Mitä kuuluu muovipusseille?

Muovipussien ostolakko on toinen tammikuussa alkanut projekti, ja ajattelin päivittää, mitä sille kuuluu tällä hetkellä. Olen aika hyvin pysynyt tavoitteesa. Sitten viime raportin, olen muistaakseni ostanut yhden tai korkeintaan kaksi muovikassia ruokaostoksia varten. Ne harvat kerrat, kun oma kassi on unohtunut kotiin, olen ostanut paperikassin, mutta kerran tai kaksi on ollut niin huono ilma, että muovikassi oli järkevämpi ratkaisu kuin paperikassi.

Kun alkuvuodesta aloin käyttää ylitsepursuilevaa muovikassivarastoa pois, näytti siltä, että jossain vaiheessa ne vain loppuvat. Maaliskuun puolella muovikassivarastoon oli tullut jo kohtalainen vaje. Olin yhtä aikaa iloinen, mutta samalla pohdin, että mihinkähän kaikki roskan sitten pakataan, jos muovikassit loppuvat. Nyt on käynyt selväksi, että eivät ne kuitenkaan lopu. Niitä tulee aina jostain lisää. Suurin syy tähän on se, että puoliso ei ole haasteessa mukana. Silloin kun hän käy kaupassa, kuormakin on yleensä suurempi, joten kasseja tulee samassa suhteessa. Jos tilaan kotiinkuljetuksen kaupasta, lopputulos on sama, sillä kotiinkuljetus pakkaa tavarat aina muovikasseihin. Sitten niitä kasseja vielä tulee iso määrä kerralla, sillä mielestäni samalla kuljetusmaksulla kannattaa tilata mahdollisimman paljon.

Sen sijaan niiden ärsyttävien pikkupussien tulo talouteen on loppunut lähes täysin. Kieltäydyn niistä kaupassa aina. Ostos mahtuu aina joko käsilaukkuun, reppuun tai sitten omaan kassiin. Eräänä päivänä kannoin suutarista kengät sinällään kainalossa kotiin, koska en halunnut ottaa uutta muovikassia. Ainoastaan hedelmäpusseja kertyy, sillä en vieläkään muista aina ottaa kestopussia hedelmiä varten mukaan kauppaan. Onneksi lähikauppa suosii nykyisin biohajoavia pusseja hedelmähyllyllä, joten käytän ne joka tapauksessa biojätepusseina.

Muovipussit eivät siis tästä taloudesta lopu, mutta niiden määrä on vakoitunut, ja toivottavasti vielä vähenee hiljalleen. Muovikassittomuudesta on kuitenkin muodostunut helppo rutiini – yhtä helppo, kuin silloin kun sen aina nappasi kassalla mukaan.

Oletko aloittaja vai lopettaja?

Kuuntelen parhaillaan äänikirjaversiona Gretchen Rubinin Better Than Before -kirjaa. Rubin kirjoittaa siitä, miten pystymme muuttamaan ja opettelemaan tapoja, joita meillä on. Kirja on varsin mielenkiintoinen, ei erityisen tieteellinen vaan enemmänkin ”tavalliselle tallaajalle” kirjoitettu. Törmäsin kirjassa mielenkiintoiseen konseptiin: aloittajiin ja lopettajiin.

Rubin pohtii, että osa meistä on enemmän aloittajia, osa taas lopettajia. Lopettajat haluavat käyttää tavarat ja tuotteet loppuun. He puristavat hammastahnatuubista viimeisetkin pisarat ja huuhtelevat sampoopullot tyhjiksi ennen kuin heittävät ne roskiin. Lopettaja tykkää siitä, kun jokin esine tulee selkeästi tiensä päähän. Aloittaja taas on innoissaan, kun saa kokeilla uutta, avata vaikka uudenlaisen sampoon. Aloittajaa ei haittaa, että hyllyssä on monta samaa tekevää tuotetta yhtä aikaa auki. Lopettaja nauttii siitä että saa asiat ja projektit valmiiksi ja päätökseen, aloittaja taas nauttii uuden projektin alkuhuumasta ja kokeilun ilosta.

Rubin kertoo itse olevansa lopettaja, ja niin olen minäkin. Tunnistin välittömästi samat fiilikset siitä, miten hauskaa on kun jokin kuluu loppuun. En halua aukoa uusia pakkauksia, ennen kuin vanhat on kulutettu loppuun. Puoliso tuntuu olevan pikemminkin aloittaja. Nytkin meillä on kaksi samanlaista sinappipurkkia auki jääkaapissa. Tämä käy jossain määrin hermoilleni, puolisoa se ei haittaa. Samoin hän on ihmetellyt, miksi vanhat leivät pitää syödä ensin pois, jos kaapista löytyy tuorettakin – tuorehan maistuu paremmalta, eikä ole enää niin tuoretta sitten, kun vanhemmat on saatu loppuun. Oletan, että lopettajat ymmärtävät automaattisesti miksi.

