Aihearkisto: Tavaroiden raivaaminen

Poistetaan vai korvataan?

Julkaistu , kirjoittanut
2

Ajattelin vuoden alussa, että olisi kiinnostavaa seurata kuinka paljon huushollista poistuu tavaroita vuoden aikana. Mutta eilen tajusin että listan pitäminen ei ole kovin järkevää, kun kyseessä ei ole mikään tavaranvähennysprojekti. En ajattele niin, että meillä olisi hirveästi liikaa tavaraa. Jotain ylimääräistä varmasti löytyy, jota ilmankin pärjättäisiin, ja niistä voin hankkiutua eroon. Mutta yleisenä tavoitteena ei ole se, että vuoden lopussa olisi välttämättä vähemmän tavaraa kuin alussa.

Tuon listan on oikeastaan tarkoitus havainnollistaa sitä, miten paljon elämässä liikkuu tavaraa. Osa poistuu kokonaan, osa poistuu mutta korvataan, ja osa taas lisää kokonaismäärää pysyvästi. Tavaraa siis tulee, menee ja vaihtuu. Sitä ei ehkä tule usein ajatelleeksi, mutta tosi iso osa meidän elämästä kuluu tavaroiden kanssa toimimiseen. Niitä ostetaan, myydään, vaihdetaan, kierrätetään, huolletaan, lainataan, viedään ja tuodaan. Ja tämä kaikki ennen kuin niitä on edes ehditty käyttää lainkaan!

Nyt kuitenkin näen, että pelkkä poistojen listaus ei ole mielekästä, vaan nähdäkseen kokonaiskuvan pitäisi kirjata myös ne sisään tulleet tavarat. Huhtikuu on jo niin hyvässä vauhdissa etten viitsi enää aloittaa, mutta voisin tehdä toukokuusta sellaisen testikuukauden, jolloin listaan sekä tulleet että menneet. Lopussa voi katsoa, jäätiinkö plussalle vai miinukselle. Mutta sanon jo nyt, että tavoitteena ei ole kumpikaan. Kunhan seuraan miten käy.

Noita poistoja ajatellessa huomasin sellaisen seikan, että meillä taitaa oikeastaan olla aika optimimäärä tavaraa. Tajusin sen siitä, että moni ”poisto” on kuitenkin lopulta korvattu uudella, eikä kokonaismäärä ole muuttunut. Lastentarvikkeet ovat asia erikseen, koska niitä tarvitaan vain tietyn ajan. Mutta otetaan esimerkiksi viimeisin lisäys listaan – talvikengät. Ostin ehkä kahdeksan vuotta sitten, ja kyseisiä kenkiä on pidetty ja paikattu todella paljon. Nyt ne hajosivat niin, ettei korjaaminen enää kannata. Heitin ne roskiin, mutta samalla hetkellä vaateostoslistalleni syntyi uusi rivi: siistit talvikengät. Sellaiset tarvitsen ensi talvea ajatellen. En luultavasti osta niitä ennen kuin joskus syksyllä, mutta viiveestä huolimatta tämäkin poisto tullaan lopulta korvaamaan vastaavalla tavaralla.

Tämän kaiken pointti lienee se, että tavaroiden lukumäärällä ei oikeastaan ole väliä. Sillä on väliä, että omistaa juuri sellaisia tavaroita kuin haluaa. Koska kuten aiemmin totesin, pelkästään tavaroiden käsittelyyn menee paljon aikaa, joten miksi tuhlata sitä sellaisiin, joista ei edes välitä? Tässä suhteessa Marie Kondo on ihan oikeilla jäljillä, kun hän kehottaa pitämään vain sellaisia tavaroita, jotka ilahduttavat.

PS. Muokkaan tuota listaa vastaamaan paremmin tätä kirkastunutta ajatusta.

Ketjureaktio

Julkaistu , kirjoittanut
24

Olen ruvennut testaamaan, miten KonMari-metodilla viikatut vaatteet toimivat vaatekaapissa. Kirjoitan tästä myöhemmin lisää, mutta ideana on siis järjestää vaatteet riveihin pinojen sijasta. Tätä varten tyhjensin pari päivää sitten vaatekaapin vetolaatikoita järjestääkseni ne uudestaan. Järjestämisestä seurasi muitakin havaintoja.

Tajusin, että säilyttelen ihan turhia vaatteita parhailla paikoilla. Otetaan esimerkiksi sukat: minulla oli kaksi rautalankakoria varattu sukille. Niissä oli nilkkasukkia, urheilusukkia, villasukkia sekä monenlaisia sukkahousuja. Oli kuitenkin fiksua tyhjentää sisältö lattialle ja tarkastella mitä kaikkea kaapissa säilöinkään. Tarkoitus ei ollut varsinaisesti ”kondota” niiden sisältöä, mutta sitäkin tuli hieman tehtyä. Poistin nimittäin muutamat sukat, jotka ehdottomasti eivät ilahduttaneet millään tavalla, vaan sen sijaan aiheuttivat inhonväristyksiä. (Syynä oli materiaali, en siedä tietyn tuntuisia tekstiilejä, ja näitä olin hautonut siellä ”varasukkina”. No, nyt ei ole enää varasukkia.)

