Aihearkisto: Tavaroiden raivaaminen

Miksi tästä roinasta ei pääse eroon? Osa III

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Joskus tavaroista on vaikea luopua yksinkertaisesti siksi, että ne ovat meidän. Pelkkä esineen omistaminen tekee siitä silmissämme arvokkaamman kuin mitä se todellisuudessa on. Tämä on tutkittua tietoa. Eräässä kokeessa ihmisille annettiin tavallinen tussi. Jonkin ajan kuluttua heitä pyydettiin myymään tussi eteenpäin. Koehenkilöt pyysivät tussista aina korkeampaa hintaa, kuin mikä sen arvo oli. Pelkästään se, että ihmiset olivat hetken aikaa omistaneet tussin, lisäsi sinänsä halvan esineen arvoa heidän silmissään.

Ihmisillä on myös taipumus kiintyä omistamiinsa esineisiin, riippumatta siitä onko siinä mitään järkeä. Tunnesiteiden juuret voivat mennä syvälle. Ne voivat mm. liittyä tilanteisiin, joissa tavaraa on käytetty, hyvänä esimerkkinä vauvanvaatteet. Tai sitten tavaraan liittyy jokin emotionaalinen arvo, joka on edelleen olemassa, vaikka käytännön arvo on jo huvennut. Esimerkkinä vaikka vaate, joka ostettiin ensimmäisellä palkalla 17 vuotta sitten. Tai sitten johonkin tavaraan on kiintynyt vain siitä syystä, että on sattunut omistamaan sen jo niin kauan.

Eikä tässä kaikessa mitään pahaa olekaan. Niin kauan kun tavara ei ole haitaksi, on paljon mukavampaa jos omaisuudestaan tykkää. Mutta siinä vaiheessa kun kaapit pursuvat tarpeetonta, voi kiintymys kääntyä haitaksi. Tämä näkyy kärjistetysti silloin, kun omaisuuttaan alkaa myydä esim. kirpputorilla.

On helppoa yliarvioida myyntiin pantavan tavaran hinta, sillä näemme sen sellaisena kuin se uutena oli. Muistelemme mitä se silloin maksoi, mitä kaikkea iloa sen omistamisesta seurasi, ja jos tavara on tehty itse, se maksaa tietysti vielä enemmän. Ostaja ei valitettavasti osaa lukea tätä kaikkea näkymätöntä arvoa, vaan arvioi sitä kylmästi nykyisen kunnon perusteella. Hulvattomia esimerkkejä löytyy tästä  Paskat kirppislöydöt -blogista. Tavaroita hinnoitellessa on välillä hyvä tehdä reality check: kuinka paljon olisit itse valmis maksamaan vanhoista verkkareista, käkikellosta tai käsipainoista, jos naapurisi tulisi niitä kaupittelemaan?

Miksi tästä roinasta ei pääse eroon? Osa II

Julkaistu , kirjoittanut
1

Esine on susiruma. Sille ei ole paikkaa. Se on typerä ja ärsyttävä. Eikä sitä voi heittää pois, koska se on LAHJA.

Lahjat voivat olla vaikeita. Lahjan antaja on yleensä ystävä tai läheinen. Lahjan pois heittäminen tuntuu samalta kuin heittäisi antajankin menemään.  Lahjat on yleensä annettu hyvässä tarkoituksessa, ja se tekee asiasta vielä hankalamman. Lahjatavarasta eroon hankkiutuminen tuntuu suoralta loukkaukselta sen antajaa kohtaan.

Joskus lahja on aluperinkin sellainen, että se ei kerta kaikkiaan miellytä. Tällaisia ovat esim. koriste-esineet, astiat, vaatteet yms. tavarat, jotka ovat sekä henkilökohtaisia että jollain tavalla esilläpidettäviä. Silloin olo voi tuntua syylliseltä, kun ei millään pysty pitämään jostakin, minkä toinen on hyvää hyvyyttään antanut. Sitten kun siitä tekisi mieli hankkitua eroon, seurauksena on vielä suurempi syyllisyys: ensin inhoan koko lahjaa ja nyt vielä yritän heittää sen menemään. Hyi minua.

