Minä en sisusta

Sain viime viikolla pari sisustuslehteä. Niitä lukiessa totesin, että en kyllä ole ollenkaan  kohderyhmää. Kauniita kuvia on tietysti kiva katsella, mutta huomasin, että minun sisustusfilosofiassani on yksi iso poikkeus noihin lehtien filosofiaan verrattuna: minä en kaipaa vaihtelua.

Yritän ostaa huonekaluja, joista pidän ja joiden kanssa viihdyn lopun ikäni. Eihän se tietenkään aina onnistu, mutta perusidea on sellainen, että saman tavaran kanssa voisi elellä mahdollisimman pitkään. En kuitenkaan kaipaa vaihtelua pienempiinkään tavaroihin; sohvatyynyihin, maljakoihin tai mattoihin. Tällaisen tavaran ongelmana on, että ostamalla aina jotain uutta ja piristävää, lopputuloksena on hirveä määrä tavaraa. Jossain vaiheessa tulee säilytystilojen rajat vastaan, ja sen jälkeen täytyy ruveta toisesta päästä poistamaan, jotta kaikki mahtuisi. Jo pelkkien vaatteiden kierrättäminen on minusta niin hankalaa, että suorastaan ahdistun ajatuksesta, että pitäisi vielä ruveta myymään sisustusesineitä muutaman vuoden takaa, jotka eivät enää miellytä. Minusta tuntuu, että maailma hukkuu jo nyt tuikkukippoihin.

Havaitsin kuitenkin, että tämä loppuelämäksi-filosofia ei ole mitenkään universaali. Yhdessä jutussa kerrottiin perheestä, joka muutti uuteen asuntoon. Edellisen asunnon tyyli oli ollut tietynlainen, mutta uusi asunto oli eri vuosisadalta, joten vanhat kalusteet eivät enää sopineet sinne. Ratkaisuna oli, että perhe myi lähes koko irtaimistonsa ja osti uuteen asuntoon uudet kalusteet. Juju oli kuitenkin siinä, että he ostivat eri ikäisiä kalusteita, jottei uusi koti näyttäisi siltä, että kaikki on hankitty kerralla, vaan sisustuksessa näyttäisi olevan ”luonnollisia” kerrostumia. Täytyy myöntää että leukani loksahti tätä lukiessa, ihan vain siitä syystä ettei tällainen toimintatapa olisi kuuna päivänä edes pälkähtänyt päähäni!

Olen nimittäin aina kuvitellut, että ne aidot kerrostumat ovat juuri se, mitä ihmiset tavoittelevat. Kun ajattelen omia kalusteitani, tykkään siitä että niillä on tarina. On nojatuoli, jonka isovanhempani ostivat ensimmäiseen kotiinsa joskus 40-luvulla, sohvapöytä, jonka eräs sukulaistäti on itse kunnostanut, tai yhdessä ostettu sohva, joka oli Skannon mallikappale ja ihan erilainen kuin alunperin oltiin suunniteltu. Osaan oikeastaan ihan tarkalleen kertoa, mistä mikäkin tavara on peräisin, onko se saatu vai ostettu, ja ketkä ihmiset siihen liittyvät. Huonekalut ovat huolella valittuja ja meidän kotiin muotoutuneita. Ajatus siitä, että kaikki olisi ostettu yhdellä rykäyksellä, on minulle yhtä vieras, kuin vaikka se että heittäisin kaikki vaatteeni pois, ja ostaisin tilalle kokonaan uudet.

Luulen, että tässä on kyse ainakin sellaisesta persoonallisuuksien eroista, että toiset tykkäävät vaihtelusta enemmän, ja toiset taas vähemmän. Itse kuulun tähän jälkimmäiseen ryhmään, koska en kaipaa muutosta, enkä yleensä kyllästy kotiini. Minulle riittää vaihteluksi tuoreet kukat maljakossa, mutta voin kyllä ymmärtää, että tämä on jonkun muun mielestä tylsyyden huipentuma. Kiinnostaisi silti kuulla teitä sisustajia: miten olette järjestäneet sen, ettei tavaroiden määrä vyöry yli äyräiden? Mitä niille vanhoille kalusteille tehdään, jotka eivät enää miellytä? Myydään, säilötään jonnekin, tuunataan, annetaan…? Minua kiinnostaa!

Kevät saa aikaan kaikenlaista

Tämä kevät tuntuu vielä toistaiseksi hieman huijaukselta, koska maanataina oli ihana, lämmin ja aurinkoinen päivä, ja tiistaina palelin hyytävässä tuulessa. Mutta olen kuitenkin sitä mieltä, että näin huhtikuun kynnyksellä todella ollaan jo kevään puolella, ja se aiheuttaa erinäisiä kodinhoidollisia ideoita.

