Joskus tavaroista on vaikea luopua yksinkertaisesti siksi, että ne ovat meidän. Pelkkä esineen omistaminen tekee siitä silmissämme arvokkaamman kuin mitä se todellisuudessa on. Tämä on tutkittua tietoa. Eräässä kokeessa ihmisille annettiin tavallinen tussi. Jonkin ajan kuluttua heitä pyydettiin myymään tussi eteenpäin. Koehenkilöt pyysivät tussista aina korkeampaa hintaa, kuin mikä sen arvo oli. Pelkästään se, että ihmiset olivat hetken aikaa omistaneet tussin, lisäsi sinänsä halvan esineen arvoa heidän silmissään.

Ihmisillä on myös taipumus kiintyä omistamiinsa esineisiin, riippumatta siitä onko siinä mitään järkeä. Tunnesiteiden juuret voivat mennä syvälle. Ne voivat mm. liittyä tilanteisiin, joissa tavaraa on käytetty, hyvänä esimerkkinä vauvanvaatteet. Tai sitten tavaraan liittyy jokin emotionaalinen arvo, joka on edelleen olemassa, vaikka käytännön arvo on jo huvennut. Esimerkkinä vaikka vaate, joka ostettiin ensimmäisellä palkalla 17 vuotta sitten. Tai sitten johonkin tavaraan on kiintynyt vain siitä syystä, että on sattunut omistamaan sen jo niin kauan.

Eikä tässä kaikessa mitään pahaa olekaan. Niin kauan kun tavara ei ole haitaksi, on paljon mukavampaa jos omaisuudestaan tykkää. Mutta siinä vaiheessa kun kaapit pursuvat tarpeetonta, voi kiintymys kääntyä haitaksi. Tämä näkyy kärjistetysti silloin, kun omaisuuttaan alkaa myydä esim. kirpputorilla.

On helppoa yliarvioida myyntiin pantavan tavaran hinta, sillä näemme sen sellaisena kuin se uutena oli. Muistelemme mitä se silloin maksoi, mitä kaikkea iloa sen omistamisesta seurasi, ja jos tavara on tehty itse, se maksaa tietysti vielä enemmän. Ostaja ei valitettavasti osaa lukea tätä kaikkea näkymätöntä arvoa, vaan arvioi sitä kylmästi nykyisen kunnon perusteella. Hulvattomia esimerkkejä löytyy tästä  Paskat kirppislöydöt -blogista. Tavaroita hinnoitellessa on välillä hyvä tehdä reality check: kuinka paljon olisit itse valmis maksamaan vanhoista verkkareista, käkikellosta tai käsipainoista, jos naapurisi tulisi niitä kaupittelemaan?