Huhtikuun kosmetiikkaostokset

Jaaha, raportin aika! Huhtikuun ostoslista näyttää seuraavalta.

  • 2x Lumenen hyaluronitipat à 12,90€ eli yhteensä 25,80
  • Scholl jalkavoide 5,90
  • Lasten hammastahna 1,50
  • V10 Plus kasvojen kuorinta-aine (apteekista) 26
  • LV hoitoaine ja sampoo, molemmat 3,50, eli yhteensä 7

Huhtikuun saldo on siis 66,20 euroa.

Sitten analyysiä. Näistä tuotteista pelkästään omaan käyttöön tulivat jalkavoide, tehotipat sekä kuorinta-aine. Sampoo ja hoitoaine olivat koko perheen käyttöön, hammastahna nimensä mukaisesti lapselle. Yhteisiin ostoksiin meni siten vajaa kymppi, ja oman kosmetiikan hinnaksi jäi jälleen noin 50€. Tämä tuntuu kolmen kuukauden perusteella olevan se perustaso, joka meillä menee kosmetiikkaan. Koko perheen ostokset, jotka sisältävät lähinnä hammastahnaa, sampoota ja saippuaa maksavat näköjään suunnilleen sen kymmenen euroa kuussa. Tämä tekee vuodessa noin 100-140 euroa näihin päivittäistavaroihin. Tämä pysyy mielestäni erittäin hyvin kohtuudessa, mutta on ihan mielenkiintoinen tieto.

Henkilökohtaiseen kosmetiikkaan kuukaudessa käyttämäni raha on isompi kuin kuvittelin. Olen kuitenkin oppinut, että arvioin systemaattisesti kaiken oman kulutukseni pahasti alakanttiin. Joten tämä on nyt siis se perustaso joka minulla kosmetiikkaan menee. Olen päättänyt, että se on okei. On kuitenkin hyvä tiedostaa, mikä se todellinen kulutuksen taso on, sen sijaan että elelisi jatkuvassa itsepetoksessa. Totuus hiukan kirpaisee, mutta näin se nyt vain on. Jos haluaisin, tässä olisi sellainen kohde, josta voisi tinkiä. Äkillisen rahapulan iskiessä siirtyisin varmasti käyttämään edullisempia ihonhoitotuotteita. Meikkien ostamisen voisin lopettaa miltei kokonaan, sillä nykyiset varastot riittäisivät varmaan pariksi vuodeksi eteenpäin. Ainoastaan ripsiväriä pitäisi ostaa lisää. Koska äkillistä rahapulaa ei kuitenkaan juuri nyt ole käsillä, jatkan näiden tuotteiden käyttämistä, sillä olen löytänyt tuotteet, jotka sopivat tarpeisiini.

Noista tuotteista muuten sen verran, että tuo Lumene tehotippa on tosi hyvä. Se kosteuttaa rutikuivaa ihoani tehokkaasti. Minulla on nyt ensimmäinen pullo kuukauden käytön jälkeen noin puolessa välissä ja kaksi täyttä odottamassa. Tästä seuraa se, että tämä tuote loppuu noin puolen vuoden päästä. Kuorinnan ostin myös odottamaan valmiiksi, edellinen samanlainen tuubi riittää vielä tämän kevään loppuun. Tuo V10 on japanilainen sarja, jonka muita tuotteita en ole testannut, mutta tämä kuorinta on ollut käytössä jo vuosia. Sitä myydään vain joissakin apteekeissa. Itse asiassa samassa sarjassa olisi myös tuollaisia tehotippoja, ja kun olen nyt tuon Lumenen myötä oppinut niitä käyttämään, voisin vaikka testata seuraavaksi niitä.

Olen siis täydentänyt varastoja viime aikoina aika paljon, minkä pitäisi kyllä näkyä siten, ettei ihonhoitoon tarvittavia tuotteita tarvitse ostaa ennen kuin joskus kesän jälkeen. Sen sijaan haluaisin ostaa uuden ripsivärin. Edellistäkin on vielä jäljellä, mutta olen joutunut markkinoinnin uhriksi. Taidan kuitenkin malttaa mieleni ja käyttää edellisen loppuun, ja ostaa uuden vasta sitten.

Tämä on tällä erää viimeinen kosmetiikkaraportti. Tämä yhden neljänneksen seuranta on ollut informatiivinen jakso ja hyvä kokeilu. Koen kuitenkin, ettei pidemmästä seurannasta olisi kauhean paljon enempää hyötyä. Olen oppinut, paljonko käytän rahaa omaan ja yhteiseen kosmetiikkaan. Koska kulutus tuntuu pysyvän melko samalla tasolla jatkuvasti, en usko että tulevat kuukaudet tarjoaisivat hirveästi uutta tietoa. Kun alepäivät alkavat, ostan varastoon useampia tuotteita, joita käytä sitten vähitellen pois. Kun seuraava kampanja alkaa, onkin yleensä aika täydentää varastoja. Sen lisäksi ostelen suunnilleen joka toinen kuukausi meikkejä joko korvaamaan loppuneen tuotteen tai hetken mielijohteesta muuten vaan. Pidän kuitenkin peilipöydän laatikkoa rajoina, jonka yli meikkien määrä ei saa kasvaa. Tämä rajoittaa satunnaisten ostosten määrää.

