Paasto alkaa

Paastoan tänä vuonna ensimmäistä kertaa elämässäni laskiaisesta pääsiäiseen, mutta toteutan sen omalla tavallani. Jo aiemmin mainituista syistä johtuen jokaisella viikolla on oma teema, jonka mukaan pyrin elämään, tekemään valintoja ja josta kirjoitan tänne blogiin. Seuraavina viikkoina keskityn näihin asioihin:

  • Tavarapaasto, jolloin karsin ja poistan turhaa ja tarpeetonta.
  • Säästäväisyysviikko, jolloin yritän käyttää mahdollisimman vähän rahaa mihinkään.
  • Nettipaasto, jolloin yritän minimoida etenkin turhan ja aivottoman surffailun netissä.
  • Ekopaasto, jolloin yritän pitää hiilijalanjälkeni pienenä ja energian kulutuksen vähäisenä.
  • Roskaviikko, jolloin yritän tuottaa mahdollisimman vähän jätettä, ja kierrättää entistäkin huolellisemmin
  • Laiskuuspaasto, jolloin tavoitteena on hoitaa mahdollisimman paljon roikkuvia rästihommia pois, eli vähentää vitkastelua
  • Ruokapaasto, jolloin syön viikon ajan vain kalaa ja kasviksia.

Nämä teemat seuloutuivat lopulta monestakin syystä: halusin, että ne liittyvät järkevästi blogin aihepiireihin. Sain teiltä lukijoilta hyviä ja luovia ideoita. Valitsin tähän kuitenkin vain sellaisia aiheita, joista voisin kirjoittaa muutenkin. Toisaalta halusin keskittyä sellaisiin asioihin, joissa oikeasti on jotain haastetta juuri minulle. Karkki- tai autoilulakossa ei olisi ollut minulle mitään vaikeaa, joten siksi en esimerkiksi ottanut niitä mukaan. Paaston hengen mukaisesti halusin valita asioita, joihin pitää jollain tavalla keskittyä ja joissa oman toiminnan ja valintojen tiedostaminen on olennaista.

Tämän ensimmäisen viikon teemana on tuo tavarapaasto. Kirjoitan aiheesta myöhemmin tällä viikolla enemmän, mutta tavoitteena on käydä kotia läpi kriittisellä silmällä, ja luopua tavaroista, joita olen säilytellyt ilman kunnollista syytä. Tällä viikolla keskitytään siis perinteiseen tavaroiden karsimiseen. En ole vielä tarkalleen päättänyt viikkojen järjestystä, mutta kerron etukäteen mitä seuraavalla viikolla on tulossa. Jos joku lukijoista haluaa paastota mukana, tervetuloa! Ja jokainen voi tietysti muokata aiheet juuri itselleen sopiviksi.  Mutta muistakaa – paaston ei ole tarkoituskaan olla ihan helppoa. Tiedän jo etukäteen, että esimerkiksi tuo nettipaasto tulee olemaan näistä minulle haastavin.

Onko lukijoissa muita paastolle ryhtyviä?

Joulustressin anatomia

Voin kertoa mistä joulustressi syntyy. Tai syntyisi, jos tänä vuonna aikoisin sellaista ottaa. Istuin aamulla kampauspöydän ääressä meikkaamassa. Katsahdin laatikkoon, jossa kieltämättä tällä hetkellä vallitsee melkoinen sekamelska. Sitten kiinnitin huomiota siveltimiin, jotka kaipaavat kipeästi pesua. Mieleen pälkähti ajatus: nämäkin pitäisi pestä ja järjestää ennen joulua!

Sitten aloin tarkastella ajatusta tarkemmin. Miksi ihmeessä meikkisiveltimet pitäisi pestä juuri ennen joulua? Miksi tämän laation sisältö pitäisi järjestää seuraavan seitsemän päivän kuluessa? Aivan älytöntä. Mutta hetkellisesti todella tuli sellainen ohimenevä paineen tunne – tämäkin pitäisi tehdä. Onneksi muistin ajoissa, että tänä jouluna en todellakaan ota stressiä mistään.

Tajusin kuitenkin, että tuolla lailla sitä stressiä syntyy. Jostain syystä ainakin minun päässäni on kummallinen käsitys, jonka mukaan maailma pitää saada valmiiksi ennen joulua. Siitä seuraa helposti se, että alkaa kasata päälleen tuollaisia älyttömiä paineita, joilla ei oikeasti ole mitään tekemistä joulun onnistumisen kanssa. Onneksi olen tehnyt tietoisen päätöksen keskittyä olennaiseen, ja niinpä pystyin ohittamaan alkuperäisen ajatuksen olankohautuksella. Niitä siveltimiä ehdin pestä vaikka joululomalla.