Suurin ahaa-elämys tuli kuitenkin siitä, että säilytin koreissa paljon vaatteita, joita en koskaan käytä. Toisessa korissa oli esimerkiksi noin 10 paria villasukkia. Käytän tietenkin villasukkia säännöllisesti, mutta ei ole mitään tarvetta noin monelle parille. Kun huomasin tämän, jätin koriin kaksi paria (yhdelläkin pärjäisi, voi olla että poistan vielä toisen parin) ja loput siirsin kausisäilytyslaatikkoon. Nyt voisi tietysti kysyä miksen suoraan laittanut niitä pois. En halua luopua niistä, koska villasukat ovat käyttötavaraa, joka jossain vaiheessa kuluu loppuun. Minulla on riittävästi varasukkia loppuiäksi. Toisekseen ne ovat lähes kaikki jonkun rakkaan ihmisen neulomia, joten sellaisia ei heitetä pois muutenkaan.

Sitten siirsin urheilusukat urheiluvaatteiden kanssa samaan paikkaan. Näillä toimenpiteillä sekä pienellä uudelleen viikkaamisella sain supistettua sukkamäärän sellaiseksi, että kaikki mahtuu yhteen laatikkoon. Kaapista vapautui siis kokonainen vetolaatikko jollekin muulle. Havaitsin muiden laatikoiden kohdalla samaa ilmiötä, mutta en vielä ruvennut karsimaan sen kummemmin, koska garderoobi on muutostilassa muutenkin sekä vuodenajan vaihtumisen että oman koon muutosten vuoksi. Bongasin kuitenkin monia paitoja, jotka ovat luultavasti tulleet tiensä päähän. Siirtämällä vähänkäytettyjä tai peräti tarpeettomia vaatteita pois saan kaappiin paljon tilaa niille vaatteille, joita oikeasti jatkuvasti käytän.

Täytyy antaa piste Marielle. Kaikki läjään lattialle ja sitten jokainen esine yksitellen käteen tuntui toimivan yllättävän hyvin. Se käteen noukkiminen paljasti nimittäin myös sen, mitä ehdottomasti EI halua enää säilyttää. Suosittelen joskus järjestämään (vaate)kaappia uudestaan, vaikkei siihen olisikaan erityistä syytä. Sillä saattaa olla hyödyllisiä seurauksia siitä huolimatta.

Ja sitten kritiikkiä Kondolle

Julkaistu , kirjoittanut
24

Marie Kondon kirja on ehdottomasti mielenkiintoisin raivausopas, jonka olen koskaan lukenut. Se poikkeaa totutusta niin paljon, että suosittelen siihen tutustumista jo ihan siksi, että on virkistävää lukea välillä omaperäisiä ajatuksia, vaikka olisikin eri mieltä. Minä olin hänen kanssaan aika monesta jutusta eri mieltä.

Ensimmäinen ja tärkein ongelma on, että Marie ei kerro mitään siitä, mitä poistetuille tavaroille tapahtuu. Tähän ovat muutkin kiinnittäneet huomiota, eikä syyttä. Läpi kirjan puhutaan vain siitä, miten valtavia määriä tavaraa ihmisten asunnoista on karsittu, muttei sanaakaan siitä, mihin ne tavarat tarkalleen ottaen joutuivat. Käytetty termi on roskapussi, mutta menivätkö kaikki tavarat todella roskiin? Vai onko Japanissa jokin toimiva kierrätyssysteemi, joka toimitti esineet jatkokäyttöön jonnekin? Voi olla, että kierrätys on niin ilmiselvää, ettei Marie tule sitä enemmän avanneeksi. Mutta mikäli ne tavarat todella menivät roskikseen, olen pöyristynyt.

Tämän takia kirjan ratkaisu – raivaa kaikki yhdellä kertaa ja sillä siisti – tuntuu petollisen helpolta. Jos omatuntosi sallii sinun todella heittää kaiken vain roskikseen, niin sitten se voi toimia. Mutta oikeasti raivaamisen vaikein osio on se, miten siitä karsitusta tavarasta hankkiudutaan vastuullisesti eroon. Lahjoittaminen, myyminen ja kierrätyskeskukseen ja sortti-asemille kuskaaminen on työlästä ja aikaavievää. Vaikka luopuisi kerralla puolesta vaatekaapin sisällöstä, menee vähimmilläänkin monta päivää, ennen kuin vaatteet on oikeasti toimitettu ulos asunnosta. Todennäköisempää on, että siihen menee monta kuukautta. Tästä on itselläni kokemusta. (Tässä olisi muuten konsultille käyttöä. Voisin maksaa siitä, että joku hoitaisi tämän vaiheen puolestani. Tätä bisnesideaa saa vapaasti käyttää.)

