! Se on reilun viikon verran vielä Areenalla nähtävissä, ja tulee myös tv:stä uusintana, tarkistakaa yksityskohdat Ylen sivuilta.

Toimivaa ja epätoimivaa luonnonkosmetiikkaa

Olen noin vuoden verran tutustunut luonnonkosmetiikkaan. Värikosmetiikkaan suhtaudun edelleen ennakkoluuloisesti, tosin vuoden aikana olen ostanut vain kaksi meikkituotetta, ripsivärin ja mineraalimeikkipohjan, joista jälkimmäinen menee luonnonkosmetiikan alle. Mutta sen hankin ensisijaisesti käyttöominaisuuksien enkä sisällysluettelon takia, ja alunperin aloin käyttää mineraalipohjia nimenomaan ominaisuuksien takia, en siksi että ne olisivat luonnonmukaisia.

Olen testaillut monenlaisia tuotteita: sampoota, suihkugeeliä, kasvovesiä, puhdistusmaitoa, kosteusvoiteita ja vartalorasvoja ja viimeisimpänä huulirasvaa ja deodoranttia. Hintahaitari on ollut laaja, muutaman euron aletuotteista Joliesta hankittuihin luksusmerkkeihin. Olen ostanut satunnaisesti mitä vastaan on sattunut tulemaan ja metsästänyt tuotteita suositusten perusteella. Kokemusten kirjo on ollut yhtä laaja kuin edellämainitusta listasta voi päätellä.

Suurimmaksi ongelmaksi on muodostunut luonnonkosmetiikan tuoksu. En pidä voimakkaasti hajustetuista tuotteista, ja luonnonkosmetiikka valitettavasti tuoksuu usein todella vahvasti. Luonnon omille aineille tietenkin, mutta liikaa. On ollut vaikea löytää tuotteita melkein mistä tahansa kategoriasta, jossa tuoksu olisi ollut siedettävä. Tämä tuntuu vaivaavan etenkin edullisempia merkkejä, mutta ei yksinomaan. Jos joku osaa kertoa tuoksuttomasta tai hyvin mietotuoksuisesta luonnonkosmetiikasta, vinkit otetaan ilolla vastaan!

Toinen ongelma on koostumus, joka ainakin pesevissä tuotteissa tuntuu olevan jotenkin ”lirumpaa” kuin normikosmetiikassa. Toisaalta hoitavat tuotteet ovat paljon paksumpia koostumukseltaan kuin tavalliset, ja imeytyvät hitaammin. En tiedä onko minulle vain sattunut tällaisia tuotteita, vai onko tämä laajempi kokemus? Kyse on varmasti myös tottumisesta, mutta toistaiseksi ihastus luonnonkosmetiikkaa kohtaan ei ole aivan varauksetonta.

Hyviä kokemuksiakin on. Ostin Inkuton huulirasvan, joka on varmaankin parasta, jota olen koskaan käyttänyt. Uskaltauduin myös kokeilemaan deodoranttia, sillä ennakkoasenteella, että ei se kuitenkaan toimi. Pelasin varman päälle, ja ostin Biothermin sertifioidun dödön, josta olin lukenut kehuja. Logiikka meni niin, että ison firman tuote on luotettavampi kuin jonkun tuntemattoman luonnonkosmetiikkamerkin… Myönnän iloisesti olevani varsin epäluuloinen 🙂 Yllätyin kuitenkin erittäin positiivisesti. Tuote toimii, ja lisäksi jopa tuoksu on sellainen, että siedän sitä. Missään hurjassa hikiliikunnassa en ole dödöä vielä testannut, mutta normaalissa arjessa se toimii aivan hyvin.

Yksi suurimmista ongelmista luonnonkosmetiikkaa hankkiessa on se, että kaikki merkit ovat tuntemattomia ennestään. Ei ole minkäänlaista mielikuvaa, minkälaisesta merkistä on kyse. Tämä on isojen brändien etu – kuluttajalla on jo valmiiksi mielikuva laadusta, hinnasta ja käyttökokemuksesta, vaikkei käytännön kokemusta olisi lainkaan. Luonnonkosmetiikan kanssa joutuu toimimaan sokkona, joskin muiden ihmisten kokemuksista saa vähän apua.

Onko muilla samanlaisia kokemuksia? Lempimerkkejä? Muita hyviä vinkkejä?