Kosmetiikka on siis katsottu. Mitähän sitä seuraavaksi rupeaisi seuraamaan? Ideoita? Ja miten teidän kuukausi meni?

Viikon vinkit: piknikkejä, tilanpuutetta ja liuotettuja vaatteita

Suomen vappu on usein vähäluminen. Siitä huolimatta olen koonnut jokunen vuosi sitten piknik-ohjeet, joilla kuka tahansa onnistuu. Ne löytyvät täältä. Tänään ei sää suosi, mutta huomenna on ainakin Etelä-Suomeen luvattu ihan kelvollista piknik-säätä. Joten jos olet lähdössä nauttimaan vapusta luonnonhelmaan, vilkaise vinkit tuosta linkistä. Lisäisin vielä, että vaikka huomenna aurinko paistaisi, maa on luultavasti märkä, joten alustan eristäminen vaikka mustilla jätesäkeillä voi olla viisasta.

Tämä pikku-uutinen kertoo, että valtaosa lapsiperheistä taistelee liian ison tavaramäärän kanssa, ja aikoo joko hankkia lisää säilytystilaa tai vähentää tavaroitaan. Arvaatte varmasti, kumpi keino on minusta se ensimmäinen apu. (Karjalainen)

Käytettyjen vaatteiden uudelleen hyödyntäminen on edelleen vaikeaa. Vaikka keräyspisteitä onkin runsaasti, ei kuituja edelleenkään osata erotella ja hyödyntää juuri lainkaan. On silti rohkaisevaa, että yritystä on. Iltalehti kertoo VTT:n tutkimusprojektista, jossa kierrätettävää kuitua saadaan liuottamalla vanhoja vaatteita. Tämä on minusta hyvin mielenkiintoista. Olen silti entistä enemmän sitä mieltä, että todellinen ratkaisu tähän ongelmaan syntyy vain siten, että vaatejätettä tuotetaan vähemmän. Se on meidän kuluttajien vastuulla.

Talvesta selvinnyt orkidea aukaisi kukkasen vapun kunniaksi!

Joskus kaduttaa, mutta sellaista se on

Varmaan jokainen, joka on koskaan todella raivannut mitään, tietää sen tunteen: mitä jos kuitenkin tarvitsen tätä joskus? Minä ainakin tiedän. Se on se fiilis joka tulee väistämättä aina jossain vaiheessa raivausurakkaa vastaan. Komerosta tai laatikosta löytää jotain, mille ei ole ollut käyttöä vuosiin. Mutta tavara on ehjä ja toimiva, eli sen paikka ei ole roskiksessakaan. Sitten siinä alkaa aprikoida, kannattaisiko sitä kuitenkaan laittaa kierrätykseenkään. Entä, jos tuleekin vastaan tilanne, jolloin tavaraa tarvittaisiin? Silloin harmittaisi ihan älyttömästi, että toimiva kapine oli toimitettu pois.

Minulle käy näin esimerkiksi vaatteiden kanssa. En ole pitänyt jotain t-paitaa tai hametta vuosikausiin, mutta en laita sitä poiskaan. Onhan kyseessä kiva ja käyttökelpoinen vaate. Jos siitä luovun, keksin taatusti seuraavalla viikolla asun, johon juuri se hame olisi sopinut. Tai entäpä erilaiset askartelutarvikkeet? Pussillinen kangastilkkuja tuntuu roskalta, eikä niille ole tilaa. Mutta mitä jos lapsi keksii heti huomenna ruveta koristelemaan purkkeja kangaspaloilla? Jos nämä heitän, askartelut jäävät tekemättä ja pettymys valtaa pienen mielen.

Kuuntelin erästä kodinraivauskirjaa äskettäin, ja siellä käsiteltiin tätä samaa asiaa. Kirjoittajalla oli vain tähän ongelmaan täydellinen ratkaisu: joskus harmittaa, voi voi. Vaikka minäkin olen kirjoittanut kirjan raivaamisesta, tämä ratkaisu tuntui aivan mahtavalta, tuoreelta ja järkevältä. Minä olen tottunut järkeilemään asian loppuun saakka, ja pyrin välillä perustelemaan itselleni viimeiseen saakka, miksi en koskaan tulisi kaipaamaan raivattua tavaraa uudelleen. Mutta asian voi ajatella toisinkin. Joskus tosiaan heittää pois sellaista, minkä poistamista katuu myöhemmin. Se on normaalia. Se ei ole vaarallista. Sitä sattuu kaikille. Siitä pääsee yli.