Kirjan lähtökohtana on ihmisen elämänlaadun parantaminen, ja siihen ei sovi stressi tai syyllisyys. Ehkä siksi tavarasta kehotetaan luopumaan kevein mielin. Ymmärrän hyvän tarkoituksen, mutta en sitä, että jos jotain poisheitettyä joskus kaipaa, kehotetaan vain ostamaan uusi. Tämä kirja ei ohjaa kohti kestävää kulutusta. Siinä ei oteta juurikaan kantaa siihen, mikä kaiken alkusyy on: olemme ostaneet liikaa. Tosin Marie väittää, että kun kotinsa on kerran saanut täydelliseen järjestykseen, sinne ei enää päädy ikäviä ja turhia esineitä. Se on mielestäni ns. katteeton lupaus. En usko tällaisiin yhdessä yössä tapahtuviin elämänmuutoksiin.

Tässäpä onkin toinen kritiikin kohde: yhdellä kerralla raivaaminen on minusta älytön idea. Se toimii, jos raivaajalla on keskeytyksetöntä aikaa, rautainen itsekuri ja vieressä ammattilainen, joka huolehtii siitä ettei homma jää kesken. Meille tavallisille ihmisille menetelmä povaa suurta epäonnistumista. Jos Kondon ohjeiden mukaisesti tyhjentäisin koko kirjahyllyni keskelle lattiaa ja alkaisin sitten yksi kerrallaan päättää mitä jokaiselle kirjalle tapahtuu, voin jo nyt kertoa, että kirjoja olisi lattialla vielä ensi viikollakin. Sitä paitsi tässä on ongelma. Ihminen tekee huonompia päätöksiä väsyneenä ja nälkäisenä, tämä on tieteellisesti todistettu. Joten voisinko luottaa siihen, että valitisisin oikein vielä kolmen tunnin päästä? En. Joten en suosittele. Lisäksi satojen päätösten tekeminen peräjälkeen on oikeasti uuvuttavaa. Hylly tai pari kerrallaan on mielestäni parempi systeemi, sanoipa Marie mitä tahansa.

Kolmas kritiikki kohdistuu siihen, että Marie Kondo olettaa oman filosofiansa toimivan kaikkien ihmisten kanssa kaikissa tilanteissa samalla tavalla. Lisäksi hän olettaa tämän kaltaisen siivoamisen olevan ratkaisu aivan kaikkiin elämän ongelmiin. Ylimääräisestä roinasta luopuminen on mahtava idea, mutta väitän, ettei se sentään automaattisesti johda painonpudotukseen, uramenestykseen ja yleisesti zeniläiseen olotilaan, kuten Marie väittää. Hän on kaikesta päätellen itse niin erikoinen persoona, että juuri tavarat ja siivoaminen on se juttu, joka hänellä vaikuttaa kaikkeen. Muten kuten kaikki yhden asian ihmiset, Marie tuppaa olemaan aika sokea elämäntilanteiden kirjolle. Toisaalta tämä kapeakatseisuus on yksi niistä asioista, jotka tekevät kirjasta niin kiehtovan. Marie Kondo uskoo vakaasti, että tekemällä juuri niin kuin hän käskee, kaikkien ihmisten elämä paranee kertaheitolla, ja loppuiäksi. Tuollainen vankkumattomuus on tavallaan ihailtavaa, joskin samalla myös hiukan pöljää.

Lupaan, että jossain vaiheessa alan taas kirjoittaa muustakin. Mutta varoitan, että aion vielä kirjoittaa niistä asioista, joista kirjassa pidin. Jos Kondo kyllästyttää, palatkaa blogin pariin taas ensi viikolla. Ymmärrän teitä oikein hyvin.

Onnelliset tavarat

Julkaistu , kirjoittanut
10

Milloin tavarasi ovat onnellisimmillaan? Kysymys on tavallaan absurdi, ainakin minulle. En ole tottunut ajattelemaan, että tavaroilla olisi mielipiteitä tai tunteita. Mutta kun kuuntelen tuota japanilaista järjestysgurua, niin ajatukseen törmää jatkuvasti. Tämä ajatustapa pohjautuu ymmärrykseni mukaan shintolaisuuteen, vaikka Marie onkin sanonut, ettei shintolaisuus ole mitenkään määräävä tekijä hänen järjestysfilosofiassaan.

Mutta heitetään hetkeksi rationaalisuus syrjään ja pohditaan alkuperäistä kysymystä. Milloin tavarat ovat onnellisimmillaan? Marien mukaan silloin, kun niitä käytetään ja ne saavat toimittaa sitä tehtävää, jota varten ne ovat olemassa. Eli kirjoja luetaan, vaatteita pidetään, valokuvia katsellaan ja astioissa valmistetaan ruokaa. Tavarat, jotka on sullottu kaappiin, unohdettu hyllyyn ja poissa käytöstä ovat syvässä unessa. Tai sitten suorastaan onnettomia. Esineiden koskettaminen herättää ne. Siksi hänen mielestään on tärkeää, että raivatessa jokainen tavara otetaan erikseen käteen ennen päätöksentekoa.

