Perheessä asumisen ärsyttävä puoli järjestyksen kannalta on se, että muilla perheenjäsenillä on harvoin samoja prioriteetteja sen suhteen, millainen on sopiva siisteystaso. Se henkilö, joka toivoisi parempaa järjestystä ja korkeampaa siisteystasoa, joutuu usein tekemään myönnytyksiä.

Puhun tässä omasta kokemuksesta. En jaksa olla jatkuvasti huomauttamassa, nalkuttamassa tai toisten jälkiä siivoamassa, joten joudun sietämään sitä, että meillä ei yleensä ole niin siistiä kuin haluaisin, ainakaan arkisin. Haave tyhjistä tasoista on mahdoton toteuttaa, sillä muun perheen mielestä tyhjä taso on erinomainen laskutila mille tahansa tavaralle. Minun mielestäni tyhjä taso huokuu zeniläistä rauhaa, mutta tätä mielentilaa eivät muut tunnu havaitsevan saati sitten kaipaavan.

Tässä tilanteessa rakastan sitä, että minulla on omia tiloja, jotka saan pitää juuri sellaisessa järjestyksessä kuin haluan. Nämä ovat pieniä säilytystiloja, joissa on vain minun tavaroitani. Eteisessä on neljä laatikkoa, yksi jokaiselle perheenjäsenelle. Puolison laatikkoon ei tarvitse edes katsoa, lasten laatikot järjestän silloin tällöin, mutta omani edustaa sitä todellisuutta, jossa haluaisin elää. Järjestin tämän laatikon pari päivää sitten, ja tulen hyvälle tuulelle aina kun avaan sen. Järjestys on itse asiassa yllättävän konmarilainen: huivit on pystyviikattu, ja olen hyödyntänyt pienen pahvilaatikon kannen säilytysrasiaksi pikkuesineille, joita myös haluan tässä laatikossa säilyttää.

Eteisen laatikossa säilytän pashminoita, aurinkolaseja, lippiksiä sekä rakkolaastareita, nenäliinoja, käsidesiä ym.

Tämä kuva ei tee oikeutta todellisuudelle, mutta en jaksa nyt ruveta lavastamaan ”täydellistä elämää”. Tämä siisteys ei siis ole sellaista sisustuslehtien ylimaallista siisteyttä, missä jokainen hapsukin on suorassa. Sen sijaan tämä on arkipäivän käytännön siisteyttä, joka palvelee tarkoitusta miellyttää silmää. Tuossa pienessä pahvilaatikossa säilytän nenäliinoja, ylimääräistä käsidesiä, rakkolaastareita, jalkadeoa ym. Tästä nappaan käsilaukkuun täydennystä, otan viileällä säällä huivin harteille tai huiskautan talkkia kenkiin talkkia. Tässä laatikossa on siis kaikenlaisia eteisessä tarvittavia tavaroita. Siis sellaisia, joita voi tarvita, kun lähtee ulos ovesta. Tähän ne myöskin palaavat, sillä kukaan muu ei näitä tavaroita käytä tai tarvitse.

Kun muu huusholli on yhteiskäytössä, minulle on tärkeää että siellä on tällaisia omia taskuja, joiden järjestystä ei kukaan muu sotke. Näitä on muitakin, ja niistä on pidettävä kiinni. Olen nimittäin huomannut, että etenkin lapsilla on todella vahva taipumus yrittää omia kaikki minun tavarani käyttöönsä siksi, että ne ovat aina samalla paikalla ja siis helposti löydettävissä. Ei niin, etteikö lapsilla olisi esimerkiksi kyniä ja saksia monin kappalein. Niitä vaan ei koskaan löydy silloin kuin pitäisi. Sen sijaan minun sakseni ja kynäni ovat aina siellä missä pitääkin, koska minä palautan ne aina samaan paikkaan. Siksi nuoriso mieluusti ottaisi käyttöönsä nekin. Tästä tosin seuraa, että käytön jälkeen niidenkään sijainti ei enää välttämättä ole tiedossa. Olenkin päättänyt, että jatkossa tiettyjä minun tavaroitani ei saa lainata. Tämä uusi toimintatapa hakee vielä vähän muotoaan, mutta aion lanseerata sen tässä kesän aikana toden teolla käyttöön.

Mikä on teidän oma tila, jota muut eivät pääse sotkemaan?