Muistelen edelleen sitä yhtä vauvan leikkimaton alkuperäistä säilytyspussia, jonka heitin jossain raivaamishöyryssä roskiin. Tajusin vasta myöhemmin, että heittäminen oli typerää, sillä leikkimatto on todella hankalan muotoinen esine säilytellä. Mutta arvatkaa mitä – puuttuvasta pussista huolimatta onnistuin säilyttämään tuonkin tavaran kohtuullisen järkevästi yhdeltä lapselta toiselle, ja vielä myymään sen eteenpäin naapurille. Samoin olen joskus haikaillut pois lahjoitettujen keittiötavaroiden perään. Olisihan ne voinut myydäkin, ja saada ehkä hyvän hinnan. Todellisuudessa näillä asioilla ei kuitenkaan mitään merkitystä. Säilytyspussi olisi saattanut olla kätevä, mutta sinne meni, voi voi. Olisihan ne haarukat voinut myydäkin, mutta enpä saanut aikaiseksi, joten voi voi. Poistin jotain ja kaduin sitä myöhemmin, mutta selvisin silti.

Tämän tajuaminen on helpottavaa. Vaikka jotain joskus kaipaisikin, harvoin kyseessä on niin ihmeellinen tavara, että sen korvaaminen olisi aivan mahdotonta. Jos hallussasi on sata vuotta vanhoja valokuvia, niitä ei ehkä kannata ensimmäisenä olla lykkäämässä jätepaperin sekaan. Mutta kun kyse on sellaisesta arkipäivän sälästä, jota saa kaupasta uutta, on turha jäädyttää raivausprojektia vain siksi, että pelkää tarvitsevansa jotain myöhemmin. Hyvin usein käy niin, että uutta tarvetta ei koskaan tule. Sille on nimittäin hyvä syy, miksi jokin on ollut ilman käyttöä vuosikaudet. Esine on oikeasti tarpeeton.

Tätä ei siis pidä tulkita niin, että kehottaisin heittämään pois ja sitten ostamaan uutta tilalle. Sen sijaan kehotan rauhallisin mielin luopumaan sellaisesta, jota ei oikeasti tarvitse. Jos vastaan tulisi yllättäen aivan poikkeuksellinen tilanne, korvaavan tavaran luultavasti löytää joko lainaamalla, vuokraamalla tai ostamalla. Siis JOS sellainen tilanne nyt edes tulisi vastaan. Jos kaappisi ovat tukossa, koska säilytät kaikkea varmuuden vuoksi, kokeile tätä lähestymistapaa. Tyhjän tilan saaminen kaappeihin vaatii pientä riskinottoa. Voi olla että myöhemmin kaduttaa, mutta sellaista se on.

Oletteko te joskus katuneet raivattuja tavaroita?

Pohdintaa: Arkijärki-podcast?

Olen useamman kuukauden pyöritellyt mielessä oman podcastin perustamista. Irti turhasta -podcastia on ollut tosi hauska tehdä, mutta koska asumme Katrin kanssa kaukana toisistamme sekä olemme kumpikin tahoillamme kiireisiä, uusien jaksojen nauhoittaminen on aina aikamoinen projekti. Toisaalta itse tykkään kuunnella monia podcasteja, joten olen tässä miettinyt, kiinnostaisiko teitä lukijoita myös Arkijärki-podcast?

Jos tähän rupean, haluan tehdä siitä sellaisen, joka palvelisi myös teitä parhaiten. Siksi kysynkin suoraan:

  1. Kuunteletko podcasteja? Jos et, olisitko silti kiinnostunut kokeilemaan?
  2. Minkä pituinen jakso olisi hyvä? Kuinka usein?
  3. Ideoita puheenaiheiksi?
  4. Miten suhtautuisit mainontaan podcastissa?

Ainakin alkuun äänessä olisin vain minä. Ehkä myöhemmin voisin haastatella ihmisiä, mutta pääasiassa kyse olisi minusta äänessä yksin. Itselläni ei ole erityistä preferenssiä pituuden suhteen, koska kuuntelen kaikkea alle kymmenestä minuutista reiluun tuntiin. Juttelisin samoista aiheista kuin kirjoitankin, tosin tätä juttua en ole pohtinut vielä kovin syvällisesti.

Tuo mainonta on sitten oma juttunsa. Käytännössä kaikissa podcasteissa, joita itse kuuntelen, on mukana mainontaa. Yleensä kyse on joko jakson alussa tai sen puolivälissä tulevasta mainospätkästä, jonka kesto on noin minuutti. Huomatkaa, että tämä on vasta spekulaatiota – pyörittelen ideoita mielessäni eri suuntiin. Samalla on kuitenkin otettava huomioon, että ilmaisen työn tekeminen ole kauhean järkevää kenenkään kannalta.

Nyt siis innolla odotan mitä mieltä olette. Kommenttiosasto on auki, antakaa palaa!

