Esine on susiruma. Sille ei ole paikkaa. Se on typerä ja ärsyttävä. Eikä sitä voi heittää pois, koska se on LAHJA.
Lahjat voivat olla vaikeita. Lahjan antaja on yleensä ystävä tai läheinen. Lahjan pois heittäminen tuntuu samalta kuin heittäisi antajankin menemään. Lahjat on yleensä annettu hyvässä tarkoituksessa, ja se tekee asiasta vielä hankalamman. Lahjatavarasta eroon hankkiutuminen tuntuu suoralta loukkaukselta sen antajaa kohtaan.
Joskus lahja on aluperinkin sellainen, että se ei kerta kaikkiaan miellytä. Tällaisia ovat esim. koriste-esineet, astiat, vaatteet yms. tavarat, jotka ovat sekä henkilökohtaisia että jollain tavalla esilläpidettäviä. Silloin olo voi tuntua syylliseltä, kun ei millään pysty pitämään jostakin, minkä toinen on hyvää hyvyyttään antanut. Sitten kun siitä tekisi mieli hankkitua eroon, seurauksena on vielä suurempi syyllisyys: ensin inhoan koko lahjaa ja nyt vielä yritän heittää sen menemään. Hyi minua.
Tarkoitus ei tietysti olekaan, että tavara pitäisi panna menemään vain siitä syystä, että se on saatu lahjaksi. Mutta jälleen kerran on mietittävä kokonaisuutta. Jos esine on esim. korjaamattomalla tavalla rikki, tai jos se on omasta mielestäsi muuten vain kertakaikkisen kamala, kannattaa asiaa harkita. Onko tavarasta enemmän haittaa kuin hyöytyä? Tuleeko siitä enemmän hyvälle kuin huonolle tuulelle? Kenelläkään ei ole velvollisuutta säilyttää mitään pelkästään siitä syystä, että on saanut sen lahjaksi.
Lahjasta voi hankkiutua eroon hienotunteisesti. Ei ole mitään syytä, miksi asiasta pitäisi mainita lahjan antajalle. Muista että esineet eivät ole ihmisiä. Ystävä on edelleen yhtä rakas, vaikka hänellä olisikin kiusallinen tapa lahjoittaa joka käänteessä tiimarikrääsää. Parhaassa tapauksessa kukaan ei saa koskaan tietää, mitä lahjalle lopulta tapahtui. Oman kokemukseni mukaan ihmiset eivät kovin usein kysele antamiensa lahjojen perään. Jos tilanne kuitenkin tulisi vastaan, valkoiset valheet pelastavat tilanteen. Tässä muutamia ehdotuksia:
- Kaverini näki sen ja ihastui niin kovasti, että minun oli pakko lahjoittaa se hänelle. Kaveri on nyt ikionnellinen!
- Annoin sen ystävälle, joka tarvitsi kipeästi juuri sellaista esinettä.
- Koira pureskeli sen hajalle.
- Lapsi puklasi sen päälle.
- Mieheni kaatoi sen päälle vahingossa punaviiniä.
- Se on nykyisin mökillä, tuntui että se sopi sinne sisustukseen paremmin.
Listaa voi jatkaa kommenttiosastolla!
Voi kuinka tuttua. Olen silti kylmästi tehnyt päätöksen, että meillä on esillä vain sellaista, josta pidämme – olkoonkin kuinka itsekästä, mutta tämä on meidän koti. Jo ostovaiheessa kannattaisi tiedustella tai kuunnella, mistä saaja oikeasti saattaisi pitää. Ihmisillä on silti hassu taipumus ostaa lahjaksi sellaista, josta itse pitävät, ikään kuin kouluttaakseen toisen makua lähemmäksi omaansa. Sorrun siihen varmasti itsekin. Esineillä on silti itsessään ja ympärillään energiaa, jonka on syytä olla myönteistä. Jos joku esine oikein inhottaa, se vie energiaa ja tuo pahaa mieltä. Siinä ei ole järkeä.
Lisään selityslistaan yhden, mielestäni oikein mainion:
Käyttäisin sitä mielelläni, mutta en halua.
(tästä kuulija tajuaa vasta viikon päästä kuinka suoraan se olikaan sanottu, kun se kuulostaa niin kiltiltä…)