Kun lukee amerikkalaisia blogeja, siellä tulee usein vastaan termi ”making memories”. Kirjaimellisesti käännettynä ”muistojen tekeminen”. Tämä tuntuu kotiin liitettynä tarkoittavan pääasiassa naisten vastuulla olevaa (meta)työtä, jonka tavoitteena on luoda lapsille hyviä muistoja. Logiikka menee jotenkin niin, että ajatellaan etteivät lapset myöhemmin muista sitä tavallista arkea, mutta juhlapäivät erottuvat joukosta, ja siksi niihin pitää aivan erityisesti panostaa. En ole törmännyt tähän aiheeseen vielä suomalaisissa lehdissä, mutta keskustelupalstalla joku äskettäin totesi, että ”joulu tehdään lapsia varten”. Luulen, että siinä on samaa ajatusta.
Anoppini sanoo aina, että ne joulut, jotka on vietetty lapsen ollessa suunnilleen ala-asteikäinen, ovat niitä, jotka hän myöhemmin muistaa ”lapsuuden jouluina”. Anoppi on sitä mieltä, että ”lapsuuden joulut” muodostuvat juuri tuossa iässä, koska silloin lapsi on edelleen lapsi, mutta kuitenkin tarpeeksi iso kiinnittämään huomiota siihen, miten asiat tehdään ja muistamaan sen myöhemmin. Nuo joulut ovat siis niitä, jotka ovat pohjana sille, miten aikuisena joulua haluaa viettää. Ihmisillä on aika vankkoja käsityksiä siitä, miten jouluna kuuluu olla, ja esimerkiksi tuoreiden avioparien käsitykset voivat poiketa paljonkin keskenään. Jotain pohjaa tuolla amerikkalaisella muistojen luomisella ehkä kuitenkin siis on.
Onko stressitön joulu mahdollinen?
Aloin silti miettiä, että jos joulua rupeaa rakentamaan erityisesti lapsen muistoja ajatellen, asettaa itselleen helposti aikaimoisia paineita. Tavallinen joulu ei riitä, vaan pitää olla erikoisohjelmaa ja perinteitä, jotta lapsi saisi juuri oikeanlaisia muistoja. Joulunaika tuppaa olemaan aika stressaavaa muutenkin, joten helposti voi ajautua murehtimaan, että onko nyt onnistunut luomaan niitä parhaita muistoja riittävän paljon. Lueskelin muutamia (amerikkalaisia) listoja, joilla oli ehdotuksia joulun perhetraditioista, ja ideoita kyllä riittää laidasta laitaan. Jotkut ovat helppoja toteuttaa (”kierrelkää katselemassa illalla jouluvaloja”), jotkut taas vaativat suunnittelua, aikaa ja osaamista (”askartele lasten kanssa joka vuosi uudenlainen koriste joulukuuseen”).
Eniten ihmettelen tässä kulttuurien erossa sitä, millaisella päättäväisyydellä amerikkalaiset jouluun suhtautuvat. Joulumuistot eivät ilmeisesti synny spontaanisti niin, että joku vain keksii iltapimeällä, että olisi kiva lähteä kävelylle katsomaan, millaisia valoja naapurit ovat ikkunoihinsa viritelleen. Ei, vaan sen sijaan pätevä perheenäiti suunnittele huolellisesti etukäteen, millaisia muistoja haluaa lapsilleen rakentaa, tekee niistä listan ja käy sitten toimeen tarmokkaasti. Olen naivisti ajatellut, että piparkakkuja leivotaan, koska jouluna on hauskaa syödä piparkakkuja, tai että monet käyvät joulukirkossa siksi, että ihan aidosti haluavat kuulla joulun alkuperäisen sanoman. En ole älynnyt ajatella, että piparkakkuja leivottaisiin vain siksi, että lapsille syntyisi oikeanlaisia joulumuistoja ja kirkkoon suhtauduttaisiin elämysmatkana. Ylipäätään tällainen tee muistoja lapsillesi -ajattelu tuntuu aikamoiselta suorittamiselta. Kaiken pitäisi olla suunniteltua, ennalta mietittyä ja mieluiten samalla tavalla kuin edellisenäkin vuonna (koska pitää olla niitä perinteitä.)