Vein untuvatakkini pesulaan. Nyt se on puhdas ensi talvea varten, ja odottaa pukupussissa vain sitä, että kuskaan sen vinttiin syksyä odottamaan. Olen pakannut paksuimpia talvikenkiä jo kesäsäilöön, ja parhaillaan pohdin yhden uskollisen parin kohtaloa. Vieläkö pitäisin yhden vuoden, vai olisiko jo aika laittaa ne roskikseen? Luulen, että muutama villapaita kaipaisi pesua myös. Uskaltaisiko kashmirpoolon laittaa asianmukaisella aineella

Meidän ikkunat näyttävät hirvittäviltä. Likaa ja nokea on niin että tuskin läpi näkee. Olenkin jo ilmoittanut siivoojalle, että huhtikuun aikana haluaisin ne puhtaiksi. Tämä on asia, jonka olen muutaman vuoden ulkoistanut ammattilaisille, eikä takaisin ole paluuta. Rakastan puhtaita laseja, mutta amatööriltä menee pesemiseen kokonainen päivä. Joten työllistän mielelläni yksityisyrittäjän, joka hoitaa homman puolestani.

Olen alkanut pohdiskella, pitäisikö huonekasveille tehdä jotain. Keväisinhän on tapana vaihtaa multia, mutta se on myös sotkuista ja rasittavaa puuhaa. Toisaalta pari kasvia olisi kyllä ehdottomasti ruukunvaihdon tarpeessa. Ne ovat kasvaneet niin isoiksi, että keikahtavat kohta nurin liian pienissä ruukuissaan. Täytynee ottaa vaikka pääsiäisenä projektiksi. Odotan kyllä sitä aikaa, että lämpenisi niin paljon, että voisin taas kiikuttaa kaikki kasvit parvekkeelle, ja unohtaa sinne. Useimpina vuosina olen tehnyt näin, ja syksyllä kaikki kukoistaa uskomattoman vehreänä.

Työhuoneen raivaaminen on edistynyt niin pitkälle, että lattian saattoi jo pestä. Tämä tarkoittaa sitä, että lattialta on poistunut tavaraa runsaasti. Samoin papereiden setviminen on edistynyt merkittävästi. Tavoitteena on itse asiassa päästä yhdestä pienestä lipastosta kokonaan eroon ja vähitellen alkaa näyttää siltä, että niin myös tapahtuu. Kun kyse on todella pienestä huoneesta, kaikki lattialla säilytettävä tavara tuntuu pienentävän huonetta. Mutta kun samat kansiot on nostettu hyllylle, vapaa lattiatila tuntuu suurentavan koko huonetta.

Onko teille iskenyt kevätraivauskärpänen?

Kuinka monta lautasta, kuinka monta lakanaa?

Kuinka monta tavaraa on tarpeeksi? Kysymys koskee useimmiten vaatteita tai kodintavaroita, mutta keskityn tässä postauksessa nimenomaan jälkimmäisiin. Tähän tiedusteluun törmää aika usein. Pohditaan, että jos perheessä on x määrä henkilöitä, kuinka monta pyyhettä, lakanaa, lautasta, kulhoa tai kuppia taloudessa tarvitaan. Minusta vastauksia on aina yhtä kiehtovaa lukea. Ihmisten käsitykset siitä, mikä on sopivasti, eroavat toisistaan runsaasti. Samoin perustelut voivat olla hyvin erilaisia.

Minusta on mahdotonta kenenkään ulkopuolisen sanoa, kuinka monta kappaletta on oikea määrä. Perheiden tavat ja elämäntilanteet ovat niin erilaisia, että jonkinlaisen standardin hakeminen tuntuu vaikealta. Sen sijaan minullakin on näkemys siitä, miten kukin voi oman sopivan määränsä löytää. Itse asiassa vaihtoehtoja on ainakin kaksi.

Tila päättää määrän. Asuntojen säilytystilat vaihtelevat. Pieneen mahtuu vähemmän kuin suureen. Kaappitilaa voi hyvin käyttää sopivan määrän perusteena. Esimerkiksi keittiön kaappeihin mahtuva määrä astioita on kyseiseen keittiöön sopiva. Tätä tekniikkaa voi soveltaa myös niin päin, että päättää itse, kuinka paljon haluaa jollekin tavaramäärälle uhrata tilaa. Esimerkiksi minä olen päättänyt, että meille sopivamäärä kirjoja on se, mikä mahtuu kiinteään kirjahyllyyn. Koska tällä hetkellä kaikki ei sinne mahdu, täytyy kirjoja vähentää.

Toinen lähestymistapa on arvioida, kuinka monta kappaletta voi olla yhtä aikaa käytössä. Astioiden suhteen tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, kuinka monta ihmistä voi olettaa ruokailevan yhtä aikaa. Sen perusteella voi laskea, kuinka monta lautasta enimmillään tarvitaan. Itse kyllä lisäisin tähän vielä vähän ekstraa, sillä on hyvin epäkäytännöllistä jos kaikki on yhtä aikaa likaisena. Sama koskee esimerkiksi vuodevaatteita. Kuinka monta henkilöä kodissa voi yhtä aikaa nukkua? Sitten lasketaan heille kaikille yksi setti vuodevaatteita ja tuplataan tämä määrä, jotta kaikille riittää liinavaatteet myös silloin, kun ensimmäiset ovat pyykissä.