Minulle saa myydä (jos osaa)

Hah, Veho onnistui tällä kertaa paremmin kuin ennen. Tosin yritin tehdä asiat heille mahdollisimman helpoksi. Olin todella hyvissä ajoin paikalla, vahdin vierestä, että puhelinnumeroni ja yhteystietoni päivitettiin vihdoinkin ajan tasalle myös tietokoneelle asti. Selitin minua palvelleelle henkilölle yksityiskohtaisesti autoon liittyviä juttuja, jotka olivat aiemmin aiheuttaneet ongelmia. En tosin luottanut siihen, että viesti kulkee pajalle asti, vaan jätin varmuuden vuoksi lapun kuskin penkille, jossa selitin samat asiat… Kaikki tämä tuotti tulosta, ja onnistuin saamaan palvelua kohtuullisessa ajassa.

Hauskasti kävi niin, että juuri kun tästä asiakkaan auttamisesta oli puhetta, sain Veholla ollessani soiton myös hammaslääkäriltä. Olin toki saanut pari viikkoa sitten meilin heiltä, jossa muistuteltiin varaamaan aika tarkistukseen. Se ei tietenkään saanut aikaan mitään konkreettista toimintaa, paitsi että muistutti mieleen että alkaisi olla aika varata aika. Mitä en siis tietenkään tehnyt. Nyt sieltä soitettiin perään ja aika tuli varattua – tosin vasta kuukauden päähän omista kiireistäni johtuen, mutta eihän sillä ole oikeastaan väliä. Kaikki ovat tyytyväisiä.

Vaikka kommenteissa toista mieltä oltiinkin, niin olen silti sitä mieltä että tämmöinen toiminta on hyvä juttu. Jos on vakioasiakas jossakin, on todennäköistä että palvelua on tarkoitus käyttää uudestaan. Mutta kuka on niin reipas, että viitsii varata hammaslääkäriajan ilman täysin akuuttia tarvetta? En minä ainakaan, vaikka ihan hyvin tiedänkin että hampaiden hoitaminen on yleisterveyden kannalta olennainen juttu. Mutta kun tullaan kotoa hakemaan niin totta kai lähden.

Jos olet yrittäjä ja ihmettelet mihin asiakkaasi oikein ovat kadonneet, soita heille ja kysy. Siinä ei ole juuri mitään hävittävää. Veikkaan, että suurin osa on vain unohtanut koko jutun. Minä voin esimerkiksi unohtaa kampaajalla käymisen lähes vuodeksi pelkkää saamattomuuttani, vaikka ei minulla mitään kampaamokäyntiä vastaankaan olisi. Vaihdoin taannoin hyvän kampaajan toiseen (joka ei ehkä ole ihan yhtä hyvä), koska uusi oli merkittävästi lähempänä kotia. Mutta jos se vanha olisi soittanut ja kysellyt perään, niin luultavasti olisin kiltisti kipittänyt vähän pidemmän matkan takaisin hänen luokseen.

Tässä on sekin juttu, että jos joku soittaa, niin sille saa aina sanoa ei. Hammaslääkäri oli myymässä ihan yhtä paljon kuin lehtienmyyjätkin, mutta fiilis oli aivan eri. Soittaja oli miellyttävä ja esitti asiansa selkeästi. En enää  muista mitä hän sanoi, mutta siitä ei millään tavalla tullut tyrkyttäminen mieleen. Käsittääkseni minulta kohteliaasti kysyttiin, haluaisinko varata ajan tarkistukseen ja puhdistukseen. Totta maar halusin, täysin tietoisena siitä, että olen siis käytännössä ostamassa palvelua! Mutta parin äärettömän taulapään lehtimyyjän kanssa kommunikoituani halu tilata mitään lehtiä on varmaan ikuisesti kadonnut. Jälleen kerran nähdään, että myyminen on taitolaji – ja kuinka paljon pidänkään niistä, jotka sen taidon hallitsevat!

Mikä on eines?

Luin äskettäin, että Suomen syödyin eines on karjalanpiirakka. Karjalanpiirakka! Mistä lähtien karjalanpiirakat ovat olleet eineksiä? Minulla on sellainen käsitys, että meillä syödään hyvin vähän eineksiä. Mutta karjalanpiirakoita kyllä menee melkein joka viikko.