Tavarat myös kärsivät siitä, että niitä säilytetään huonosti. Liian täyteen tungetussa kaapissa tavaraparat joutuvat litistyksiin ja ahdinkoon. Pinon alimmainen menee lyttyyn. Jos sinä olisit paita, niin tuskin haluaisit litistyä kymmenen muun paidan alle. (Tiedän, tämä kuulostaa tosi oudolta. Mutta samalla jotenkin kiehtovalta.) Niinpä on tärkeää, että vaatteet ja kaikki muutkin tavarat ovat riveissä, eikä pinoissa. Aion kokeilla tätä muuten käytännössä, toimiiko systeemi yhtä hyvin kuin Marie väittää.

Tällä onnellisuudella – vaikka se hullulta kuulostaakin – voi hyvin perustella raivaamista. Tavara on onnellisempi, kun se pääsee jonnekin oikeaan käyttöön, verrattuna siihen että se vain kököttäisi tyhjänpanttina. Vaikka minun on vaikea eläytyä siihen, että tavaroilla todella olisi sielu, niin kyllä tuo ihan käypä perustelu silti on. Miksi säästää itselleen hyödytöntä, jos joku toinen siitä saisi iloa? Kun taannoin luin Karkkipäivä-blogin Sannin ajatuksia tavaroiden raivaamisen vaikeudesta, hän kirjoitti ettei voi luopua jostakin, koska tavarahan saattaisi loukkaantua. Kommenteissa aika moni kertoi ajattelevansa samalla tavalla. Joten tässäpä tuore näkökulma: mitä jos teekuppisi ei loukkaannukkaan, vaan muuttuu tosi iloiseksi päästessään pitkästä aikaa töihin?

 

Ennen 40 ja jälkeen 40

Julkaistu , kirjoittanut
24

Puhutaan iästä. Tämän päivän Hesarissa (sivuilla C2-C3) kerrotaan eläkkeelle jääneestä rouvasta, joka sai yhtäkkiä viisi vuotta sitten herätyksen päästä ylimääräisestä tavarastaan eroon. Projekti jatkuu kuulemma edelleen. Kommenteissa puolestaan heitettiin ilmoille ajatus, että ensimmäiset 40 vuotta ihminen kerää tavaraa ja seuraavat 40 yrittää päästä niistä eroon. Hesarin jutussa taas todettiin, että eläkeikä on hyvä hetki ruveta raivaamaan, silloin nimittäin on sille hyvin aikaa.

En tiedä on tuo 40 todellinen vai ilmasta tempaistu luku, mutta jokin pieni totuus tuossa lienee. Kun mietin omaa historiaani, ensimmäiset kymmenen vuotta omilleen muuttamisen jälkeen meni lähinnä siihen, että hankki lisää tavaraa. Osittain tarpeeseen, sillä elämä ja tarpeet muuttuivat aika tiheään. Osittain ihan vain hankkimisen ilosta, etenkin sen jälkeen kun töihin mentyä oli oikeasti rahaa ostaa kaikenlaista.

Juuri nyt tuntuu siltä, että kaikki tarpeellinen on jo hankittu, mutta omaisuutta hiotaan vähitellen kohti optimaalista. Määrä ei välttämättä hirveästi muutu, mutta esineet vaihtuvat pikkuhiljaa sellaisiksi, mistä on aina haaveillut. Mutta iskeekö minuun muutaman vuoden päästä sellainen pakottava tarve hankkiutua kaikesta eroon? Epäilen että ei.

Minusta tuntuu, että olen esimerkiksi tuohon Hesarin jutussa esiintyvään naiseen verrattuna sellaista erilaista ikäpolvea, jolla ei ole ollut tarvetta säilyttää aina kaikkea. En ole elänyt niukkuudessa enkä sellaisessa tilanteessa, ettei olisi periaatteessa mahdollista saada kaikkea mitä haluaa. Ehkä siksi en tunne tarvetta säästää tavaroita varmuuden vuoksi, tai jotenkin automaattisesti. Pikemminkin päinvastoin. Koska elän sellaista tasaisesti karsivaa elämäntyyliä, veikkaan etten eläkkeelle jäädessäni havahdu siihen, että talo on täynnä turhaa. Uskoisin, että omaisuus on silloin määrällisesti melko sama kuin nytkin, tai jopa pienempi.

Mutta jos on tottunut elämään säästäen kaiken, silloin tuo saattaa ollakin juuri noin. Jossain vaiheessa tulee mieleen, että mihin minä tätä kaikkea tarvitsen, ja sitten alkaa suuri raivaus.  Olettaisin, että silloin on jo takana ainakin parikymmentä vuotta sellaista elämää, jossa tavaroiden pohtiminen ei ole ollut mitenkään päällimmäisenä mielessä.