Minä kuulun siihen koulukuntaan, jonka mielestä vara ei venettä kaada. Jos tilat antavat myöten, pari varakappaletta ei koskaan ole pahitteeksi. Ylipäätään olen taipuvaisempi noudattamaan ensimmäistä kuin jälkimmäistä tapaa. Tavaraa mahtuu se mikä mahtuu, ja sillä tullaan toimeen. Jos käytettävissä oleva tila on aivan naurettavan pieni, tästä voi tietenkin poiketa, mutta yleisesti ottaen luulisin tämän toimivan hyvin. Kaapit ja laatikot kannattaa täyttää sopivasti: äärimmilleen tunkeminen tekee tavaroiden käyttämisestä vaikeaa, mutta tyhjästä tilasta ei ole yhtään sen enempää hyötyä. Jos tilaa on, pari varakappaletta tuo mukavasti sellaisen tunteen, että pahan päivän varallekin on varauduttu.

Tähän loppuun on vielä lainattava Morsiamen kirjaa vuodelta 1944. Kirjassa listataan säntillisesti, paljonko perheessä tarvitaan liinavaatteita: kuusi paria lakanoita isäntäväelle, neljä paria palvelijoille, tusina liinaisia ja puolitusinaa pumpulisia tyynynliinoja, tusina keittiöpyyhkeitä, tusina kasvopyyhkeitä, kuusi kylpypyyhettä ja niin edelleen. Mutta kuulkaahan, mitä kirjassa kerrotaan tämän listan jälkeen:

”Jos todellakin umpimähkään, luettelon mukaan, ostatte ilman tarkempaa suunnittelua, niin neuvoisimme jättämään sen ainakin toistaiseksi tekemättä ja hankkimaan esineitä aina sen mukaan kuin kukin niistä on tuiki tarpeellinen. Jos taas säästätte vaivojanne ja aiotte päästä niin vähillä kuluilla kuin suinkin, niin sekin on erehdys. Aikaa myöten väsytte ja kyllästytte kokonaan sen tapaiseen kitsasteluun ja vaivaloiseen taloudenpitoon. Parasta on järkevän suunnittelun mukaan tarpeen tullen ostaa kunnollisia kapineita.”

Voisiko tätä enää paremmin sanoa! Jotkut asiat eivät näköjään muutu 70 vuodessa mihinkään.

Miten te olette ratkaisseet optimaalisen määrän tavaroita?

Sairaasti sotkua

Olin ensin itse kolme päivää kuumeessa, ja jälkikasvu jatkoi siihen vielä kolme lisäpäivää. Tässä on siis melkein viikko nyt kyyhötetty kotona pistämättä juuri neniä oven ulkopuolelle. Olen tässä ihmetellyt, miten sairastaessa voi tulla niin hirveästi sotkua. Oletteko huomanneet saman ilmiön? Silloin kun aloittaa on ihan siistiä (meillä jopa oli juuri siivojakin käynyt). Sitten muutaman päivä eteenpäin ja huusholli on kaaoksen tilassa.

Osittain sotku johtuu tietysti siitä, ettei normaalit päivärutiinit toimi. Olin itse sen verran kipeä, että pyykit ja tiskit jäivät osaltani hoitamatta. Puoliso hoiti niitä viikonloppuna, mutta kun kasoja alkaa kertyä, niiden purkamiseen menee hetki. Kun lapset sairastavat, kokemukseni mukaan ne eivät kuitenkaan halua pötköttää omassa sängyssä potemassa, vaan haluavat olla siellä missä kaikki muutkin, eli olohuoneessa ja keittiössä. Mukanaan he roudaavat nalleja, nukkeja, kirjoja, pelejä ja leluja. Illan tullen niitä ei kuitenkaan jakseta viedä takaisin, vaan nämä kaikki jäävät ympäriinsä lojumaan. Sitten ripotellaan käytettyjä ja käyttämättömiä nenäliinoja vähän joka puolelle, muutama satunnainen sukka lattialle ja päivällisen rippeet keittiönpöydälle, niin siinähän sitä jo ollaankin.

Tämä tekee perheessä sairastamisesta jotenkin erityisen rasittavaa. Minusta olisi helpompaa sairastaa siistissä kodissa. Mutta kuume ja flunssa aihettavat ainakin itselläni itsekurin merkittävän vajoamisen, enkä jaksa palautella tavaroita paikoilleen. Sitten muutaman päivän päästä havahdun yleensä siihen, että mitä täällä on tapahtunut?!, ja alan siivota ja raivata hirveällä vimmalla. Parin päivän päästä tiskit ja pyykit on yleensä selätetty, ja koti alkaa palata normaaliin. Ilmeisesti pelkästään se, että kotona vietetään enemmän aikaa tuntuu provosoivan sotkua. En tiedä onko tämä näin vain meillä, vai myös muilla?

Petaa sänky ja elämä muuttuu, vai muuttuuko?

Kuunnellessani Ilana Aallon puheenvuoroa lauantaisessa tapahtumassa, esityksessä tuli vastaan mielenkiintoinen sitaatti. Ilana lainasi USA:n laivaston amiraali William H. McRavenin lausahdusta ”Jos tahdot muuttaa maailmaa, aloita petaamalla sänkysi”. Ilana ei suoraan ottanut kantaa siihen, onko tuo lausahdus totta vai ei, mutta hän liitti sen jatkuvasti käynnissä olevaan kotien ”kunnollisuuskamppailuun”. Lause voidaan nähdä jatkumona sille, että kodin siisteys ja järjestys yhdistetään vahvasti ihmisen kunnollisuuteen ja hyvyyteen.

