Ostolakkolainen hulluilla päivillä

No niin, täällä kulutuskriittinen shoppailija, päivää. Olen nyt käynyt Hulluilla päivillä kahdesti, ja yhden kerran vielä nettikaupassa. Selitys lienee paikallaan.

Eilen päätin tehdä kaikki lastenvaateostokset kootusti yhdellä kertaa. Se onnistui varsin hyvin. Kuten aiemmin uhkasin, ostin niin monet hansikkaat, että niistä pitäisi nyt riittää kevääseen saakka, vaikka jälkikasvu unohtelisi puolet pitkin maita ja mantuja. Tämä on yksi niistä asioista, joissa minimalismi ei kohdallani toimi ollenkaan. Olen havainnut, että lasten hanskat kestävät käyttöä yhden kauden. Sen jälkeen ne ovat siinä kunnossa, että ne voi heittää suoraan roskiin. Vuori on kulunut koppuraksi, saumat vuotavat ja todennäköisesti kokokin on jäänyt pieneksi. Vauvantumppuja lukuunottamatta hanskoista ei riitä kierrätettävää useammalle lapselle. Sen sijaan hintatietoinen voi kyllä säästää tuolla pitkän pennin, jos ostaa tarkkana sellaista, mikä normaalisti maksaa moninverroin. Ostin esimerkiksi esikoiselle toppahousut ja toppatakin samalla hinnalla, mitä takki maksaa normaalisti yksinään.

Lähdin kuitenkin huonosti varustautuneena liikenteeseen, enkä muistanut piirtää jalankuvia mukaan. Niinpä ostin vahingossa kuopukselle liian pienet kengät. Sen vuoksi päädyin kuitenkin kotona vielä nettikauppaan, josta onnistuin tilaamaan oikeaa kokoa, ja väärät palautin tänään. Ilokseni nettikaupassa sai jättää palautetta ostotapahtumasta. Kerroin painokkain sanakääntein, että hommatkaa sinne verkkokauppaan niitä tavaroita niin paljon, etteivät lopu kesken ensimmäisen päivän aikana. Se, että tuotteita riittää myyntiin noin kymmeneksi minuutiksi, on minusta täysin naurettavaa. No, tilasin sitten samalla itselleni paketin sukkahousuja.

Tänään palauttaessani väärän kokoisia kenkiä, vaeltelin kaupassa muuten. Ostin vaatteita, kyllä! Mutta tiedättekö mitä: nämä olivat kaikki sukkahousuja ja alusvaatteita. Siis niitä, joita monien mielestä ei ”lasketa” mukaan ollenkaan. Jos noudattaisin tuota linjaa, päivän hankinnat voisi ohittaa käytännössä olemattomina, mutta koska ostolakkoni (tai pitäisiköhän puhua pikemminkin paastosta) on täydellisen läpinäkyvä ja armoton, kirjasin kaikki ostokset mukaan tämän vuoden taulukkoon. Määristä ja summista tarkemmin kuun vaihteessa, mutta aika tyytyväinen olin hankintoihini: kaikki olivat ostoslistalla! Ostin siis vain sellaista, minkä ostamista olen harkinnut jo pidempään. Ja nämä kaikki alennuksella! Olen valtavan tyytyväinen suoritukseen. Tässä on nyt sellaista suunnitelmallisuutta, jota olen peräänkuuluttanut koko vuoden.

Kuljin kyllä vaateosaston läpi, mutta tuotteet eivät houkutelleet. Huomasin, että tänä vuonna kuvaston (sekä netti että paperiversio) sekä todellisuuden välinen ero tuntui huomattavalta. Värit eivät vastanneet toisiaan (luonnossa kaikki oli synkempää ja tummempaa kuin kuvissa) ja vaatekappaleiden laatu tuntui olevan kehnohkoa. En tiedä oliko tämä nyt vain mielikuva, joka johtui ympäristöstä, mutta minusta monet neuleet olivat rimpulan tuntuisia. Ohuita ja jotenkin valmiiksi hieman virahtaneen tuntuisia. Toki joukossa oli laadukastakin, mutta oli hyvin helppo olla ostamatta, kun lähes kaikki ajattelemani vaatteet tuntuivat ja näyttivät kaupassa ihan erilaisilta kuin kuvissa.

On siis tiedossa, että lokakuusta ei tule nollakuukausi, vaan ostoksia on tehty. Kävittekö te alepäivillä? Paniko kukaan muu merkille eroja kuvastojen ja todellisuuden välillä?