Kun ei vaan jaksa

Olen uupunut. Siinä se, kaikessa lyhykäisyydessään. Blogissa ei ole liikettä, koska olen uupunut. Olen kolmatta viikkoa sairauslomalla, koska en blogin pitämisen lisäksi kykene tekemään paljon mitään muutakaan. Voisin vuodattaa tässä erinäisiä syitä ja seurauksia, mutta jätetään sikseen. Sanon vain, että kokemus on ollut uusi ja epämiellyttävä. En ole yhtään tottunut siihen, ettei oikeasti jaksa mitään.

Sivutuotteena on tullut pohdintaa joulusta. Minä olen tyypillisesti jouluihminen, jollen ns. joulustressi on ollut enemmän positiivinen kuin negatiivinen asia. Minä olen se, joka puunaa, leipoo, koristelee ja järjestää, jotta kaikki olisi aattona täydellistä. Tänä vuonna asiat tulevat olemaan toisin. En aio ottaa pienintäkään stressiä mistään jouluun liittyvästä. Joulusta tulee tänä vuonna sellainen kuin tulee, eikä yksityiskohdilla ole mitään väliä.

Olen tässä maatessani kehitellyt erilaisia keinoja, joilla kierrän erinäisiä jouluvelvoitteita. En aio siivota, mutta siivooja saa tehdä varsinaisen joulusiivouksen. Tosin siivoojamme tekee niin hyvää jälkeä joka tapauksessa, että tavallinen siivous riittää hyvin. En aio lähettää joulukortteja. Paitsi yhdelle hyvin vanhalle rouvalle, joka asuu kaukana ja jolla ei ole tietokonetta. Joulukorttirahat laitan hyväntekeväisyyteen, ja sitten lähetän kaikille sähköisen tervehdyksen ja ilmoitan lähettäneeni korttirahat Indonesiaan. En aio tehdä ruokaa. Ulkoistan koko ruokahommelin nyyttikesti-periaatteella. Meille tulee runsaasti vieraita, mutta jos kaikki tuovat jotain syötävää, riittää että puoliso paistaa kinkun. Lahjat on tänä vuonna suureksi onneksi lähes hankittu.

Kuusen koristelusta uskon selviäväni, ja ehkä jonkun joulukoristeenkin jaksan ripustaa. Siinäpä se sitten on. Uskomaton, stressitön, älä-tee-mitään -joulu.

Vieraskoreudesta

Minä myönnän. Olen vieraskorea.  Siivoan aina ennen kuin meille tulee vierata, ja mitä isommat juhlat sitä tarkemmin jynssään. Katrilta olen oppinut, että on olemassa ihmisiä, joita eivät pölyt nurkissa häiritse, vaikka vieraaksi tulisi kuka. Itse en kuulu heihin, vaikka tietysti vähentäähän se paineita jos pystyy olemaan välittämättä.

Tieto vieraista saa kyllä hyvin vauhtia erinäisiin kodinparannusprojekteihini. Hyvä esimerkki on parveke. Laitoin viikonloppuna sen ns. talvikuntoon: kaivoin laatikoista kuihtuneet kesäkukat pois ja siirsin kesää ulkona viettäneet huonekasvit takaisin sisätiloihin. Istutin parvekelaatikoihin kanervia ja hopealankaa, ja täydensin koko komeuden jäkälillä. Olin niin tehokas, että kuskasin vintille saakka kesällä käytössä olleet kukkapylväät ja lakaisin lattialta roskat pois. Vaikutelma on oikein kiva ja viihtyisä, vaikka itse sanonkin. Suunnittelin jopa sellaista, että asentaisin jouluvalot jo tällä viikolla paikalleen. Eihän niitä tarvitse laittaa päälle vielä, mutta urakka voisi olla miellyttävämpi ilman lunta ja pakkasta. Nehän voi laittaa päälle vasta marraskuussa.