Hieman aihetta sivuten: olen nyt kuunnellut Marie Kondon kirjaa ja olen edelleen sitä mieltä että sen lähestymistapa on kiehtova. Mutta epäilen, että suomalaisen ja japanilaisen kulttuurien välissä on tiettyjä muureja. Kun Marie sanoo, että raivaaminen pitäisi suorittaa kerralla, hän ei varmaankaan ole käynyt normaalissa suomalaisessa omakotitalossa, jossa on vielä liiteri, autotalli, vintti ja kellari, ja lisäksi 100-200 neliötä asuintilaa. Ei sellaista raivata yhdellä istumalla, ei mitenkään. Ajatelkaa nyt, tyhjennetään esimerkiksi kokonaisen omakotitalon vintin kaikki tavarat ulos ja aletaan yksi kerrallaan miettiä, säilytetäänkö vai ei. Tuohon ei yksi päivä riitä millään, vaan tarvittaisiin ainakin viikko. Jos tyhjentäisin kokonaan meidän vinttiKOMERON, niin saattaisin selvitä siitä 12 tunnissa, olettaen että saisin työskennellä täysin keskeytyksettä yhteen putkeen.

Ja sitten on vielä se, mistä Hesarissakin mainittiin: mitä niille tavaroille sen jälkeen tehdään. Marie ei tälle paljon ajatuksia tunnu uhraavan, hän puhuu vain roskapusseista. Mutta ei normaali suomalainen voi vain kantaa kaikkea roskiin, vai voiko muka? Sen sijaan pitäisi miettiä, miten esineet voi kierrättää asianmukaisesti, mitä voi myydä ja mitä lahjoittaa ja minne. Ja sitten vielä tehdä se kaikki. En siis ihmettele hetkeäkään, että Hesarissa mainitulta rouvalta on kulunut projektiin jo viisi vuotta, ja edelleen on raivattavaa.

Kiinnostava Kondo

Julkaistu , kirjoittanut
13

Kiinnostuin omasta viikon vinkistäni siinä määrin, että varasin hänen kirjansa kirjastoon, ja sitä odotellessa olen etsinyt netistä tietoa Marie Kondosta ja hänen metodistaan. Tulokset ovat vähintäänkin kiehtovia.

Ensinnäkin kävi ilmi, että Marie Kondo on Japanissaan todellinen julkkis. Kun hänen kirjansa käännettiin englanniksi ja muille kielille, hänestä on tulossa julkkis myös muualla maailmassa. Haastattelujen perusteella Marie Kondo on ollut hiukkasen erikoinen tyyppi lapsuudestaan saakka. Hän on aina ollut pakkomielteisen kiinnostunut organisoimisesta ja järjestämisestä, mutta hän on myös onnistunut luomaan siitä itselleen ammatin ja arvelisin että nykyisellään varsin mukavan toimeentulon. Marie on nuori, vasta kolmekymppinen, mutta hän on työskennellyt tavaroidenraivaajakonsulttina yli kymmenen vuotta.

Marien metodi ei ole helpoimmasta päästä. Hän nimittäin on sitä mieltä, että vartti silloin tällöin ei riitä mihinkään. Sen sijaan esimerkiksi vaatteet pitäisi käydä yhdellä kertaa läpi. Siis vetää kaikki ulos kaapista, ottaa jokainen vaate vuoron perään käteen, ja miettiä tuottaako se iloa. Jos vastaus on kyllä, vaate säilytetään. Jos taas ei, siitä tulee luopua. Kun miettii paljonko ihmisillä on vaatteita, tuohon menee helposti kokonainen päivä. En suosittelisi tarttumaan tuollaiseen hommaan yksin. Vaatii hirveää itsekuria hoitaa homma loppuun asti. Se on myös emotionaalisesti hyvin raskasta, koska päätösten tekeminen vaatii aina energiaa.

Tällä tavalla kategoria kerrallaan käydään koko talo läpi. Lopputuloksena pitäisi olla kokonaan uudistunut ihminen sekä koti. Marie Kondon mielestä on mahdotonta, etteikö ihminen muuttuisi tämän prosessin seurauksena. Hän myös kivenkovaan väittää, että tällaisen kertarysäyksen jälkeen ei tarvitse karsia enää ikinä. Että siis tavaraongelma tulee kerralla ratkaistuksi. Tämä on sellainen asia, jota pidän aivan käsittämättömänä väitteenä ainakin siihen asti, että olen saanut lukea kirjan kannesta kanteen. Ehkä siinä kerrotaan asiasta tarkemmin, mutta tällä tietämyksellä näkisin että tuo on mahdotonta. Nimittäin ihmisten koteihin virtaa jatkuvasti lisää tavaraa. Lahjoja ja ostoksia ynnä muuta. On myös mahdollista että jokin aiemmin ilahduttanut tavara muuttuukin ikäväksi tai menettää merkityksensä. Silloin hänen logiikallaan noista on luovuttava. Ja sehän tarkoittaa jatkuvaa raivaamista, eikö? Odotan todella että saan kirjan luettua, jotta saisin tähän asiaan enemmän valaistusta.