Eteisen siivous Tavarataitojen tapaan

Meillä oli viikonloppuna isot juhlat. Sitä varten piti raivata ja siivota ja stailata eteinen. Ensinnäkin eteinenhän on se ensimmäinen paikka jonka vieraat näkevät, joten minusta on aiheellista panostaa sen siisteyteen. Toiseksi meidän eteinen on varsin pieni, ja vieraita oli tulossa paljon, joten tilan tyhjentäminen turhasta tavarasta on myös käytännöllistä.

Minä raivaan aina omien ohjeideni mukaan. Jos olette miettineet, tekevätkö raivauskirjojen kirjoittajat itse niin kuin sanovat, niin ainakin minä teen. (Luulen muuten, että myös Marie Kondo noudattaa omaa menetelmäänsä varsin järjestelmällisesti.) Minusta raivattava tai siivottava tila kannattaa rajata mielessään selkeästi, koska se helpottaa keskittymistä. Jos on yhtään hajamielisyyteen taipuvainen tai omaa muuten keskittymishaasteita, selkeästi rajattu alue lisää tehokkuutta. Silloin työskentelee juuri siellä missä pitääkin, eikä harhaudu fiksailemaan paikkoja vähän sieltä ja täältä, riippuen siitä minne katse osuu. Meidän eteinen on helppo rajata ovien perusteella: eteinen on tila, joka rajoittuu ulko-oven, lastenhuoneen oven ja makuuhuoneen ovien väliin.

Ensimmäisenä poistetaan roskat. Eteisestä löytyi: tyhjä paperinen kauppakassi, joka oli jäänyt kiireessä keskelle lattiaa, roskiin meneviä kuitteja tasoilta, rusinoita, pariton sormikas.  Roskia löytyy melkein aina. On ihan hassua, miten niitä aina löytyykin, vaikka mukamas meilläkin on arkielämässä ns. perussiistiä.

Roskien jälkeen palautetaan paikalleen kaikki sellainen, joka selvästi on väärällä paikalla. Ulkolelut lelukassiin pois eteisen hyllyltä, paperit työhuoneeseen piirongin päältä, talvikengät kenkälaatikkoon pois lattialta, vesipullo keittiöön odottamaan tiskausta. Eksyneet hanskat ja pipot omaan koriin, lattialla seikkailevat kengät hyllyyn. Tämän vaiheen jälkeen alkaa näyttää jo varsin hyvältä. Jos kyseessä olisi normaali viikkosiivous, tässä vaiheessa ottaisin imurin esiin, ja sen jälkeen olisikin jo valmista.

Koska nyt oli kuitenkin erikoistilanne, ja eteinen piti saada loistamaan poikkeuksellisen väljänä ja kutsuvana, edessä oli vielä se kuuluisa stailausvaihe. Tätä ei Tavarataidoissa käsitellä, mutta kun edessä on isot juhlat, stailaan kyllä minkä kerkeän. Meidän eteisessä se tarkoitti seuraavaa: lastenrattaat ja potkulaudat kuskattiin taas taloyhtiön vaunuvarastoon. Naulakko tyhjennettiin lähes kokonaan takeista, joskin tähän oli myös se käytännöllinen syy, että muuten vieraiden takit eivät olisi mahtuneet. Levällään oleva pöytäkalenteri suljetaan, ja hyllyt järjestetään niin ettei mikään näytä tursuvan tai pursuvan mistään. Pipokori muuttaa väliaikaisesti ylähyllylle. Lopputuloksena on avaraa, väljää ja kaunista.

Sitten on vielä se perinteinen siivousosio, jossa puhdistetaan lika pois. Imuroidaan lattia. Putsataan tahra keskeltä mattoa. Pyyhitään pölyt ja sormenjäljet, oiotaan taulut suoraan. Minä myös pesin pari seinää. Kuulostaa vähän liiottelulta, mutta ei ole. Kun esimerkiksi rattaat vie pois paikalta jossa niitä säilytetään yli 90% ajasta, takaa paljastuva seinä ei näytäkään enää valkoiselta, vaan siitä erottuu kuraroiskeita ja muuta likaa. Ihan rehellinen pesuaineella ja märällä rätillä pyyhkiminen oli siis paikallaan. Tämän jälkeen pyyhitään kädet ja ihaillaan hetki eteistä, joka on viritetty niin tyylikkääksi ja kutsuvaksi kuin suinkin mahdollista.

Ja miten sitten käy? Lisätään 30 vierasta, jonka jälkeen naulakko pysyy enää hädintuskin pystyssä, lattialla lainehtii kenkämeri eikä seesteisyydestä ole tietoakaan. Suunnilleen 10 ensimmäistä vierasta saa vielä vilauksen täydellisyydestä, mutta sen jälkeen eteinen näyttää samalta kuin missä tahansa kotibileissä. Kauhea paradoksi! Mutta sellaistahan elämä on. Hetken voi näyttää hirveän hienolta, sitten illuusio särkyy. Mutta siinä vaiheessa kaaoksella ei enää ole väliä, sillä kaikki nauttivat oikeasti tärkeistä asioista olohuoneen puolella – musiikista, seurasta ja hyvästä tunnelmasta. Ja kun viimeinen vieras on poistunut, eteinen on jälleen tyhjä.