Rubin pohtii myös, että toiset tuntevat enemmän vetoa yksinkertaisuuteen, toiset taas nauttivat runsaudesta. Arvelen, että yksinkertaisen ystävät ovat enemmän kallellaan minimalismiin, sillä he pitävät siitä, ettei vaihtoehtoja ole loputtomasti. Runsauden ystävät puolestaan pitävät siitä, että valinnanmahdollisuuksia on paljon, he pitävät visuaalisesta monimuotoisuudesta eivätkä oletettavasti ahdistu siitä, että tavaroita on paljon.

Tätä ei kirjassa erikseen käsitelty, mutta jäin miettimään, ovatko lopettajat usein myös yksinkertaistajia, ja aloittajat runsailijoita. Ainakin nuo tendenssit tukevat toisiaan. Jos aloittajat haluavat kokeilla uusia tuotteita, ne vanhat jäävät tietenkin sinne hyllyyn tuomaan runsautta. Ja jos taas tavoitteena on saada kaikki loppuun ennen kuin hankitaan uutta, niin ympäristö pysyy väistämättä yksinkertaisempana.

Mitä mieltä olette? Kumpaan ryhmään kuulutte, vai oletteko kenties jossain puolessa välissä?

Mindfulness vastaan rutiinit

Olin viikonloppuna opettelemassa mindfulnessia, eli hyväksyvää tietoista läsnäoloa. Toisin sanoen eräänlaista meditaatiota, jossa avainsana on se läsnäolo hetkessä. Kurssi oli ensimmäinen kosketukseni mihinkään tällaiseen, ja osoittautui ennakkoluuloista huolimatta erittäin antoisaksi. Eräs kotitehtävä oli keskittyä johonkin arkiseen suoritukseen täysipainoisesti, siten että on todella läsnä siinä mitä on tekemässä. Tarkoitus oli keskittää ajatukset mahdollisimman tarkasti käsillä olevaan tehtävään, kuten syömiseen, kävelemiseen tai muuhun tavalliseen asiaan.

Valitsin hampaiden pesun. Yritin keskittyä tarkasti vain siihen miten harjasin hampaitani. Tunnustelin hammastahnan makua suussa, kiinnitin huomiota siihen, miltä kaakelit tuntuivat paljaissa jalkapohjissa, ja aina kun ajatus meinasi harhautua johonkin muuhun, palautin sen takaisin käsillä olevaan tehtävään.

Kokemus poikkesi varsin paljon normaalista tavasta pestä hampaat. Yleensä suhtaudun hampaiden pesuun siten, että se on yksi niistä hetkistä jolloin voi tehdä jotain muutakin yhtä aikaa. Nuorempana yleensä luin kirjaa, nykyisin aika usein kuuntelen podcastia tai äänikirjaa. Kun päivässä on rajallisesti hetkiä jolloin kukaan ei häiritse, alkaa suhtautua luovasti erilaisiin tilanteisiin. Harjaamiseen keskittyessäni päähäni pälkähti kuitenkin ajatus, että hetkeen keskittyminen on tavallaan rutiinien vastakohta. (Pohdin ajatusta tietenkin pidemmälle vasta harjoituksen jälkeen, kuten asiaan kuuluu.)

Olen kehittänyt paljon rutiineja, joiden tarkoitus on nimenomaan vapauttaa ajattelusta. Yritän järjestää monet asiat sillä tavalla, että ne hoituvat autopilotti päällä. Se vapauttaa ajattelemaan samalla kaikkea ihan muuta, tai vaikka kuuntelemaan jotain. Silloin esimerkiksi pyykkien ripustamiseen käytetty aika ei tunnu niin hukkaan heitetyltä. Mutta kurssin jälkeen jäin miettimään, pitäisikö välillä sittenkin vain keskittyä siihen mitä on tekemässä, eikä harrastaa sellaista moniajoa, joka minulla nyt on tapana.

Pari päivää tätä asiaa mietittyäni olen tullut siihen tulokseen, että ehkä pitäisi – joskus. Mutta ei koko aikaa. Eihän tästä tule mitään, jos rupeaisin keskittymään kaikkiin arjen töihin niin intensiivisesti, etten voisi ajatella mitään muuta sitä tehdessä. Ensinnäkin kodinhoidon vauhti putoaisi puoleen ja toiseksi tulisin hulluksi. Mutta silloin tällöin, sanotaan nyt esimerkiksi kerran viikossa, voisi ihan hyvin tehdä jostakin pienestä arkisesta askareesta mindfulness-harjoituksen. Olisihan sekin tavallaan tuollaisen aivottoman tekemisen hyödyntämistä. Tämä toisi kieltämättä uuden merkityksen sille ajatukselle, että esimerkiksi siivoaminen on meditatiivista 🙂

Ruskean kauden loppu

Muutama vuosi sitten löysin ruskean. Huomasin, että se sopii minulle hyvin. Tuskea tuntui mukavasti pehmeämmältä versiolta mustasta. Neutraalilta, helposti lähestyttävältä väriltä, jonka kanssa kaikki muutkin värit sopivat kivasti. Monet tuon ajan vaateostoksista ovatkin väriltään ruskeita. On neuleita, neulemekkoja ja kenkiä. Ne olivat kaikki mielestäni todella onnistuneita ostoksia. Olen käyttänyt niitä kaikkia runsaasti.