Mikä siis on eines? Kerrotaan ensin, mitä mielessäni kuvittelen: eines on sellainen teollisesti valmistettu ruoka, joka lämmitetään ja syödään. Eines jäljittelee oikeaa ruoka-annosta, se on esimerkiksi valmis pitsa, Saarioisen valmis mikroruoka tai vaikkapa pussikeitto. Minun mielikuvissani kalapuikot ja kananugetit ovat eineksiä, mutta pakastevihannekset eivät ole. Ensimmäisiä on prosessoitu teollisesti, jälkimmäiset on lähinnä pilkottu ja pussitettu.

Karjalanpiirakkakysymys pisti kuitenkin käsitykset päälaelleen. Asia alkoi häiritä siinä määrin, että piti tarkistaa sanakirjasta. Löysin netistä tällaisia määritelmiä: eines = Kaupassa myytävä, sellaisenaan tai lämmitettynä nautittava valmisruoka, myös puolivalmis kypsentämistä vaativa ruoka. Einekset = teollisesti tehtyjä valmisruokia tai puolivalmisteita. Laatikot, salaatit, pitsat, torttutaikinat ym. einekset.

Ilmeisesti käsitykseni on ollut väärä. Onko siis niin, että kaikki muut paitsi sellainen ruoka, joka on ns. alkuperäisessä muodossa, ovat eineksiä? Eli peruna ja jauheliha eivät ole eineksiä, mutta pakastettu perunasipulisekoitus on? Tietääkö joku miten tämä oikeasti menee?

Olipa eineksen määritelmä mikä tahansa, niillä on edelleen selkeä hierarkia päässäni. On hyviä ja huonoja eineksiä. Älkääkä nyt ottako näitä liian tosissaan, kuvailen tässä lähinnä, mitä omassa päässäni liikkuu. Tämän oman luokittelun mukaan meillä ei edelleenkään syödä kovin paljon eineksiä. Pakastevihannekset ovat minusta täysin ok. Samoin se perunasipulisekoitus, jota pitäisi oikeastaan aina olla pakkasessa, koska siitä saa järkevän pohjan monenlaiselle arkiruoalle. Niitä karjalanpiirakoita menee aika paljon, mutta etupäässä paistopisteiden tuotteita. Muovipussissa en osta niitä koskaan. Onko ne paistopisteiden piirakat myös eineksiä?

Sitten on sellainen ”harmaa alue”. Anton & Antonista ostan noin kerran kuussa jonkun valmisruoan. Tykkään niistä, koska ne eivät sisällä lisäaineita tai muuta turhaa. Makaronilaatikossa on makaronia, jauhelihaa, munaa ja mausteita. Sipulikeittopussin ostan silloin tällöin, kun maustan sillä lihamurekkeen. Valmiita voitaikinoita käytän muutaman kerran vuodessa, jos en jaksa tehdä alusta saakka. Saatan myös ostaa välillä leipomosta suolaisen piiraan – onko se eines? Ainakin se on valmiiksi tehty. Entä mihin kategoriaan kuuluvat nuudelit? Pesto? Öljyyn säilötyt kasvikset, kuten oliivit, aurinkokuivatut tomaatit ja vastaavat?

Sitten niitä ”pahiksia”. Silloin tällöin meillä syödään nakkeja ja ranskiksia. Sanoisin, että ehkä kerran kuussa tai joka toinen kuukausi on nakkipäivä. Kalapuikkoja ostan keskimäärin kerran vuodessa. Valitsen niistä aina sen parhaimman (eniten kalaa sisältävän) vaihtoehdon, joka on saatavilla. Nugetteja, valmispitsoja,  ynnä muita meillä ei syödä koskaan. Ensisijaisesti siksi, että inhoan niiden makua.

Tämän raportin perusteella kiinnostaa, syödäänkö meillä eineksiä vai ei? Syödäänkö teillä?

Viikon vinkit: onko eettisiä vaatteita olemassa?

Tällä viikolla YLE on ahkerasti uutisoinut vaateteollisuuden ongelmista kehitysmaissa. Aihe lienee kaikille jossain määrin tuttu: työntekijöiden palkkaus on kehno, työolosuhteet usein karmeat ja työntekijöiden järjestäytymismahdollisuudet lähinnä nimellisiä. Asia on tiedostettu myös Suomessa, ja moni yritys noudattaa nykyisin kansainvälisiä järjestelmiä, joiden tarkoitus on taklata pahimmat ongelmat. Mutta nekään eivät ole aukottomia, päinvastoin. Aihetta käsiteltiin perjantain A-studiossa, jonka voi katsoa täältä.