Totta on ainakin se, että siistiä ja järjestyksessä olevaa kotia pidetään yleensä jonkinlaisena ihanteena. Ennen vieraita siivotaan, sotkua hävetään, ja Ilana kertoi myös tapauksista, joissa esimerkiksi lasten huostaanottopäätöksissä on vuolaasti kuvailtu kodin epäsiisteyttä ja sotkuisuutta. Sängyn petaamista varmaankin pidetään niin pienenä vaivana, että jos sitä ei viitsi tehdä, se on merkki kauheasta leväperäisyydestä. Yleinen ajatus lienee, että kunnon ihmiset petaavat sänkynsä.

 

Ilanalla oli kuitenkin mielenkiintoinen vasta-argumentti: sängyn petaaminen voidaan nähdä yhtä tarpeellisena, kuin kengännauhojen solmiminen sen jälkeen, kun kengät on otettu pois jaloista. Kodin laittaminen, siivoaminen ja järjestäminen menevät helposti liian pitkälle, jolloin asioita tehdään vain sen takia, että etenkin naisten odotetaan toimivan niin. Onko todella niin, että maailman muuttaminen riippuu siitä, onko päiväpeitto suorassa vai ei? Onko peli menetetty heti kättelyssä, jos koti on epäjärjestyksessä?

Minua alkoi kiinnostaa tuo lausunto, ja etsin käsiini alkuperäisen lähteen. Tuo elämänohje on itse asiassa peräisin Texasin yliopiston valmistujaistilaisuudesta, jossa amiraali McRaven piti juhlapuheen vuonna 2014. (Sen voi katsoa kokonaisuudessaan youtubessa.) Puheessa hän kertasi, millaiset eväät elämään hän itse sai aikanaan rankkaakin rankemmalta alokaskurssilta sotilasuransa alussa.

Ensimmäinen opetus oli: petaa sänkysi aamuisin. Alokkaiden kuului pedata sänkynsä joka aamu tarkan kaavan mukaan, ja epäilemättä tehtävästä luistaminen olisi johtanut hyvin epämiellyttäviin seurauksiin. Opetus kuitenkin on, että pedattu sänky on päivän ensimmäinen tehtävä, jonka ihminen voi hoitaa kunnolla. Kun takana on yksi saavutus, se antaa voimaa siirtyä edelleen seuraavaan ja seuraavan tehtävään. Hän perustelee petaamista myös sillä, että pienetkin asiat pitää tehdä kunnolla, jos haluaa tehdä isot asiat kunnolla. Ja vaikka päivä olisi ollut kerrassaan epäonnistunut, kotiin tullessa ainakin sänky on pedattu. Se edustaa toivoa siitä, että huomenna on uusi, parempi päivä. Tästä McRaven tekee johtopäätöksen: jos haluat muuttaa maailmaa, petaa sänkysi aamuisin.

Tässä valossa ollaan mielestäni aika kaukana kodin järjestämisestä. Siitä McRaven ei oikeastaan puhu mitään. Aloinkin epäillä, että lause on vähitellen irtaantunut alkuperäisestä asiayhteydestään, ja sitä on ruvettu tulkistemaan kodin siisteyden kontekstissa. Tässä valossa siitä helposti tuleekin päällisin puolin järkevä kehotus: petaamaton sänky kieltämättä tekee koko huoneesta sotkuisen näköisen. Sängyn petaamisen voi liittää samaan listaan, kuin esimerkiksi ”pidä tiskipöytä tyhjänä” tai ”laita kaikki aina omalle paikalleen”. Jos tuota kehotusta sen sijaan katsoo osana McRavenin muuta listaa, se muuttuukin yleiseksi elämänohjeeksi. Saman puheen muita opetuksia oli mm. ”pidä pintasi tukalissakin tilanteissa”, ”arvioi ihmisiä sydämen, älä ulkomuodon perusteella” sekä ”älä koskaan luovuta”.

Opiskelen parhaillaan Stanfordin yliopiston nettikurssilla, jossa käsitellään mm. tahdonvoimaa. Siellä olen oppinut, että omaa tahdonvoimaa voi treenata paremmaksi. Tämä käy esimerkiksi niin, että rupeaa joka päivä tekemään pienen, itsekuria vaativan tehtävän. Karkin syömistä vähentävä voi esimerkiksi laittaa pöydälle purkillisen karkkeja, mutta päättää, ettei syö juuri niitä karkkeja koskaan (muita saa kyllä syödä). Se, että jättää tarjolla olevat karkit joka päivä ottamatta, kehittää itsehillintää ja helpottaa vähitellen ei:n sanomista muissakin tilanteissa. Tästä näkökulmasta ajatellen tuossa sängyn petaamisessa voi sittenkin olla järkeä, jos tavoitteena on siistimpi koti. Sängyn petaaminen voi olla se pieni, itsekuria treenaava juttu, joka vähitellen totuttaa hoitamaan muitakin arkisia rutiineja, joiden avulla koti pysyy sopivasti järjestyksessä.