Mutta nyt viime aikoina ruskea on alkanut kyllästyttää. Se tuntuu tylsältä, arkiselta ja liiankin turvalliselta. Kaipaan vaatekaappiin värejä ja enemmän energiaa. Olen toisin sanoen kyllästynyt entisiin lempivaatteisiini. Tätä aihetta olen pohdiskellut luettuani Tuulian kirjoituksen, joka sivusi vähän samaa aihetta. Tuulia kirjoittaa, kuinka hän pääsi eroon tavaroihin kyllästymisestä. Lainaan tässä hänen tekstiään suoraan: ”Hyvin valittua, kaunista ja toimivaa ei tee mieli vaihtaa muuhun. Miten lempitavaroihin voisi kyllästyä?” Mielestäni tämä oli erinomainen kysymys, ja joskus olen varmasti itse ajatellut samalla tavalla. Mutta nyt osaan vastata siihen ainakin vaatteiden osalta: maku, mieltymykset ja elämäntilanteet muuttuvat.

Noissa ruskeissa vaatteissa ei sinänsä ole edelleenkään mitään vikaa. Ne olivat ostohetkellä oikein hyviä, eivät mitään ”ihan kiva” -osastoa. En tehnyt mitään kompromisseja niitä hankkiessani. Hyvin valittuun ja toimivaan voi siis silti kyllästyä – tällä kertaa siksi, että ruskea kauteni on näköjään päättynyt. Siitä huolimatta haluan ainakin osasta niistä nyt eroon. Kengät onneksi menivät rikki, joten ne sai heittää roskiin. Yhden mekon lahjoitin pois. Pari neuletta säästän, koska niissä ei varsinaisesti ole mitään vikaa. Ehkäpä syksyn tullen ruskea houkuttelee enemmän, tai sitten keksi tavan jolla ne voi asustaa värikkäämmiksi. Yhdet housut odottavat vielä lopullista tuomiota. Taidan lopulta laittaa ne kierrätyslaatikkoon.

Toisaalta on kiva, että niitä ruskeita vaatteita hankkiessani olen ostanut hyvää laatua ja ajattomia malleja. Niinpä vaatteet ovat edelleen sellaisessa kunnossa, että ne eivät ankeuta muuten kuin värinsä puolesta. Hyväkuntoisen vaatteen kehtaa myös lahjoittaa eteenpäin, jolloin sen elinkaari jatkuu jonkun toisen päällä. Tiedostan myös, että kaapista on hyvä löytyä jotain vähän tylsempääkin. On tilaisuuksia, joissa musta tai ruskea on varmempi valinta kuin punainen tai keltainen. Siitä huolimatta ajattelin hankkia jonkin uuden, kirkkaanvärisen neuleen, kun sopiva tulee vastaan.

Onko kukaan muu huomannut kyllästyneensä entisiin lempivaatteisiinsa? Miten ratkaisitte ongelman?

Kesäistä kulutusta

Viime aikoina loppuun kuluneista tuotteista huomaa että on kesä. Mattojen pesussa sain vihdon käytettyä vuosikausia siivouskaapissa pyörineen mäntysuovan. En enää edes muista miksi meillä oli mäntysuopaa, sillä en ole tarvinnut sitä ainakaan neljään vuoteen. Kyseessä on niin harvoin tarvittava tuote, että en osta uutta tilalle ennen kuin sitten vasta kun akuutti tarve ilmenee.

Lisäksi olen kuluttanut loppuun yhden aurinkorasvan, mikä vähentää puheleiden määrää kylppärin kaapissa. Uutta ei tarvitse ostaa, sillä taannoisen jämäinventaarion tuloksena puolivajaita aurinkotuotteita löytyi useita. Lisäksi kului loppuun Acorellen sokerointivaha – tuote jota voin lämpimästi kehua.

Siivouspuolella olen kuluttanut loppuun useamman Methodin tuotteen, mutta niitä ei varmaan lasketa koska olen korvannut ne samanlaisilla uusilla. Olen ollut hyvin tyytyväinen Methodin tuotteisiin ja luulen että pysyttelen niissä jatkossakin. Aineet tuoksuvat hyvältä ja ovat yhtä tehokkaita kuin ”tavallisetkin” siivousaineet. Kokeilin Maison Belle (tai jotain sinne päin) tiskiainetta, mutta mielestäni se ei irrota rasvaa toivotulla tavalla. Methodillakin on tiskiaine, mutta toistaiseksi mennään LV:llä, jota puoliso turhautuneena osti Maisonin tilalle. Pitäisi vielä keksiä joku hyvä tapa käyttää se huono tiskiaine pois.