Puolustuspuhe viikatuille sukille

Sukkien viikkaaminen on ajanhukkaa. Näin ajattelin vuosikausia. Taitoin puhtaiden sukkien varret yhteen, ja heitin ne johonkin koriin yhteen läjään. Sukkien viikkaaminen tuntui jotenkin ihan järjenvastaiselta. Hukkaan heitettyä aikaa ja turhaa työtä. Jossain vaiheessa kuitenkin aloin kokeilla. En enää muista mikä oli se sysäys, joka sai testaamaan siistimpää taittelua, mutta kuten kulunut sanonta kuuluu, en ole kääntynyt takaisin.

Sukkien pystyviikkaus aiheuttaa sen, että yhdellä silmäyksellä näkee, montako paria on puhtaana ja mitkä sukat ovat käytettävissä. Ikinä ei tarvitse etsiä haluamaansa paria, koska sen löytää saman tien. Toisaalta viikatut sukat vievät huomattavasti vähemmän tilaa, kuin viikatut. Varret yhteen ja kasaan -tekniikalla en saisi tätä määrää sukkai mahtumaan näin siististi yhteen vetolaatikkoon. Tekniikkani on tällä hetkellä yksinkertainen. Laitan sukat päällekäin ja taitan ne kolmeen osaan. Sitten ladon ne riviin laatikkoon. Aiemmin tein sukista sellaisia neliöitä korealaisella tekniikalla, mutta tämä nykyinen tapa tuottaa yhtä siistin lopputuloksen pienemmällä vaivalla.

Sukkien taittelu narulta vie aikaa, se on totta. Mutta olen varma, että säästän saman ajan takaisin siinä, etten ikinä joudu etsimään haluamaani paria. Marie Kondo höpöttää jotain sukkien sielunelämästä, ja siitä miten ne kärsivät rytyssä ollessaan. Tähän en ota kantaa, mutta sanonpa vaan, että tämä vaiva kannattaa nähdä. Varret kiepaisee yhteen noin sekunnissa. Taitteluun menee 5-10 sekuntia. Kymmenen sukkaparin taittelu vie siis pisimmilläänkin noin kaksi minuuttia. Se on mielestäni ihan käypä hinta murusesta mielenrauhaa aamuisin.

(Yritin liittää tähän lavastamattoman kuvan sukkalaatikostani, mutta tietotekniikka ei suostu yhteistyöhön. Lisään kuvan jos pääsen koneeni kanssa yhteisymmärrykseen.)

Taitteleeko kukaan muu sukkiaan siististi?

Tavarataidot Turun kirjamessuilla lauantaina!

Hei vaan, hyvät lukijat! Jos olette menossa Turun kirjamessuille huomenna lauantaina 7.10., niin tulkaa toki kuuntelemaan minua ja Ilana Aaltoa! Olemme samalla Kuisti-lavalla klo 16.20 – 16.40 juttelemassa mm. siitä, mistä sitä tavaraa oikein tulee ja miksi. Haastattelun jälkeen olen Tammen osastolla (messuosasto A/65), joten jos haluat kirjaasi omistuskirjoituksen tai tulla juttelemaan muuten vaan. Olen varsin helposti lähestyttävä ja ystävällinen hahmo, joten tulkaa ihmeessä nykäisemään hihasta! Olisi kiva tavata teitä lukijoita ihka elävänä.

PS. Jos et liiku Turun suunnalla, olen myös lokakuun viimeisenä viikonloppuna Helsingin kirjamessuilla mukana.

Alepäivien houkutukselle löytyi selitys!

Tajusin juuri äsken jotain olennaista. Olen välillä miettinyt, miksi Sokoksen ja etenkin Stokkan alepäivät ovat aina niin houkuttelevia. Miksi edelleen kiinnostaa niin paljon, mitä siellä on myynnissä, vaikka olen tietoisesti vähentänyt ostamista ja haluan kuluttaa hyvin harkiten? Olen tietoinen myös siitä, että nuo tarjotut alennukset eivät välttämättä ole mitään huikeita diilejä, tästä on omakohtaista kokemusta. Tästä kaikesta huolimatta kuvastot vetävät puoleensa. Esimerkiksi eilen katselin aamulla netistä, mitä kaikkea Sokoksen kosmetiikkaostastolla oli alessa, ja illalla latasin Stokkan sovelluksen kännykkääni, nähdäkseni mitä siellä on ensi viikolla tarjolla.