Ihanaa! Vihdoinkin riippukansioita!

Maailma on muuttunut! Mistään ei meinaa löytää riippukansioita. Niitä ei yksinkertaisesti myydä. Riippukansio tarkoittaa kotioloissa sellaista tukevaa pahvista laatikkoa, joka on noin 20-30 cm leveä, ja johon mahtuu A4-arkki poikittain. Laatikon juju on siinä, että sen sisällä riippuu avoimia ”taskuja”, joihin papereita voi lajitella. Taskut voi sitten nimetä, niin että yhdellä vilkaisulla näkee, mitä papereita missäkin välissä on Koko komeus kruunataan kannella. Paperit pysyvät suorina ja siisteinä, eikä mitään tarvitse reijittää tai ujuttaa vaikeasti muovitaskuihin. Riippukansioon mahtuu hämmästyttävä määrä paperia, ja ulkpuolelta se pysyy aina siistin näköisenä, simppelinä laatikkona.

En tiedä, millaisten papereiden säilyttämiseen riipparit on alunperin tarkoitettu, mutta minä olen käyttänyt niitä lasten askarteluiden, synttärikorttien ja piirustusten säilyttämiseen. Mielestäni riippukansio sopii tähän tarkoitukseen mitä parhaiten. Taskut olen nimennyt vuosiluvun mukaan. Kun kortteja ja muita piirustuksia sitten tulee, ne on todella helppo sujauttaa oikeaan taskuun. Ei skannausta, ei reijittämistä, ei ylipäätään mitään säätämistä. Olen myös päättänyt, että tasku per vuosi on suunnilleen sopiva määrä lapsen tuottamalle taiteelle. Tämä tarkoittaa sitä, että kun tasku alkaa täyttyä, täytyy tehdä karsintaa. Hienoimmat säästetän, vähemmän hienot laitetaan paperikeräykseen.

Ongelmana on ollut, että ensimmäinen laatikko tuli täyteen, enkä tosiaan meinannut löytää uusia mistään. Onneksi sanoin Ilana Aallolta vinkin, että Granit-sisustusliike myy riippareita. Olin jo käynyt läpi monta kirjakauppaa turhaan. Mutta Ilanan vinkki piti paikkansa! Granitin laatikot eivät ole yhtä tyylikkäitä kuin ne, jotka aikoinaan ostin Akateemisesta, mutta nämäkin ajavat asiansa. Liikkeessä näytti olevan näitä sekä mustina että valkoisina, hinta 22,90€ (Linkki Granitin riippareihin) Nyt on taas lasten paperit ojennuksessa, ja paikka jonne niitä jatkossa laitetaan. Ah! Mikä seesteisyys. Alkoi jo hermot mennä ympäriinsä seilaaviin askarteluihin muiden papereiden lisäksi.

Pidän itse tätä piirustusten arkistointisysteemiäni suorastaan nerokkaana! Vaivattomuus on aina korkealla tärkeysjärjestyksessäni, ja riippukansio täyttää sen kriteerin sekä lisäksi näyttää siistiltä hyllyssä. Ainoa miinus on se, että kosteudelta nämä eivät tietenkään suojaa. Jos piirustuksia säilytetään kosteassa varastotilassa, tarvitaan pahvin sijasta muovia.

Olisi kiva kuulla, onko teillä muita hyviä ideoita riippareiden käyttöön? Tai aikooko joku peräti kokeilla samaa systeemiä kuin minäkin?

Vihreä vallankumous

Meidän kodin kasvit ovat kohdanneet mullistuksen. Olen vaihtanut multia, ja samalla korjannut oudosti retkottavia kasveja taas pystyasentoon. Olen vaihtanut liian pienissä ruukuissa sitkuttelevia kasveja tilavampiin. Kävin myös Plantagenilla, sillä lapsi oli saanut päähänsä, että hän haluaa huoneeseensa palmun. Mielestäni toive ei ollut kohtuuton, joten lupasin reissun kukkakauppaan. (Oikeasti hän valitsi lopulta traakkipuun, joka kyllä vähän muistuttaa palmua.)

Valitsen itse nykyisin huonekasvit ensisijaisesti sen perusteella, miten hyvin ne puhdistavat huoneilmaa. Kaikilla kasveilla on se ominaisuus, mutta tutkimusten mukaan toiset ovat vielä tehokkaampia kuin muut. Hyviä puhdistajia ovat mm. viirivehka sekä muut vehkat, rönsylilja, muratti ja limoviikuna. Huomasin, että Plantagenissa tämä trendi oli huomattu myös, sillä siellä oli myös hyllyn reunassa lista ilmanpuhdistajista. Hyvä puoli on se, että hyviä puhdistajia on monen näköisiä ja kokoisia. Valikoimaa siis riittää.

