Jos et ole vielä nähnyt Tavarataivas-dokumenttia, etkä halua tietää siitä etukäteen mitään, älä lue tätä postausta.
Tavarataivas osoittautui varsin erilaiseksi, kuin olin etukäteen kuvitellut. Huomaan, että olin automaattisesti arvellut sen käsittelevän tavaran vähentämistä samoista lähtökohdista kuin itsekin teen. Kuvittelin etukäteen, että dokumentin päähenkilö olisi halunnut arvioida suhdettaan materiaan, pohtia mitä tavarat hänelle merkitsevät ja tarkastella minimalismia elämäntapana. Heti alussa kävi ilmi, että olin aivan väärässä.
Tiivistettynä Tavarataivas menee näin: nuori mies on vailla tyttöystävää, tuntee olonsa tyhjäksi ja huomaa omistavansa paljon tavaraa. Kanavoidakseen epämääräistä pahaa oloaan johonkin, mies päättää kärrätä koko omaisuutensa varastoon, josta noutaa yhden esineen päivässä takaisin. Kokeilu kestää vuoden, jonka aikana ei saa ostaa uutta. Tavoitteena on selvittää, mikä muu hänet tekisi onnelliseksi, kun tavarat on viety pois. Ulkopuolisen silmin näyttää selvältä, että tavarasta luopuminen on vain keino, joka sattuu pälkähtämään päähän. Yhtä toimivaa olisi luultavasti ollut muuttaa vuodeksi ulkomaille, ruveta vegaaniksi tai tehdä joku muu iso muutos. Ongelmien alkusyy ei nimittäin suinkaan ole liiassa tavarassa, vaan epäonnisessa rakkauselämässä.
Olipa syyt projektin takana mitkä tahansa, Luukkasen kokeilu on omalla tavallaan mielenkiintoinen. Nopeasti käy ilmi, että ihan ilman tavaraa ei toimeen tule, mutta toisaalta varsin pienellä määrällä pärjää jo ihmeen hyvin. Itse hän toteaa, että sadalla tavaralla voi elää normaalia elämää, 200 tavaraa mahdollistaa jo hyvin miellyttävän elämän. Tämä siis koskee yksin asuvaa kaupunkilaista.
Taannoin linkkasin Vaatetaivas- nimiseen blogiin, jossa nuori nainen teki vaatteilleen saman liikkeen kuin Luukkainen kaikille tavaroilleen. Blogista välittyvät kokemukset tuntuvat hyvin samanlaisilta kuin dokumentissa. Aluksi hekumoidaan sellaisilla luksuksilla, kuin puhtaat sukat tai alushousut, mutta hyvin pian uusien vaatteiden tarve tulee täyteen, eikä pian edes kaipaa enempää. Vaatetaivas-blogi on hiljentynyt siinä määrin, että epäilen blogin pitäjän joko luopuneen projektista, tai sitten se on vain muuttunut merkityksettömäksi, kun vähemmälläkin pärjää. Tässä lienee dokumentin tarjoama suurin anti: niin kauan kun kaikkea on, ihminen kuvittelee tarvitsevansa. Sitten kun on pakko tarkasti valita mitä omistaa, huomaa pian että todellisuudessa tarvitsee varsin vähän.
Kritiikkiä annan siitä, että varsinainen pohdinta jää dokumentissa hyvin kevyelle tasolle. Enemmän tuskaillaan sitä, miten pääsisi treffeille kivan tytön kanssa, kuin sitä, miten omaisuus, omistaminen, materialismi, kuluttaminen, tottumukset ja tavat vaikuttavat ihmisten elämään. Ihmettelen myös Luukkasen uusavuttomuutta. Kun pyörä varastetaan, uutta pitää hakea Kouvolasta saakka. Eikö muka yhden kaupunkilaishipsterin kaveripiiristä löydy pyörää lainaksi yhtä iltaa varten (treffeillä piti näet pyöräillä)? Tai kun tyttöystävän jääkaappi hajoaa, se aiheuttaa aivan kohtuutonta draamaa. En jaksa uskoa, että tavallinen opiskelija ei pystyisi mistään hankkimaan halvalla käytettyä jääkaappia, tai kaapimaan uutta tarjousjääkaappia varten vaadittavaa paria sataa euroa kasaan. Jos kyse olisi täysin köyhyysrajalla elävistä ihmisistä niin sitten ehkä, mutta mikään ei viittaa äärimmäiseen köyhyyteen.