Mutta yhtäkkiä asia kirkastui! Kyse ei ole viime kädessä alennusprosenteista tai siitä, että käsillä olisi jotain aivan ihmeellisiä löytöjä. Ei – kyse on valikoimasta. Kun selaan kuvastoa, tiedän, että juuri näitä tavaroita ainakin on myynnissä. Voin lukea katalogeja sillä silmällä, löytyykö sieltä niitä tavaroita, joita tiedän lähiaikoina tarvitsevani. Sitten voin mennä kauppaan, ja käydä hakemassa juuri sen mitä haluan.

Tämä liittyy siihen, mitä kaupoilla käydessä inhoan eniten. Nimittäin sitä, että tarvitsee jotain, eikä sitä löydy. Se on sietämätöntä! Hermostun ihan täysin, jos menen kauppaan eikä siellä myydä sitä mitä tarvitsisin. (Hermostun myös siitä, jos myyjä ei osaa tai halua myydä kunnolla, mutta kaikista eniten siitä, etten saa sitä mitä menin ostamaan.) Tässä on se syy, miksi netti on niin houkutteleva ostopaikka. Siellä näkee, mitä on myynnissä, ja mistä vaihtoehdoista voi valita. Kun taas menee kauppaan tietyn tarpeen kanssa, on tuurista kiinni, löytyykö sitä mitä haluaa. Hukkareissu kauppaan on yksi turhauttavimmista arkipäivän vastoinkäymisistä, minkä tiedän.

Mutta kun selaa alekatalogia, tulee sellainen fiilis, että tuota tuolla on, ja saan sen jos haluan. Tässä on tietenkin se mutka matkassa, että suosituimmat tuotteet saattavat loppua hyvin varhain. Onneksi en yleensä ole sellaisten perässä, vaan haluan ihan tavallisia asioita. Esimerkiksi bongasin hulluilta päiviltä lasten sormikkaita kolmen parin pakkauksissa. Epäilen niitä riittävän ihan hyvin, samoin kuin niitä muitakin käyttötavaroita, joita ajattelin päiviltä hankkia.

Sitten jos käy niin, että kuvaston tuote onkin myyty loppuun, hermot menevät, kuinkas muuten. Kävin esimerkiksi Sokoksella eilen, ja arvatkaa harmiani, kun Hakaniemen Emotionissa ei ollutkaan niitä tuotteita, joita netin mukaan piti olla alessa. Kuvittelin saavani kaikkea tärkeää, ja sitten kaikkia tuotteita ei ollutkaan. Hampaiden kiristely! Tämä on myös se syy, miksi en edes yritä ostaa Stokkan verkkokaupasta hullujen päivien aikaan, koska epäilen että sinne mitoitetaan tavaroiden määrä tahallaan alakanttiin, jotta saataisiin luotua kuva niukkuudesta, ja ihmiset lähtisivät itse tavarataloon tekemään heräteostoksia. Strategia on kohdallani näköjään onnistunut hyvin, paitsi että en tee niitä heräteostoksia, koska olen ostolakossa.

Tämä on siis syynä alepäivien houkutukselle. Olen vastahakoinen lähtemään kaupoille, jos en ole varma siitä, että tosiaan löydän sen mitä olen etsimässä. Juuri nyt olisi niille sormikkaille ja rukkasille tarvetta, mutta ehdin jo miettiä, mistähän kaupasta niitä kannattaisi varmimmin lähteä etsimään. En saanut ajatusta vietyä tämän pidemmälle, sillä rasitti jo etukäteen hukkareissun mahdollisuus. Onneksi Stockmann kertoo, että ensi keskiviikkona heidän lastenosastollaan on runsaasti valikoimaa edullisella hinnalla, tervetuloa ostamaan. Olen tästä tiedosta erittäin kiitollinen. Nyt mietin ainoastaan ostaisinko yhden vai saman tien kaksi pakettia.

Tämä havainto selittää myös sen, miksi Stokkan kattavampi kuvasto on aina vedonnut enemmän kuin Sokoksen suuntaa-antava. En minä jaksa lähteä mihinkään ruuhkaan palloilemaan siltä varalta, että jotain kivaa tulee vastaan. Löytöjen tekemisen mahdollisuus ei houkuttele yhtään. Sen sijaan varma tieto siitä, että saa juuri sitä mitä tilaa, houkuttelee kovasti. Käytän molempien liikkeiden nettisivuja siihen, että tarkistan valikoiman ja hinnat etukäteen, en suinkaan siihen, että ostaisin netin kautta jotain. Sen sijaan haluan tietää, kannattaako minun edes lähteä liikkeelle.

