Vuonna 2015 aloin mietiskellä, että olisi hyvä saada faktatietoa siitä, paljonko lukumääräisesti hankin uusia vaatteita vuoden aikana, ja paljonko siihen kuluu rahaa. Pohdinnan seurauksena aloitin 2016 yksityiskohtaisen vaateseurannan. En silloin vielä raportoinut aiheesta blogiin mitenkään, enkä myöskään pyrkinyt muuttamaan ostotottumuksiani lainkaan. Kirjasin vain neutraalisti jokaisen oston, lahjan ja hankinnan. Vuoden lopussa olin järkyttynyt.

Olin kertonut itselleni tarinaa siitä, että minä inhoan shoppailua. Jos minulta olisi kysytty, olisin arvioinut vuoden vaatehankintojen määräksi 1-5 ja hinnaksi alle 500 euroa. Lahjomaton kirjanpito kertoi, että lukumäärään sai pistää nollan perään ja käytetty rahamääräkin oli moninkertainen. Vuodenvaihteessa 2017 tuntui siltä, etten mitenkään voi tarvita enää yhtään uutta vaatekappaletta koko loppuelämäni aikana. Niinpä aloitin ostolakon, tavoitteena yksinkertaisesti yrittää olla ostamatta uusia vaatteita.

Vuodet 2017, 2018, 2019 ja 2020 olen pitänyt yksityiskohtaista kirjanpitoa kaikista kaappiini tulleista vaatteista. Olen ollut niin tarkka, että vaatteiden lisäksi kirjanpidosta löytyy myös kengät, laukut, korut, asusteet ja kaikki mahdolliset etäisestikin vaatteita tai asusteita muistuttavat asiat. Olen kirjannut sekä omat ostot että lahjat; niin äidin vanhat vaatteet kuin joululahjatkin. Olen pitänyt kirjaa siitä, mitä olen hankkinut kirpputorilta, mitä alesta ja mitä muuten vain. Tämän seurauksena minulle on muodostunut poikkeuksellisen selkeä ja todenmukainen käsitys siitä, mistä vaatteita kaappiini tulee, paljonko ne maksavat ja millainen shoppailija olen.

Tässä onkin se syy, miksi lopetan tämän projektin. Olen oppinut itsestäni niin paljon, että aktiivinen vahtiminen tuntuu jo tarpeettomalta. Tiedän, että alennusmyynnit ja ulkomaanmatkat ovat heikko kohtani, etenkin jos ne yhdistyvät. Toisaalta olen oppinut, että on mahdotonta lopettaa uusien vaatteiden ostamista kokonaan, osa vaatteista kuluu rikki käytön myötä, ja niitä on uusittava. Välillä myös vain tekee mieli uusia vaatteita, vaikka niitä ei tarvitsisikaan. Vaatteisiin kuluttamani rahamäärä asettui mittasuhteisiin, kun tutustuin Kohtuullisen minimin viitebudjetteihin. Vuonna 2018 päivitetty versio kertoo, että kohtuullinen minimisumma vuodessa naisten vaate- ja kenkähankintoihin Suomessa on 672€. Omaa kulutustaan voi verrata esimerkiksi siihen ja arvioida, onko se kohtuullisessa mittakaavassa omaan tulotasoon ja elämäntilanteeseen nähden.

Nyt olen siinä tilanteessa, että ostolakko alkaa kyllästyttää, mutta eri syistä kuin ennen. Olen neljässä vuodessa oppinut uudenlaisen toimintatavan, jossa vaatteita ostetaan ensisijaisesti todelliseen tarpeeseen, ja vain kerran tai pari vuodessa enemmän mielihaluun perustuen. Vaateostosten kirjanpito on juurtunut niin syvään, että se varmaan jatkuu ainakin isompien ostosten kohdalla ennallaan. Mutta en jaksa enää vahdata, en tavoitella nollakuukausia, ja olen vähän kyllästynyt raportoimiseenkin. ”Ostin viime kuussa sukat” ei ole mielestäni kovin kiinnostavaa blogisisältöäkään.

Lopetan siis virallisen ostolakkoilun tähän. Ostan jatkossa mitä huvittaa, eikä minun tarvitse murehtia, että ostaisin jatkossa liikaa. Ei ole tiedossa matkoja, en halua mennä kauppoihin koronan takia, enkä usko että ostotottumukseni virallisen projektin lopettamisen myötä yhtäkkiä moninkertaistuisivat. En kuitenkaan halua rasittaa itseäni tälläkään projektilla, kuten en tänä vuonna aio raivata, karsia, marittaa tai listata kotitöitä muutenkaan. Voi olla, että silloin tällöin palaan aiheeseen, mutta kuukausittaisia raportteja ei ole tänä vuonna tiedossa. Vanhat löytyvät tunnisteella ostolakko.