Kokonaisuudessaan Tavarataivas-dokumentti ei lopulta ollut kovin hyvä. Petyin lähinnä siihen, miten pinnalliseksi asian käsittely jäi. Ihmettelin myös pieniä epäloogisuuksia: jos jääkaappi on viety varastoon, miksi asuntoon on jätetty kattolamput ja kylpyhuoneen peili? Suuri osa elokuvasta koostuu siitä, että päähenkilö kököttää tyhjässä asunnossa ja kiroilee elämäntuskaansa. Mielenkiintoista? Ei kovin pitkään. Ajoittain tavarattomuus ja avuttomuus tarjoavat varsin hauskoja pätkiä, mutta mitään kovin kuolematonta tai syvällistä ei elokuvassa kuule. Järkevin kommentti tulee yhden kaverin suusta, joka äärimmäisen lahjakkaasti tiivistää, miten hieno keksintö pussilakana on. Tosin Luukkanen ei usko häntä. Ja miksei katsojalle kerrota, mitä niille varastoon jääneille tavaroille lopulta tapahtui? Palasivatko ne takaisin kotiin, vai toimitettiinko ne johonkin eteenpäin?
Parasta elokuvassa on Timo Lassyn musiikki – se on laadukasta alusta loppuun.
Kuulisin mielelläni millaisia ajatuksia elokuva on herättänyt muissa! Se on reilun viikon verran vielä Areenalla nähtävissä, ja tulee myös tv:stä uusintana, tarkistakaa yksityskohdat Ylen sivuilta.
Tää oli R&A:ssa yli vuosi sitten, kävin silloin katsomassa sen. Katsomistilanne vaikuttaa kokemukseen. Mun katsomistilanne vahvisti positiivista kokemusta: pieni sali, paljon nuoria kivoja ihmisiä innokkaana näkemään dokkarin. Luukkanen itse oli myös paikalla ja vastaisi innokkaisiin kysymyksiin yli puolen tunnin ajan. Lefafsta erillisena Luukkasen tempaus herättää suurta kunnioitusta, itestäni ei olisi moiseen. Leffa oli tosi kiva kokemus, mutta ei niin pysäyttävä että katsoisin toiseen kertaan.
Olisi kyllä mielenkiintoista päästä haastattelemaan Luukkasta. Näkemässäni Ylen haastattelussa ei mun mielestä päästy oikein ytimeen. Voi olla että vuosi sitten olisin katsonut elokuvan eri tavalla. Nyt oli odotukset jo tosi korkealla.
Petri Luukkaisella on esitys 11.1.2014 Kuinka paljon on tarpeeksi -tapahtumassa Valkoisessa Salissa (Aleksanterinkatu 16-18, Helsinki). Tässä on tilaisuuden koko ohjelma:
http://www.ammattijarjestajat.fi/kuinka-paljon-on-tarpeeksi-helsi/
Oletkohan täällä blogissasi maininnutkin tästä tilaisuudesta?
Kiitos hyvästä vinkistä! Tilaisuus vaikuttaa kiinnostavalta! Tämä olikin minulle ihan uusi tieto.
Olin myös aatonaattona uteliaana katsomassa dokumenttia mutta olihan se pettymys. Meinasin jättää katsomisen kesken monta kertaa mutta sinnittelin kuitenkin loppuun asti. Se että saatavilla on teknistä välineistöä kuvaamiseen ja saa mielestään hyvän idean dokumenttiin ei tarkoita sitä että saisi ihmiset esiintymään luontevasti kameran edessä, olisi itse riittävän karismaattinen pääosaan tai edes että osaisi käsitellä valitsemaansa aihetta millään tavalla riittävän syvällisesti. Tuntui todellakin siltä että dokumentti on tehty aivan vääristä syistä, lähinnä tekijän omasta huomionhakuisuudesta.