Se, muuttuuko maailma sänkynsä sijaamalla, on siis asennekysymys. Jos petaamiseen suhtautuu niin, että se on vain yksi kotityö, jolla on lähinnä esteettisiä hyötyjä, sen mielekkyyden voikin kyseenalaistaa. Petaaminen ei ole hygienian tai terveyden kannalta välttämätöntä, toisin kuin esimerkiksi tiskaaminen tai pyykinpesu. Mutta jos petaamiseen suhtautuu McRavenin ehdottamalla tavalla, siitä tulee paljon merkittävämpi juttu. Pedattu sänky ei ole vain tietyllä tavalla aseteltuja peitteitä ja tyynyjä, vaan se edustaa kokonaista arvomaailmaa. Tai sitten siihen voi suhtautua henkilökohtaisena itsekuritreeninä, jonka sivutuotteena sekä tahdonvoima että huoneen yleisilme kohentuvat.

Mitä mieltä te olette – onko sängyn petaamisesta hyötyä?

Tyhjä näyttää hyvältä kuvissa

Olen mietiskellyt seuraavaa: voiko nykyinen raivausvimma johtua instagramista? Aika moni jakaa nykyisin elämäänsä sosiaalisessa mediassa kuvina. Ne jotka jakavat, myös seuraavat muiden ihmisten kuvavirtoja. Olen alkanut epäillä että avarien tilojen ihailulla ja somen jatkuvalla kuvavirralla on jonkinlainen yhteys.

Valokuva on jännä juttu. Vaikka se ikuistaa näkymän juuri sellaisena kuin se on, asia ei kuitenkaan ole ihan niin. Tiedättekö sen tunteen, kun katsoo itsestään otettua valokuvaa, ja on ihan ihmeissään, että tuoltako minä näytän? Sama koskee koteja ja tiloja. Oma koti voi näyttää kivalta, mutta jos siitä ottaa valokuvan, alkaa huomata yhtä ja toista ylimääräistä, mikä ei näytäkään enää kuvassa niin kivalta.

Tyhjä tila näyttää kuvissa hyvältä. Vaatekaappi, jossa vaatteet roikkuvat väljästi ja kengät ovat suorissa riveissä näyttää houkuttelevalta. Astiakaappi, jossa pinojen väliin jää tyhjää tilaa näyttää seesteiseltä. Sisustuslehdissä pinnat ovat tyhjiä, lukuunottamatta tarkasti valittua katseenvangitsijaa. Jottei tila näyttäisi aivan asumattomalta, sohvankulmalla lojuu viltti huolettomasti siihen heitettynä. Lyön vetoa, että sitäkin on todellisuudessa aseteltu siihen viisi minuuttia vähintään, että vaikutelma olisi sopivalla tavalla aito.

Kun tällaista kuvavirtaa seuraa tarpeeksi kauan, alkaa varmasti näyttää siltä, että omat kaapit ovat tupaten täynnä. Koska ovathan ne (minun ainakin ovat) verrattuna noihin minimalistisiin mallikuviin. Kuitenkin epäilen, että kuvissa näkyvä seesteisyys – niin ihanalta kuin se näyttääkin – on vähän ristiriidassa todellisuuden kanssa. Elämässä tarvitsee tavaroita. Jos kotona asuu muitakin ihmisiä, ne muut vasta tavaroita tarvitsevatkin. Esimerkki omasta elämästä: muutama kukka maljakossa näyttää minusta upealta meidän leveällä, tyhjällä  ikkunalaudalla. Mutta se on haavekuva. Todellisuudessa sillä ikkunalaudalla on nyt neljä joulukalenteria ja pari lelua. Meillä asuu tyyppejä, jotka arvostavat niitä huomattavasti enemmän kuin taiteellista kukka-asetelmaa. Koska tämä on koko perheen yhteinen koti, ymmärrän että nuo kalenterit ilahduttavat muita, vaikka minun silmiini ne ovatkin vähän ylimääräistä roinaa. Annan niiden siis olla.

Se mitä tässä oikeastaan yritän sanoa, on että tyhjänkauniit säilytysratkaisut ja seesteisen tyhjät pinnat ovat usein aika kaukana siitä, mitä useimpien tavallinen arki vaatii. Oman kodin vertaaminen kuvien täydellisiin tiloihin on vähän sama, kuin vertaisi itseään muotilehtien mainoskuviin, joissa ei kuvankäsittelyn ansiosta ole todellisuudesta juuri mitään jäljellä. Siksi raivaaminen sitä varten, että koti alkaisi näyttää samalta kuin joissakin kuvissa, saattaa olla aika saavuttamaton tavoite. Kuvat voivat olla hyvää inspiraatiota, mutta vaikka sellainen väljä vaatekaappi näyttää minustakin ihanalta, tiedän että se olisi käytännössä aivan mahdoton toteuttaa.

Vaikuttaako sosiaalinen media teidän raivaamisintoonne? Vai olenko nyt ihan hakoteillä?