Tarkoitus ei tietysti olekaan, että tavara pitäisi panna menemään vain siitä syystä, että se on saatu lahjaksi. Mutta jälleen kerran on mietittävä kokonaisuutta. Jos esine on esim. korjaamattomalla tavalla rikki, tai jos se on omasta mielestäsi muuten vain kertakaikkisen kamala, kannattaa asiaa harkita. Onko tavarasta enemmän haittaa kuin hyöytyä? Tuleeko siitä enemmän hyvälle kuin huonolle tuulelle? Kenelläkään ei ole velvollisuutta säilyttää mitään pelkästään siitä syystä, että on saanut sen lahjaksi.

Lahjasta voi hankkiutua eroon hienotunteisesti. Ei ole mitään syytä, miksi asiasta pitäisi mainita lahjan antajalle. Muista että esineet eivät ole ihmisiä. Ystävä on edelleen yhtä rakas, vaikka hänellä olisikin kiusallinen tapa lahjoittaa joka käänteessä tiimarikrääsää. Parhaassa tapauksessa kukaan ei saa koskaan tietää, mitä lahjalle lopulta tapahtui. Oman kokemukseni mukaan ihmiset eivät kovin usein kysele antamiensa lahjojen perään. Jos tilanne kuitenkin tulisi vastaan, valkoiset valheet pelastavat tilanteen. Tässä muutamia ehdotuksia:

  1. Kaverini näki sen ja ihastui niin kovasti, että minun oli pakko lahjoittaa se hänelle. Kaveri on nyt ikionnellinen!
  2. Annoin sen ystävälle, joka tarvitsi kipeästi juuri sellaista esinettä.
  3. Koira pureskeli sen hajalle.
  4. Lapsi puklasi sen päälle.
  5. Mieheni kaatoi sen päälle vahingossa punaviiniä.
  6. Se on nykyisin mökillä, tuntui että se sopi sinne sisustukseen paremmin.

Listaa voi jatkaa kommenttiosastolla!

Miksi tästä roinasta ei pääse eroon? Osa I

Julkaistu , kirjoittanut
2

Heti blogin aluksi kirjoitin kolme postausta aiheesta Mistä näitä tavaroita oikein tulee? Tarkastellaan samaa asiaa vastakkaisesta näkökulmasta: miksi niistä ylimääräisistä roinista on niin vaikea päästä eroon? Tässäkin sarjassa on ainakin kolme osaa.

Tavaroiden karsimista hidastaa muutama ajatusmalli, jotka estävät laittamasta turhia tavaroita kierrätykseen – saati sitten suoraan roskiin. Yksi niistä on Älä hukkaa -syndrooma.

Meistä suurin osa lienee kasvanut siihen, että hyvää tavaraa ei saa heittää pois. Suomessa elettiin pitkään todellisessa niukkuudessa. Useimmilla meistä on ollut se mummo, joka säästi vanhat sukkahousutkin virkatakseen niistä mattoja. Tämän ajattelutavan mukaan tavaran poisheittäminen on hirvittävää tuhlausta, mikäli sitä edes teoriassa voisi vielä jotenkin käyttää. Koskaanhan ei voi tietää, milloin tulee tarve.  Tai vaikka itse ei sitä tarvitse, joku muu saattaa ehkä vielä tarvitakin. Ehkä.

Sama asia ilmenee siten, että jos putelin pohjalla on edes pieni tippa sampoota/käsirasvaa/tiskiainetta/paperiliimaa/ ihan mitä tahansa, sitä ei voi heittää pois. Samallahan tulisi heitettyä täysin käyttökelpoista ainetta suoraan roskiin. Kuitenkin olemme jo aikoja sitten ottaneet käyttöön uuden sampoon tai liimatuubin. Siitä huolimatta ne vanhat jämät nököttävät siinä hyllyllä edelleen. Nykyään emme yleensä kärsi todellisesta puutteesta, mutta niukkuusajattelu estää meitä heivaamasta pahanhajuista virheostosta roskiin. Hukkaan heittämisestä tulee huono omatunto.