Mietin myös noita epäloogisuuksia, lamppua katossa ja peiliä seinässä, ja eikö tuollaisissa vanhoissa taloissa ikkunakahvatkin ole irrallisia (niin kuin siinä keittiön ikkunassa)? Eikö ensimmäinen tavara sitä paitsi olisi varaston tai kodin avain eikä takki? Jos ei ole ”huijausta” käyttää muiden tuomia ruokia (joiden pakkauksistakin voisi askarrella vaikkapa astioita) eikö yhtä hyvin voisi lainata myös muiden vaatteita ja mennä johonkin yökylään jne? Projektin sääntöjä olisi pitänyt eritellä paljon selkeämmin.
Jotain positiivistakin dokumentista silti löytyi, päähenkilön mummu oli ihana.
JOo, mä mietin myös avaimia ja noita muita sääntöjä. Jäi vähän epäselväksi, missä vaiheessa se sitten itse alkoi ostaa omat ruokansa. Tyypin kavereille on nostettava hattua, kun niin kiltisti jaksoivat niitä kamoja roudailla edestakaisin. Mutta kiva kuulla, etten ollut ainoa, jonka mielestä dokumentti oli kokonaisuutena tylsä.
Pidin dokumentista paljon. Minusta se oli oodi sille mikä elämässä on tärkeintä! Se miten päähenkilö kohtaa isoäitinsä esimerkiksi. Nuoruuden ehdottomuus näin keski-ikäisen naisen näkökulmasta oli ihanan virkistävää! Ja se rakastuminen. Kohtaus pikkupojan kanssa. Tavarat menettävät merkityksensä. On aivan sama omistatko designia tai et.
En uskaltanut katsoa uudelleen, ensinäkeminen oli minulle niin hieno kokemus! Vaikka siitä nuoren miehen elämästä arkijärkeä puuttui, niin minulle kokemus oli vain virkistävä!!!
Dokumentin tekijä on noin 10 vuotta minua nuorempi, ja minusta oli mielenkiintoista havaita, miten tässäkin ajassa ajattelu ehtii muuttua niin paljon. Se angsti oli jotenkin ihan kohtuuttomissa mittasuhteissa. Toisaalta myös se vimma millä hän yritti tehdä vaikutusta tyttöystävään 🙂 Olen samaa mieltä että elokuvassa oli hyvät hetkensä, mutta niitä oli minun makuuni liian vähän, jotta olisivat kantaneet koko elokuvaa. Mielestäni aiheessa oli ideaa, mutta jonkun olisi pitänyt miettiä kokonaisuutta jo siinä vaiheessa, kun ruvetaan kuvaamaan. Ulkopuolinen ohjaaja olisi tehnyt terää. TÄllaisenaan elokuva jäi minun makuuni liian epäanalyyttiseksi.
Siinä missä tämä dokumentti tavallaan epäonnistui, se onnistui samalla paljastamaan jotain; nimittäin sen, että tavaroiden karsimisesta voi joillekin tulla itseisarvo ja keino paeta ahdistusta. Sai minut miettimään omaa toimintaani tältä kannalta. Ja dokumentin pikkupoika sai kysymyksillään miettimään, että mitäs sitten, kun kaikki tavarat on ”karsittu”. Istutaanko sitten lattialla tuijottamassa seinää?
Se oli aika hauska pikkupoika! Mutta ihmettelen miksi hänelle ei vastattu kunnolla – ihminen elää ihan tavallista elämää, vaikka tavaraa olisi vähemmänkin. Siitä olen silti kanssasi samaa mieltä, että karsiminen sijaistoimintona on ihan yhtä huono kuin mikä tahansa muukin.