Kuinka monta pyyhettä on tarpeeksi?

Tämä on jatkoa edelliselle kirjoitukselle. Välillä törmää otsikon kysymykseen: kuinka monta kappaletta jotakin tavaraa tarvitaan joko yhdelle tai useammalle henkilölle? Tässä kysymyksessä tuntuu olevan yleensä takana se, kuinka pieneen määrään tavaroiden lukumäärän voi supistaa. Laskukaavoja on monia erilaisia. Esimerkiksi pyyhkeissä kaikista minimalistisin versio on kaksi pyyhettä yhdelle ihmiselle: yksi käyttöön ja yksi pesuun. Vähän väljemmin tulkiten voi ajatella vielä näiden lisäksi pari lisää mahdollisia vieraita varten.

Vaatteiden määrää puolestaan lasketaan usein viikonpäivien mukaan, esimerkiksi alusvaatteita ja sukkia yksi puhdas setti jokaiselle päivälle. Astioita taas niin monelle kuin voi ajatella, että yhtä aikaa on syöjiäkin. Näissä laskukaavoissa on oma ideansa, mutta ne eivät yleensä ota huomioon poikkeustapauksia, vaan ne on suunniteltu optimaaliselle elämälle. Esimerkiksi jos harrastaa urheilua, tarvitsee luultavasti tavallisten lisäksi treenipyyhkeitä. Kun laittaa ruokaa, on ainakin minusta mukavaa, ettei ruoanlaitto häiriinny, vaikka kaikki ei olisikaan puhtaana sillä hetkellä. Esimerkiksi siksi on kätevää, kun astioita on yli minimin. Mutta kuinka laskea täsmällinen määrä, johon asti vähentää?

Ehdotan erilaista lähestymistapaa. Jos tavaralle on tilaa ja järkevä paikka, sen voi ihan hyvin säästää. Lukumäärien laskemisen sijaan voi päättää, että tämän verran tilaa tälle tavaralle on omassa kodissa sopivasti. Jos laatikossa on tilaa useammalle kuin kahdelle pyyhkeelle, miksi ei säilyttäisi enempää?  En tiedä kuinka monta pyyhettä omistan. Tiedän kuitenkin kaksi asiaa: ne eivät koskaan lopu kesken, vaikka lapselle iskisi mahatauti, tulisi yllätysvieraita yökylään tai vaikka en jaksaisi pestä pyykkiä pariin viikkoon. Toiseksi ne kaikki mahtuvat pyyhehyllykköön, joka on kylpyhuoneessa.

Myönnän, että hyllykkö on tällä hetkellä hiukan liian täynnä, siellä on ehkä yksi tai kaksi pyyhettä liikaa, jotta käyttäminen olisi optimaalista. Mutta mihin karsisin järkevästi 1-2 pyyhettä? Niiden kuskaaminen eläinsuojaan olisi mielestäni turha vaiva hyötyyn nähden. Kierrätyskeskukseen vieminen olisi dumppaamista. Paljon järkevämpää on käyttää itse pyyhkeet loppuun, ja tehdä niistä sitten rättejä, kun ne alkavat hiutua puhki. Tilaongelma ratkeaa vähitellen itsestään, jos en itse tuo hyllyille jostain lisää täytettä.

Aavistuksen liian täysi hylly on kuitenkin yhdentekevä yksityiskohta arjen toimivuuden kannalta. Mikään ei pursuile yli, kaikki pysyy järjestyksessä. Sen sijaan pari pyyhettä per nenä olisi meidän perheessä liian vähän. Tämä liittyy taas siihen mistä edellisessäkin kirjoituksessa puhuin, eli siihen että varaudun mieluiten ennalta kaikenlaiseen. En esimerkiksi halua olla riippuvainen siitä, että pesisin pyykkiä täsmällisin väliajoin.

Luulisin, että useimmilla meistä on lopulta aika hyvä näppituntuma siitä, mikä määrä on sopivasti. Sehän on tietenkin kaikilla eri – meille sopii runsaampi määrä, mutta joku muu voi hyvin tulla toimeen kahdella kappaleella. Myös tästä syystä on minusta vähän vaarallista mennä toisen puolesta arvioimaan, kuinka monta on oikea määrä. Ihmisten elämäntilanteet  ovat niin erilaisia. Jos tuntuu siltä, että esimerkiksi juuri pyyhkeitä on turhan paljon, voi vähentää vähitellen ja katsoo, millainen määrä tuntuu sopivalta.

Ja nyt minua tietenkin kiinnostaa, mikä on sopiva määrä pyyhkeitä teillä? Kaksi per henkilö, vai paljon enemmän? Vai oletko koskaan edes laskenut? (Minä en ole.)

Pakollinen joulupostaus

Ottaisiko tästä nyt stressiä? Huomasin juuri, että joulukuu alkaa tänään. Aattoon on  neljä viikkoa ja pari päivää. Meillä ei ole vielä ainuttakaan joulukoristetta esillä. En edes saanut niitä jouluvaloja parvekkeelle, vaikka kävin sentään hakemassa ne vintiltä alas. On siis mahdollista että ne päätyvät vielä esillekin ennen joulua.