Fakta kuitenkin on, että näiden etukäteen suunniteltujen muistojen lisäksi lapsille jää varmasti muistoja myös tahattomasti. Ne liittyvät tunnelmiin ja sellaisiin juttuihin, jotka eivät ole niinkään suunniteltuja, kuin pikemminkin olosuhteiden tuottamia. Mietin, että jos joulua alkaa kovasti suorittaa, saattaa lapsuusmuistoihin piirtyä voimakkaammin vanhempien stressi ja väsymys, joka on syntynyt siitä, että puitteet on yritetty rakentaa tip top. Jos vanhempi suorittaa jotain traditiota vain velvollisuudentunnosta, epäilen fiiliksen välittyvän myös lapselle. Miten hauskaa on leipoa piparkakkuja, jos äitiä ei oikeasti yhtään huvita? Jääkö lapsen mieleen se, että jouluna tavattiin sukulaisia, vai se että aina piti istua autossa tuntitolkulla, samalla kun vanhemmat stressasivat etupenkillä ehditäänkö joka paikkaan? Niinpä ajattelenkin, että jos jonkun joulumuiston haluan lapsilleni antaa, se liittyy enemmänkin siihen, miltä jouluna tuntui, kuin miltä näytti tai mitä tehtiin.
Omassa lapsuudessani lähdimme aina isän kanssa ostamaan kuusta liian myöhään, ja yleensä jäljellä oli enää niitä hassunnäköisiä, epäsymmetrisiä puita. Joulutraditioon kuuluikin olennaisesti se, miten epätäydellisen joulukuusen puutteita paikattiin sillä, miten koristeet oksille aseteltiin. Näin aikuisena voin hyvin eläytyä siihen, miltä minusta nyt tuntuisi, jos kotiin tuotaisiin joku epämääräinen karahka, ja miten se voisi tuntua siltä, että puolet joulusta on pilalla. Mutta samalla tiedän, että lapsi ei piittaa kuusen muodosta tuon taivaallista, enkä minäkään piitannut, vaikka muistan monet muotopuolet puut erittäin hyvin edelleen. Lapsen näkökulmasta joulukuusen sureminen olisi ollut aivan absurdia. Se, että kuusesta puuttui keskeltä kaikki oksat, oli vain hassu yksityiskohta. Täydellistä joulua tavoitellessa tämä on hyvä pitää mielessä.
Tulen tässä sellaiseen johtopäätökseen, että ei kannata järjestää lapsille erikoisohjelmaa muistojen toivossa, mikäli ei itsekin ole aidosti innostunut järjestämästään ohjelmanumerosta. Samoin kannattaa kiinnittää huomiota siihen, ketä varten muistoja oikeastaan järjestää. Itseään vai lapsiaan? Se, mikä itselle on ollut omassa lapsuudessa tärkeää, ei ehkä omille lapsille olekaan merkityksellistä. Tätä ajatusta noudattaen on turha ottaa stressiä siitä, että onko kotona esimerkiksi tosi siistiä vai ei. Meillä tehdään joulusiivous, mutta muistutan myös itseäni siitä, että lapseni ei kiinnitä huomiota siihen, oliko keittiön sokkeleissa tahroja vai ei. Sen hän ehkä muistaa, että jouluksi siivottiin, mutta en halua antaa sellaista muistoa, jossa äiti kiillottaa nurkkia ja marttyyrikruunua hampaat irvessä.
Oletteko törmänneet tällaiseen ilmiöön? Järjestättekö jouluperinteitä vain lapsia varten?