Katsoin elokuvan alkusyksyllä museon erikoisnäytöksessä katsottuani juuri sitä ennen muovijäteaiheisen näyttelyn.
Kuvaisin Tavarataivas-elokuvaa lähinnä epätasaiseksi. Välillä oli hyviä pohdinnan paikkoja ja hauskojakin hetkiä, välillä taas unohduttiin jaarittelemaan ihan sitä sun tätä. Minäkin olisin kaivannut tarkempia sääntömäärityksiä ja enemmän asiallista asiaa itse tavarankarsintaprojektista. Fillaritreffeistä alkaen elokuva muistutti jo enemmän romanttista komediaa – söpöä sinänsä, mutta tavaroiden karsinnastahan siinä kuitenkin piti olla kyse.
Tuomioni: Keskinkertainen, epätasainen elokuva. Huonoimmat hetket totaalista ajanhukkaa, parhaimmat taas erittäinkin hyviä huomioita kuluttamisesta ja elämästä yleensä.
Olen kanssasi samaa mieltä. Siinä puolessa välissä elokuva alkoi kertoa eri asiasta, mistä se lähti liikkeelle.
Luin aikoinaan dokumentin teosta, ja olin iloinen kun spottasin sen TV-ohjelmista. Dokumentin budjetin (tuet mukaanluettuna 300 000 €) huomioiden olin aika pettynyt, kun lähdettiin sivuraiteille mm. tyttöystävän jääkaapin muodossa. Ihmettelin myös sitä, että päähenkilö ei muuttanut pienempään asuntoon, koska typötyhjillä huoneilla on korkeintaan meditatiivinen vaikutus. Sekin tuli mieleen, että toivottavasti jenkeistä rantautunut Pelican Storage ei saa näin joulun jälkeen uusia asiakkaita… Lyhytaikainen remonttievakko on ihan okei, mutta tavaran hamstraus vuositolkulla vuokrakoppiin on ihan älytöntä.
Minuun teki paljon lähtemättömämmän vaikutuksen John Websterin palkittu dokumentti ”Katastrofin aineksia”, jossa espoolaisperhe elää vuoden ilman öljyä. Hammastahnalle etsitään korvike, ja mökille soudetaan… Loppuvuodesta vaimon mitta alkoi täyttyä 😉
Täytyy katsoa löytyisikö tuo mainitsemasi dokumentti mistään, kuulostaa nimittäin varsin kiinnostavalta. Mikähän siinä on alunperin ollut pointtina?
Dokumentti kärsi lähinnä tekijöidensä kokemattomuudesta ja näkemyksen puutteesta. Mutta taisi olla myös heidän ensimmäinen elokuvansa, joten ehkäpä seuraava on jo parempi kun kokemusta (ja rakentavaa palautetta 😉 )on saatu enemmän.
Ohhoh, nyt olen kyllä järkyttynyt. Dokumentin nähtyäni ajattelin että budjetti on ollut lähempänä 10 000 euroa. Noilla resursseilla olisi pitänyt saada aikaan jo jotain aivan toisessa luokassa painivaa tuotosta.
Luulisin, että budjetista suuri osa on mennyt markkinointiin ja jakeluun. Pahoin pelkään, että 10 000 euroa ei riitä kuin hieman alkuun, kun elokuvaa ruvetaan tekemään, vaikka oltaisiin miten pienellä kalustolla liikkeellä. Jo pelkästään se, uuden musiikin säveltäminen, äänittäminen, miksaaminen ynnä muu taitaa viedä tuon 10 000 jos riittääkään. Ja musiikki oli elokuvan ehdottomasti parasta antia mielestäni 🙂
Toki ”oikean” elokuvan tai dokumentin teossa tuo olisi hyvin pieni summa mutta tämä oli niin kotikutoisen ja kaveriavulla toteutetun oloinen että siitä mielikuva. Varmasti musiikkiakin saisi edullisesti joltain harrastelijalta jos ei itse osaa sitä esimerkiksi tietokoneella tehdä (mikä nykyään on jo niin helppoa että sekin on jopa vaihtoehto). Täytyy sanoa ettei minulle jäänyt minkäänlaista mielikuvaa kyseisen dokumentin musiikista eli vaikea sanoa kuinka paljon resursseja se on ehkä vaatinut.