Olipa mielenkiintoinen oivallus. Tunnistaako joku muu itsensä tästä myös? Vai onko tämä vain minun päässäni?

Syyskuun ostolakkoraportti

Syyskuu hujahti huomaamatta ohitse. Ostolakkoa on enää kolme kuukautta jäljellä! Viimeinen kvartaali siis käynnistyi eilen. On taas raportin aika, ja tämän kuun saldo on tässä:

  • ostettuja vaatteita 0 kpl
  • sain lahjaksi kolmet sukat ja yhden neuleen

Tästä tuli siis jälleen nollakuukausi vaateostojen suhteen. Tämä oli vuoden viides kuukausi, etten ostanut vaatteita lainkaan. Tarkalleen ottaen noista viidestä kuukaudesta yksi oli sellainen, että ostin kaksi korua (toisen kirppikseltä, toisen koruntekijältä itseltään). Noihin viiteen sisältyy myös kaksi kuukautta, jolloin sain vaatteita, vaikka en itse ostanut niitä. Näistä lahjoista en ota stressiä, tavoitteenani on ollut muuttaa ensisijaisesti omaa ostokäytöstäni, ei muiden ihmisten. Saamani vaatteet ovat olleet joko valmiiksi käytettyjä, tai sitten ne on ostettu lahjaksi minulle. En siis ole ovelasti kiertänyt sääntöjä, ja delegoinut vaatehalujani jonkun muun hankittavaksi, vaan vaatteet on saatu antajan aloitteesta.

Tämä ostolakko on avannut silmät sille, että ennen viihdytin itseäni yllättävän usein vaateostoksilla. Yllättävän usein siinä mielessä, että samaan aikaan olen väittänyt inhoavani vaatteiden ostamista. Mutta onkin tainnut olla niin, että inhoan sitä vain silloin, kun on ollut pakko ostaa uutta. Silloin kun saa haahuilla ilman mitään ostotarpeita alennusmyynneissä, vaateostelu ei olekaan ilmeisesti ollut niin epämiellyttävää. Olen nimittäin havahtunut tuttuihin ajatuksiin, joita nämä syksyn alepäivien katalogit aiheuttavat. Nimittäin siihen, että noita vihkosia selaa hyvin kiinnostuneena, löytyisikö sieltä jotain ostettavaa. Sitten muistan, että ai niin, eihän tässä ole tarkoitus ostaa mitään. Ja – uskomatonta mutta totta – sen jälkeen käy mielessä pieni pettymyksen tunne. ”Enkö mä pääsekään shoppailemaan?”

Tosin ei tämä niinkään huolestuttavaa ole, sillä osittain tuo kuvastojen selaaminen on leikkiä. Se on sellaista ”mitä ostaisin jos voisin ostaa mitä vaan” haaveilua, eikä oikeasti ole tarkoituskaan hankkia mitään. Tätä tekevät muutkin. Tiedän ihmisiä, jotka esimerkiksi klikkailevat verkkokaupoissa ostoskoriin kaikkea ihanaa, ja sitten lopulta vain sulkevat sivut ostamatta mitään. Mutta tiedän myös, että viime vuonna olisin luultavasti lähtenyt sopivan mainoksen sattuessa vastaan kauppaan asti ihan vain katsomaan, josko sittenkin löytyisi jotain oikeaa ostettavaa. Kyllä minä voin myöntää, että uusista vaatteista tulee hyvä mieli. Sitä tunnettahan vaatekaupoilta usein hakee.

Tätä vuotta on vielä kolme kuukautta jäljellä. On mielenkiintoista nähdä, millaisia oivalluksia loppuvuodelle vielä mahtuu. Tuntuu siltä, että joka kuukausi olen ymmärtänyt jotain uutta ostokäyttäytymisestäni tai suhteestani vaatteisiin. Näitä ajatuksia tuntuu riittävän, vaikka yhdeksän kuukautta on jo takana. Kun nyt ajattelen loppuvuotta, tiedän, että jos olisi pakko tai jos yksinkertaisesti päättäisin niin, pystyisin olemaan loppuvuoden ostamatta yhtään uutta vaatetta. Toisaalta minulla on muutamia ihan oikeita tarpeita (kaikki urheilusukkani ovat kohta kuluneet puhki) ja sekä muutamia sellaisia tarpeita, joihin olisi kiva saada sopiva vaate, vaikka se ei olekaan aivan välttämätöntä. Niinpä realistinen arvio on, että kolmesta jäljellä olevasta kuukaudesta ehkä yksi tulee olemaan täysin ilman vaateostoksia, mutta jokunen vaate tulee vielä ennen vuodenvaihdetta ostettua.