Sen sijaan olen löytänyt videoita, joissa Marie viikkaa vaatteita varsin pätevän näköisesti. Siihen puoleen täytyy perehtyä tarkemmin. Olen hyvin avoin uusille tavoille organisoida vaatteita. Nimittäin mikäli tästä löytyy sellainen vastaava ahaa-elämys kuin tuosta taannoisesta tiskirutiinin omaksumisesta, se olisi mahtavaa. Tähänkin täytyy palata siinä vaiheessa, kun tiedän asiasta enemmän. Kaiken kaikkiaan Marie Kondo vaikuttaa erittäin kiinnostavalta hahmolta, ja odotan innolla, että pääsen tutustumaan hänen metodiinsa ja etenkin sen perusteluihin tarkemmin.

Onko teistä joku lukenut Kondon kirjaa? Mitä sanotte siitä?

Kyllä minä, mutku toi ei

Julkaistu , kirjoittanut
21

Kommenttiosastolla kysyttiin jonkin aikaa sitten, miten saada vastahakoinen puoliso mukaan tavaroiden raivaamiseen tai uudelleen järjestelyyn. Luulisin, että tämä on aika tyypillinen tilanne missä tahansa muutosprosessissa: toinen puolisoista innostuu jostain, alkaa toteuttaa uutta visiotaan ja siinä sivussa ihmettelee, miksi toinen ei ole lainkaan kiinnostunut osallistumaan. Voisin kuvitella, että näin tapahtuu esimerkiksi liikkumisen ja laihduttamisen yhteydessä ja varmasti myös silloin, kun joku innostuu vähentämään tavaroitaan. Kuuntelen välillä erään amerikkalaisen talousgurun podcasteja, ja hyvin usein häneltä kysytään, kuinka saisi puolisonsa tai omat vanhempansa innostumaan myös velkojen maksusta ja järkevästä taloudenpidosta.

En ole psykologi enkä motivaatiokouluttaja, joten en tiedä onko tähän olemassa jotain kikkakolmosta, jonka avulla toisen voisi nopsasti innostaa mukaan. Mutta ajattelin jakaa omia pohdintoja ja havaintoja aiheesta. Ensimmäiseksi sanoisin, että toista ihmistä on hyvin vaikea saada muuttamaan toimintatapojaan, jos hän ei itse halua. Suomeksi se tarkoittaa sitä, että aiheesta jankuttaminen on turhaa. Siinä menee vain hermot molemmilta. Mutta se mihin voi vaikuttaa, on oma toiminta.

Olen kertonut tämän täällä ennenkin, mutta meillä on kotona hyvin selkeä systeemi: minä saan vapaasti heittää omia tavaroitani pois niin paljon kuin haluan. Puoliso taas tekee omillaan mitä tahtoo, mutta se ei kuulu minulle. Yhteisistä tavaroista neuvotellaan. Mutta vaikka tilanne kuulostaa ehkä vähän epätasapainoiselta ei pidä tehdä liian nopeita johtopäätöksiä. Esimerkin voimaa ei kannata aliarvioida. Usein nimittäin käy niin, että kun olen itse raivannut vaikkapa vaatekaappiani, puoliso innostuu tekemään saman omassa kaapissaan joko samaan aikaan tai vähän ajan päästä. Olennaista on, että toisen tavaroita ei voi ilman hänen lupaansa karsia. Ihmisen pitää saada tehdä päätökset itse.

Joskus myös rutiinien muodostaminen auttaa. Se tapahtuu niin, että alan tehdä jotain aina samaan aikaan samalla tavalla. Siinä sivussa selitän, miksi teen mitä teen. Kun hommaa on jatkettu tarpeeksi kauan, muodostuu rutiini, johon puolisokin osallistuu asiaa sen kummemmin miettimättä. Näin kävi esimerkiksi tiskikoneen kanssa. Kun viime syksynä vihdoin tajusin, miten tiskit kannattaa hoitaa, olen toiminut tuon kaavan mukaan lähes joka päivä. Siis niin uskollisesti, että pian puolen vuoden aikana poikkeuksia on ollut ehkä pari kertaa kuussa. Tällä on ollut se seuraus, että jokailtainen tiskikoneen täyttö & käynnistys on nyt osa meidän perheen arkirutiineja. Noudatettuani tuota omaa systeemiäni noin kolme kuukautta, puoliso alkoi ilman eri kehotusta toimia samalla tavalla. Mutta tässäkin tapauksessa muutin vain omaa toimintaani. Lisäksi on huomattava, että aikaa meni pari-kolme kuukautta, eli muutos ei tapahtunut yhdessä yössä.

Viimeinen vinkki on sama asia, minkä jokainen hyvä myyjä tietää: kannattaa puhua hyödyistä. Sen sijaan että nalkuttaa siitä, ettei kestä toisen romppeita nurkissa pyörimässä, voi puhua siitä, mitä iloa itselle on ollut, kun esimerkiksi tavaroita on vähentynyt. On lisää tilaa, on ehkä saanut rahaa vanhaa myymällä, on löytänyt tavaroita joita ei ole edes muistanut omistavansa, on helpompi löytää nekin jotka jo muistaa, ja niin edelleen. En tosin takaa, että tämä välttämättä saa mitään muutosta aikaan. Mutta ainakin se on rakentavampi tapa, kuin se että lähestyy asiaa negatiivisen kautta.

