Kyllä minä, mutku toi ei

Kommenttiosastolla kysyttiin jonkin aikaa sitten, miten saada vastahakoinen puoliso mukaan tavaroiden raivaamiseen tai uudelleen järjestelyyn. Luulisin, että tämä on aika tyypillinen tilanne missä tahansa muutosprosessissa: toinen puolisoista innostuu jostain, alkaa toteuttaa uutta visiotaan ja siinä sivussa ihmettelee, miksi toinen ei ole lainkaan kiinnostunut osallistumaan. Voisin kuvitella, että näin tapahtuu esimerkiksi liikkumisen ja laihduttamisen yhteydessä ja varmasti myös silloin, kun joku innostuu vähentämään tavaroitaan. Kuuntelen välillä erään amerikkalaisen talousgurun podcasteja, ja hyvin usein häneltä kysytään, kuinka saisi puolisonsa tai omat vanhempansa innostumaan myös velkojen maksusta ja järkevästä taloudenpidosta.

En ole psykologi enkä motivaatiokouluttaja, joten en tiedä onko tähän olemassa jotain kikkakolmosta, jonka avulla toisen voisi nopsasti innostaa mukaan. Mutta ajattelin jakaa omia pohdintoja ja havaintoja aiheesta. Ensimmäiseksi sanoisin, että toista ihmistä on hyvin vaikea saada muuttamaan toimintatapojaan, jos hän ei itse halua. Suomeksi se tarkoittaa sitä, että aiheesta jankuttaminen on turhaa. Siinä menee vain hermot molemmilta. Mutta se mihin voi vaikuttaa, on oma toiminta.

Olen kertonut tämän täällä ennenkin, mutta meillä on kotona hyvin selkeä systeemi: minä saan vapaasti heittää omia tavaroitani pois niin paljon kuin haluan. Puoliso taas tekee omillaan mitä tahtoo, mutta se ei kuulu minulle. Yhteisistä tavaroista neuvotellaan. Mutta vaikka tilanne kuulostaa ehkä vähän epätasapainoiselta ei pidä tehdä liian nopeita johtopäätöksiä. Esimerkin voimaa ei kannata aliarvioida. Usein nimittäin käy niin, että kun olen itse raivannut vaikkapa vaatekaappiani, puoliso innostuu tekemään saman omassa kaapissaan joko samaan aikaan tai vähän ajan päästä. Olennaista on, että toisen tavaroita ei voi ilman hänen lupaansa karsia. Ihmisen pitää saada tehdä päätökset itse.

Joskus myös rutiinien muodostaminen auttaa. Se tapahtuu niin, että alan tehdä jotain aina samaan aikaan samalla tavalla. Siinä sivussa selitän, miksi teen mitä teen. Kun hommaa on jatkettu tarpeeksi kauan, muodostuu rutiini, johon puolisokin osallistuu asiaa sen kummemmin miettimättä. Näin kävi esimerkiksi tiskikoneen kanssa. Kun viime syksynä vihdoin tajusin, miten tiskit kannattaa hoitaa, olen toiminut tuon kaavan mukaan lähes joka päivä. Siis niin uskollisesti, että pian puolen vuoden aikana poikkeuksia on ollut ehkä pari kertaa kuussa. Tällä on ollut se seuraus, että jokailtainen tiskikoneen täyttö & käynnistys on nyt osa meidän perheen arkirutiineja. Noudatettuani tuota omaa systeemiäni noin kolme kuukautta, puoliso alkoi ilman eri kehotusta toimia samalla tavalla. Mutta tässäkin tapauksessa muutin vain omaa toimintaani. Lisäksi on huomattava, että aikaa meni pari-kolme kuukautta, eli muutos ei tapahtunut yhdessä yössä.

Viimeinen vinkki on sama asia, minkä jokainen hyvä myyjä tietää: kannattaa puhua hyödyistä. Sen sijaan että nalkuttaa siitä, ettei kestä toisen romppeita nurkissa pyörimässä, voi puhua siitä, mitä iloa itselle on ollut, kun esimerkiksi tavaroita on vähentynyt. On lisää tilaa, on ehkä saanut rahaa vanhaa myymällä, on löytänyt tavaroita joita ei ole edes muistanut omistavansa, on helpompi löytää nekin jotka jo muistaa, ja niin edelleen. En tosin takaa, että tämä välttämättä saa mitään muutosta aikaan. Mutta ainakin se on rakentavampi tapa, kuin se että lähestyy asiaa negatiivisen kautta.

Oletteko te onnistuneet innostamaan muita perheenjäseniä raivausprojekteihin?