Miten sujuu teillä? Nollakuukausia, hyviä löytöjä, repsahduksia? Millaisia oivalluksia on tullut? Ja shoppailetteko te ”leikisti”?

Viikon vinkit: kirppishaasteita, sotkuisia koteja ja minitaloja

Tämä Project Mama -blogissa Katjan postaus lasten kirpputorivaatteista sai minut nauramaan ääneen. Se just tätä! Ja sen myös huomaa, kun etsii lastenvaatteita kirppiksiltä.

Sotkuinen koti ei välttämättä ole ongelma, mutta on olemassa ihmisiä, joita sotkut oikeasti haittaavat. Jotkut tutkimukset väittävät, että sotkut haittaavat elämää, mutta aina pitää ottaa yksilölliset erot huomioon. Tässä Hesarin artikkelissa haastateltu psykoterapeutti tekeekin sen huomion, että kaikille ihmiselle kodin sotkuisuus ei ole mikään ongelma, sillä muut asiat vain yksinkertaisesti kiinnostavat enemmän.

Minitalot ovat mielestäni kiinnostavia. Tykkään itse kerrostaloasumisesta monestakin syystä, mutta näiden pikkuisten mutta kätevien kotien idea kyllä kiehtoo. Olisi joskus kiinnostavaa päästä haastattelemaan ihmistä, joka oikeasti asuu tuollaisessa. (IL)

Hyviä löytöjä – omista kaapeista

Suoritin eilen oikein klassisen raivaus- ja järjestämisprojektin. Yllättävän työlästä, vaikka kyseessä oli sinänsä yksinkertainen tavararyhmä, nimittäin pöytäliinat. Keittiön kaapissa oli yhdellä hyllyllä kaikki valkoiset liinat, ja liinavaatekaapissa toinen hylly täynnä tavaraa. Jälkimmäinen näytti alkutilanteessa tältä:

Tiivistä ja aika epäsiistiä on, kuten näkyy. Tämän hyllyn tilanne alkoi olla sellainen, että vain muutama päällimmäinen tekstiili oli aktiivisessa käytössä, ja käsitys muusta sisällöstä muuttui hatarammaksi päivä päivältä. Tiedossa oli, että jossain vaiheessa nämä pitäisi perata, mutta olinpahan kuitenkin lykännyt ryhtymistä varmaan puolisen vuotta. Pöytäliinat kun eivät ole se päivän polttavin ongelma tuskin missään perheessä.

Tyhjensin tämän ja sen toisen hyllyn sängyn päälle, ja aloitin inventaarion. Lajittelin käyttöliinat yhteen, ja liian pienet toiseen pinoon. Otin erilleen kaiken, minkä tiesin turhaksi tai vääränlaiseksi. Löysin liinojen joukosta kadoksissa olleen pannumyssyn sekä nykyistä pöytää varten hommatun suojamuovin, jonka olinpaikkaa olinkin ehtinyt ihmetellä jo pari vuotta (en liioitele). Löysin myös nipun kauniita pellavaisia käsipyyhkeitä sekä yhden ihanan pöytäliinan, joiden olemassaoloa en muistanut ollenkaan. Vastaan tuli myös liina, joka oli tarkoitettu ensimmäisen opiskelijaboksini pikkuiselle pöydälle, jonka ääreen mahtui kaksi ihmistä syömään. Niistä ajoista on jo parikymmentä vuotta. Näin sitä ihminen kuvittelee tietävänsä, mitä missäkin on. Sitten alkaa vähän siivota ja yllättyy.

Lopputulos oli, että tekstiilien kokonaismäärä kutistui merkittävästi. Poistin viisi väärän kokoista pöytäliinaa, yhden kaitaliinan, kuusi tablettia, yhden parittoman verhon (!?) ja muutamia pikkuliinoja, jotka oikeastaan eivät edes olleet minun vaan mummini. Ottaja löytyi onneksi läheltä, sillä äidillä oli tarvetta niille, mitä minä en enää käyttänyt. Verho päätettiin viedä mökille, koska siellä sille löytyy käyttöä. Pieni pino jäi kierrätykseen vietäväksi. Lopputuloksena hylly näyttää nyt tältä:

Loput tekstiilit muuttivat koriin samaan kaappiin:

Aiemmin tilaa meni kaksi hyllyä, jotka molemmat olivat tupaten täynnä. Kuten näkyy, nyt on käytössä yksi hylly ja yksi kori, joissa molemmissa olisi vielä tilaa. Keittiössä jäi yksi hylly tyhjäksi, mutta olen jo keksinyt sille käyttöä. Lasivuokat ja kattilat ovat tällä hetkellä ahtaasti, joten aion hyödyntää tyhjän hyllyn sijoittamalla sinne sellaisia astioita, joita tarvitaan harvemmin.