Ostin makuuhuoneeseen komean viirivehkan. Heivasin sieltä menemään kovia kokeneen saniaisen. Täytyy sanoa, että sillä hetkellä kun tungin saniasta roskikseen, tuli hetkeksi syyllinen olo, että heitän vielä ihan vihreän kasvin pois. Mutta rehellisyyden nimissä kyse oli jo varsin kärsineestä yksilöstä, joka ei enää edes ollut kovin vihreä vaan sellainen hailakka,  puolikalju ryteikkö. Kun sijoitin uuden ja vehreän kasvin samaan paikkaan, tunsin suorastaan sisustaneeni. Niin viimeistellyn näköiseksi huone yhtäkkiä muuttui, kun se valtava risupehko poistui ja uusi tummanvehreä kasvi muutti tilalle. Samassa rytäkässä heitin pois myös kaksi murattia, jotka eivät olleet tykänneet kuivasta sisäilmasta, ja olivat sen vuoksi kuivahtaneet aivan koppuroiksi.

Kaikki loput siis vaihdoin uusiin multiin. Minulla on mullanvaihdon suhteen vähän ristiriitainen suhde. Tykkäisin siitä muuten, mutta inhoa tehdä sitä sisällä. Kaikesta suojaamisesta huolimatta tulee hirveä sotku, multaa ja lehtiä leviää joka paikkaan. Nyt oli liian kylmä tehdä töitä parvekkeella, eikä sekään ole kovin optimaalinen ratkaisu. Tässä suhteessa oman pihan omistajat ovat onnekkaita, kun koko sotkun saa hoitaa ulkona!

Tässä reippauden puuskassa sain vieläpä muutaman narsissin parvekketta piristämään. Kun ostaa pääsiäisen jälkeen, saa jo aika edullisesti 🙂 Asiat ovat siis varsin hyvällä tolalla kasviasioiden suhteen. Onneksi tähän hommaan ei tarvitse ruveta uudestaan ennen kuin korkeintaan vuoden päästä!

Sisustamisesta ja stailaamisesta

Juuri kun pääsin mainostamasta, että en harrasta sisustamista, täytyy tunnustaa että stailaamiseen olen kyllä syyllistynyt. Tämä teksti sai innoituksen, kun luin keskustelua Paikka kaikelle -ryhmässä. Sinne oli otettu kuva Avotakan 2/2017 numerosta, jossa ”lapsiperheen eteinen” näytti suorastaan ylimaalliselta. Kuvassa oli kapea lasipöytä, tyhjä lattia, seinällä peili ja pöydällä huolettomasti aseteltu käsilaukku ja pari kukkaa. Tätä juttua ei valitettavasti löytynyt netistä, muuten olisin ehdottomasti linkittänyt sen tähän.

Kuva aiheutti luonnollisesti hurjan kommenttiryöpyn. Ihmeteltiin, missä kurahousut, kumisaappaat, koulureput ja kaikki se muu tavara, joka yleensä tukkii lapsiperheen eteisen.  Osa keskustelijoista epäili leikkimielisesti, olivatko perheen lapset kentien yli nelikymppisiä. Lopulta keskustelu kääntyi siihen, että kyllä tuossakin eteisessä varmasti oikeasti tavaroita oli. Ne vain oli sijoitettu kameran taakse. Muutama ihminen kertoi siitä, kuinka sisustuslehdissä tiloja stailataan huolellisesti, vaikka ne olisivat ”oikeastikin” jo kauniita ja siistejä. Tästä päästiinkin entistä kiinnostavampaan keskusteluun siitä, millaisia illuusioita sisustuslehdet luovat, ja miten kuvat vaikuttavat lukijoihin.

Nythän on niin, että minulla on yksi kokemus kotona otettavasta lehtikuvasta. Kyseessä on tietenkin tämä Yhteishyvässä ilmestynyt juttu. Kuva on otettu meidän eteisessä ja kuten siitä voi helposti havaita, kaikkia tavaroita ei todellakaan ole siirretty kuvauksen ajaksi kameran taakse 🙂  Alunperin luulin, että kuva otetaan makuuhuoneesa, jonka olinkin sitten siivonnut ja puunannut tosi hienoksi. Mutta kun kuvaaja tuli paikalle, hän totesi saman minkä olin jo etukäteen kertonutkin, nimittäin että vaatekaappini on ehkä maailman tylsin. Niinpä kuvaan keksittiin uusi idea, ja paikaksi valikoitui eteinen. Olin saada slaagin, sillä eteisessä en ollut ehtinyt tehdä juuri mitään. Mitä nyt vähän heitellyt kenkiä pois keskilattialta.