Oletteko te onnistuneet innostamaan muita perheenjäseniä raivausprojekteihin?

Miksi aina vaatteet?

Julkaistu , kirjoittanut
36

Tuntuuko teistä muista siltä, että kun puhutaan karsimisesta, puhutaan useimmiten vaatteista? Aloin pohtia tätä eilen kun vastailin kommentteihin. Voi olla että tämä on vain oma mielikuvani, mutta jotenkin tuntuu siltä, että vaatemääriä tarkkaillaan ihan eri mittapuulla kuin muita tavaroita.

Tämä käsitys perustuu aika pitkälti blogimaailmaan sekä median luomiin mielikuviin, joten on mahdollista että se on vääristynyt, oikaiskaa jos olette eri mieltä. Olen lukenut juttuja, joissa kauhistellaan nuoria naisia, jotka shoppailevat vaatteita satamäärin. Toisaalta erilaiset vaatekaapin harvennukset ovat ihan tyypillistä sisältöä myös. Ja sitten on näitä haasteita ja projekteja, joissa on tarkoitus tulla vähällä toimeen, kuten vaikka tuo Kuningaskuluttajan vaatehaaste, P333, muutama vuosi sitten pyörinyt 6 vaatetta tai vähemmän ja taitaapa Martoillakin olla joku vastaava juuri käynnissä.

Mutta miksi juuri vaatteet on otettu silmätikuksi kun puhutaan kuluttamisen rajoittamisesta tai jopa ekologisuudesta? Monet harrastavat sisustamista ja kodin tuunausta, johon kuuluu yhtälailla uuden ostelu. Hankitaan torkkupeittoa, kynttilänjalkoja ja String-hyllyjä, mutta en ole huomannut noissa blogeissa suurta stressiä siitä, että taas tuli ostettua uutta ja mitä niille vanhoille pitäisi tehdä. Järjestetäänkö life style -blogeissa kirppareita, joissa kirjoittaja myy pois tarpeettomia sisustustauluja? En ole koskaan kuullut kenenkään tuskailevan, että tekisi mieli ostaa vielä pari Mariskoolia lisää mutta kun vanhojakin on vaikka kuinka paljon.

En kritisoi sisustusbloggaajia tai -toimittajia. Ihmettelen vain tätä ilmiötä, että vaatteista on tullut tällainen asia, jossa ihmisiä herätellään ja muistutellaan vastuullisuudesta, mutta monessa muussa asiassa aihe loistaa poissaolollaan. Kuitenkin kaikilla tavaroilla on oma ekologinen kuormansa. Yhtä hyvin voidaan kysyä, kuinka monta vaasia ihminen tarvitsee? (Vrt. kuinka monta paria kenkiä ihminen tarvitsee)

Ja jos ei puhuta ekologisuudesta, niin ihan jo pelkästään tavaroiden määrä, josta siitäkin usein puhutaan siinä sävyssä, että vähemmän on parempi. Mutta miksi tämä rajoittamiskeskustelu tuntuu usein kiertyvän juuri tyypillisesti naisten harrastusten ympärille? Kuinka moni (miehen hallitsema) autotalli pursuilee kaikenlaista, mutta oletteko ikinä nähneet lehdessä juttua, jossa annetaan 10 vinkkiä organisoituun autotalliin? Kysyn vaan.

Onko hyvällä ihmisellä vain vähän vaatteita?

Julkaistu , kirjoittanut
46

Törmäsin Kuningaskuluttaja-ohjelman vaatehaasteeseen. Siinä kehotetaan laskemaan montako vaatetta kaapista löytyy. Ilmeisesti samalla olisi tarkoitus tutkailla vaatteiden käyttöä ja tarpeellisuutta muutenkin, mutta varsinaisesti haaste ohjaa vain laskemaan lukumäärän. Minusta tuntuu että tähän asiaan pitää nyt puuttua.

Viime aikoina on puhuttu paljon shoppailusta ja etenkin vaateshoppailusta. Ehkä siksi, että se on niin helppoa ja halpaa. Ehkä siksi, että nyky-yhteiskunnassa puututaan helposti siihen, että jotain on tai tehdään liikaa, ja sitä pidetään merkkinä huonosta itsekurista ja hillittömyydestä. Ehkä myös siksi, että omaan vaatekaappiin on helppo vaikuttaa, ja sitten tuntuu siltä että on vähän parempi ihminen kun karsii turhaa kaapista pois. Ja ehkä se ilmastomuutoskin hidastuu ja muuta hyvää seuraa.

Sanon nyt ääneen mitä ajattelen: se, oletko hyvä ihminen ei riipu siitä, kuinka monta vaatetta omistat. Vaatteiden lukumäärä irrotettuna muusta kontekstista ei kerro yhtään mitään. On aivan sama, omistatko viisi vai viisisataa vaatetta. Paljon olennaisempaa on, mistä vaatteet ovat peräisin, missä niitä säilytetään ja mitä ne ovat maksaneet.