Moni naapuri on tietysti ehtinyt hoitaa kanervansa jo pari viikkoa sitten, mutta naapurikilpailu ei ole yhtään niin tehokasta kuin vanha kunnon vieraskoreus. Mikäli niitä pippaloita ei olisi tiedossa, olisivat  kuihtuneet lobeliat saaneet heilua hiljaa tuulessa edelleen. Mutta kun pian on taas paljon vieraita tulossa, motivaationi saada parveke edustuskuntoon kasvoi huomattavasti. Tiedän, että tällä viikolla tulen puunaamaan kotia muutenkin tarkemmin kuin yleensä, mutta en raivopäänä vaan hyvällä fiiliksellä. Oletan, että kaikki arvaavat, ettei meillä yleensä näytä ihan niin siistiltä. Siitä huolimatta tulen mahdottoman hyvälle tuulelle ajatellessani, miten hienoa meillä on kun juhlat alkavat. Luulen, että jos en innostuisi tuosta ajatuksesta niin kovasti, jäisi siivoaminenkin vähemmälle.

Onko lukijoissa vieraskoreita? Siivoatteko ennen vieraita?

Miksi järjestää juhlat?

Uusimmassa podcastissa juttelemme Katrin kanssa juhlien järjestämisestä. Oletteko miettineet miksi juhlitaan? Usein juhlistetaan elämän merkkipaaluja ja käännekohtia: häitä, synttäreitä, tupaantuliaisia ja valmistujaisia. Sitten on sellaisia juhlia, joita järjestetään muuten vain, juhlimisen ilosta. Mielestäni kannattaa vakavasti harkita, kannattaako juhlia järjestää velvollisuudesta. Väkisin järjestetyt juhlat eivät yleensä ole kivoja kenestäkään – isäntäväki on valmiiksi stressaantunutta ja vieraat vaivaantuneita. En oikein välitä niistäkään juhlista, jotka järjestetään vain siksi että niin ”kuuluu” tehdä, tai että joku muu odottaa, että juhlat järjestetään.

Minun juhlafilosofiani on, että juhlissa on tarkoitus nauttia ja iloita elämästä! Tavata mukavia ihmisiä, nauttia tunnelmasta, ruoasta ja juomasta ja kaiken kaikkiaan unohtaa arki. Jos itse järjestän juhlat, teen kaikkeni että vieraat viihtyisivät. Se vaatii jonkin verran etukäteissuunnittelua ja valmistautumista (joista puhun podcastissa) mutta maksaa vaivan. On ihanaa hyvästellä vieraita, jotka ovat onnellisempia kotiin lähtiessään kuin juhliin tullessaan.

Hyvin suunniteltu on hyvin suunniteltu

Uusimmassa Irti turhasta -podcastissa jatkamme siitä mihin viimeksi jäätiin. Tällä kertaa keskitytään suunnitteluun ja suunnitelmien tekemiseen. Aika paljon puhutaan myös juhlien järjestämisestä, sillä mitä isommat juhlat, sitä paremmin ne kannattaa suunnitella.

Tämä on yksi lempiaiheistani, koska rakastan suunnitelmien tekemistä. Toisin kuin Katri, joka nauttii siitä ettei koskaan voi tietää mitä tapahtuu, minä tykkään siitä, että tiedän varsin tarkasti miten asiat menevät.

Kiitos muuten kaikista hyvistä kierrätysvinkeistä, joita olen saanut edelliseen postaukseen! Palaan niihin pikapuoliin.

Irti kursailusta

Uusimmassa podcastissa juttelemme Katrin kanssa siitä, miksi välillä puhumme yhtä, mutta kuitenkin toimimme toisin. Selitellään esimerkiksi omia syömisiä muille, tai valitellaan asunnon sotkuisuutta, vaikka oikeasti on ihan siistiä. Tästä lähdimme liikkeelle, mutta puolessa välissä päädyttiin puhumaan siitä, miten mielentila vaikuttaa siihen, kuinka eri tavoilla saman asian voi nähdä.   Tässä jaksossa on myös aika paljon naurua (kun kerron omista siivousfriikkauksistani) ja koska viime kerralla mentiin vähän yliajalla, tällä kertaa jäädään alle 20 minuutin.

Olkaapa hyvät!

Unohdettu vuosipäivä

Arkijärki-blogin 1-vuotissynttärit vilahtivat ohi ennen kuin huomasinkaan. Tarkoitus oli blogata merkkipäivänä, mutta siitä ei tullut mitään, koska luulin aloittaneeni blogin vasta huhtikuussa. Äsken tehty tarkistus osoitti, että tosiasiassa vuosi tuli täyteen jo 12.3., jolloin julkaisin ihka ensimmäisen Arkijärki-postauksen. Reilu vuosi yli 700 postausta myöhemmin voisi sanoa, että blogi on muuttanut ajatusmaailmaani varsin pysyvästi.