Kuvaaja oli sitä mieltä, että eteinen oli hyvä sellaisenaan, minusta se näytti sotkuiselta. Aloitin siis Euroopan nopeimman stailauksen. Tuosta kuvasta on poistettu mm. lastenrattaat taustalta, ja takana näkyviltä alemmilta hyllyiltä on poistettu tavaraa. Ylempiin en saanut käydä käsiksi, kuvaaja oli tiukkana että ei saa näyttää liian siistiltä. No, se ohje oli melko helposti suoritettavissa. Lopputulos on siis aito – stailattu aito. Jos olisin tiennyt etukäteen, että eteisessä kuvataan, niin olisin tietenkin siistinyt ne hyllyt myös jämptiin järjestykseen, poistanut naulakosta puolet takeista ja niin edelleen. Siis stailannut niin hyvin kuin olisin osannut.

Luulen, että samalla tavalla olisi toiminut moni muukin. Tunnustan iloisesti, että jos omasta kodista näkyy vilauskin valtakunnallisessa mediassa, niin aivan varmasti yritän tehdä siitä niin edustavan kuin mahdollista. Oma arki näyttää tietenkin toiselta, mutta silloin ovenraossa ei olekaan tuhansia vieraita ihmisiä kurkistelemassa, millainen kasa hiekkaa eteisen lattialla on. Minusta on aivan luonnollista, että kun oletuksena on joutua monien vieraiden silmien alle, ihminen yrittää esittää parastaan, niin oman, kuin kodinkin ulkonäön suhteen. Onhan minulla siinä samassa kuvassa myös meikkiä, tukka on laitettu ja niin edelleen.

En tiedä, onko sellaista lehteä olemassakaan, jonka kuvat olisivat todellakin aitoja. Jos niinkin maanläheiseen julkaisuun kuin Yhteishyvä huonetta stailataan, jotta saataisiin sopivasti elämänmakuinen mutta kiva tausta (jopa kuvaaja oli sitä mieltä, että niiden rattaiden poistaminen oli hyvä idea) niin mitä sitten voi odottaa Avotakan kaltaiselta lehdeltä, jonka tarkoituskin on myydä unelmia ja ihanteita? Lasipöytä ja kukka-asetelma lapsiperheen eteisessä alkaa tuntua ihan ymmärrettävältä. Voisin vaikka vannoa, että kuvan todellisuus ei vastaa arjen todellisuutta edes Avotakan ihanissa kodeissa.

Joten tästä kaikesta seuraa kysymys: stailaatteko te kotianne koskaan?

Viikon vinkit: uudet vaatteet, ruokahuijauksia ja viemäriputsausta

Pesetkö uudet vaatteet ennen kuin otat ne käyttöön? Se kannattaa, sillä tekstiileitä käsitellään monilla erilaisilla kemikaaleilla. Osa niistä voi aiheuttaa allergiaa, enkä ainakaan itse haluaisi ihoni olevan tekemisissä esim. homeenestoaineiden kanssa. Pesen kyllä myös kirppikseltä ostetut, koska olen niiden suhteen muuten vaan epäluuloinen, vaikka niistä varmaan kaikki muut kemikaalit on pesty pois ajat sitten. Ulkovaatteita en kuitenkaan pese, mutta onneksi ne eivät yleensä tule suoraan ihoa vasten muutenkaan. (ESS)

Oletteko koskaan törmänneet ruokahuijaukseen? Minä en toistaiseksi ole, mutta tässä YLEn artikkelissa kerrotaan, ettei sellainen ole Suomessakaan mitenkään mahdotonta. Mitä pidempi tuotantoketju, tai mitä kauempaa ruoka tulee, sitä enemmän huijaukselle on mahdollisuuksia. Lainsäädäntö suojaa meitä, samoin kuin sijainti kaukana pohjolassa, mutta kuluttajan on syytä olla itsekin valppaana. Tietysti yksi tapa on ostaa kotimaista ja lähellä tuotettua aina kun se on mahdollista sekä suosia ruokia, jotka eivät ole kovin pitkälle prosessoituja.

Ilta-Sanomissa väitetään, että lattiakaivot pitäisi puhdistaa kaksi kertaa vuodessa. Koska nyt on kevät, puhdistus kuuluu luonnollisesti kevätsiivoukseen. Jos aiot tähän työhön ryhtyä, linkin takaa löytyy mm. Marttojen ohjeet siihen, miten homma hoidetaan oikein.