Nimittäin. Jos kaikille vaatteille on tilaa kodissasi, niille kaikille on järkevää ja säännöllistä käyttöä ja sinulla on niihin aidosti varaa, on yhdentekevää vaikka omistaisit tuhansia vaatteita. Toisaalta taas vaikka kaapistasi löytyisi vain sata vaatekappaletta (mikä on tosi vähän), mutta jos niistä kolmasosa on väärän kokoisia halparytkyjä, jotka on hylätty yhden käytön jälkeen, sanoisin että parantamisen varaa on.

Minusta tässä vaatteiden vähentämiseen tähtäävässä keskustelussa meinaa välillä mennä lapsi pesuveden mukana. Unohdetaan mikä on olennaista ja miksi karsimista tehdään. Minäkin karsin vaatteitani tasaiseen tahtiin, mutta sille on järkevät perustelut. Halusin ylimääräisistä takeista eroon, koska en enää käyttänyt niitä ja halusin lisää tilaa.  Näitä juttuja vain kun lukee, niin tulee välillä sellainen olo, että hyvä ihminen vähentää vaatteitaan täyttääkseen jonkun kansalaisvelvollisuuden.

Jos taas ekologisuutta ajatellaan, niin fiksuinta olisi olla ostamatta uutta sanan kaikissa merkityksissä. Kirpparivaate on ekologisempi kuin uusi, mutta parasta olisi tietysti käyttää olemassaolevat vaatteet ensin täysin loppuun, ennen kuin täydennystä tehdään. Toisaalta vaatteet muodostavat varsin pienen osan hiilijalanjäljestämme, eikä se, löytyykö kaapista kaksisataa vai viisisataa vaatetta vaikuta kokonaisuuteen juuri lainkaan. (Ne eniten vaikuttavat asiat ovat asuminen, liikenne ja ruoka.) Niinpä en itse lähesty vaatteita tästä näkökulmasta ollenkaan. Sen sijaan yritän ostaa kestäviä ja mahdollisuuksien mukaan eettisesti tuotettuja vaatteita. Minun järjelläni luomupuuvilla on parempi kuin ”bulkkipuuvilla”, mutta aina ei ole mahdollista valita.

Kaikista järkevintä mistä näkökulmasta tahansa on silti kiinnittää huomiota siihen, että ostaa vain sellaista, mikä tulee käytetyksi. Tarpeeton tai epäonnistunut vaateostos on hölmö ihan henkilökohtaisestakin näkökulmasta, sillä se vie tilaa joltain muulta ja pahimmillaan aiheuttaa huonoja fiiliksiä aina kun sattuu silmiin. Jos näistä tahtoo eroon, on karsiminen erittäin perusteltua. Mutta karsiminen vain siksi, että vaatteita on lukumääräisesti paljon, on minusta hukkaan heitettyä energiaa, ellei niissä ole mitään muuta vikaa.

Tässä tämän maanantain mielipidepostaus. Mitä  mieltä te olette?

Takkipäivitys

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Kuten tiedätte, olen tuskaillut turhan suuren takkimäärän kanssa. Nyt voin ilokseni ilmoittaa, että olen tämän talven aikana onnistunut hankkiutumaan eroon kahdesta tarpeettomasta talvitakista. Vanhan untuvatakin laitoin jo ennen vaatekeräykseen. Toivon että vaikka joku romanialainen dyykkaa sen sieltä itselleen lämmikkeeksi.

Tällä viikolla puolestaan myin kaverille aivan priiman NorthFacen untuvapusakan, jolle ei itselläni ollut enää käyttöä. Hänelle sen sijaan takki tuli kuin tilauksesta. Kaverini nimittäin elää todellista matkalaukkuelämää, eikä matkalaukuista löytynyt sopivaa takkia lasketteluun, jota taas parin viikon päästä on ohjelmassa. Olen haastatellut tätä tosielämän minimalistia äskettäin, ja juttu tulee teidän luettavaksenne ensi viikolla!

Tällä hetkellä takkitilanteeni on kuitenkin jollain tavalla selitettävissä, sillä olen päässyt kaksoiskappaleista eroon. Eli tällä hetkellä jokainen takki on käyttötarkoitukseltaan vähän erilainen, eri materiaalia tai eri näköinen. Huppariosastolla voisi edelleen harventaa (poistin yhden viime vuonna) mutta tilanne on ehdottomasti parempi näinkin.

Ja vielä noista kaksoiskappaleista: sain eilen lahjoituksena käyttämättömät kuulokkeet. Ja ehkä vielä tulossa toisetkin. Aivan mahtavaa. Joku pääsee turhasta eroon ja minä saan tarvitsemaani tavaraa eikä tässä tarvitse potea huonoa omaatuntoa siitä että taas minun takiani jossain valmistetaan jotain. Tykkään.