Kun vuosi sitten aloitin, olin muutama kuukausi aiemmin yhtäkkiä tajunnut, että organisointi on intohimoni. Sitten pureskelin tätä oivallusta aikani, ja melko pian aloin harkita blogin perustamista. Pari-kolme kuukautta myöhemmin olin jo niin vakuuttunut siitä, että minulla riittäisi aiheesta kirjoitettavaa, että aloitin blogin pitämisen. Ihan aluksi taisi ajatuksena olla jonkinlainen neuvonta-palsta, mutta 3-5 ensimmäisen postauksen jälkeen tajusin, että sormi pystyssä paasaaminen on tylsää sekä minun että lukijoiden mielestä. Totesin, että itsekin luen mieluiten sellaisia blogeja, joissa kirjoittaja pistää persoonaansa peliin. Niinpä luovuin itsekritiikistä, ja aloin jakaa onnistumisten lisäksi myös niitä ei-niin-putkeen-menneitä tilanteita – kuten keittiönkaappin levinneet hunajapurkit ja ällöt liesituulettimet. Jos joku on saanut vertaistukea, niin hyvä. Toivon myös, ettei sitä sormi pystyssä -fiilistä täältä enää välity.

Blogin kirjoittaminen on kuitenkin johtanut siihen, että ajatusmaailmani on muuttunut. Pohdin nykyisin paljon kuluttamista, shoppailua, kierrätystä ja ekologisia valintoja. Epäilen, että blogin myötä olen saattanut kadottaa kyvyn impulssiostoksiin… Toisaalta tämä uusi näkökulma on hyvä asia, sillä olen äärimmäisen tietoinen kaikkien hankintojeni seurauksista. Toisaalta tieto lisää tuskaa, ja omien valintojen kyseenalaistaminen aiheuttaa ajoittain jopa lievää ahdistusta. En voi enkä halua viedä kulutustottumuksiani äärimmäiseen minimalismiin, mutta haluan silti olla sinut kaikkien päätösteni kanssa. Haluan kuluttaa vastuullisesti, terveellisesti ja kohtuullisesti. Blogi on todella avannut silmät tarkastelemaan monia asioita uudesta näkökulmasta.

Nautin kirjoittamisesta hurjasti, mutta tämä ei olisi puoliksikaan niin hauskaa, ellei blogiin olisi löytänyt myös hämmästyttävän iso joukko lukijoita. Viime kuussa blogia luettiin melkein 9000 kertaa, mikä hieman ällistyttää minua – onhan kyseessä kuitenkin aika rajatun aihepiirin blogi, jossa ei ole edes kuvia! Mutta samalla se on äärimmäisen ilahduttavaa. Luen innolla kaikki uudet kommentit ja arvostan niistä jokaista. Olen oppinut teiltä lukijoilta vuoden aikana paljon! Kiitos että osallistutte, se tekee bloggaamisessa antoisaa. Ja jos teille joskus tulee mieleen juttuideoita, niin kertokaa se kommenteissa. Olisi kiva kuulla, mitkä aiheet teitä eniten kiinnostavat.

Karkkia kaverille

Juttelin äskettäin ystäväni kanssa, joka kertoi seuraavan tapauksen: hän oli menossa tapaamaan erästä kaveriaan. Matkalla hän poikkesi kauppaan ostaakseen itselleen välipalan ja kaverilleen jonkun pienen viemisen. Hän valitsi itselleen terveellisen smoothien ja kaverille suklaapatukoita. Ystäväni tarkoitus oli mitä parhain. Hän ei suinkaan halunnut salakavalasti lihottaa omaa kaveriaan samalla kun itse hörppi terveellistä pirtelöä. Hän vain halusi ilahduttaa viemällä jotain hyvää, vaikka valitsikin itselleen terveellisemmän vaihtoehdon. Käytännössä ystäväni hairahtui ajatusharhaan, joka tutkimusten mukaan vaivaa ihmisiä varsin laajasti.

