Kolmen tunnin koru

Käytin eilen kolme tuntia siihen, että korjasin rannekoruni. koru

Tässä näkyy koko projekti sen ollessa puolessa välissä. Nuo mustat langat ovat kuminauhaa. Vanha kuminauha oli kuolettunut tuollaiseksi löperöksi ja puolet pidemmäksi alkuperäisestä. Jokainen helmirivi piti uusia niin, että vanha kuminauha otetaan pois ja helmet pujotetaan uuteen, ja lopuksi solmitaan päät. Sitten piti vielä piilottaa ne solmitut päät jotenkin. Valkoinen purkinkansi on tuossa siksi, etteivät pikkuiset helmet pääse karkuun. Nuo mustat pisteet tuossa taka-alalla ovat puolestaan uutta kuminauhaa. Se oli nimittäin aavistuksen liian paksua, joten pujottelu ei aina ollut ihan helppoa. Siksi kuminauhan päätä piti vähän väliä siistiä leikkaamalla.

Lopulta sain korun korjatuksi, mutta aikaa siihen meni. Tässä havainnollistui jälleen kerran, miten omaisuudesta huolehtiminen vie aikaa ja muitakin resursseja. Kuminauha maksoi pari-kolme euroa, joten rahaa ei tähän kulunut, mutta työaikaa kyllä. Ellei kyseessä olisi ollut lempikoruni, olisin ehkä saattanut tyytyä viskaamaan sen roskiin. Korjaaminen ei ollut vaikeaa siinä mielessä, että siinä olisi pitänyt hirveästi vaivata päätänsä, mutta erittäin työlästä ja siksi hidasta.

Olen silti iloinen, että tähän urakkaan rupesin. Minulla on muitankin korjausta odottavia juttuja, jotka pitäisi vain yksi kerrallaan ottaa käsittelyyn. Tämä yksi onnistunut projekti rohkaisee tarttumaan niihinkin. Voisi ottaa vaikka yhden per viikko tavoitteeksi. Jonossa on lisää rikkinäisiä koruja, korjausta odottavia vaatteita, leluja ja koko joukko palaneita lamppuja jotka pitäisi vaihtaa. Jotenkin näitä kaikkia tulee lykänneeksi, kun ei viitsisi nähdä pientä vaivaa, eikä se epämukavuus ole kriittistä. Plafodin kahdella palavalla lampulla tulee toimeen, vaikka tietysti kolmella valaisisi kirkkaammin. Onko siellä muita, jotka lykkäävät kaikkea pientä fiksaamista?

Laiska vai ihan vaan saamaton?

Tämä on kertomus siitä, miten luonteenheikkoudet aiheuttavat joskus vahingossa positiivisia lopputuloksia. Ainakin, jos asiaa tarkastelee säätäväisyyden ja ekologisuuden näkökulmasta.

Joskus viime keväänä minulta kului yhdet farkut puhki. Niiden polveen tuli reikä, ja totesin vuosikausia palvelleiden housujen tulleen tiensä päähän. Kyselin teiltä täällä, mihin ne voisi fiksusti kierrättää, kun polvessa olevan kuluman lisäksi niissä ei ollut varsinaisesti mitään vikaa. Sain vinkin, että uusia vaatteita vanhoista kankaista tekevät firmat ottavat mielellään vastaan raaka-ainetta rikkinäisten vaatteiden muodossa.

Nyt on niin, että olen luonnostani todella lahjakas vitkastelija. En vain saa aikaiseksi, ennen kuin on ihan pakko. Yleensä tämä liittyy siihen, että karsastan kaikkea vaivannäköä ja hankaluutta arkipäivissä. Haluan että rutiinit virtaavat jouhevasti ja kaikki poikkeamat häiritsevät tätä sujuvuutta. Retki ennalta tuntemattomaan kierrätyskauppaan olisi tällainen ylimääräinen mutka, jonka tekeminen ei yhtään houkutellut. Koska en halunnut panna farkkuja roskikseen, laitoin ne tietenkin työhuoneen hyllylle odottamaan sitä hetkeä, kun joskus ihan oikeasti päättäisin viedä ne kierrätykseen.

Siellä ne sitten kököttivätkin seuraavat kuukaudet. Tarkemmin sanottuna puolisen vuotta. Tätä tarkoitan, kun sanon että olen tosi hyvä vitkastelemaan. Jos hommaa ei ole ihan pakko hoitaa, niin sitten en hoida sitä. Saattaa todella mennä kuukausia, tai jopa vuosia, ennen kuin tällaiset ei-niin-pakolliset tehtävät todella tulee tehtyä loppuun. Mutta sitten aloitin Koko koti kuntoon –projektin. Sen myötä olen viskannut roskiin enemmän vaatteita kuin viime vuonna yhteensä. Kun pääsin kunnolla vauhtiin, farkutkin tulivat mieleen entistä useammin. Aloin vakavasti kyseenalaistaa, saisinko ikinä vietyä niitä mihinkään, vai pitäisikö herätä todellisuuteen ja myöntää, että oikeasti ne on heitettävä roskikseen, jos koskaan haluan niistä eroon. Sitten sain ihan uuden ajatuksen.

Mitä jos korjaisin farkut, ja ottaisinkin ne takaisin käyttöön? Tämä ratkaisisi kaikki ongelmat: ei tarvitse lähteä roudaamaan niitä minnekään, ei tarvitse heittää hyvää roskiin, ja lisäksi minulla on farkkupula. Ei kai tätä tarvinnut kauempaa miettiä. Silitin liimakangasta nurjalle puolelle, jolloin reikä ei enää ole varsinaisesti reikä. Kankaasta näkyy, että polvi on ollut puhki, mutta kyllä ne jalassa voi mennä lasten kanssa puistoon tai lähikauppaan ostoksille, näyttämättä täysin kassialmalta. Tilaisuuksiin, jossa tarvitaan siistiä vaatetusta ne eivät enää kelpaa, mutta arkipäivän housupulaa ne helpottavat.

Tavallaan koko tarina naurattaa. Ihan silkkaa laiskuuttani tulin korjanneeksi vaatteen, ja pidensin samalla sen käyttöikää mahdollisesti jopa vuodella. Sitten kun toinenkin polvi menee puhki, olen päättänyt luopua niistä ja todellakin vain heittää ne roskiin. Toisaalta ihmettelen, että menipä pitkään tämänkin vaihtoehdon keksimiseen. Kolmanneksi mietin, että miten saamaton voi ihminen olla. Vain sen takia, etten millään viitsi lähteä ostamaan uusia siistejä housuja, olen valmis kulkemaan paikatuissa vaatteissa. Tässä nimittäin on se ristiriita, että olisin todella mielelläni sillä kauppareissullakin tyylikäs ja huoliteltu – mutta kun ei ole niitä sopivia ja ehjiä housuja. Tai siis on sopivia, mutta ne eivät ole ehjiä ja on ehjiä, mutta ne eivät ole sopivia.

Tätä kirjoittaessa muuten päätin, että rajansa kaikella. Tämän syksyn voin vielä kitkutella näillä viritelmillä, mutta kun alkuvuoden alennusmyynnit koittavat, on aika uudistaa vaatekaappia. Ihan todella.