Huonot saa heittää pois

Konmarissa kehotetaan käymään kaikki valokuvat läpi. Sitten niiden joukosta valitaan ne, jotka ilahduttavat, ja heitetään loput pois. Tämä ohje on mielestäni yksi menetelmän kummallisimmista ohjeista. Minulla ei ole nyt suomenkielistä versiota kirjasta käsillä, mutta englanninkielisessä kirjassa ohje kuuluu näin (vapaasti suomentaen):

”On vain yksi tapa käydä valokuvat läpi, ja kannattaa pitää mielessä, että se vie hieman aikaa. Oikea menetelmä on irrottaa kaikki valokuvat albumeista, ja tarkastella niitä yksi kerrallaan. — Valokuvien ainoa tarkoitus on näyttää tietty aika tapahtuma. Tästä syystä niitä täytyy tarkastella yksi kerrallaan. Kun teet näin, hämmästyt siitä, kuinka helppoa on erottaa ne, jotka koskettavat sydäntäsi ja ne jotka eivät.” *

Minusta tuossa ei ole järjen häivää. Valokuvat ovat valmiina siististi albumeissa. En tajua, mitä ihminen voittaa sillä, että hän irrottaa ensin kaikki kuvat, valikoi niistä osan ja liimaa tai muuten kiinnittää sitten takaisin. Ainakin minulla on yleensä tapana myös kirjoittaa albumeihin kuvien viereen missä ne on otettu, joten tarvittaisiin myös uusi albumi. Ja kuvitelkaa miten paljon tuohon menisi aikaa. Täytyy sanoa, että ainakaan minulla ei todellakaan ole aikaa tällaiseen hullutukseen.

Mutta koska kyse on Konmarista, samassa luvussa on myös järkevää asiaa. (Tämä on Konmarille tyypillistä. Välillä teksti on mahdotonta soopaa, välillä taas löytyy todella hyviä vinkkejä.) Marie kirjoittaa, miten on tyypillistä, että valokuvia löytyy vähän sieltä sun täältä. Nykyisin ehkä vähän harvemmin, koska suurin osa kuvista on digitaalisina, mutta vanhoissakin kuvissa riittä kerrostumia. Niitä on tullut vastaan papereiden joukosta, kirjojen väleistä, ja olen myös säästänyt niitä erillisiin laatikoihin sinne sun tänne. Tällaisten irtokuvien läpikäyminen Marien menetelmällä on puolestaan täysin järkevää. Hän esimerkiksi toteaa, että jos epäinspiroivasta maisemakuvasta ei enää edes muista mistä se on otettu, kuvaa on turha säilyttää.

Olen viime päivinä käynyt läpi tällaisia vanhoja irtovalokuvia. Aikomukseni on tehdä niistä albumeja, ja työ lähtikin hyvää alkuun, mutta tyssäsi sitten siihen, että liimanauha loppui. Valokuvia lajitellessa totesin, että kaikkea on turha säästää. Jostain syystä tuollaisiin paperikuviin liittyy vähän samaa turhaa kunnioitusta kuin muihinkin papereihin. Että joku on joskus ottanut juuri tämän kuvan, kehittänyt sen ja maksanut siitä, eikö se pitäisi säästää. Mutta ei tarvitse. Kaikki huonot kuvat saa heittää suoraan roskiin! (Pakko ei tietysti ole tätäkään tehdä, mutta huonoa omaatuntoa ei tarvitse kärsiä.) Minä karsin kuvista surutta pois kaikkia seuraavanlaisia: tyhmiä ilmeitä, heilahtaneita kuvia, tuplakuvia, jossa samasta tilanteesta on kaksi tai useampi lähes samanlaista kuvaa, mitäänsanomattomat maisemat sekä sellaiset ryhmäkuvat, joiden ihmisiä en tunnistanut. Jäljelle jäi kuvia, joissa oli jotain omalta kannaltani kiinnostavaa tai merkityksellistä.

Valokuvien karsiminen on jollain tavalla vapauttavaa puuhaa! Siinä on samaa viehätystä kuin papereiden karsimisessa. On hyvin kepeä tunne viskata menemään kaikki epäonnistuneet otokset. Ei tarvitse enää pähkäillä mitä niille pitäisi tehdä. Pois vain! Mutta älkää hyvät ihmiset ruvetko repimään albumeitanne, ellette ole todella vakain aikomuksin liikkeellä. Muutama huono kuva kokonaisessa albumissa ei haittaa mitään. Ei niitä ole pakko katsoa. Jos tuollaiseen täydelliseen mullistukseen lähtee ymmärtämättä miten iso projekti on kyseessä, saattaa lopputulos olla tyhjä albumi ja läjä valokuvia irrallaan, joita ei kuitenkaan ole saanut heitetyksi pois.

Sen sijaan albumienkin karsiminen voi olla paikallaan tietyissä tilanteissa. Esimerkiksi jos todella inhoaa omaa menneisyyttään, ei ole mikään pakko säilyttää valokuviakaan. Toinen erikoistilanne on perintönä tulleet albumit. Niiden suhteen tuo Konmari-menetelmä saattaisi itse asiassa olla ihan toimiva ratkaisu. Jos kyseessä on todella vanhat kuvat, säästäisin ne, mikäli suinkin on tietoa, ketä kuvissa on. Jos taas albumi on täynnä lomakuvia Korfulta vuodelta -83, joissa seikkailee täysin tuntematonta porukkaa, ei sitä tarvitse velvollisuudentunnosta säilyttää.

Millainen filosofia teillä on valokuvien suhteen?

*Lainaus on englanninkielisestä pokkarista sivulta 138.