Täytyy myöntää, että kun Koko koti kuntoon -projekti meni tältä syksyltä myttyyn, niin meillä kyllä on pari komeroa jotka kipeästi olisivat joulusiivouksen tarpeessa. Työhuone pitäisi tyhjentää roinasta, lasten lelujen joukosta pitäisi noukkia kaikki rikkinäiset pois eikä pesula tekisi pahaa olohuoneen matoille. Jaksaisikohan tähän kaikkeen ruveta? Juuri nyt on sellainen olo että ei jaksa. Vietämme joulun kotona, joten ruokasuunnittelu on varmaan kaikista tärkeintä joulun onnistumisen kannalta. Eihän niitä komeroita kukaan käy kurkkimassa. Mutta kaikkien näiden vuosien jälkeenkin jossain takaraivossa pieni ääni urputtaa, että maailma pitäisi saada valmiiksi aattoon mennessä. Mistähän sekin johtuu?

Taidan tänä vuonna kokeilla stressitöntä joulua. En tiedä miten hyvin siihen kykenen, mutta annetaan uudelle tavalle mahdollisuus. Se komero on kyllä raivattava jossain vaiheessa, mutta lienee tarpeetonta ottaa siitä stressiä ennen joulua. Sen sijaan täytyy tässä lähipäivinä hetki keskittyä, ja tehdä järkevä lista asioista, jotka oikeasti edistävät joulutunnelmaa tai ovat muuten ns. välttämättömiä. Esimerkiksi haluan lähettää pari joulukorttia vanhoille sukulaisille, yritän hankkia lahjat ennen aatonaattoa ja joulupöydän menu on sellainen asia, jonka suunnittelusta nautin aidosti. Ja niistä viime kesän lobelioista olisi nyt kyllä korkea aika päästä eroon.

Millaisia reseptejä teillä on stressittömään jouluun?

Shoppailua Arkijärjen tapaan

Meidän makuuhuone on pitkään kaivannut lisää valoa. Kattoon asennettiin jo muuttovaiheessa (siis useampi vuosi sitten) toisellekin lampulle paikka, mutta sopivia valaisimia ei ole löytynyt. Huoneessa on tähän asti roikkunut yksi kattovalaisin, todellinen perintökaunotar, jonka isovanhempani olivat hankkineet uuteen kotiinsa 50-luvulla. Lampun valo on kaunis ja pehmeä, mutta valitettavasti uusituista sähköistä huolimatta sen toimintakyky alkaa lähestyä loppuaan. Viidestä valosta yksi ei pala enää ollenkaan sen jälkeen, kun se poksahti pari viikkoa sitten. Koska makuuhuoneessa myös pukeudutaan ja meikataan, halusin sinne yhden lampun sijaan kaksi kunnon valoa.

Uusia lamppuja on etsitty hissukseen jo pari vuotta. Aina välillä on katseltu eri vaihtoehtoja huonekaluliikkeissä, ja selailtu netin valikoimaa. Silloin tällöin jokin kiva lamppu on tullut vastaan, mutta tähän saakka ne ovat aina olleet käytännössä eri näköisiä kuin kuvissa. Vuosi sitten olin jo niin pitkällä, että peräti ostin uuden lampun. Mutta sen kiinnittäminen kattoon osoittautui käytännössä mahdottomaksi, ja niinpä valaisin oli pakko palauttaa kauppaan.

Pari viikkoa sitten puoliso kyllästyi tilanteeseen ja ilmoitti, että nyt tehdään päätös ja hankita. Hän selasi netistä esiin kymmenkunta itseään miellyttävää vaihtoehtoa, ja esitteli ne minulle. Niistä muutama oli minusta hyviä, joten seuraavaksi piti mennä kauppan katsomaan niitä käytännössä. Pari vaihtoehtoa karsiutui pois heti alussa, koska havaitsin lamput sellaisiksi, että ne keräisivät pölyä valtavat määrät. Eräästä kuitenkin tykkäsin, ja kun se sopi myös puolisolle päätös oli tehty.

Koska ostan aina alennuksella jos mahdollista, piti liikkeeseen oleva alekuponki tietysti hyödyntää. Kuponki kourassa menimme vihdoin tekemään tilausta, kun puoliso päätti vielä viime hetkellä varmistaa myyjältä, miten lamppu kiinnitetään kattoon. Kävi ilmi, että hyvin hankalasti. Edellisestä huonosta kokemuksesta johtuen valinnan houkuttelevuus romahti välittömästi. Tämä johti siihen, että katse kohdistui tarjolla oleviin muihin lamppuihin. Ja kuin ihmeen kaupalla parin metrin päästä löytyi toinen varteenotettava ehdokas. Uudistuotantoon otettu klassikkovalaisin 40-luvulta. Lähempi tarkastelu osoitti, että se kiinnitettiin kattoon yksinkertaisesti ripustamalla se koukkuun. Ei poraamista, ei proppaamista eikä mitään kikkailua. Päätös vaihtui lennossa.