Törmäsin äskettäin Psychology Today:n nettisivuilla mielenkiintoiseen tutkimukseen, jonka mukaan ystäväni toimi varsin ennakoitavalla tavalla. Mitä tulee ruokaan ja etenkin herkkuihin, arvioimme näköjään omia ja muiden ihmisten valintakriteereitä täysin eri periaatteilla. Kun valitsemme itsellemme ruokia, puntaroimme lukuisia toisilleen vastakkaisia vaihtoehtoja: otanko terveellisen vai herkullisen vaihtoehdon? Panostanko painonhallintaan pitkällä tähtäimellä vai palkitsenko itseni karkilla rankan työpäivän jälkeen? Mutta kun kyse on muista ihmisistä, oletamme heidän laittavan nautinnon automaattisesti etusijalle. Siksi viemme hyvällä omallatunnolla tuliaisiksi ison suklaalevyn, vaikka emme välttämättä ostaisi sellaista itsellemme. Uskomme nimittäin, että muut voivat syödä mitä vain ilman sen kummempia tunnontuskia tai sisäisiä konflikteja.

Ajatusmallissa on kuitenkin vääristymä – toiset ihmiset kärsivät nimittäin samoista ristiriidoista kuin me itsekin. Asiaa ei auta se, että joku antaa houkuttelevan herkun lahjaksi – oikeastaan päinvastoin. Sen lisäksi että sen syömisestä tulee huono omatunto, myös syömättä jättämisestä tulee huono omatunto. Minulle on käynyt joskus niinkin, sama vieras joka on tuonut jotain herkkuja tuliaisiksi, kieltäytyy itse syömästä niitä kahvipöydässä. Aika nurinkurista!

Olen edelleen sitä mieltä, että syötävät ja juotavat ovat oikein hyviä lahjavaihtoehtoja. Mutta artikkelin luettuani harkitsen varmasti jatkossa vielä tarkemmin, mitä vien. Hyvä idea on viedä jotain sellaista, mitä itsekin haluaisi saada. Minä en tosin herkuista yleensä kieltäydy, mutta laatu korvaa määrän. Ja jos haluaa pelata varman päälle, aina voi viedä tuoreita kukkia.

Alkuperäinen englanninkielinen artikkeli löytyy täältä.

Paljous on pahasta

Näin pääsiäisen jälkimainingeissa sadattelen itsekseni sitä neropattia, joka keksi suklaamunan. Kyseessähän on (yleensä aika huonolaatuinen) karkki, joka on kääritty metalliin ja jonka sisällä on tarpeeton muovikrääsä. Kokonaisuus on tietysti lasten ja isovanhempien mielestä vastustamaton. Ja mitä siitä seuraa? Suklaaseen addiktoitunut napero, foliosilppua lattialla ja runsaasti tarpeettomia muovileluja, jotka päätyvät ensimmäisen viikon sisällä roskiin.

Älkää käsittäkö väärin. Muutama suklaamuna kerran vuodessa ei ole mikään katastrofi. Ongelma syntyy silloin, kun pääsiäinen tuntuu jatkuvan vielä monta viikkoa palmusunnuntain jälkeenkin. Sama pätee mihin tahansa hauskuuteen – vähän on tarpeeksi. Mitä enemmän jotain erityistä on tarjolla, sitä vähemmän erityiseksi se muuttuu. Olen kuullut hurjia tarinoita perheistä, joissa lahjoja on niin paljon, etteivät lapset jaksa edes avata kaikkia. Sama koskee varmaan kaikkia muitakin lahjoja. Inflaatio iskee todella nopeasti.

Eikä ilmiö ole vieras aikuisillekaan. Jos jotain ostosta varten on säästänyt, tehnyt suunnitelmia ja harkinnut ostamista pitkään, tavara pysyy erityislaatuisena pidempään. Mutta kuvittele, että olet juuri hankkinut vaikkapa upouuden älypuhelimen. Sitten saisit kuulla, että olet voittanut arpajaisissa kolme samanlaista lisää. Ensimmäisen puhelimen erityisyys haihtuu nopeasti siinä kolmen vastaavan rinnalla. Eikä kukaan ehdi käyttää neljää puhelinta, vaikka ne olisivat miten hienoja. Sama koskee lasten lahjoja, ja varmaan myös aikuistenkin.

Olen siis sitä (tylsää) koulukuntaa, jonka mielestä kohtuus kannattaa kaikessa. Ja jos vetää överiksi missä tahansa lajissa, kerran kymmenessä vuodessa riittää. Olen jatkuvasti väittänyt, että en kannata äärimmäistä karsimista missään. Mutta ehkä minussa sittenkin asuu pieni minimalisti?