Hinnoittelun vaikeutta avataan tässä artikkelissa: intialainen ompelija saa työstään vain murusia, mutta jos työ tehdään Suomessa, vaatteen hinta kaksinkertaistuu. Tästä näkökulmasta on helppo ymmärtää, että kehitysmaat houkuttelevat valmistajia. Mutta on silti järkyttävää, että muotivaatteiden valmistus tappaa vuosittain satoja ihmisiä! Minusta tuntuisi kohtuuttomalta pitää vaatetta, joka on vaarantanut jonkun toisen ihmisen hengen. Mutta kuinka voin sen välttää? Suomalaisilla yrityksillä on yritystä oikeaan suuntaan. Mutta vaikuttaa siltä, että tarkoitus jää usein melko pinnalliseksi.

Kaiken kaikkiaan kuluttajan on usein vaikea tietää, millainen jonkin vaatteen tuoteketju on ollut, ellei satu teettämään vaatettaan kotimaisella ompelijalla käsityönä, mikä taas lienee varsin harvinaista. Mutta kaiken lukemani perusteella olen tullut siihen tulokseen, että Made in Bangladesh -merkki vaatteen niskassa pitäisi saada hälytyskellot soimaan. Vaikuttaa siltä, että siellä tuotetuissa vaatteissa äärimmäisen todennäköisesti on jotain mätää joka tapauksessa.

Veho tsemppaa

Pari viikkoa oli jo pyörinyt mielessä, että talvirenkaat pitäisi vaihtaa. Tai siis vaihdattaa, ei ole ollut aikomusta ruveta hommaan itse. Puuttuu nimittäin sekä tarvittavat työkalut että osaaminen. No niin, näistä aatoksista heräsin siihen, että Veho soittaa ja kysyy milloin haluaisin renkaat tulla vaihtamaan. Täsmälleen ottaen Veho soitti kylläkin puolisolle, joka ei muistikuvieni mukaan ole renkaita ikinä käynyt vaihdattamassa, mutta jostain syystä hänen numeronsa edelleen kummittelee siellä meidän auton tiedoissa. Huolimatta siitä, että olen joka kerran antanut oman numeroni, kun olen autoa Veholla käyttänyt.

Joka tapauksessa ilahduin edes tätä yhteydenotosta. Ilman sitä, olisin todennäköisesti lykännyt asiaa siihen saakka, kunnes lumi olisi jo maassa ja ajelu kesärenkailla vaarallista. Nyt vaihtoaika saatiin yhdellä puhelulla sovittua. Tämä on jo merkittävää parannusta tilanteeseen, sillä tähän asti Vehon palvelu on ollut lähes aina surkeaa. Aikataulut ovat mättäneet, palvelu ollut nuivaa, tieto ei kulje ja olen saanut odotella turhan panttina mielestäni aivan kohtuuttomia aikoja. Mutta kuten olette huomanneet, en jätä palautetta antamatta, ja koska Veho pyytää aina käynnin jälkeen tekstaripalautetta, olen sitä aina ns. täyslaidallisen antanut. Ehkäpä sillä on ollut jotain vaikutusta? Tällä kertaa odotukset ovat aika korkealla. Voisiko homma mennä kerralla putkeen? Se nähdään maanantaina.

Mietiskelin tässä, että mikseivät katsastustoimistot tee samaa? Minulla on tapana käydä aina yhdellä ja samalla katsastusasemalla ja ilahtuisin kovasti, jos joku sieltäkin soittaisi ja kysyisi milloin sopisi tulla katsastukseen. Lippua ja lappua tulee postista, mutta eivät ne saa minua toimimaan. Sen sijaan jos joku soittaa minulle suoraan ja käskee ottamaan kalenterin esiin, onnistuu luultavasti tekemään kaupat saman tien. Tämä on hyvä esimerkki siitä, että kunnon myyntityö kannattaa. Etenkin kun kyse on tällaisista jutuista, jotka on aivan pakko hoitaa joka tapauksessa, koska jo lakikin velvoittaa. Jos joku tekee nämä tylsät velvollisuudet edes pikkuisen helpommiksi, olen pelkästään iloinen. Miksei asiakasta auteta enemmän? Olen varma, että myynti kohenisi niin paljon, että se kuittaisi mahdolliset ylimääräiset kulut.