Kun alussa sanoin, että oli yllättävän työlästä, niin tähän kaikkeen meni noin tunti, joka sisälsi paljon pähkäilyä. Aivan kaikkea en saanut päätetyksi, nimittäin eräiden vanhojen tyynynliinojen kohta jäi vielä auki. Lisäksi tuli pyykkiä – huomasin muutaman tekstiilin tahraantuneen keittiön kaapissa (siinä toinen hyvä syy siirtää ne liinavaatekaappiin). Toisaalta nyt on hyvä mieli. Tiedän taas tarkalleen mitä omistan, tein hyviä löytöjä ja jatkossa kaikkea tulee käytettyä vielä enemmän, kun liinat ja muut ovat nyt siististi yhdessä paikassa ja näkyvillä.

Oletteko te löytäneet omista kaapeista tavaroita, joita ei edes muistanut omistavansa? Tai yllättyneet iloisesti siivoamisen seurauksena?

Helppo kotiinpaluu

Vakkarilukija jätti kommenttilaatikkoon postaustoiveen:

”Kiinnostaisi tietää, mitä valmisteluja teet kotona ennen lomareissuun lähtöä, jotta olisi helppo sujahtaa takaisin arkeen ja kiva palata kotiin.”

Olen tainnut mainita, että olen huono lähtijä, mutta erinomainen palaaja, mitä matkustamiseen tulee. Yleensä laukut on purettu tunnin sisällä kotiinpaluusta, olipa kyseessä sitten monen viikon ulkomaanmatka tai yhden yön mökkipyrähdys. Osittain syynä onkin se, että valmistaudun paluuseen jo ennen lähtöä.

Etenkin silloin, kun kyseessä on pitempi matka, pyrin pesemään pyykkikorin mahdollisimman tyhjäksi jo etukäteen. Tämä siksi, että palatessa pyykkiä on aina runsaasti, ja jos pyykkikori on jo valmiiksi täynnä, seuraa ns. pyykkiräjähdys. Sitä paitsi on kiva, kun kaapista löytyy puhdasta vaatetta myös kotiin palattua. Tietysti on hyvä tsekata, ettei pesuainekaan ole juuri loppumassa ennen matkaa, ja joskus käyn jopa varaamassa pyykkituvasta vuoron hyvissä ajoin. Se muuten motivoi mukavasti myös pyykkivuoren purkamiseen, kun on se vuoro siellä odottamassa.

Toinen, minkä teen aina ennen lähtöä, on kodin siivous. Kotiin palatessa on aina vähän nuhjuinen olo, väsynyt ja ehkä sisäinen kellokin väärässä ajassa. Paluu sotkujen keskelle olisi aika masentavaa. Viime kesänä olin aivan fiiliksissä, kun siivoojan vuoro oli ollut sillä aikaa kun olimme matkalla. On aivan luksusta tulla matkalta putipuhtaaseen kotiin. Mutta vaikka olisin lähdössä vain viikonlopuksi mökille, siivoan silti. Paluu arkeen ei tunnu niin karulta, kun koti on ainakin tip top, kontrasti lomaan ei tunnu niin suurelta.

Käytännössä siis imuroin, järjestän tavarat omille paikoilleen, pesen tiskit ja vien roskat. Jälkimmäiset pitää tehdä myös siksi, ettei tule haju- ja banaanikärpäshaittoja. Hyödynnän lähtiessä usein tiskikoneen pikaohjelmaa. Kone ei yleensä tule kovin täyteen, mutta en halua jättää edes likaisia aamiaisastioita odottamaan, joten pesen juuri lähteissä koneen lyhytohjelmalla. Puhtaat astiat laitan kaappiin sitten kotiin tullessa.

