Tällä viikolla YLE on ahkerasti uutisoinut vaateteollisuuden ongelmista kehitysmaissa. Aihe lienee kaikille jossain määrin tuttu: työntekijöiden palkkaus on kehno, työolosuhteet usein karmeat ja työntekijöiden järjestäytymismahdollisuudet lähinnä nimellisiä. Asia on tiedostettu myös Suomessa, ja moni yritys noudattaa nykyisin kansainvälisiä järjestelmiä, joiden tarkoitus on taklata pahimmat ongelmat. Mutta nekään eivät ole aukottomia, päinvastoin. Aihetta käsiteltiin perjantain A-studiossa, jonka voi katsoa täältä.
Hinnoittelun vaikeutta avataan tässä artikkelissa: intialainen ompelija saa työstään vain murusia, mutta jos työ tehdään Suomessa, vaatteen hinta kaksinkertaistuu. Tästä näkökulmasta on helppo ymmärtää, että kehitysmaat houkuttelevat valmistajia. Mutta on silti järkyttävää, että muotivaatteiden valmistus tappaa vuosittain satoja ihmisiä! Minusta tuntuisi kohtuuttomalta pitää vaatetta, joka on vaarantanut jonkun toisen ihmisen hengen. Mutta kuinka voin sen välttää? Suomalaisilla yrityksillä on yritystä oikeaan suuntaan. Mutta vaikuttaa siltä, että tarkoitus jää usein melko pinnalliseksi.
Kaiken kaikkiaan kuluttajan on usein vaikea tietää, millainen jonkin vaatteen tuoteketju on ollut, ellei satu teettämään vaatettaan kotimaisella ompelijalla käsityönä, mikä taas lienee varsin harvinaista. Mutta kaiken lukemani perusteella olen tullut siihen tulokseen, että Made in Bangladesh -merkki vaatteen niskassa pitäisi saada hälytyskellot soimaan. Vaikuttaa siltä, että siellä tuotetuissa vaatteissa äärimmäisen todennäköisesti on jotain mätää joka tapauksessa.