Lääkkeksi ensimmäiseen ehdottaisin vakavaa ja rehellistä pohdintaa, onko ylimääräinen tavara todella välttämätön. Onko kyse esimerkiksi vanhoista verhoista, jotka ovat kuosiltaan jo niin aikansa eläneet, ettei niitä enää kehtaa laittaa ikkunaan? Tai säästätkö joka ikisen mainoskynän riippumatta siitä, kuinka huonosti ne kirjoittavat? Tarvitaanko niitä kaikkia todella?

Pullonpohjiin auttaa kunnon inventaario. Kuinka monta samanlaista avattua tuotetta hyllystä löytyy? Katso ensin, voiko samanlaisia yhdistää. Jos kyse on täsmälleen samasta tuotteesta, vajaamman pullon voi kenties tyhjentää kokonaan siihen täydempään, jolloin tuloksena on yksi täysi pakkaus kahden vajaan sijasta. Jos yhdistäminen ei ole mahdollista, päätä ettet hanki esim. uutta kosmetiikkaa, ennen kuin vanhat jämät on käytetty pois. Arvioi samalla realistisesti, tuletko todella käyttämään tuotteen loppuun. Jos et, karaise mielesi ja hankkiudu turhasta eroon. Lopputuloksena on kevyempi mieli ja tilaa kaapissa.

Seuraavassa osassa puhutaan lahjoista.

Nappi & Nappula

Julkaistu , kirjoittanut
1

Onko sinulla miljoonalaatikkoa? Sellaista laatikkoa, joka on täynnä ihmeellistä tilpehööriä? Nappeja, kolikoita eri puolilta maailmaa, narunpätkiä, kynänpätkiä, paperinlappuja, kuitteja, käyntikortteja, pussinsulkijoita, kumilenksuja, ruuveja ja muttereita. Melkein kaikilla on. Yleensä se on keittiössä, eteisessä tai työhuoneessa. Joskus sieltä löytyy jotain tarpeellista, mutta yleensä sieltä ei löydä mitään. Laatikko on aika rasittava, mutta toisaalta on vaikea sanoa, mitä sille pitäisi tehdä.

Laatikon sisältö näyttää sekalaiselta kokoelmalta epämääräistä roinaa (mitä se onkin) mutta todellisuudessa tavaroilla on paljonkin yhteistä. Laatikkoon tipautetaan esineitä, joille ei ole varsinaista omaa paikkaa. Nippelit ja nappelit pitää saada pois silmistä, joten ne pyyhkäistään pöydältä laatikkoon ja kas! siistiä tuli. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että juuri sillä hetkellä kun tavara on kädessä, ei jaksa miettiä mitä sille oikeastaan pitäisi tehdä. Helpoin ratkaisu on tunkea se muun samanlaisen kaman joukkoon sinne laatikkoon.

Tässä kompaktit ohjeet miljoonalaatikon raivaamiseksi:

  1. Tyhjennä koko loota. Imuroi murut ja pyyhi pölyt pois pohjalta.
  2. Lajittele kaikki esineet. Napit yhteen, kynät yhteen ja niin edelleen.
  3. Palauta paikalleen kaikki ne tavarat, joille on jo olemassa paikka jossain muualla. Laita ilmiselvät roskat suoraan roskikseen.
  4. Karsi jäljelle jääneestä kasasta pois turhat nippelit. Ole rehellinen: tarvitsetko oikeasti vanhoja pussinsulkijoita? Kolmea vierasmaalaista kolikkoa? Joulukortteja parin vuoden takaa?
  5. Laita loput tavarat omiin purkkeihinsa. Tarkoitus on, että sekalaiset tavarat eivät seilaa laatikossa irrallaan, vaan että ne on lajiteltu omiin lokeroihinsa löytämisen helpottamiseksi. Tässä voi hyödyntää kaikenlaisia rasioita ja purnukoita joita kodista löytyy. Kumilenkit voi säilöä pestyyn pilttipurkkiin, klemmareita estää karkaamasta magneetilla, kynille voi löytyä jostain vanha penaali jne.
  6. Järjestä säilytysrasiat takaisin laatikkoon.