Mitä pitempi reissu, sen tärkeämpää on syödä jääkaappi tyhjäksi kaikesta pilaantuvasta. Mutta useimmiten ostan pakastimeen leipää ja jääkaappiin hyvin säilyvää jugurttia tai muuta vastaavaa, jotta kotona olisi ainakin aamupalatarpeet valmiina. Ylipäätään yritän varautua niin, että paluupäivä pärjätään mukavasti ilman, että on pakko lähteä kauppaan. Usein sinne tulee mentyä, mutta on kiva ettei kauppaan tarvitse rynnätä heti ensimmäisenä. Siksi hyödynnän pakastinta ja varaan sinne sopivaa syötävää ennen lähtöä.

Tässä ovatkin valmisteluni kaikessa yksinkertaisuudessaan. Millaisia valmisteluja te teette, jotta paluu olisi sujuva?

Viikon vinkit: ympäristöuhkat, maksulliset muovipussit ja 1000 tavaran koti

Tämä ei ole kiva artikkeli, mutta informatiivinen kyllä. Kumpi on pahempi, muoviongelma ja ympäristömuutos? (YLE)

Tässä seuraavassa juttussa taas käy ilmi, että muovipussi kelpaa ihmisille – jos se on ilmainen. Ruokakaupoissa kasseista on totuttu maksamaan, mutta muualla ei. Kun kauppa muuttaa kassit maksullisiksi myös muilla osastoilla, asiakkaiden tarve muovikasseille romahtaa. Olen tämän huomannut itsekin. Jos kysytään, haluanko ostaa kassin, en koskaan halua. Pienellä asialla voidaan vaikuttaa monien ihmisten käytökseen. (Talouselämä)

Kiinnostava juttu esimerkkikodista, jonka Ilana Aalto sisusti äidille ja tyttärelle ”kohtuullisen minimin” mukaan. Kodissa on 1000 yksittäistä tavaraa. Jutussa mainitaan tutkimus, jonka mukaan kodin esineistä 20% on yleensä käytössä mutta 80% ei. Olisi kiva tietää, miten tutkimus on tehty, koska minusta tuo suhdeluku kuulostaa oudolta. Tosin riippuu siitä, mitä käytöllä tarkoitetaan; jos puhutaan esineistä joita tarvitaan joka päivä, luku voi olla oikeansuuntainen. Mutta ei se silti tarkoita, että loput 80% omaisuudesta olisi turhaa ja pois heitettävää. Otetaan nyt vaikka ne joulukoristeet, jotka Ilanakin mainitsee. Minulla on satoja joulukuusenpalloja, joita käytetään maksimissaan pari viikkoa vuodessa. Mutta minusta elämä olisi köyhempää, jos heittäisin ne pois, sillä palloja pursuileva kuusi kuuluu olennaisesti meidän perheen jouluperinteisiin. Tavaran tarpeellisuutta ei siis voi mielestäni määritellä pelkästään siinä valossa, kuinka usein sitä tarvitaan. (Länsiväylä)

Urputusta tyyli- ja pukeutumisoppaista

Olen aina tykännyt kaikenlaisista opaskirjoista (mikä ei välttämättä yllätä ketään, kun kerran itsekin kirjoitan sellaisia…) Tyyli- ja pukeutumiskysymykset ovat aina kiinnostaneet erityisesti, vaikkei se kenties aina ole omassa pukeutumisessa niin selvästi näkynyt. Pitkään pähkäilin itselleni sopivien värien kanssa, sillä olen luonnostani tummahiuksinen mutta hyvin vaaleaihoinen, suorastaan kalpea. Onneksi anoppi rohkaisi menemään värianalyysiin, jossa selvisi, että olen suomalaisittain vähän harvinaisempi ”tumma talvi”, eli kuulun siihen joukkoon, jolle mm. musta sopii ihan oikeasti. Sen sijaan ne kaikki kauniit neutraalit ja puuteriset klassikkovärit, joista mm. ranskalainen eleganssi kuulemma syntyy, saavat minut vain näyttämään huonovointiselta.

Omaa tyyliä ja oikeanlaisia vaatteita etsiessä olen kahlannut läpi ison kasan erilaisia tyylioppaita, sekä kotimaisia että ulkomaisia. Veikkaisin, että olen katsastanut varmaankin lähes kaikki alan kirjat, jotka esimerkiksi pääkaupunkiseudun kirjastoista on mahdollista lainata. Olen perehtynyt niin historiallisiin kuin nykyaikaisiinkin teoksiin. Tiedätte varmaan mistä puhun – nämä ovat niitä, joissa määritellään erilaisia vartalomalleja kirjaimilla tai hedelmillä tai jollain muulla symbolilla, ja sitten esitellään, millaisissa vaatteissa kukin esiintyy eniten edukseen. Lainasin vastikään yhden suomalaisen opuksen, ja sen myötä totesin, että tämä laji saa kyllä nyt riittää. En ymmärrä näitä oppaita alkuunkaan.