Moderni tyyli vaihtui siis vielä kymmenen vuotta varhaisempaan muotoiluun, kuin makuuhuoneen nykyinen valo. Alkuperäinen ajatus epäsymmetrisestä möllykästä muuttui täydelliseksi symmetriaksi, mutta myös uusi vaihtoehto on valkoista pyöreämuotoista lasia ilman turhia kommervenkkejä. Tykkään tuon ajan muotoilusta kovasti, joten klassikkovalaisin tuntui heti hyvältä idealta. Hinta pysyi käytännössä samana, toimitusaika jopa hieman nopeutui. Sen sijaan sillä on ratkaiseva merkitys, että tiedän kiinnittämisen olevan niin yksinkertaista, että selviän siitä ilman työkaluja. Alekupongilla saimme 15% edullisemman hinnan, ja uuden lampun tyyli miellytti meitä molempia kovasti, vaikka en enää muista, oliko tämä lopullinen valinta niiden kymmenen lampun joukossa, joista valintaa ruvettiin alunperin tekemään.

Halusin kuvata tämän prosessin, sillä se on täydellinen esimerkki siitä, miten meillä yleensä hankitaan uusia huonekaluja tai muita isompia ostoksia. Ensin asiaa harkitaan kaikessa rauhassa muutama vuosi, tutustutaan valikoimaan eikä hötkyillä yhtään. Sitten kun aika on kypsä, tehdään nopeasti ja tehokkaasti päätöksiä. Päätöksenteossa helppous ja käytännöllisyys ajavat muotoilun ohi, mutta tyylistä tinkimättä. Jos saa alennusta, niin aina vaan paranee. Oletukseni on, että hankinta kestää elämän loppuun asti. Mielestäni tämä on ihan realistinen odotus, ottaen huomioon että edellinen lamppu on palvellut nyt noin 60 vuotta.

Täydellisyyttä kohti hiipien

Meille tulee pian vieraita. Sellaisia, jotka eivät ole käyneet meillä aiemmin ja jotka ovat tunnettuja hyvästä maustaan ja kauniista kodistaan. Tunnustan, että koen pientä painetta tavoitella täydellisyyttä myös meillä.

Siivooja kävi eilen, joten voin olla melko varma siitä, että lattiat ovat puhtaat ja muutenkin yleissiisteys on kohdallaan. Mutta olen alkanut kiinnittää huomiota sellaisiin pieniin yksityiskohtiin, joihin en tässä syksyn aikana ole vilkaissutkaan. Olen miettinyt, mikä saa tietyt sisustusblogit ja -lehdet näyttämään niin täydellisiltä ja harkituilta. Olen tullut siihen tulokseen, että kyse on yksityiskohdista. Mikään ei näytä keskeneräiseltä. Siis sillä tavalla keskeneräiseltä, kuten esimerkiksi meillä: lehtikori pursuu yli äyräiden, koska aika moni lehti on vielä kesken. Kaikilla tasoilla on jotain, koska parempaa paikkaa ei juuri sillä hetkellä ole löytynyt. Kirjahyllyn reunalle on kertynyt ihan järkyttävä kasa kaikkea epämääräistä sälää, joka odottaa siinä jotain. Korjaamista, siirtämistä, päätöksentekoa…

Olen päättänyt käydä yksi kerrallaan näiden täydellisyyden turmelevien epäkohtien kimppuun. Aloitin tyhjentämällä parvekkeen lattian roskista, ja koetan saada tänään kukkalaatikot tyhjennettyä. On muuten epäkiitollista hommaa tässä säässä, mutta priorisoin syyskuussa kirjoittamista, joten nyt sitten tyhjennetään kuihtuneita kesäkukkia räntäsateessa. Lehtikorin raivasin, lopputuloksena meni iso kassillinen paperikeräykseen ja nyt se korikin näyttää ihan tyylikkäältä taas. Makuuhuoneen sivupöydän raivasin myös, lähinnä piti vain palauttaa seikkailevat tavarat paikoilleen. Seuraavaksi pitää tyhjentää olohuoneesta erinäisiä tasoja: vitriinin päällinen, pianon kansi ja sivupöytä. Se on kumma, miten tyhjä taso näyttääkin aina paremmalta kuin sellainen, millä on pinoja. Vaikka ne olisi miten siistejä pinoja!

Pitäen edellisen mielessä, olen päättänyt naamioida kotimme täydelliseksi toimenpiteillä, jotka suoritetaan juuri ennen kuin vieraat tulevat. Vaihdetaan kaikki tekstiilit puhtaisiin, kiillotetaan hanat, siivotaan kaikki tiskit ja ruoat pois esiltä, tyhjennetään eteinen kengistä ja tehdään tilaa naulakkoon, laitetaan pöydälle kukkia. Jouluvalot päälle parvekkeelle ja viime hetken imurointi niissä huoneissa, joissa oleskellaan. Ovet kiinni niistä, joissa ei oleskella. Luulisin, että tällä reseptillä meilläkin näyttää yhden illan ajan tosi hienolta. Seuraavana päivänä täydellisyys onkin jo mennyttä, mutta silmänlumeeksihan se on tarkoitettukin.

Onko teillä hyviä kikkakolmosia niihin tilanteisiin, kun kotona pitäisi näyttää tosi hienolta?