Palkitse itsesi hyvinhoidetusta hommasta. Toista tarvittaessa.

Miten te olette ratkaisseet miljoonalaatikon ongelman?

Kuka pelkää valkeita seiniä?

Julkaistu , kirjoittanut
2

Välillä ihmisillä on harhaluulo siitä, että jos kodista raivaa ylimääräistä tavaraa, siitä tulee steriili ja kolkko. Vaikka sisustuslehtien sivuilta näin voisi joskus päätellä, todellisuus on totta kai toinen.

Ensinnäkin meillä kaikilla on omat mieltymyksemme, jotka eivät ole vertailukelpoisia keskenään. Tavaroiden karsiminen ja organisointi tarkoittaa ihmisille eri asioita. Joku vetää kerralla koko vaatekaappinsa tyhjäksi jättäen sinne tyytyväisenä kolmet housut ja kaksi paitaa. Toinen karsii liian suureksi paisunutta kermanekkakokoelmaansa hitaasti ja harkiten. Jokainen toimii omista lähtökohdistaan käsin, eikä omaa projektia ole syytä verrata naapurin vastaavaan.

Samaan tapaan jokainen toteuttaa kodissaan omia makumieltymyksiään. Kodin ei tarvitse olla minimalistinen ollakseen siisti. Eikä seinien ei tarvitse olla valkoiset eikä yleisvärityksen harmaankalpea, vaikka koti olisikin minimalistinen. Viihtyisyys syntyy siitä, että ympäröivät esineet ovat omasta mielestä kauniita, tarpeellisia ja hyvää mieltä tuottavia.

Seuraavassa hyviä syitä harkita tavarasta luopumista, olipa tyyli mikä tahansa.

  • se on ruma
  • se on rikki
  • se on tarpeeton
  • säilytät sitä vain velvollisuudesta
  • säilytät sitä vain vanhasta tottumuksesta
  • kodista löytyy tavaralle kaksoiskappaleita
  • sitä ei ole käytetty vuosikausiin

Tie turmioon – ehkä!

Julkaistu , kirjoittanut
2

Kaappien raivaaminen ja tavaroiden karsiminen vaatii päätöksentekoa. Jos tavoitteena on tyhjentää kaappeja ja tehdä lisää tilaa, jostain on luovuttava. Ensimmäinen päätös on siis kyllä vai ei – onko tämän tavaran paikka kodissani vai ei. Tämä on itse asiassa kriittinen vaihe, ja homma menee alusta saakka pieleen jos vastausvaihtoehdoksi hyväksytään ehkä. Esimerkiksi vaatekaappia karsiessa tulee yleensä vastaan vaatteita, joista ei heti osaa sanoa, pitäisikö ne säästää. Niinpä syntyy  pino ehkä-vaatteista. Kyseiselle läjälle voisi myös antaa nimen ”en tiedä”. Sinänsä ymmärrettävää, että välillä on vaikea päättää. Ongelma on kuitenkin siinä, että jos tavaralle ei sano tiukasti EI, siitä tulee automaattisesti kyllä. Ehkä-vaatteet eivät nimittäin poistu minnekään. Pahimmillaan ne tungetaan vain raivauksen lopuksi takaisin kaappiin.

Ensimmäiseksi on siis päätettävä joko kyllä tai ei. Jos vastaus on kyllä, seuraava päätös koskee säilytyspaikkaa. Onko esineen paikka siellä mistä se löytyi? Jos on, asia on sillä selvä. Jos ei, on päätettävä missä sitä haluaa säilyttää.