Toisaalta, jos markkinointiin ja jakeluun on panostettu sisällön kustannuksella on ainakin tässä tapauksessa tehty todella kyseenalainen valinta =)
Minusta elokuva näyttää siltä, että siinä on tehty itse kaikki, mikä suinkin on ollut mahdollista, ja siksi se näyttää kotikutoiselta. Mutta jos katsoo sitä listaa ihmisistä jotka ovat elokuvan tekoon osallistuneet, niin mukana on sen verran porukkaa että varmaan osalle on palkkaa maksettu. En myöskään tiedä, mutta arvelisin että elokuvan saaminen esimerkiksi Finnkinoon levitykseen ei käy ihan helposti, ja vaatii kunnollista markkinointia.
Musiikista vastasi Suomen tämänhetkiset jazz-huiput, joten siitä syystä arvelin musiikkiin uponneen rahaa.
Mä tykkäsin dokumentista. Musta oli kiva, että siinä oli ns. tavallinen kaupunkihipsteri, eikä mikään ekoherätyksen saanut hippi 🙂 Tarkoitan, että se oli kuvattu tavallisen tallaajan näkökulmasta, joka ei kenties ole ehtinyt kasvattaa itselleen mammuttimaista tavaraähkyä ja ahdistusta omasta hyväosaisuudestaan – ja silti sai vuoden aikana aika hyviä oivalluksia siitä, mikä materiassa ja elämässä on olennaista.
Täten mun mielestä se rakastumisen kuvaaminen oli myös olennainen osa pointtia: kun on rakkaus, ei tarvita tavaraa täyttämään tyhjyyttä. Jääkaapin hajoamis -kohtauksen käsitin kritiikiksi siitä, miten kodinelektroniikka valmistetaan nykyään niin, että on halvempaa ostaa uusi kuin korjata vanha. Se muuten on ihan aito ongelma, ja Hesarin viime keväisen artikkelin mukaan laitevalmistajien suunnittelema: http://www.hs.fi/tekniikka/Miksi+kaikki+hajoaa/a1368163791260?ref=hs-hitaat-e-4.
Sen kyllä allekirjoitan, että dokumentaristin ikä ja elämäntilanne näkyi lopputuloksessa. Niin sen kai pitääkin 🙂
Hyviä pointteja nämäkin! Oma kritiikki johtui ensisijaisesti siitä, että elokuvaa oli kaikkialla mainostettu nimeä myöten tavaroista ja omistamisesta kertovana juttuna, mutta todellisuudessa sisältö ei vastannut sitä mielikuvaa, jonka markkinoinnista oli saanut. Yksi hauskimpia jaksoja oli, kun niille ekoille treffeille ei meinannut millään päästä ja se hervoton ähräys pyörän ym. hankkimiseksi, mutta telttaretkeä Nuuksiossa oli lähinnä vaivaannuttavaa seurata, eikä se tuonut juonellisesti tai sisällöllisesti mitään uutta elokuvaan. Sitä Nuuksio-osastoa oli mielestäni liikaa, tavara-asioita olisi voinut käsitellä paljon syvällisemmin.
Olen Jennin kanssa samaa mieltä käsittelyn pinnallisuudesta ja epäloogisuuksista. Ne häiritsivät itsekäin alusta asti. Ennen dokkarin katsomista koin konseptin tosi mielenkiintoiseksi, ja petyin eniten siihen, ettei tavaran priorisointeja käsitelty kovinkaan paljoa. Hurja pettymys oli myös se, että Luukkainen odotteli viikkokausia ja haki tavaroita erissä, eikä yksi kerrallaan. Päädyin samaan lopputulokseen: dokumentti ei ole kovin hyvä.