Välillä on vaikeaa olla ekologinen

Tänään sattui silmiin uutinen, jonka mukaan pesuaineiden irtomyynti on Suomessa kiellettyä. Irtomyynti tarkoittaa sitä, että asiakas tulee oman pakkauksen kanssa, jonne mitataan ostettava määrä pesuainetta, esimerkiksi saippuaa tai pyykinpesuainetta. Irtomyynnin hyöty on siinä, että pakkausten tarve vähenee, kun yhtä ja samaa voi käyttää monta kertaa uudelleen. Tietysti voisin kuvitella, että olisi muutenkin miellyttävää ostaa juuri itse haluamansa määrä, mutta kuitenkin suurin syy on ollut juuri pakkausjätteen vähentäminen.

Turvallisuus- ja kemikaalivirasto TUKES on kuitenkin kieltänyt tällaisen toiminnan. Kieltoa perustellaan sillä, että tuotteiden pakkausmerkinnät eivät tuolloin välttämättä pidä paikkaansa. Toisin sanoen on vaara, että pakkaus sisältääkin muuta, kuin mitä sen kyljessä lukee. Koska monet pesuaineet – luonnonmukaisuudesta huolimatta – sisältävät ihmiselle vaarallisia kemikaaleja, ajatellaan että on riski jos pakkauksen sisältö ei vastaakaan tekstiä.

Ymmärrän, että tässä ollaan huolissaan siitä, että joku saa vamman tai vaurion väärän pakkausmerkinnän takia. Mutta siitä huolimatta tämä tuntuu hätävarjelun liioittelulta. Eikö jokaisen arkijärki sano, että pesuaineita ei ole tarkoitettu syötäviksi tai silmiin hierottaviksi? Eikö jokainen vastuunsa tunteva ihminen säilytä näitä aineita siten, etteivät ne päädy esimerkiksi lasten käsiin, olipa pakkaus mikä tahansa? Sitä paitsi kuka tahansa saa siirtää pesuaineen kotonaan millaiseen purnukkaan tahansa, josta varmasti puuttuu pakkausmerkinnät. Kuka siinä sitten ottaa vastuun, jos jotain käy? Miten pitkälle yksittäisen ihmisen asioihin on valtion syytä puuttua?

Tämä on minusta aika älytöntä holhoamista. Asian voisi kiertää niin, että pesuainetta myydään vain alkuperäiseen pakkaukseen. Pakkaus voitaisiin valmiiksi suunnitella kestävään käyttöön. Muuten tuo laki on ihan pöljä – samalla logiikalla kaikki irtomyynti pitäisi kieltää. Joku pähkinäallergikkohan saattaa syödä irtomyynnistä ostetusta pussista, saada reaktion ja vedota siihen että pakkausmerkinnät puuttuivat. Aiemmin oli mahdollista täydentää joitakin kosmetiikkapulloja myös, onko sekin nykyisin kiellettyä?

On jokseenkin ärsyttävää, että kun kansalainen yrittää olla ekologinen ja kierrättää, niin valtio tulee väliin ja kieltää. Suomalaiset viranomaiset ovat todella innokkaita noudattamaan jokaikistä pykälää ja unohtamaan samalla tilannekohtaisen järjenkäytön. Pientä toivoa on onneksi ilmassa, sillä Saksassa irtomyynti on sallittua. Joten ehkä tässä päädytään noudattamaan muualla EU:ssa olevia käytäntöjä, ja tähän hommaan tulee taas järkeä.

Pahuksen pakkaukset

Meinasin laittaa otsikkoon vielä ytimekkäämmän ilmaisun, sen verran ärsyynnyin tänään. Kertokaa minulle, miksi tietyt pakkaukset ovat yhtäaikaa epäkäytännöllisiä, epäekologisia ja älyttömän kokoisia ja muotoisia sisältöönsä nähden?

On tietty ryhmä tuotteita, jotka systemaattisesti menevät tähän kategoriaan. Niitä ovat esimerkiksi terät, jotka on tarkoitettu naisten karvojen ajeluun sekä hammasharjat, etenkin sähköhammasharjojen vaihtopäät. Nämä pakkaukset ovat aina tehty kovasta muovista, jota ei voi laittaa energiajätteeksi. Pakkaukset on suljettu siten, ettei niitä saa mitenkään auki ilman jotain terävää työkalua. Mutta jopa keittiösaksilla on tekemistä, sillä yleensä pakkauksiin ei ole merkitty sitä kohtaa, josta olisi tarkoitus lähteä liikkeelle.