Jos taas ensimmäinen vastaus on ei, seuraa uusia jatkokysymyksiä. Jos et halua tavaraa kotiisi, on päätettävä minne se viedään. Kierrätykseen? Roskiin? Lahjoitetaan pois? Kun oikea loppusijoituspaikka on selvillä, on vielä päätettävä miten ja milloin. Nämä viimeiset vaiheet ovat kriittisiä. Jos ei ajoissa päätä miten karsituista tavaroista hankkiutuu eroon, lopputuloksena on vain laatikoita ja nyssyköitä täynnä poisheitettäviä tavaroita pitkin seinänvierustoja. Kaapit ovat ehkä tyhjemmät mutta tavarakuorma ei ole keventynyt.

Raivaaminen on siis mitä suurimmassa määrin päätöksentekoa. Siksi se on myös usein rankkaa. Samasta syystä se jää myös helposti kesken. Voi olla vaikea tehdä päätöksiä ja lopulta mikään ei muutu. Siksi kannattaa asennoitua jo etukäteen edessä olevaan koitokseen. Tiedosta etukäteen: ”Joudun päättämään, mistä tavaroista haluan luopua. Minun pitää myös päättää, mihin toimitan ne tavarat, joita en halua enää kotiini.” Henkinen valmistautuminen keventää urakkaa.

Kuinka monta tavaraa omistat?

Julkaistu , kirjoittanut
2

Meillä on paljon tavaraa. Useimmilla liikaakin. Anne Te Velde-Luoma kertoo kirjassaan seuraavaa: ”Suomalaisessa kodissa on keskimäärin 10 000 tavaraa. Näistä 70% jää käyttämättä.” Rita Emmet panee paremmaksi väittämällä, että (oletettavasti amerikkalainen) kolmen huoneen asunto sisältää noin 350 000 tavaraa. Tuntuuko liioittelulta? Tee pieni testi. Laske esim. kuinka monta esinettä yhdellä kirjahyllyn tasolla on, tai kuinka monta esinettä on yhdessä keittiön laatikossa. Kuinka monta paria kenkiä omistat? Näitä lukuja ynnäämällä alkaa lukumäärä nopeasti nousta.

Testasin omat hyllyni:

  • Satunnaisesti valitulla kirjahyllyn tasolla oli 38 kirjaa. Hyllyssä on 14 tasoa, joten keskimäärin siellä on  14×38=532 kirjaa. Lisäksi hyllyssä on kaksi vetolaatikkoa täynnä CD-levyjä, joita arvioisin pikaisesti olevan noin 300.
  • Laskin keittöstä laatikon, jossa on juomalaseja. Tulos 31 lasia (ja muuta esinettä), ja osa sinne kuuluvista esineistä oli paraikaa tiskikoneessa. Valitsin kyseisen laatikon, koska sen sisältö oli helpoin laskea. Muissa tavaraa on moninkertaisesti. Keittiössä on 11 laatikkoa + kaapit ja pari avohyllyä.
  • En rupea edes arvailemaan kenkien määrää. Paljon. Varmasti yli 50 paria, mutta varmaan alle 150. Uskoisin.

Jo tämä pintaraapaisu osoittaa, että 10 000 tavaraa on aikamoinen aliarvio ainakin omalla kohdallani. Jos pelkät kirjat ja levyt yhteensä muodostavat vajaat 1000 esinettä, siis lähes 10% kokonaisuudesta, täytyy lopputuloksen olla lähempänä Emmetin 350 000 esinettä. Näin äkkiseltään melko pysäyttävä havainto.

Mutta! Sinänsä sillä ei ole väliä, kuinka monta tavaraa omistaa. Olennaista on, missä niitä säilyttää. Jos jokaiselle omistamallesi esineelle on hyvä ja toimiva säilytyspaikka, hyvä niin. Usein kuitenkin säilytämme runsaasti esineitä, joita emme tarvitse, joista emme pidä tai jotka olemme jo ehtineet unohtaa. Niiden kimppuun käydään, kun aloitetaan raivaaminen. Niiden säilyttäminen on turhaa. Jos tavaraa varten pitää alkaa hankkia varastotilaa kodin ulkopuolelta, jotain on liikaa.