Ihmettelen erityisesti kahta seikkaa. Ensinnäkin sitä, että mistä lukija voi oikeasti tietää, mihin hedelmäkoriin sitä oikeasti kuuluu? Eihän meistä kukaan näytä samalta kuin kirjojen mallit, sillä kaikki ihmiset nyt tuppaavat näyttämään vähän erilaisilta. En ole vielä törmännyt sellaiseen kirjaan, jossa olisi joku juuri minun näköiseni esimerkki, ja kuitenkin olen aivan tavallisen näköinen. Toinen ongelma on, että en meinaa erottaa niitä kirjojen mallejakaan toisistaan. Joku, joka on esimerkiksi A-kroppainen, näyttää minusta ihan samalta kuin se X siinä seuraavassa luvussa. Ja mitä pitäisi ajatella siitä, että yhdessä kirjassa se A-vartalo näyttää taas ihan erilaiselta kuin päärynä toisessa kirjassa, vaikka eikö niiden pitäisi olla periaatteessa sama asia…? Hämmentävää.

Toiseksi olen aina ihmetellyt niitä vaatteita, joita mallien päälle on puettu. Siis niitä, missä havainnollistetaan, millaiset mallit ja kuosit kullekin sopivat. Olenko ainoa, jonka mielestä ne ovat useimmiten jär-kyt-tä-vi-ä? Havaintojeni mukaan niissä ei yleensä ole ”klassisesta tyylistä” tietoakaan. Räikeitä värejä ja huomiotaherättäviä kuoseja. Rimpsuja, hapsuja, erikoisia leikkauksia. Tai sitten stailaus on sellainen, ettei tavallinen tuppurainen sillä lailla ainakaan arkisin pukeudu: on korkokenkiä, näyttäviä koruja, rohkeita väriyhdistelmiä ja leveitä vöitä. Yleisesti ottaen esimerkkivaatteet ovat tavalliseen arkeen aivan liian hienoja. Minun on vaikea samastua tällaiseen pukeutumiseen, kun omissa vaatteissa tykkään simppelistä ja mukavasta. Vaikka voihan olla niinkin, että olen tyylioppaiden kirjoittajien mielestä vain pahasti harhateillä pukeutumiseni suhteen.

Sitten on tietenkin vielä se, että olen usein eri mieltä myös vaatteiden istuvuudesta ja mittasuhteista näiden kirjojen kanssa. Tässä kohdassa kyse on kuitenkin henkilökohtaisista mieltymyksistä ja näkemyksistä, jotka ovat sillä lailla makuasioita, että niistä ei voi kiistellä. Minä olen vähän tällainen 50-luvulle jämähtänyt konservatiivi, sillä mielestäni liian tiukat ja liian paljastavat vaatteet eivät yleensä näytä tyylikkäiltä ja alusvaatteet kuuluvat pääsääntöisesti vaatteiden alle piiloon. Ymmärrän paremmin kuin hyvin, jos joku haluaa räväkän ja kurveja nuolevan kotelomekon sijasta pukeutua umpimustaan turvakaapuun, etenkin niinä aamuina, kun mahamakkarat tuntuvat tuplaantuneen yön aikana itsestään.

Missähän olisi tyyliopas, joka olisi suunnattu tavallisen ihmisen tavalliseen arkeen? Sellaiseen, jossa useimpina päivinä päällä on hame tai housut, joku yläosa ja jalassa tennarit tai kävelykengät. Miksei tyylioppaiden mallien päällä ole tavallisia, yksivärisiä vaatteita, joissa ei ole tarkoituskaan erityisesti erottua massasta millään tavalla? Kuka kirjoittaisi pukeutumisoppaan, jossa olisi sellaisia osioita, joista olisi oikeasti hyötyä tavallisessa arjessa? Ehdottaisin esimerkiksi seuraavia lukuja:

  • Kuinka pukeutua tyylikkäästi leikkipuistoon ja silti pysyä kuivana ja lämpimänä
  • Parhaat toppatakit kaikille vartalotyypeille
  • Unelmien urheiluvaatteet

Näillä pääsisi jo alkuun. Olisiko teillä lisää hyviä ehdotuksia? Millaisia ohjeita tyylikirjoissa pitäisi oikeasti olla?