Typerän materiaalin ja muotoilun lisäksi sisältö on yleensä moninkertaisesti pakattu. Esimerkiksi terät saattavat olla kolminkertaisessa pakkauksessa: ensin yksittäispakkaus, sitten pahvilaatikossa useampi yksittäinen terä ja lopuksi monta pahvilaatikkoa upotettu siihen typerään muovikuoreen. Muovipakkaus on paljon isompi, kuin mitä sisältö todellisuudessa edellyttäisi, mikä tarkoittaa sitä, että tuotteen mukaan kuljetetaan ilmaa ympäri maapalloa. Sama koskee niitä hammasharjoja.

Noissa paketeissa ärsyttää kaikki. Etenkin se kaikki turha muovi, jota ei voi edes kierrättää. Mutta jos haluaa näissä tuotteissa säästää, tarjolla on vain tällaisia jättipakkauksia, jotka ovat aivan älyttömiä. Miksi? Miksei tätä asiaa voi ratkaista tavalla, joka palvelisi kuluttajaa eikä tuottaisi turhaa jätettä? En yksinkertaisesti usko, että se olisi muka mahdotonta. Ovatko nuo firmat unohtaneet, että pakkaus on aika olennainen osa käyttökokemusta. Designista puhutaan, mutta voisiko sitä uhrata hiukan myös pakkausten suunnitteluun?

Kenellä muulla menee hermot idioottimaisten pakkausten kanssa?

Ähky

Hullut Päivät eivät ole vielä edes alkaneet, ja minulla on jo tavaraähky. Se tuli pelkästään kuvastoa selaamalla. Siellä on ihan järkyttävän paljon tavaraa! Ja aivan varmasti niitä kaikkia ostetaan. Puuh. Väsyttää pelkkä ajatus. Kuka sitä kaikkea tarvitsee? Itse bongasin kuvastosta yhden levyn, jonka olin aikonut ostaa joka tapauksessa sekä yhden mekon, jota ajattelin käydä sovittamassa. Siinä kaikki.

Tein muuten tänä vuonna kuvastosta mielenkiintoisia huomioita. Esimerkiksi sen, että Sokoksella ja Stockalla näyttää olevan paljon samoja tuotteita myynnissä. Bongasin molemmista Methodin siivousaineita ja samaa luonnonkosmetiikkaa. Varmaan on muutakin, mutta nämä sattuivat silmiin, koska ne olivat ostoslistalla jo viime viikolla. Hinnat kuitenkin vaihtelevat, mikä on positiivista, sillä se kertoo siitä että ainakin ko. kaupat hinnoittelevat tavaransa itse. Method näytti olevan Stockalla kalliimpaa, mutta kosmetiikat halvempia.

Toinen havainto liittyy siihen, että kuvasto kertoo kampanjoiden olevan todellakin massoille suunnattuja. Esitellyistä vaatteista varmaan 95% oli mustia tai tummia yleissävyltään. Oletan sen johtuvan siitä, että valtaosa suomalaisista haluaa pukeutua äärimmäisen neutraalisti, ja mieluiten juuri mustaan. Katukuva vahvistaa havaintoa. Eikä siinä mitään, jokainen pukeutuu juuri niin kuin haluaa. Mutta jos on vastikään nähnyt paljon vaivaa uudistaakseen vaatekaappiaan värikkäämmäksi, näillä kampanjoilla on melko vähän tarjottavaa…

Lopuksi ihmettelin sitä, miten samanlaisia tavaroita oli myynnissä. Katsokaa vaikka kenkiä, huiveja tai huonekaluja? Sivu toisensa jälkeen lähes identtisiä tuotteita. Mistä ne erot tulevat? Tuotemerkistä? Materiaalista? Jopa samalla sivulla saattaa olla kahdet melkein samanlaiset tuotteet vierekkäin. En ihan tajua tätä logiikkaa. Miksi haluaisin valita kymmenen mustan untuvatakin väliltä? Enkä muuten edes liioittele. Sivulle 126 mennessä kuvastossa on esitelty 10 lähes samanlaista naisten toppatakkia. Lähden siitä, että eri sivuilla esiintyy eri takki. En jaksanut laskea pidemmälle. Siis mikä on noiden kaikkien pointti?

Ja vielä yksi asia: blogiin on löydetty jälleen kerran hakusanoilla, joissa yhdistyy Stockmann ja infrapunasauna. Hakijoille tiedoksi, sellaisen saa ostetuksi itselleen perjantaina, lisätietoja sivulta 213.  Tästä blogista ei valitettavasti löydy tämän enempää tietoa, sillä koko asia on minulle edelleen suuri mysteeri. Ihanko oikeasti joku tarvitsee infrapunasaunaa itselleen…?