Ja mitä omiin roiniini tulee… äskeisen pikainventaarion seurauksena totesin seuraavaa: Kirjat ja levyt ovat kaikki sellaisia, jotka haluan omistaa. Niitä ei ole liikaa, sillä ne mahtuvat kaikki ko. kirjahyllyyn omille paikoilleen. Keittiön laatikot kaipaavat selvästi pientä haravointia. Laseja on sopivasti, mutta laatikosta löytyi pari esinettä, joista voin luopua hyvillä mielin. Päätin tehdä kevään aikana täyden inventaarion kengistäni. En ehkä ole valmis luopumaan niistä, mutta haluan tietää, paljonko niitä oikeasti on. Julkaisen tuloksen täällä, kunhan saan ne laskettua.

Pitäiskö tää säästää?

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Vaatekaappia raivatessa joutuu kysymään itseltään monta kertaa, pitäisikö joku vaate säilyttää vai panna pois. Alla muutamia hyviä syitä hyvien huomioiden kera.

En ole käyttänyt sitä yli kahteen vuoteen. Periaatteessa hyvä nyrkkisääntö, kunhan ottaa huomioon vaatteen erityisominaisuudet. Iltapuvuille/frakille ei välttämättä tule käyttöä joka vuosi, mutta silloin tällöin kyllä. Jos tulevaisuudessa on todennäköistä, että käyttöä vielä löytyy, kannattaa säästää. Joitain vaatekappaleita voi myös säästää muistoina, kunhan niiden kokonaismäärä ei kasva suhteettoman suureksi. Jos taas kyseessä on tavallinen t-paita, jota ei ole pitkiin aikoihin käyttänyt, siitä kannattaa luopua. Syy löytyy yleensä alla olevasta listasta.

En pidä tästä enää. Erittäin hyvä syy laittaa vaate kierrätykseen. Jos se ei miellytä silmää, sitä tuskin laittaa päällensä.

Vaate on liian pieni (tai iso), vaate istuu huonosti. Tässä kohtaa järki käteen. Moni pitää kaapissaan tavoitevaatteita, joihin on tarkoitus mahtua laihduttamisen jälkeen. Mutta kuinka kauan ne ovat kaapissa olleet? Millä todennäköisyydellä mahdut niihin puolen vuoden päästä? Mielestäni fiksumpaa on laittaa suosiolla väärän kokoiset vaatteet pois ja hankkia uutta ja istuvaa tilalle, kuin hautoa kaapissa vuositolkulla vanhoja vaatteita. Pahimmillaan niiden olemassaolo ahdistaa, ja parhaimmillaankin ne vievät turhaa tilaa. Entä ovatko ne enää käyttökelpoisia siinä vaiheessa kun taivoitepaino on saavutettu, vai auttamattoman vanhentuneita? Poikkeuksena tästä muutama erikoistilanne kuten raskaus tai sairaus, jonka jälkeen on realistista olettaa päätyvänsä samaan kokoon kuin ennenkin. Huonosti istuvat mutta muuten hyvät vaatteet kannattaa kierrättää. Joku hieman erimuotoinen ihminen voi tehdä löydön.

Vaate on kulahtanut, rikki, nuhjuinen, pysyvästi tahraantunut… Kaikki edellä mainitut ovat hyviä syitä poistaa vaate aktiivikäytöstä. Tästä päästään kierrätyksen haasteisiin. Jos vaate on niin käytetyn näköinen ettet itse sitä halua pitää, hyvä arvaus on ettei kukaan muukaan halua. Kulahtaneet verkkarit voi käyttää loppuun mökillä halonhakkuutalkoissa. Virahtaneilla alusvaatteilla ei kukaan tee mitään. Jos vaatteen funktionaaliset ominaisuudet eivät enää toimi, on parempi heittää se roskiin. Jos esim. joustavaksi tarkoitetun vaatteen elastaani on kuolettunut, sillä ei tee enää mitään. Arvioi korjaustarpeet realistisesti. Voiko vaatetta ylipäätään korjata? Jos voi, aiotko todella tehdä asialle jotain? Jos korjausta vailla oleva vaate on pyörinyt kaapissa jo pari vuotta, on melko todennäköistä ettet tule tekemään sille mitään jatkossakaan. Jos taas huomaat vian vasta nyt ja osaat sen korjata, hoida homma kuntoon ja laita vaate takaisin kaappiin.

 

Niitä on kaksi mutta toinen ei toimi

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Ylimääräiselle roinalle on lukuisia syitä. Yksi niistä on ns. kaksoiskappaleiden syndrooma. Se tarkoittaa sitä, että samanlaisia tai lähes samanlaisia tavaroita löytyy talosta kaksi tai useampia kappaleita.

Mistä niitä kaksoiskappaleita sitten kertyy? Kaava on yleensä tämä: ensin on esine, joka on kiva ja hyödyllinen. Sitten ko. esine alkaa ahkeran käytön myötä rapistua. Saattaa olla, että se menee jopa rikki. Niinpä tilalle hankitaan uusi. Se otetaan heti käyttöön. Entä mitä tapahtuu sille vanhalle? No se tietysti tungetaan jonnekin kaapinnurkkaan tai laatikon perälle. Miksi? Koska sitähän voi vielä tarvita! Jos se uusi yllättäen hajoaisi, on hyvä olla vanha varalla. Tai jos niitä joskus tarvittaisiin kahta yhtä aikaa. Tai ehkä joku muu vielä tarvitsee, säästetään varmuuden vuoksi. Sitäpaitsi eihän se ole vielä kokonaan rikki, voihan sitä melkein käyttää! Ja jos totta puhutaan, en edes tiedä mihin jätteeseen se kuuluu…

Ja niin edelleen.

Tällä menetelmällä meille kertyy mm. rikkinäistä elektroniikkaa, pilalle menneitä kattiloita ja epämääräisiä työkaluja. Yhteistä näille kaksoiskappaleille on, että niitä ei tarvita eikä käytetä, ne vievät tilaa mutta niistä ei osata päästää irti. Viime kädessä kyse on yleensä siitä, että tavarasta ei syystä tai toisesta raatsita luopua (”Se oli uutena tosi kallis!”), tai sitten ei tiedetä miten siitä pääsisi kunniallisesti eroon. Näin on usein mm. rikkinäisten sähkölaitteiden ja elektroniikan kanssa. (VINKKI: Sähkölaitteita otetaan vastaan esim. pääkaupunkiseudulla Sortti-asemilla.)

Ylimääräisistä ja rikkinäisistä ”varatavaroista” eroon hankkiutuminen tuo kaappeihin lisää tilaa. Samalla vapautuu energiaa, kun ei tarvitse enää miettiä, mitä tuollakin romulla tekisi.

Mitä tavaroita sinulta löytyy tuplana?

Mistä näitä tavaroita oikein tulee? Osa III

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Tässä kolmiosaisessa sarjassa käsitellään sitä, mistä meille kertyy tavaraa, vaikka emme ole ostaneet niitä – sekä miten kertymistä voisi estää.

Kolmas osa: Arpajaisvoitot, goodie bagit, myyjäisostokset jne.

Tämä viimeinen osa koostuu”itseaiheutetuista” roinista. Tavara ei ole periaatteessa tullut kotiin ilman  lupaa, vaan se on itse napattu mukaan arpajaisista, lapsen kerhon myyjäisistä, taloyhtiön kierrätyspöydältä… Yhteistä näille esineille on kuitenkin tarpeettomuus. Ne ovat päätyneet kotiin, koska on haluttu tukea jotain hyvää tarkoitusta tai koska ne vain nyt sattuivat olemaan siinä (ilmaiseksi) tarjolla.

Mitään suurta tavaravuorta näistä tuskin kenellekään muodostuu. Olennaisempaa onkin havahtua siihen, että näiden tavaroiden ilmaantumisen laatikoiden täytteeksi olisimme itse voineet helposti estää. Sitten kun esine on kotiin tiensä löytänyt, siitä on paljon hankalampaa päästä eroon. Helpompaa on siis jättää se firman mainospussukka sinne pöydälle, kuin kantaa se kotiin ja sitten ihmetellä, mitä käyttöä on mainoskynälle ja rumalle lippikselle.